Varjo ei unohda

By Marja Luukkonen

Sydäntälämmittävä fantasiaseikkailu kaikenikäisille lukijoille aloittaa kiehtovan sarjan.Isosisko Lilli on tuonut kotiin aiemminkin kaikenkarvaisia, kodittomia otuksia, mutta tällä kertaa Kalle ei meinaa uskoa silmiään. Metsähuutaja Pentu on villi kuin mikä, ja sillä on omituisia taikakykyjä. Ne tulevat kuitenkin tarpeeseen, kun kaupungin ottaa haltuunsa Kandoran viekas prinssi Karlos, joka on myös sattumoisin iskenyt silmänsä Lilliin...Hurmaava ja omalaatuinen fantasiaseikkailu vie nuorta lukijaa mukanaan! Romaani sekoittaa tavalliseen arkielämään jännittävää taikuutta. Kallen seikkailuista kertova sarja on täynnä jännittäviä käänteitä ja ihmeellisiä otuksia.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788727081045

Book preview

Varjo ei unohda

Copyright ©2003, 2023 Marja Luukkonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727081045

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

KUN KAIKKI VIELÄ NUKKUVAT

Kello oli neljä ja Kalle valvoi.

Aamun ensimmäinen kalpea kajastus oli hiipinyt kuin äänetön herätyskello vastapäiseen seinään. Taas Kalle oli tajunnut sen unensa läpi, niin kuin kevään joka ikisenä aamuna. Kuuden nukutun tunnin jälkeen hän oli valmis pomppaamaan ylös. Piti kuitenkin olla hissukseen, sillä seinän takana asustavan siskon lukuisat hoidokit nukkuivat toinen korva auki.

Sängyssä kiehnaaminen oli tylsää. Hiljaa kuin aave Kalle nousi ja veti vaatteet pyjamansa päälle. Sitten hän lähti äänettömin askelin keittiön ja hallin läpi olohuoneeseen. Äidin ja isän makuuhuoneesta ei kuulunut kuin isän viheltävä kuorsaus. Oli parempi että vanhemmat uskoivat Kallen yhä nukkuvan pienen huoneensa rauhassa, sillä hän oli aivan riittämiin kuullut lääkäreitten päivittelyjä, maannut kaikenlaisten poppamiesten hoitopöydillä, kuunnellut rentoutuskasetteja ja juonut kamalanmakuista yrttiteetä unettomuuteensa.

Olohuoneen iso ikkuna kaareutui ulospäin ja näytti rannan ja heräävän meren koko komeudessaan. Neljännestä kerroksesta oli hieno näköala. Kotikadun ja rantakadun välisellä telakka-alueella veneet kiiltelivät maalattuina odottaen veteen pääsyä. Mutta ihmisiä ei näkynyt. Ajatella, jos kaikki nousisivat aina auringon noustessa – miten paljon enemmän saataisiin aikaan!

Kummallista, näytti ihan siltä kuin kauempana, puiston rannan matonpesupaikalla, olisi ollut liikettä. Piti oikein siirtää ruukkukasveja syrjään ja kurkata tarkemmin vasemmalle, puiston suuntaan. Kuka hassu nyt mattoja pesisi kello neljä aamulla!

Mutta liikettä siellä oli, joukko ihmisiä levitteli kuivaustelineille jotain isoa vaatetta. Homma näytti todella salaperäiseltä. Olikohan matto varastettu, kun sitä piti pestä tähän aikaan päivästä?

Koko touhu alkoi vaikuttaa niin päättömältä, että Kallen oli aivan pakko lähteä ulos katsomaan. Hissiä ei uskaltanut käyttää, portaat kuljettivat hiipivän Kallen äänettömästi alas. Pyörä odotti porttikäytävän telineessä ja lähti irti pahemmin kolisematta. Sitten Kalle viiletti alas rantatielle ja kohti puiston puolella nousevia kallioita.

Jokin sai hänet pysähtymään hyvän matkaa ennen pesupaikkaa. Hän talutti pyöränsä kallion suojaan ja hiipi varovasti lähemmäs.

