Yhtä matkaa: -

By Virve Sammalkorpi

Mukaansatempaava kuvaus mutkikkaasta äiti-tytär-suhteesta.Kirsikka ja Hanna, äiti ja tytär, kuin samasta puusta veistetty, mutta täysin erilaiset. 16-vuotias Hanna on perheen vastuunkantaja, kodin siistijä ja huolehtija. Kirsikka on boheemi juhlija, näyttävä ja näkyvä. Hän rakastaa ystäviään, ihastumisen huumaavaa tunnetta – ja hyviä juomia, jotka kihahtavat mukavasti päähän. Vielä joskus Kirsikka aikoo jättää harmaan Suomen taakseen ja lähteä sinne, minne oikeasti tuntuu kuuluvansa: palmujen katveeseen, värikkäille rannoille.Hanna yrittää pitää pakan koossa ja etsii samalla salaa sekä isäänsä että äitinsä äitiä. Mummu onkin löytynyt, mutta tämä ei olekaan haaveiden pullantuoksuinen mummu. Pullantuoksua ja kotoisaa kotia on kuitenkin tarjolla naapurin kivalla Valtterilla.Äidin ja tyttären katkeransuloinen matka seitsemän viikonlopun kautta kohti joulua jää takuulla mieleen.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 5, 2023
• ISBN: 9788726468410

Book preview

Yhtä matkaa

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2004, 2023 Virve Sammalkorpi and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726468410

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ensimmäinen viikonloppu

Perjantai

KIRSIKKA

Kynttilät olivat juhlan merkki. Kaikki alkoi kynttilöiden ostamisesta. Kirsikalle oli ihan sama, mistä ne ostettiin, mutta se, miten ne ostettiin, ei ollut suinkaan yhdentekevää. Kynttilöiden ostamiseen piti keskittyä. Ensinnäkin se, mistä kynttilät oli tehty, oli äärimmäisen tärkeää.

– Steariinia, hän huusi Hannalle pystyttäessään antiikkikynttilöitä, pitkiä ja valkoisia kuin jääpuikot, juhlapöytään.

– Kuuletko, ei koskaan parafiiniä.

Aiheesta sai aina väitellä myyjien kanssa. Kirsikka ei antanut kynttilän ulkomuodon pettää. Jos se oli valmistettu parafiinistä, se oli myyjän vakuutteluista huolimatta parempi jättää ostamatta. Väri oli toinen juttu. Ainoat oikeat juhlakynttilät oli valmistettu valkoisesta, värjäämättömästä steariinista.

– Jos jostain syystä, Kirsikka sanoi Hannalle, jonka tehtävä oli sytyttää kynttilät, – tarvitset värillisiä kynttilöitä, osta läpivärjättyjä. Ne näyttävät sulaessaan paremmalta kuin pintavärjätyt.

Hän ei odottanut vastausta. Hän oli tottunut yksinpuheluun Hannan kanssa. Hän otti lasin lattialta ja maistoi konjakkiaan. Sen lämpö valui hänen nielustaan alas ja tunkeutui kuumina säikeinä hänen lihaksiinsa. Ei se mitään, vaikka ulkona oli kurja marraskuinen sää. Pelkkää pimeää pimeän perään. Tähän vuodenaikaan, ajatteli Kirsikka, oli erityisen tärkeää huolehtia siitä, ettei elämä muuttunut pelkäksi velvollisuuksien hoitamiseksi. Hän katsoi ulos ikkunasta, josta avautui synkkä lumeton maisema. Märkää mustaa asvalttia ei erottanut pimeästä taivaasta muu kuin rakennusten valonauha.

Kirsikka sipsutti lasi kädessään läpi huoneiston, kallisteli arvioiden päätään, siirsi kynttilänjalkoja, kirjapinoja, lehtinippuja ja kukkamaljakoita kunnes oli tyytyväinen. Hänellä oli visio. Koska ulkona oli kylmää ja luotaantyöntävää, heillä sisällä olisi lämmintä ja houkuttelevaa. Hän oli niin kuin taikuri, joka toi arkeen ripauksen taikaa. Magiikkaa. Se oli hänen juttunsa, hänen ominaispiirteensä, asia jota hän vaali. Hän sai siitä samalla lailla kiitosta kuin taitavat käsityöläiset ja innokkaat kokit, joiden osaamista oli myös tapana kehua. Toiset olivat loistavia tunnelman luojia, juhlan järjestäjiä ja seuraihmisiä ja toiset, niin, he osasivat virkata, parsia, paistaa ja marinoida. Mikä sitten oli tärkeää.

