Nuoren kaupungin ihmisiä

By Teuvo Kauppo

Eletään vuotta 1906 suomalaisessa pikkukaupungissa, joka on vastikään saanut kaupunkioikeudet. Kaupunkioikeudet ovat tuoneet muutoksia myös paikkakunnan asukkaiden elämään – Hermanni ja Hulda Koskela eivät ole enää maalaisia, vaan ihka oikeita kaupunkilaisia. Varsinkin vaimo Hulda ottaa asian vakavasti. Ovathan he jo aikaisemmin kohonneet säätyluokassa porvareiksi ja nyt Hulda haaveilee siitä, että voisi karistaa omasta ulkonäöstään, kodistaan ja Hermannin käytöksestä viimeisetkin rippeet maalaisuudesta. Hän haaveilee, että voisi olla yhtä näyttävä tapaus kuin jalosukuinen Lovisa Lind, kultasepän vaimo. Miten käy – onnistuuko Hulda tavoitteessaan?Teuvo Kauppo sukeltaa romaanissaan "Nuoren kaupungin ihmisiä" Huldan lisäksi monen muunkin kaupunkilaisen pään sisälle.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726580921

Book preview

www.egmont.com

1

Bassotorven ääni ja toukokuisen peipposen liverrys eivät soinnu yhteen. Mutta siitä huolimatta Hermanni Koskela puhalteli torveensa, ja siitä huolimatta myös toukokuinen peippo luritteli koivussa, jonka lehtisilmujen kärjistä pilkisteli kuin varoen hiirenkorvien ensimmäinen heleäntuore vihreys.

— Buh-buuh, buh-buuh, sanoi torvi raskaasti, sillä sen puhaltajalla oli illalla musikaalisen yhdistyksen harjoitus.

— Trii-trii-trilla-la-lalalii, lauloi peipponen, sillä sen oli laulettava, koska oli kevät ja aurinko loisti sinisen aamutaivaan hurmaavassa kirkkaudessa.

Tämä idylli elettiin vuonna 1906 kauppias Hermanni Koskelan puutarhassa siinä pienessä kaupungissa, joka edellisen vuoden marraskuun ensimmäisenä päivänä oli keisarillisella päätöksellä saanut kaupunkioikeutensa. Mutta juuri tuon keisarillisen päätöksen tähden läjäytti nyt Hulda Koskela mielenosoituksellisen rajusti kiinni puutarhaan avoinna olleen ikkunan.

— Luulen, että kätken tuon torven suukappaleen, Hulda sähähti kiukkuisena. — Jo pitäisi Hermanninkin vähitellen käsittää, että me olemme nyt todellakin kaupunkilaisia.

Hän keikautti päänsä pystyyn ja ryhdisti pitkän vartalonsa. Hän otti muutaman kipakan askeleen lähteäkseen makuuhuoneesta, mutta peili, jossa hänen olemuksensa häilähti, vangitsikin hänet.

— Niin Hulda, me olemme nyt todellakin kaupunkilaisia, hän nyökytellen puheli itselleen. — Tämä talvi on muuttanut kaiken. Edessämme on uusi elämä, viehättävämpi, rikkaampi, ylhäisempi.

Samassa kantautui pihalta entistä voimakkaammin: — buh, buh-buuh —

Se aiheutti syvät, äkeät rypyt Huldan kasvoihin. Tuokion hän tuijotti niitä. Tuttuja uurteita, huolten ja ponnistusten synnyttämiä. Ne tekivät hänen kasvonsa jo vanhoiksi. Vanhoiksi neljänkymmenen vuoden iässä. Hänen sormensa alkoivat hiljaa silitellä otsan vakoutu-mia, tasoitella ja hieroa.