Kymmenkunta keltaisiin asuihin pukeutunutta, pitkänkomeaa miestä tomutti jättikokoista itämaista mattoa. Sitä ei nähtävästi ollut pesty, tuuletettiin vain. Ja kevätmärkä maa oli saanut miehet hakemaan korkean mattotelineen tamppauspaikaksi. Mutta tähän aikaan vuorokaudesta?

Sitten Kallelle tuli kiire. Miehet käärivät maton rullalle ja nostivat sen olkapäilleen. Jonona he lähtivät kävelemään kadun yli, mutta nousivat onneksi kalliopolkua myöten ylös. Sanaakaan ei kuulunut, mutta silti Kalle oli varma, että miehet eivät olleet täältä kotoisin. Mattoakin he käsittelivät melkein kuin aarretta, hienosti ja huolehtivasti.

Mattokäärön kantajat astelivat tasatahdissa kohti puiston takana sijaitsevaa rikkaiden asuma-aluetta. Kalle oli joskus pyöräillyt koristeellisten kiviaitojen ja korkeiden rautaporttien reunustamaa, kiemuraista katua. Melkein jokaisen portin pielessä oli vieraskielinen, soikea kilpi, joka kertoi, että täällä sijaitsi jonkin kaukaisen maan lähetystö. Isä oli tosin kertonut, että monet niistä maista olivat lakanneet olemasta jo kauan sitten. Sen kyllä uskoi – Bangamaan lähetystössä asuivat nyt Öfverströmin neidit, jotka hakivat isän leipomosta joka aamu pussillisen edellisen päivän pullaa. Linnuille, he sanoivat joka kerta ylhäisen alentuvasti. Mutta kyllä kaikki tiesivät, että talossa, jossa talvitakitkin oli parsittu edestä ja takaa, jokainen muru syötiin itse. Öfverströmin suvun rikkaudesta oli jäljellä vain komeat huonekalut ja seiniltä tuijottavat esi-isien muotokuvat.

Kalle ohitti Ultima Thulen lähetystön ja pysäytti pyöränsä Öfverströmin neitien talon eteen. Mattoa kantavat miehet kääntyivät juuri Kandoran lähetystörakennuksen pihaan. Raskaista rautalevyistä koottu portti oli aukaistu ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin, ja Kallen oli ihan pakko saada vilkaista sisään.

Unohdettua rakennusta oltiin selvästi ottamassa käyttöön. Pihan villiintyneellä nurmikentällä oli haalistuneita, topattuja tuoleja ja sohvia, puitten oksilla riippui seinävaatteita ja verhoja tuulettumassa.

Halkeilleet ja sammaloituneet marmoriportaat veivät korkealle pariovelle, joka nyt natisi selkoselällään. Vieraskielistä puhetta kuului avoimista ikkunoista. Oliko joku muuttamassa tänne niin kovalla kiireellä, että piti yötä myöten siivota taloa? Vai haluttiinko vain, ettei kukaan näkisi koko touhua?

Kandoran valtiota ei enää ollut olemassa, sen Kalle kyllä tiesi. Koko vuoristoinen saari jossain Pohjanmeressä oli elänyt lyhyen itsenäisen elämänsä satakunta vuotta sitten. Kuningassuvulla oli ollut rikkauksia, siitä kertoivat mahtailevat lähetystörakennukset, joita Euroopan pääkaupunkeihin ilmestyi. Ja kun itsenäinen Kandora sitten sotien kurimuksessa pyyhittiin pois kartoilta, musiikki hiljeni, valot sammuivat ja verhot vedettiin eteen myös tässä menneen loiston linnakkeessa.

Keitä oikein olivat nämä oudot, komeat vieraat, jotka liikkuivat talossa kuin kotonaan? Kallen oli nyt peräännyttävä kiireesti ja juostava takaisin Öfverströmin neitien pihaan, sillä miehet ilmestyivät yhtäkkiä portaille. Onneksi he eivät tulleet enää portista ulos, vaan alkoivat vain kantaa huonekaluja ja kankaita sisään. Rautainen portti vedettiin kirskuen kiinni, korkeat pariovet lukittiin ja talo oli taas yhtä aution tuntuinen kuin aina. Mietteissään Kalle lähti ajamaan kotiin päin.