Kirsikka kävi vielä vilkaisemassa keittiötä. Salaatti oli valmis, pakastepasteijat odottivat vain paistamista, jäätelökakun ehti nostaa pöytään vähän ennen tarjoilua. Kuohuviini oli kylmässä, punaviini huoneenlämmössä, jäät martinia varten pakastimessa ja konjakkilasit rivissä kahvikuppien vieressä.

Kirsikka kulautti lasin tyhjäksi.

Vieraat tulisivat pian.

HANNA

Kirsikka aloitti valmistautumisen heti töistä tultuaan. Ensiksi hän valloitti kylpyhuoneen. Valmisteluihin kuului paljon kuumassa suihkussa seisomista, raspaamista, höyläämistä, rasvaamista ja tietenkin nipullinen pinnejä, joiden avulla Kirsikka sai itselleen kaipaamansa kiharat, ei ihan afrot mutta riittävän villit kuitenkin. Jos Kirsikalta kysyi, hän oli syntynyt väärään rotuun ja väärään ilmastoon. Ainoa asia, mikä tuntui olevan kunnossa Kirsikan elämässä, olivat juhlat, joita polkaistiin pystyyn aiheen kuin aiheen ympärille. Jos ei olisi Hannan syntymäpäivää, olisi jotain muuta. Ilman syytäkin oli syytä juhlaan. Tärkeintä oli, ettei Kirsikan tarvinnut olla selvin päin.

Shh.

Hanna ei sanoisi sitä koskaan ääneen.

KIRSIKKA

No niin, kaikki oli kunnossa. Valot oli sammutettu, kynttilät sytytetty, Che Guevaran kuvan alla paloi santelin tuoksuinen suitsuke ja olohuoneessa soi musiikki, jonka tehtävä oli työntää myöhäissyksyinen todellisuus kauemmaksi.

Kirsikka vilkaisi kirkasväristä hahmoaan peilistä ja heilautti kiharoitaan.

Ovikello soi.

– Tule jo! hän huusi Hannalle ja kiiruhti avaamaan ovea vieraille.

He olivat ilmeisesti sopineet tulevansa kaikki samaan aikaan ja seisoivat nyt muovipusseineen ja märkine toppatakkeineen hälisevänä joukkiona rappukäytävän kolkkoudessa. Siinä oli Inkeri pienen Ruusu-vauvansa kanssa, Tarja ja Olli, Boris, Antero ja joku jota hän ei tuntenut.

– Mikko, esitteli Antero, kun he pakkautuivat eteiseen. – Kutsumaton vieras.

– Meillä ei kutsumattomia vieraita olekaan, sanoi Kirsikka ja antoi vieraalle kättä. Miehellä oli leveä kämmen ja iso parta.

He riisuivat ja pulisivat, siirtelivät takkeja, kenkiä, laukkuja ja putkahtivat sitten jokainen yksitellen juhlatamineissaan olohuoneen puolelle. Inkeri istahti tapansa mukaan risti-istuntaan lattiatyynylle vauva helmassaan. Boris ja Antero ottivat mukavan asennon sohvalla. He olivat tottuneet siihen, että Kirsikan luona viihtyi, ei vähiten hilpeän seurapiirin vaan emännän itsensä takia. Kirsikka tiesi heidän kaikki naishuolensa; oli ehtinyt jo kyllästyäkin niihin. Naiset tulivat, naiset menivät. Vain Kirsikka pysyi. Se oli etuoikeus ja kunnia.

Tarja ja Olli lähtivät viemään tuomisiaan keittiöön.

– Marinoituja valkosipuleita, huusi Olli. – Pateeta. Tuulihattuja. Kelpaako?