Ja sormet tekivät taikurin työn. Kasvot kirkastuivat jälleen. Silmät, joiden harmaasta vihreydestä niin helposti ja äkkiä tuiskahti tulinen leimaus, voivat jälleen säteillä, ei tosin lempeästi, mutta levollisen tyynesti. Ja nenä, joka terävänä ja suorana ulottui aivan liian alas, ei enää värähdellyt mielenkuohahduksen tahtipuikkona, eikä suukaan, joka leveänä ja viivanomaisena lujitti hänen kasvojensa selkeää täsmällisyyttä, osoittanut enää pahantuulisuuden oireita.

Mutta sormet silittelivät yhä. Ne hivelivät nyt poskipäitä ja leukaa. Ne tahtoivat pehmentää kasvojen kovan kulmikkuuden, joka niin avomielisesti paljasti hänen sukupuunsa jäykän talonpoikaisuuden. Mutta siihen sormet eivät pystyneet, ne luopuivat puuhastaan kyllästyneinä. Nyt ne hipaisivat vielä tukkaa, karkeata, haalistuneen ruskeata, missä oli jotakin aivan kuin syksyisestä turpeesta, ja sieppasivat sitten äkkiä hopeisen rintasoljen lipaston päältä.

Soljen kiinnitys puseron korkean kauluksen alle sai hänet lopullisesti tuntemaan mielihyvää siitä, että oli sittenkin vain nelikymmenvuotias. Jos hänen kasvonsa olivatkin väsyneet ja karheat Lovisa Lindin kasvojen rinnalla, niin hänellä oli sen sijaan paljon muuta, joka oikeutti hänet samalle askelmalle porvariston joukossa.

Niin, miten olikaan yhteiskoulun rehtori sanonut eräänä iltana, kun pienehkössä seurassa oli vietetty kaupungin perustamisjuhlien rääppiäisiä? »Meillä on nyt kaupunki omasta ansiostamme. Me viritimme kauppalaamme kaupungin hengen, me virkamiehet, opettajat, kauppiaat ja käsityöläismestarit. Me olemme nyt tämän nuoren kaupungin porvareita, ja me kyllä tiedämme velvollisuutemme. Meidän on senvuoksi osoitettava esimerkkiä muille. Tulemme olemaan työteliäitä, säästäväisiä, raittiita ja arvokkaita. Vain meidän käsissämme kaupunki tulee kauniisti kasvamaan.«

Noita sanoja Hulda oli miettinyt usein. Hän oli niistä imenyt itselleen uuden näkemyksen. Hän oli tuona iltana käsittänyt olevansa oikeutettu nousemaan samalle askelmalle kultaseppä Lindin Lovisa-rouvan kanssa.

Ja sen takia hän nyt piti niin johdonmukaisesti kiinni velvollisuuksistaan ja arvokkuudestaan. Todellakin — piti. Hän ei salli itseltään minkäänlaisia horjahduksia. Hän rypisti paheksuvasti otsaansa niille nuorille porvareille — rehtorillekin — jotka kevytmielisesti olivat jo tinkineet raittiudesta ja arvokkuudestaan.

Siksi myös pihalta kuuluva torven mörähtely piinasi nyt häntä. Mutta Hermannissa oli vielä perin paljon kasvattamista. Joskus Hulda epäili miehensä torkkuneen rehtorin sanojen aikana. Mutta Hulda pitäisi huolen, että Hermannistakin kasvaa kunnon porvari. Soittakoon nyt kuitenkin vielä tänä keväänä, soittakoon. Kaupungin porvarinahan Hermanni oli vasta kuuden kuukauden ikäinen Ja Hermannia oli yleensä ollut kaikissa asioissa hinattava tämän hitauden ja laiskuuden tähden.

— Buh-buuh, buh-buuh —

Nyt Hulda vain myhähti. Sitten hän nyökkäsi peilikuvalleen ja lähti huoneesta.

