Tyhjyyden Puutarha: Auringonnousu

By M. K. Ainosvuo

Verinen peli Tampereella jatkuu. Velhojen, kirkon ja poliisin taistellessa UNKV:ksi itseään kutsuvan sarjamurhaajan kiinniotosta uhriluku kasvaa ja vain harvat pystyvät pitämään kätensä puhtaina.

Sofia yrittää johdattaa itsensä ja ystävänsä ulos verilöylystä, joka uhkaa eskaloitua mitä hirvittävimmällä tavalla. Sukeltaessaan syvemmälle mysteeriin hän huomaa pojan nimeltä Vincent olevan kaiken keskiössä. Pystyykö Sofia estämään Vincentiä vajoamasta hulluuteen ja epätoivoon? Pitäisikö hänen?

Tervetuloa Tampereelle. Tyhjyyden Puutarha -sarjan toinen osa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 11, 2015
• ISBN: 9789523189164

M. K. Ainosvuo

Kirjailija on utelias sielu, joka marssii oman torvensa tahtiin. Hänellä on taustaa finanssialalta ja jos hän ei ole vapaa-aikanaan kirjoittamassa, hän on todennäköisesti nauttimassa fantasiagenrestä ja historiallisesta fiktiosta kaikissa muodoissaan.

Book preview

Sisällysluettelo

Kiitokset

Loitsu

Prologi

Osa 1: Valpurinyö

Sykli 1: Toteutunut kosto

Sykli 1: Unohdettu uhri

Sykli 1: Korpin ja koiran saapuminen

Sykli 1: Joukkomurha

Sykli 1: Selviytymisstrategia, osa 2

Sykli 1: Onnenkantamoinen

Sykli 1: Paholaisten tanssi

Interludi

Osa 2: Angelus Septem Damnati

Sykli 2: Vaalea vieras

Sykli 2: Yhteinen vihollinen

Sykli 3: Tuulta kylvämässä

Sykli 3: Ääriainesta

Sykli 15: Anteeksiantamatonta

Sykli 15: Tanssi enkelin kanssa

Osa 3: Ei enää kyyneleitä

Sykli 16: Viimeinen toivo

Sykli 16: Tietovuoto

Sykli 16: Täydellinen konvergenssi

Sykli 16: Punainen kuin ruusut

Sykli 16: Punainen kuin ruusut, osa 2

Viimeinen sykli: Älä menetä valoasi

Valmistusmerkinnät

Kiitokset

Omistan tämän teoksen rakkaalle ystävälleni Siljalle. Kiitos, ettet jättänyt minua yksin.

Haluan myös esittää kiitokseni Joakimille, Anniinalle ja Laurille heidän korvaamattomasta avustaan. Ilman teitä en olisi pystynyt tähän.

Loitsu

Anachnu ha ligjon shel ha or

Anu madrikhim be arafel

Anu ha derekh la eden

Anu ha delet la olam hatachton

Anu solchim ve meqadeshim

Sogrim ha delatim ve menaftsim ha tit

Me olemme valon legioona

Ohjaamme eksyneitä sumussa

Me olemme tie paratiisiin

Kauttamme kulkee portti kadotukseen

Me annamme armon ja siunaamme sielun

Suljemme portit ja särjemme saven

Prologi

 Hyytävä tuuli piiskasi vasten kalliota ylös kipuavan miehen kasvoja. Tie huipulle oli jyrkkä ja kapea. Äkillinen tuulenpuuska sai hahmon takertumaan kallioon tiukemmin. Miltei vaakasuoraan satava lumi peitti näkyvyyden lähes kokonaan. Harmaiden kuvioiden täplittämä valkoinen asu ja kasvoille vedetty huppu rikkoivat hahmon siluetin ja saivat hänet sulautumaan lumista kalliota vasten.

Ikuisuudelta tuntuneen kipuamisen jälkeen mies saapui laakean kallion laelle. Huipulla kasvoi muutama lumen peittämä kuusi ja kitukasvuista pensaikkoa. Hahmo käveli huipun toiselle laidalle ja kyykistyi jyrkänteen reunalle. Hän heilautti selässään roikkuneen kiikarikiväärin käsiinsä ja asettautui makuuasentoon kallion reunalle. Varmistuttuaan asentonsa tukevuudesta mies katsoi aseensa tähtäimen läpi avautuvaa näkyä.