Kirsikka pulpahti iloiseen nauruun. Tätä hetkeä varten hän eli. Hän kiiruhti Tarjan ja Ollin perään, hössötti kuohuviinin kanssa, ylimääräisen lasin Mikko-nimiselle vieraalle ja palasi tarjotinta kantaen olohuoneeseen. Missä se Hanna oli? No siinä tietenkin, auttamassa Inkeriä vauvan kanssa, ojensi harsoliinaa kassista Inkerille, asetti sitä sitten huolekkaasti Inkerin olkapäälle.

– Tiedätte miksi olette täällä, Kirsikka sanoi. – Nämä ovat Hannan juhlat.

Hän kohotti lasinsa:

– Hannan malja!

– Hannan malja! huusivat kaikki yhtä aikaa.

HANNA

Onneksi olkoon Hanna, kuusitoista vuotta! Vieraat toistelivat sitä kuin hyvää vitsiä aina kun heidän lasinsa tai lautasensa täytettiin. Hanna piti heistä. Hän oli tuntenut heidät niin kauan kuin muisti. Kirsikalla oli tapana sanoa, että he olivat heidän perhettään, heidän sukulaisiaan. Muita sukulaisia ei tarvittu.

– Missä sinun kaverisi ovat? huusi Inkeri pöydästä Hannalle.

– En pyytänyt ketään, Hanna vastasi.

– Mikset?

– En halunnut juhlia syntymäpäiviä.

– Miksi me olemme täällä? huusi Boris.

– Kirsikka halusi, Hanna vastasi.

Kaikki mylvivät naurusta.

Kirsikka nousi pöydän äärestä.

– Hanna-rakas, hän sanoi ääni käheänä naurusta, suunsoitosta, alkoholista ja pikkusikareista, joiden takia keittiön ikkunat olivat sepposen selällään. – Hanna ja minä, me olemme niin kuin sadun muurahainen ja heinäsirkka.

Hän kietoi kätensä Hannan hartioiden ympärille.

– Hanna on kaikkea mitä minä en ole: fiksu, järkevä, älykäs, velvollisuudentuntoinen…

– … hauska, sosiaalinen, rakastettava, huumorintajuinen, jatkoi Hanna. Ei hän äidilleen kakkoseksi jäänyt, oli kasvanut jo tätä pidemmäksikin.

Kaikkia nauratti. Kirsikkaa eniten. Hän veti pikkusikareiden savua keuhkoihinsa ja oli tukehtua.

– Voi paska!

– Amatööri! huusivat muut. – Säälittävä amatööri!

KIRSIKKA

He ottivat lasinsa ja siirtyivät olohuoneen puolelle. Oli illan intiimein hetki. Kaikki olivat rentoutuneita, lämpimiä, pehmeitä vastaanottamaan ja antamaan. Kirsikka ei päästänyt laseja tyhjenemään. Vauvaansa imettävän Inkerinkin kuppi oli koko ajan täynnä uutta teetä. Jos Kirsikka ei ehtinyt itse täyttämään, Hanna kuljetti tottuneesti täysiä lasia sisään ja tyhjiä ulos, huuhteli ne tulikuumalla vedellä ja jätti ylösalaisin keittiöpyyhkeen päälle. Kirsikka tunsi lämpimän ailahduksen ja kirpeän viillon ajatellessaan, että tuo nuori nainen, pitkänhuiskea olematta pitkä, laiha olematta luiseva, oli hänen lapsensa, hänen tyttärensä. Hannassa oli paljon Kirsikkaa, paljon isäänsä, eniten itseään. Hän muistutti Kirsikkaa ajasta, jolloin hänkin oli yhtä itsenäinen, yhtä itsekäs, erillinen kuin vaeltava saari. Se hetki kestää, Kirsikka tuumi, kovin vähän aikaa. Se osuu johonkin siihen lapsuuden ja aikuisuuden väliseen aikaan ennen kuin lapset ntyvät tai omat vanhemmat taantuvat lapsiksi jälleen. Jotain siitä irrallisuudesta Kirsikka aikoi saada hetkeksi omakseen sitten, kun Hanna eläisi omaa irrallisuuden aikaansa. Siihen ei menisi enää kauan.