Jos Lovisa Lindillä oli vielä neljänkymmenen vuoden iässä kauniit ja pehmeät rouvan kasvot, jotka kertoivat suuressa kaupungissa kasvaneesta sukupuusta ja jotka ilman muuta tuottivat omistajalleen määrätyn säätyaseman, niin mitä olikaan se, minkä Hulda saattoi asettaa omaan vaakakuppiinsa? Sen huomasi hymystä, joka levisi Huldan kasvoille hänen pysähtyessään ruokasalin ja salin väliselle kynnykselle katsomaan uusia, suuria, äsken kalustettuja huoneitaan. Se oli varallisuus, mikä huokui kodista. Hulda tiesi, että talo, jonka Hermanni tähän Aleksanterinkadun varrelle rakennutti ja joka valmistui viime kesänä, oli kaupungin parhaimpia. Ja hän tiesi, että hänen sisustamansa koti oli kaupungin upeimpia. Lovisa Lind oli ollut harmaa kateudesta kuullessaan muiden tupaantulijaisvieraiden ylistystä.

Rikkaus luo myös määrätyn aseman. Se oli jo tasoittanut askelman Huldalle.

Ruokasaliin siivilöityi auringonvalo kalliiden pitsiverhojen ja ikkunalaudalla olevan jättiläismyrtin läpi. Huone oli iloinen, ja silmä hiveli mielellään sen kalliita esineitä. Ikkunan alla oli kaunis taburetti. Oikealla seinustalla seisoi jykevän arvokas kaappikello, vasemmalla kustavilainen sohva ja sen takana seinällä vanha ryijy. Itse ruokasalin kalusto oli paikallisen puusepän valmistama ja melko yksinkertainen, mutta se sai menetellä vielä toistaiseksi, kun kaupungin muissakaan kodeissa ei yleensä ollut vielä sen parempaa. Sitäpaitsi saliin ostettu, venäläistä valmistetta oleva biedermeier-kalusto oli ollut niin kallis, että Hermanni oli laskun makset-tuaan murahdellut kauan ja leppynyt vasta nähtyään tupaantulijaisvieraiden hämmästyksen ja ihailun. Sen jälkeen hän oli muitta mutkitta pulittanut rahat leikkauksin koristetusta etashääristä.

Niin, joka kerta, kun Hulda seisoi kynnyksellä antaen katseensa lipua ruokasalin vaaleista ikkunaverhoista salin tummanvihreisiin tupsukoristeisiin verhoihin, hän tunsi itsensä rauhalliseksi tulevaisuuden suhteen. Jos joku katsoessaan hänen kasvojaan ja käsiään aivan kuin epäili hänen asemaansa, hänen tarvitsi tuoda epäilijä vain tälle kynnykselle ja voittaa.

Mutta nyt Hulda vihdoinkin lähti puodin puolelle. Neiti palveli vanhahkoa maalaisemäntää.

— No, sieltähän se tulie, Hultakin. Mitäs sulle kuuluu, emäntä tervehti kaivaen pienestä kukkarostaan rahoja. — Tules tänne, tinkisin jonkin pennin sultakin. Mitäs sanot?

Mutta Huldaa närkästytti emännän tuttavallisuus. Hän huomautti kuivasti, että neiti osaa määrätä hinnan. Emäntä sai nähdä, että hän on rouva. Emäntä sai nähdä, miten hän, joka kerran lähti emännän kotikylästä kauppalaan palvelustytöksi, oli menestynyt ja alkanut vihdoinkin taluttaa onneaan kultaisesta sarvesta.

Mutta yksinkertainen, vanha emäntä ei ymmärrä. Sen hän käsitti, että torppari Mäkelän tyttöä oli onni potkaissut parhaalla tallukallaan, mutta muutenhan tyttö oli tietysti yhä vain — Hulda. Ja niinpä hän alkoikin nyppiessään takaisin saamiaan rahoja kertoa:

— Niethän, kun vaari lähti sit meilän nuorta tammaa sille Mattilan mustalle orille —

Hulda työnsi kiivaasti vielä levällään olevan kangas-pakan puotineidin eteen sanoen tuikeasti:

— Anna panee kankaan paikoilleen. Ei emännän puheita tarvitse kuuntelemaan jäädä.