Kalliolta avautui näkymä pieneen kylään. Asutuskeskus koostui ainoastaan neljästä talosta ja yhdestä sekatavarakaupasta. Paikan kutsuminen kyläksi oli oikeastaan liioiteltua. Kyse oli enemmänkin pysähtymispaikasta. Toiselta puolelta kylää reunustivat suuret, rikkonaiset jyrkänteet, ja toisella puolella avautui laakea tasanko. Yksinäinen maantie kulki paikan halki kallioiden viertä pitkin. Lähin suurempi asutuskeskus oli satojen kilometrien päässä. Tänä yönä paikkaan ei eksyisi kukaan.

Miehen katse oli tuulesta ja kylmästä huolimatta heltymätön. Tummat silmät tuijottivat oliivinruskeiden kasvojen keskeltä autiolta vaikuttavaa kylää. Hahmo nosti vapaana olevan käden korvalleen.

Al-Bhasir täällä. Olen asemissa, mies sanoi kuulokemikrofoniinsa.

Hyvä. Onko näkyvyys riittävä? kuulokkeesta rätisevä ääni tiedusteli.

On. Näen rakennukset selvästi.

Selvä. Pysy asemissasi ja odota lisäohjeita.

Sain.

Kuulokemikrofoni hiljeni. Mies veti syvään henkeä ja antoi kehonsa rentoutua hieman. Hän kelasi mielessään läpi hänelle annettuja ohjeita.

Mustaan univormuun pukeutunut mies astui sisään pieneen, yksinkertaiseen huoneeseen. Hän oli noin kolmen- tai neljänkymmenen ikävuoden tienoilla. Hänen olemuksessaan oli havaittavissa tiettyä kurinalaisuutta ja itsehillintää. Mies viittoi seinän vieressä seisovaa viittä miestä rentoutumaan. Hän käveli huoneen keskellä olevan pöydän luokse ja heitti paksun kirjekuoren sen päälle.

Taikuuden kilta käytti toisinaan yksityisiä turvallisuusjoukkoja hienovaraisuutta vaativissa tapauksissa. Heidän tehtävänään oli pettureiden metsästäminen, informaation kontrollointi ja muut vastaavat tilanteet. Killalle niin tunnusomainen traditionaalisuus loisti turvallisuusjoukoissa poissaolollaan. Palkkasoturit eivät juuri kunniasta piitanneet.

Tässä on kohteenne, mustiin pukeutunut mies sanoi avaten kirjekuoren ja levittäen sen sisällön pöydälle. Viisikko kerääntyi pöydän ympärille katsellen pöydälle levinnyttä paperinippua. Yhdessä dokumenteista oli vaaleatukkaisen naisen kuva. Suurikokoinen, tummaihoinen mies otti sen käteensä tutkiakseen sitä tarkemmin.

Tällä naisella havaittiin muutama kuukausi sitten äärimmäisen vaarallinen mutaatio. Hän ehti kuitenkin paeta killasta ennen kuin ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä ehdittiin tehdä. Kohde oleskelee viimeisimpien tietojen mukaan pienessä kylässä Suomen keskiosissa, mustiin pukeutunut mies sanoi.

Suomen? Missä helvetissä se on? yksi sotilaista tiedusteli.

Pieni maa Pohjois-Euroopassa. Ymmärtääkseni naisella on sukujuurensa siellä, mustapukuinen mies vastasi.

Jossain perämetsässä siis. No ihan miten vaan. Onko naisen kyvyistä tietoa? sotilas vastasi.

Ei ole. Viranomaiset killassa kehottivat kuitenkin äärimmäiseen varovaisuuteen. Älkää aliarvioiko häntä. Tehtävänne on eliminoida hänet. Tuliaseiden käyttö on sallittu.

Entä mahdolliset silminnäkijät? tumma mies kysyi.

Heitä ei tule olemaan. Toivottavasti ymmärrätte, mustapukuinen mies vastasi. Miehet nyökkäsivät komentajalleen hyväksyvästi. He ymmärsivät kyllä.

Lento lähtee kahden tunnin kuluttua. Saatte lisäohjeet paikan päällä. Kysyttävää? komentaja tiedusteli.

Kyllä. Onko naisella muita tuntomerkkejä? vaaleatukkainen sotilas kysyi.

Naisen tunnistaa helposti hänen silmistään. Niistä vasen on punainen ja oikea vihreä.

Al-Bhasir näki allaan olevassa kylässä liikettä. Neljä hahmoa liikkui rakennusten välissä kuin aaveet. He painautuivat ainoan valaistuna olevan talon seiniä vasten. Sotilaista kaksi kiersi rakennuksen ympäri etuoven viereen ja loput liikkuivat oven toiselle puolelle. Yksi sotilasta kaivoi vyöstään metallisen tangon päähän kiinnitetyn peilin ja ujutti sen varoen vieressään olevan ikkunan kulmalle.