– Enää kaksi vuotta, Kirsikka sanoi Hannalle mennessään hakemaan Mikolle, kutsumattomalle vieraalle, juotavaa keittiöstä, jossa Hanna oli jo siivonnut pöydän. – Sitten olet täysi-ikäinen.

– Mitä sitten?

– Sitten…, Kirsikka aloitti, epäröi, sanoi: – Voimme tehdä mitä vaan.

Hanna kohautti hartioitaan kuin sanoakseen olkoon niin.

Kirsikka oli aikonut kuitenkin sanoa: – Sitten en ole enää yksin vastuussa. Ajatus oli huojentava. Hän oli jo melkein selviytynyt. Melkein. Ei ihan. Vielä kaksi vuotta.

– Onko sinulla kivaa? Kirsikka kysyi.

Hanna kohautti hartioitaan; ei myöntänyt, ei kieltänyt.

Kirsikka rutisti häntä:

– Hyvää syntymäpäivää, kulta. Olen ylpeä sinusta.

Hän lähti kahden lasin kanssa, kääntyi sitten ovella ja sanoi vanhasta tottumuksesta:

– Hanna-rakas, veisitkö roskat?

Ja sitten uudestaan, häveten:

– Tai älä sittenkään. Viedään huomenna.

Hän palasi olohuoneeseen, jossa vieraat hänen huojennuksekseen istuivat mukavasti eivätkä tehneet elettäkään lähteäkseen. Tarja oli nostanut jalkansa Ollin syliin, Boris teki croquis-piirroksia käyttäen muita malleinaan, Antero soitti ilmakitaraa.

Kirsikka istahti Mikon viereen, ojensi lasin ja kysyi:

– Viihdytkö?

Mies kääntyi katsomaan häntä ja vastasi vastakysymyksellä, ai että viihtyikö hän. Hän viihtyi loistavasti.

– Hyvä, Kirsikka sanoi.

Mies nauroi.

– Mahtavia tyyppejä. En tajua, mitä Antero tässä porukassa tekee.

Kirsikka kallisti päätään, vastasi totuudenmukaisesti:

– Soittaa ilmakitaraa. Useimmiten.

– Niinpä näkyy.

He katselivat Anteroa, jonka isot kädet juoksivat riivattuina näkymättömän kitaran näkymättömillä kielillä.

– Miksei Antero ole tuonut sinua tänne aikaisemmin? Kirsikka kysyi.

– Sen minäkin haluaisin tietää. Mitä minä olen tehnyt kaikki nämä vuodet, kun Antero on käynyt soittamassa teille ilmakitaraa? mies sanoi, kulautti lasin tyhjäksi ja lisäsi: – En yhtikäs mitään.

Kirsikka helähti nauramaan ennen kuin huomasi ettei mies nauranut hänen kanssaan.

HANNA

Hanna olisi voinut vaikka piirtää kaavan siitä, kuinka juhlat etenivät. Kirsikan juhlat ainakin. Ei hän muista tietenkään voinut varma olla. Hän ei muistanut olleensa kuin yksissä häissä, Tarjan ja Ollin, ei yksilläkään virallisilla syntymäpäivillä eikä yksissäkään hautajaisissa. Hän oli säästynyt elämän iloilta ja suruilta. Ainakin muiden iloilta ja suruilta. Hänen äitinsä ilot olivat hänen surunsa.

Hän oli lukenut jostain, että naiset jotka asuivat tai työskentelivät yhdessä, rytmittyivät biologisestikin samaan tahtiin. Sen luettuaan hänen oli ollut jonkin aikaa pakko kuukautistensa alettua kurkistaa vessan roskikseen ja pitää lukua Libresse-nyyteistä kannen alla. Kiitos taivas, heillä oli sentään itsenäiset kuukautiset.

Kirsikalla oli vessan ovessa atk-paperille piirretty vitutuskäyrä, johon hän merkitsi, miten päivä oli mennyt. Mitä korkeampi käyrä, sitä pahempi päivä. Jos Hannan olisi pitänyt piirtää juhlien kulku kaavana, hän olisi käyttänyt samaa periaatetta, tosin käänteisesti, kuin Kirsikka vitutuskäyrässään: nouseva käyrä kuvaamassa juhlajärjestelyjä, jyrkästi nouseva