Nyt emäntä jo ymmärsi enemmän kuin äsken. Hän siristi vedenhaaleita silmiään ja loi Huldaan pitkän katseen. Sitten hän ryhtyi painokkaasti lukkoamaan pientä, kuluneen nuhruista kukkaroaan.

Silloin astui kauppaan rehtorin rouva. Hulda riensi tervehtimään erikoisen ystävällisesti ollen sulaa hymyä ottaessaan esille lankalaatikoita. Emäntä otti kimpsunsa ja aikoi astua ovelle. Mutta äkkiä hänen mieleensä juoh-tui jotakin; hän pysähtyi rehtorin rouvan viereen sanoen Huldalle:

— Mutta Hermanni se vain puhaltaa torveensa, niin että koko kaupunki tärisie. Kumma etteivät posket repiä.

Rehtorin rouva naurahti hilpeästi, Hulda harmistui ja punastui, emäntä niiskautti nenäänsä ja meni, niin että puodin ovikello rämähteli.

2

Hulda istui puodin takana olevassa pienessä konttori-huoneessa ja koetti saada mielestään vaimentumaan emännän sanojen jättämän kaiun. Sanat olivat läjähtä-neet häneen korvapuustin lailla. Rehtorin rouvaa oli naurattanut koko ajan, minkä hän oli puodissa viipynyt, eikä Annakaan suinkaan ollut salannut hymyään.

Ja tuolla koivujen alla auringonpaisteisella puutarha-penkillä istui Hermanni avopäin ja paitahihasillaan yhä puhaltaen torveensa. Nuottipaperi oli puutarhapöydän kulmalla ja Hermanni kumartui toisinaan sen puoleen paremmin nähdäkseen. Silloin torven valtava ämyri heilahti ja lähetti häikäisevän heijastuksen suoraan Huldan silmiin.

» — niin että koko kaupunki tärisie«. Totta. Kaupunkihan oli vielä vain pieni rykelmä taloja kolmen lyhyen kadun varrella.

Ja nyt Hulda alkoi jälleen tuntea voimakasta suuttumista torvea kohtaan, jolle kaupungissa tällä hetkellä naurettiin. Hän ymmärsi, ettei bassotorvi enää sovi Hermannin kaulaan, jos tämä aikoi kuulua siihen arvokkaaseen seuraan, mihin rehtori puheessaan oli heidät sijoittanut. Hermannin on luovuttava harrastuksestaan; musikaaliseen yhdistykseen ei hänen lisäkseen kuulunutkaan enää muita porvareita kuin puuseppämestari Tarvola, jota taas muuten pidettiin niin vähäpätöisenä miehenä, ettei kai Hermanninkaan mieleen juolahtaisi vetoaminen häneen. Musikaalinen yhdistys oli äskettäin perustettu jatkamaan vapaanpalokunnan soittokunnan sammuneita perinteitä, sillä joku oli keksinyt, ettei ollut kaupungin arvon mukaista olla ilman soittokuntaa. Ja ne, joiden hallussa oli vielä ollut vapaanpalokunnan torvet, olivat tunteneet velvollisuudekseen kaupungin arvon pelastamisen.

Niin, kyllä Hulda jotenkin ymmärsi asian taustan, mutta sittenkin hän nyt lähti neuvottelemaan asiasta Hermannin kanssa. Pihan yli kulkiessaan hän päätti olla lempeä ja viisas, vaikka hän aavistikin tiukkaa ottelua. Nyt Hermanni huomasi hänet, otti torven hartioiltaan ja laski sen pöydälle. Sitten Hermanni alkoi pyyhkiä hikeä kasvoiltaan.

— No, mitä sinä …? Eikö puodissa ole väkeä?

— Ei sanottavasti. Rehtorskan kanssa tein juuri lankakaupat.

Hulda istui pöydän toiselle puolelle katsoen kiinteästi mieheensä. Tämän lihavilla, velttojuonteisilla kasvoilla, joita komeat viikset koristivat, oli kyräilevänkysyvä ilme.

— Niin, mitä