Kohde on rakennuksessa. Onko tarkka-ampujalla näkyvyyttä? ääni al-Bhasirin korvassa särisi.

Ei ole. Mistään kalliolta ei näe sisälle. Olette omillanne.

Tst. On siinä meillä ammattilainen. Ihan sama. Mennäänkö sisään? toinen ääni puhui.

Kyllä. Odottakaa merkkiäni.

Ikkunan juurella kyykkivä mies veti periskooppipeilinsä takaisin ja antoi muille sotilaille käsimerkin. Ryhmänjohtajan käskystä sisäänkäyntiä lähinnä oleva sotilas liikkui oven eteen ja potkaisi sen sisään. Kaksi ensimmäistä sotilasta rynnisti liikkeen mukana sisään.

Sisällä seisova nainen kääntyi etuoveltaan kuuluvan räminän suuntaan. Ensimmäisenä sisään astunut sotilas avasi tulen häntä kohti liikkuen samalla seinää pitkin tehden tilaa takana tuleville tovereilleen. Nainen nytkähti osuman voimasta ja kaatui lattialle rämähdyksen saattelemana. Loput neljästä sotilaasta liikkuivat sisään huoneeseen, pitäen aseensa suunnattuna lattialla makaavaan hahmoon.

Ennen kuin kukaan sotilaista ehti viimeistellä haavoittunutta naista, tämä katosi olemattomiin. Nelikko vilkuili ympärilleen epätietoisena, yrittäen saada kohdettaan näköpiiriinsä. Vain muutama matolle tippunut veripisara oli todisteena naisen äskeisestä läsnäolosta.

Missä hän on? Etsikää hänet! lähimpänä sisäänkäyntiä oleva sotilas karjui.

Hän on haavoittunut. Olen varma että osuin.

Hän ei voi olla kaukana! Ampukaa tappaaksenne! ryhmän johtajana toimiva sotilas mylvi.

Ammuitte liian alas, ääni kuiskasi sisäänkäynnin vieressä olevan sotilaan korvaan. Hän kääntyi sen suuntaan vain nähdäkseen naisen eriparisten silmien tuijottavan häntä maanisesti. Nainen katosi yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin. Hänen tilalleen ilmestyi pyöreä, musta esine. Se pyöri ilmassa muutaman ikuisuudelta tuntuvan sekunnin.

Kra-

Korvat lukkoon lyövä räjähdys peitti sotilaan huudon alleen. Al-Bhasir joutui kääntämään katseensa kallion juurella riehuvasta tulimyrskystä. Suojaisasta paikastaan huolimatta tarkka-ampuja tunsi räjähdyksen paineaallon ja kuumuuden kasvoillaan.

Al-Bhasir yritti sulkea korvissaan kaikuvan tinnityksen taka-alalle asetellessaan kivääriään uudestaan tukevaan asentoon. Tarkkaillessaan tuhoutunutta kylää kiikarikiväärin tähtäimen läpi mies tiedosti neljän toverinsa todennäköisesti räjähtäneen palasiksi. Ajatus ei juuri liikuttanut häntä. Kaikki heistä olivat palkkasotureita. Miehiä oli yhdistänyt lähinnä rahanhimo.

Liekehtivien raunioiden keskellä näkyvä liike kiinnitti tarkka-ampujan huomion. Yksinäinen, vaalea hahmo liikkui hitaasti kohti kylän reunalla avautuvia kalliota. Al-Bhasirin kääntäessä aseensa kiikarin hahmoa kohti hän huomasi sen haavoittuneen. Hänen kohteenaan oleva nainen piteli vasemmalla kädellä vatsaansa ja eteni hitaasti mutta varmasti lumituiskun keskellä kohti määränpäätään.

Nainen vastasi tuntomerkkejä täydellisesti. Hänen pitkä, vaalea tukkansa hulmusi tuulen mukana valtoimenaan, varjostaen kauniita, tuskan täyttämiä kasvoja. Miehen kohde oli pukeutunut säähän nähden aivan liian kylmästi: hänellä oli päällään ainoastaan ohut valkoinen takki, t-paita ja farkut. Hän ei selviäisi tässä säässä pitkälle.

Nainen oli aivan al-Bhasirin tähtäimessä. Ristikkotähtäin oli lukittuna kohteen otsaan. Laukaus olisi helppo. Tältä etäisyydeltä hän ei voinut olla osumatta. Nainen liikkui kohti kahden kallion välissä olevaa kapeaa polkua. Sotilas pidätti hengitystään ja tiukensi otettaan kivääristään. Hänen katseensa oli kuin terästä.