SOKERILEIPOMOSSA

Kaduilla alkoi jo näkyä liikettä. Wicca-noitien tummanpuhuva ryhmä ilmestyi tuttuun tapaan metron oviaukosta. Valkoisiksi kalkitut kasvot ja mustiksi värjätyt hiukset tekivät tytöistä aavemaisen joukon. Vaikka, niin kuin Kalle tiesi, ihan tavalliset nelitoistavuotiaat koulutytöt siinä kulkivat – mukana myös naapurin Veera ja Klaara. He olivat olleet palvomassa auringonnousua Vartiovuorella, niin kuin joka ikinen perjantaiaamu. Mitähän varten kukaan ei kauhistellut näitten tyttöjen aamuöistä vaeltelua?

Vaikka kyllä hän oikeastaan tiesi syyn. Kaikki mikä liittyi henkimaailman asioihin oli nyt suurinta muotia. Eikä pelkästään sitä – suurin osa ihmisistä uskoi tosissaan kaikenlaiseen huuhaahan. Isäkin – Kalle oli nähnyt, kuinka isä leipomossaan joka ilta viimeiseksi laittoi leivoksen tai korvapuustin pieneen savikuppiin myymälän nurkkaan. Kotihaltijalle kiitokseksi hyvästä huolenpidosta! Ja aamulla pulla oli aina hävinnyt. Kotihaltija saattoi Kallen mielestä olla vaikka hiiri – mutta sitä ei voinut sanoa ääneen, sillä leipomossa ei saanut olla hiiriä.

Kun wicca-tyttöjen ryhmä lähestyi, Kalle painautui ovisyvennykseen piiloon. Valkokasvoiset tytöt kulkivat ohi jäykkinä, silmät tuijottaen suoraan eteen. Ja kohta jokainen pikku noita pesisi kasvonsa, vaihtaisi vaatteensa ja ilmestyisi kouluun omana arkisena itsenään. Ja nukkuisi iltapäivän tunnit, koska kaikilta aamuyön valvominen ei luonnistanut lainkaan niin hyvin kuin Kallelta.

Kello lähestyi puolta kuutta. Leipomossa oltiin siis jo työn touhussa.

Sokerileipomo Korppu sijaitsi kahden talon päässä Kallen kotitalosta, yläkaupungilta laskeutuvan kadun ja kotikadun kulmassa. Siellä syntyivät ne leivokset, viinerit ja tortut, joista puhuttiin koko eteläisessä kaupunginosassa.

Isän taidot olivat todella ainutlaatuiset. Mutta ei hän sentään aivan yksin vastannut leipomon herkuista. Leipurioppilas Tarmo tuli aina jo aamuyöllä, teki kolme erilaista taikinaa ja leipoikin osan niistä leivosten tai torttujen pohjiksi. Isä saattoi sitten keskittyä paistamiseen ja koristeluun.

Leipomoon saattoi huoletta mennä aamuyöllä, kunhan häipyi tiehensä ennen isän tuloa. Tarmo ei laverrellut Kallen aikaisista retkistä – Tarmo ei ylipäätään puhunut mitään. Kukaan ei ollut koskaan kuullut isokokoisen leipurioppilaan sanovan sanaakaan. Isä oli alussa vähän ihmetellyt vaitonaista vierasta, joka oli ottanut tavakseen ilmestyä aamuisin auttelemaan sen kummempaa maksua pyytämättä. Vähitellen Tarmo oli sitten saanut leipomon avaimen ja virallisen nimityksen leipurioppilaaksi. Eräänä aamuna oli viineritaikina ollut valmiina, kun isä tuli paikalle. Siitä lähtien oli taikinanteko ollutkin Tarmon hommia.

Sokerileipomo Korppu mainosti aitoja, käsintehtyjä leivonnaisia, mikä oli aivan kirjaimellisesti totta. Lapionkokoisilla käsillään Tarmo vaivasi helposti saavillisen pullataikinaa tai vispasi pesuvadillisen kakkutaikinaa. Kalle oli usein katsellut vieressä, kun jykevä, valkoiseen työtakkiin pukeutunut jättiläinen hymyili pientä hymyään ja sai