Ristikkotähtäin lakkasi seuraamasta naisen liikkeitä. Al-Bhasir huomasi järkytyksekseen käsiensä tärisevän. Hän irrotti katseensa tähtäimestä ja tuijotti kämmeniään vaitonaisena. Hän oli tehnyt tämän kymmeniä kertoja. Mies, nainen, lapsi tai vanhus, sillä ei ollut väliä. Hänen kätensä eivät tärisseet koskaan.

Mies käänsi katseensa takaisin tähtäimen läpi näkyvään naiseen. Sotilaan katse kiinnittyi naisen silmiin. Niistä heijastui hypnoottinen, kylmäverinen päättäväisyys. Al-Bhasir yritti tasata hengitystään ja estää käsiään tärisemästä, turhaan. Epäusko ja turhautuminen saivat hänet tärisemään entistä pahemmin.

En pysty, mies tuhahti. Sotilas nousi pystyyn ja heilautti kiikarikiväärin takaisin selkäänsä. Hän ei pystynyt irrottamaan katsettaan alhaalla liikkuvasta naisesta. Al-Bhasir irvisti turhautuneena ja alkoi kivuta rinnettä alaspäin kohti naisen määränpäätä.

Mitä oikein teen? Elän tuon naisen listimisestä saamillani rahoilla mukavasti loppuelämäni, mies mietti itsekseen kavuten rivakasti alas kallion rinnettä. Nainen ei näyttänyt huomanneen häntä. Olen tehnyt tämän ties kuinka monta kertaa. Miksi en pysty vetämään liipaisimesta? Sotilas vilkaisi alas. Nainen jatkoi hidasta vaellustaan. Johtuuko se hänen silmistään? Eivät kauniit silmät minua ole ennenkään hetkauttaneet.

Al-Bhasir liukui kalliolta alas pehmeään lumeen vaimean tömähdyksen saattelemana. Hän nousi pystyyn ja käveli hitain askelin polun keskelle. Hän erotti tuulesta ja lumesta huolimatta naisen lähestyvän siluetin selvästi. Sotilas tuijotti sitä vaiti.

Näkyviin ilmestyvä hahmo irvisti katkerasti nähdessään tiellään olevan miehen. Hänen takkinsa oli värjäytynyt punaiseksi vatsan kohdalta. Nainen näytti siltä, kuin olisi pyörtymäisillään hetkellä minä hyvänsä. Hän tuijotti miestä tiukasti.

Hmph. Teitä oli näköjään vielä yksi jäljellä. Viimeistele homma. En jaksa enää paeta, nainen tuhahti. Mies piti katseensa lukittuna hänen silmissään.

Mikä on nimesi? hän kysyi.

Häh? Mitä se sinulle kuuluu?

Ei sillä väliä. Vastaa.

Laura Kivitalo. Lakkaa pelleilemästä ja tee työsi, nainen sanoi yskien verta suustaan.

En.

En? Mitä oikein seli… tät…

Laura tunsi kaatuvansa. Nainen tunsi miehen liikkuvan viereensä ja tarttuvan hänestä kiinni ennen kuin hän ehti koskettaa maata.

En suostu tekemään työtäni. En halua nähdä sinun kuolevan, mies sanoi kietoen kätensä naisen olkapään ympärille. Kiikarikivääri painoi ikävästi al-Bhasirin selkää hänen joutuessaan kannattelemaan naisen painoa. Sotilas irrotti sen välinpitämättömästi selästään ja antoi kallisarvoisen aseen pudota lumeen.

Et halua nähdä minun kuolevan? On… siinä… sotilas… Laura sopersi väsyneesti. Hän oli aivan liian heikko vastustellakseen miehen avuntarjousta.

Olen saanut tarpeekseni tappamisesta. Haluaisin kerrankin suojella jotakuta, mies sanoi enemmän itselleen kuin naiselle. Kaksikko lähti hitaasti raahautumaan kohti edessä avautuvaa pimeyttä.

Suojella jotakuta. Heh. Kuulostaa hyvältä. Se kuulostaa todella hyvältä, mies sanoi hymyillen väsyneesti itsekseen. Kylmä metsä ei ollut koskaan näyttänyt hänestä yhtä vieraanvaraiselta kuin nyt. Piiskaavasta tuulesta huolimatta al-Bhasir tunsi lämmön täyttävän hänet. 

Osa 1: Valpurinyö

Sykli 1: Toteutunut kosto

 Aamuauringon ensimmäiset säteet herättivät Vincentin horroksestaan. Hän nousi ylös sängystään ja laahusti pesuhuoneeseen haukotellen samalla leveästi. Kylmän suihkun ja hampaidenpesun jälkeen poika raahautui alakertaan aamupalaa varten.

Keittiö oli siivottomassa kunnossa. Tiskialtaan luona oleva astioiden vuori kasvoi kasvamistaan ja roskakori pursusi yli äyräidensä. Vincent nappasi puolityhjästä jääkaapista eilisen noutopizzan jäänteet ja hotki sen suuhunsa välinpitämättömästi. Täytettyään vatsansa poika vilkaisi seinällä roikkuvaa kelloa. Se oli kymmentä vaille kahdeksan. Hän ehtisi ensimmäiselle tunnille juuri ja juuri, jos lähtisi välittömästi. Vincent heitti eteisessä roikkuvan repun selkäänsä ja kiskoi kengät jalkaansa rivakalla liikkeellä.

Ennen lähtöään poika kääntyi kuitenkin vielä katsomaan eteiseen. Vaatekaappia vastapäätä seisoi pieni hyllykkö, jonka päällä oli kehystetty kuva miehestä ja naisesta. Suurikokoinen, tummaihoinen mies hymyili leveästi pitäen samalla toista kättään vaaleatukkaisen naisen harteilla. Hennon oloisen naisen eripariset silmät näyttivät suorastaan huokuvan lämpöä. Vincent tuijotti kuvaa hetken verran.

Heippa, isä ja äiti. Koulu kutsuu, poika sanoi kääntäen katseensa pois. Hän avasi oven ja astui ulos auringonpaisteeseen katsomatta taakseen.

Vincent saapui henki kurkussa koulun etupihalle. Hän oli joutunut juoksemaan miltei koko matkan, mutta oli sen ansiosta juuri ja juuri ajoissa. Suuri, viimeisintä huutoa oleva koulurakennus seisoi hänen edessään yhtä masentavana kuin aina ennenkin. Jos koulun piha ei olisi ollut täynnä poliisiautoja, niin päivä olisi voinut olla vain yksi muiden joukossa. Nuorukainen kulki kohti etuovea uteliaisuuden vallatessa hänen mielensä.

Lukion suurien lasiovien molemmilla puolilla seisoi kaksi poliisia. He molemmat silmäilivät Vincentiä epäluuloisen oloisesti. Toinen heistä oli melko lyhyt ja hänellä oli lyhyeksi leikattu musta tukka ja viikset. Hänen työparinsa oli sen sijaan valtavan kokoinen. Tällä oli vaalea parransänki ja rennon oloinen olemus.

Mitä poliisi tekee täällä? Vincent kysyi vakavan oloiselta mieheltä varovasti. Tämä vilkaisi nuorukaista välinpitämättömästi.

Ei kuulu sinulle. Sisään siitä.

Onko jotain tapahtunut? Minulla on oikeus tietää. Jos kyse on jostain luokkalaisestani, voin kenties olla avuksi, Vincent uteli.

Sori, poika. Kukaan ei enää kykene auttamaan asiakastamme. Ellet sitten kykene puhumaan kuolleille, suurikokoinen poliisi sanoi iloisesti. Vincentin raotti silmiään yllättyneenä.

Onko joku kuollut?

Aleksi perkele, sulje jo suusi. Oppilaat ovat muutenkin tarpeeksi ärsyttävïä. Unohda mitä kuulit, poika. Meillä on homma hallussa, poliiseista lyhempi töksäytti.

Sori, Mikko. Veikkaan tosin, että koko koulu tietää jo tapauksesta, hänen parinsa vastasi.

Vincent kohautti olkiaan ja käveli välinpitämättömästi ovista sisään. Poliisikaksikko jäi tuijottamaan hänen peräänsä.

Kumma kakara. Näitkö hänen silmänsä? Vähän paha sanoa, kun hän siristeli silmiään koko ajan, mutta eikö hänellä ollut eripariset silmät? Aleksi kysyi.

Kyllä. Hänellä taitaa olla heterokromia. En ole ennen nähnyt noin vahvaa tapausta, Mikko vastasi.

Vaikka päivän ensimmäisen oppitunnin alkuun oli enää muutama minuutti, oli koulun suuri eteisaula täynnä väkeä. Kiivas puheensorina täytti koko tilan. Vincent oli kuitenkin aistivinaan ilmapiirissä tiettyä hermostuneisuutta. Hän näki hieman syrjemmällä tuttuja kasvoja ja kiirehti heidän luokseen.

Vincent? Kai kuulit jo uutiset? lyhyehkö, lihaksikas poika kysyi. Vincent katsoi häntä epätietoisesti.

Uutiset? Liittyykö se noihin poliiseihin?

Tuomas on kuollut.

Vincent katsoi ystäväänsä epäuskoisesti.

Tuomas… se isokokoinen kolmosvuotinen? Miten?

Kuulemma hänet murhattiin. Tiedättekö sen tyypin, joka käy tappamassa rikollisia ja jättää aina mustan auringon kuvan ruumiiden viereen? Kuulin, että hän teki sen, siilitukkainen, välinpitämättömän oloinen poika vastasi.

Se tyyppi oli kestämätön kusipää, mutta ei hän silti ansainnut kuolla. Eikö se murhaaja tapa vain muita murhaajia ja raiskaajia? Onko Tuomas muka tappanut jonkun? Vincent tiedusteli. Muut ryhmän pojat pudistelivat päätään.

Paha sanoa. Ehkä joku hänen uhreistaan päätti kostaa, lyhyt poika vastasi.

Jos pitää arvata, niin varmaan joku noista kolmesta, yksi pojista sanoi viittoen selkänsä taakse.

Vincent käänsi katseensa pojan osoittamaan suuntaan. Ryhmän takana sijaitsevan pyöreän pöydän ääressä istui kolme tyttöä. Heistä yksi selitti kahdelle muulle jotain vakava ilme kasvoillaan. Hänellä oli musta, eteenpäin kaartuva polkkatukka ja huomiota herättävän siniset silmät. Häntä vastapäätä oleva pitkä vaaleatukkainen tyttö pureskeli jotain ja purskahteli nauruun ystävänsä kommenteille tämän tästä. Heidän välissään oleva punatukkainen tyttö vilkuili molempia aran oloisesti.

Jaa nuo vai? Miten niin? toinen pojista kysyi.

Eikö se ole selvää? Jos joku täällä pystyisi tappamaan jonkun, niin se olisi Sofia. Ihme kummajainen. Hän ei kuulemma ikinä osallistu liikuntatunneille.

Miksi Kristiina edes hengaa noiden kanssa? Hän on aivan liian hyvä heille. En ymmärrä, lyhyt poika sanoi.

Niinpä. Holauttaisin, siilitukkainen poika sanoi. Tämä sai aikaan naurunremakan.

Kello oli varttia yli kahdeksan. Oppilasmassa alkoi hitaasti raahautua ensimmäiselle tunnille. Poikajoukko heitti toisilleen hyvästit ja hajaantui kukin omille tunneilleen. Vincent raahautui matematiikan luokkaa kohti syvän epävarmuuden vallassa.

Toukokuun ensimmäinen koulupäivä sujui tylsissä merkeissä. Vincent haukotteli leveästi poistuessaan luokkahuoneesta. Hän ei ollut pystynyt keskittymään oppituntiin juuri ollenkaan. Vaeltaessaan puolityhjiä käytäviä pitkin kohti uloskäyntiä poika pohti samalla aamun tapahtumia. Hän ei saanut mielikuvaa kuolleesta Tuomaksesta pois päästään.

Inhosin aina syvästi sitä tyyppiä, Vincent pohti itsekseen. Hän oli aina potkimassa päähän heikompiaan. Tuomas oli vastenmielinen nilkki, mutta ei hän silti ansainnut kuolla. Onko hän todella tappanut jonkun? Uutisissa sanottiin, että murhaaja on ottanut kohteekseen vain muita murhaajia ja raiskaajia. Kaikissa muissa uhreissa on ollut ainakin painavaa näyttöä rikoksesta. En ole ikinä nähnyt Tuomasta missään valtamediassa. Se, että hänet tapettiin, tarkoittaa joko sitä että murhaaja on eri kuin muissa tapauksissa tai että hän tunsi uhrin henkilökohtaisesti.

Törmäys johonkin herätti Vincentin mietteistään. Nostaessaan katseensa hän huomasi punatukkaisen tytön katsovan häntä epätietoisesti. Nuorukainen hymyili tälle anteeksipyytävästi.

Sori, taisin olla ajatuksissani. Ei kai sattunut? nuori mies kysyi. Tyttö pudisti arasti päätään.

E-ei. Anteeksi, öh… Vincent? hän sopersi.

Aivan oikein. Olet Julia, eikö vain? Vincent kysyi. Tyttö nyökkäsi.

Kyllä. Olen pahoillani. En katsonut eteeni.

Vika on minun. Suo anteeksi, Vincent sanoi epävarmana jatkaen anteeksiantojen vaihtoa. Hän ei tiennyt pitäisikö hänen jatkaa keskustelua vai poistua jonkun tekosyyn varjolla. Tytön vihreät silmät katsoivat häntä kysyvän oloisesti.

Mitä ajattelit? Julia kysyi arasti.

Jaa mitä? Kai kuulit jo että eräs kolmosluokkalainen on kuollut?

Kuulin kyllä. Hirveä tapaus.

Niinpä. Tunsitko muuten Tuomasta?

En oikeastaan. Miten niin?

Mietin vain. Olisiko joku voinut kantaa kaunaa hänelle?

Noin suunnilleen puoli lukiota. Hän ei ollut kovin mukava tyyppi.

Tarpeeksi tappamaan hänet?

En osaa sanoa. Vihjaatko että tekijä olisi joku opiskelijoista? En haluaisi kuvitella, että kukaan tästä koulusta pystyisi moiseen, Julia vastasi luoden katseensa lattiaan.

En tarkoittanut sitä. Kunhan spekuloin, Vincent sanoi viittoen käsillään rauhoittavasti.

Et tietenkään. Olen pahoillani.

Mitä muuten teet vielä täällä? Viimeinen tunti loppui jo vähän aikaa sitten.

Tyttö vilkuili ympärilleen häkeltyneenä aivan kuin muistaen yhtäkkiä jotakin. Hän sormeili hermostuneena taskujaan.

A-ai niin! Oletko nähnyt Sofiaa? Onko hän vielä koulussa?

Hän taisi lähteä jo kotiin. Oliko sinulla asiaa hänelle?

Tyttö kaivoi avainnipun taskustaan ja näytti sitä Vincentille.

Sofia tiputti avaimensa luokkahuoneen lattialle. Minun piti antaa ne hänelle, mutta unohdin täysin, Julia voivotteli.

Ei se mitään. Voin heittää ne hänelle kotimatkalla.

Voitko? Ei kai siitä ole suurta vaivaa?

Ei lainkaan. Sofia asuu matkan varrella, Vincent sanoi napaten avaimet Julian kämmeneltä. Tämä katsoi poikaa hämmentyneen oloisena.

Öh… no jos siitä ei ole liikaa vaivaa, niin olisin kiitollinen.

Ei ole. Nähdään, Vincent sanoi tunkien avainnipun taskuunsa ja kulkien tytön ohi.

O-odota! tyttö huudahti poistuvan pojan perään. Tämä kääntyi katsomaan taakseen.

Muut oppilaat olivat jo lähteneet kotiin. Käytävä oli tyhjä kaksikkoa lukuun ottamatta. Julia tuijotti Vincentiä epävarmana, aivan kuin haluten sanoa jotakin.

No? Mitä nyt? poika kysyi.

Tappaminen on hirveä asia, eikö vain?

Vincent katsoi tyttöä kysyvän oloisena.

Totta kai. Miten niin?

Kuulin aamulla muutaman pojan puhuvan ruokalassa, kuinka heidän mielestään Tuomaksen murhaaja teki hyvän teon. Et kai ole samaa mieltä?

En tietenkään. Älä ole typerä. Tappaminen on väärin, poika sanoi ravistellen kieltävästi päätään.

Sitä minäkin. Hyvä että ajattelet samoin, tyttö sanoi hymyillen lohdullisesti.

Terve järkikin jo moisen sanoo, poika vastasi välinpitämättömästi.

Entä pystyisitkö itse tappamaan ketään? Jos vihaisit jotakuta yli kaiken, jos sinulla olisi siihen hyvä syy ja jos pystyisit tekemään sen jäämättä kiinni? Pystyisitkö siihen?

Vincent pudisti kieltävästi päätään.

En usko. Olen sen verran nössö, että jänistäisin todennäköisesti kesken kaiken. Sitä paitsi, kuinka tällainen rakastettava hupiveikko voisi vihata ketään? Vincent sanoi virnistäen leveästi. Tyttö hymyili takaisin.

Niinpä tietysti. Olipa typerä kysymys. En viivytä sinua enempää. Sano terveiseni Sofialle. Nuorukainen heilutti hänelle hyvästien merkiksi ja kiiruhti kohti ulko-ovea.

Vincent saapui Sofian talolle noin kello viiden maissa. Hänen takaansa paistava aurinko valaisi yksinäistä, valkoseinäistä taloa punaisen ja oranssin sävyillä. Nuorukainen astui tasaisen siistin nurmikon reunustamalle kävelytielle ja harppoi etuovelle. Hän painoi sisäänkäynnin vieressä olevaa yksinkertaista ovikelloa ja odotti sisältä kuuluvan kumean kaiun vaikenevan hitaasti. Ovi pysyi kiinni.

Poika koputti oveen napakasti. Tulos oli sama. Hän perääntyi ovelta hieman ja kurkisti varovasti sisään ykköskerroksen ikkunasta. Sisällä näkyi ainoastaan pimeä ja kuvottavan sotkuinen keittiö. Vincent perääntyi muutaman askeleen ja hieroi leukaansa tarkastellen samalla rakennuksen julkisivua.

Ketään ei taida olla kotona. Voi perhana. Mitäs nyt? hän mumisi itsekseen.

Hyvä kysymys, ääni hänen vierestään vastasi.

Vincentin sydän hyppäsi miltei kurkkuun hänen kuulleessaan syvän, kumisevan äänen vierestään. Kiepahtaessaan puhujan suuntaan hän näki huvittuneen, sinisilmäisen miehen tuijottavan häntä.

Ku-kuka olet?

Minä? Olen vain satunnainen ohikulkija, mies sanoi nauraen.

Vincent katsoi kuin tyhjästä ilmestynyttä hahmoa hämmentyneenä. Hän oli pukeutunut valkoiseen paitaan ja housuihin sekä repaleiseen mustaan takkiin. Vincent oli näkevinään nuhruisessa asussa himmeitä veripisaroita. Pojan huomio keskittyi kuitenkin miehen silmiin: ne hohtivat kirkkaan sinisinä erittäin häiritsevällä tavalla. Vincentin oli vaikea kääntää katsettaan pois. Hän ei voinut olla huomaamatta, kuinka miehen silmät toivat hänelle mieleen Sofian.

Mi-mitä haluat? Vincent sopersi.

En mitään. Kuten sanoin, olen vain ohikulkumatkalla. Etsitkö Sofiaa, Vincent?

Kuinka tiedät nimeni? Tunnetko Sofian?

Tavallaan. Ai niin, minulla on sinulle jotain, mies sanoi kaivaen taskustaan jotain. Hän ojensi kätensä Vincentiä kohti. Miehen avonaisen kämmenen päällä lepäsi koristeltu, hopeinen taskukello. Poika katsoi sitä varoen.

Kello? Mitä minä tällä?

Mittaat aikaa. Tämä on aitoa käsityötä. Saisit olla kiitollinen. Tuollaisia ei enää löydä joka paikasta.

Vincent heilautti kellon kannen auki. Sisällä pienet, ohuet viisarit tikittivät hitaasti eteenpäin. Pojan oli pakko myöntää laitteen olevan kaunis. Katsoessaan kannen sisäpuolelle hän huomasi sen olevan täynnä raapimisjälkiä. Pitkittäiset, ohuet viivat näyttivät aivan siltä, kuin ne olisi tehty terävällä esineellä. Raaputusjäljet muodostivat epäselviä kirjaimia.

’John Titor’. Kuka hän on? Vincent kysyi.

Netissä kiersi 2000-luvun alussa urbaanilegenda miehestä nimeltä John Titor. Hän ilmestyi useille keskustelupalstoille väittäen olevansa aikamatkustaja tulevaisuudesta ja tarvitsevansa vanhan tietokoneen tulevaisuuden dystopian kaatamiseen. Luonnollisesti huhu kuoli muutaman kuukauden sisällä.

Öh… okei. No kiitos sitten, Vincent sanoi tunkien kellon taskuunsa. Saan varmasti tästä netissä hyvät rahat, nuorukainen pohti itsekseen.

Käsissäsi lepää suuri voima, Vincent. Oletko koskaan halunnut olla sankari? mies kysyi hymyillen.

En tosiaan. Jos joutuisin johonkin seikkailuun, niin olisin varmasti se hölmö sivuhahmo, jota kukaan ei ota vakavasti, nuorukainen vastasi. Mies naurahti kuivasti.

Olet liian vaatimaton. Sinulla on voima rikkoa kohtalon kahleet. Eikö olisikin mukavaa olla mahtava ritari, joka pelastaa rakkaan prinsessansa julmalta kohtalolta? Sinulla on mahdollisuus siihen. Sinä voit olla todellinen sankari.

Mitä oikein höpötät? Teikäläisellä ei taida olla kaikki ihan kotona.

Pyydän anteeksi. Kunhan puhuin lämpimikseni, mies pahoitteli.

No, kiitos kuitenkin kellosta. Se tulee varmaan tarpeeseen. Ikävä erota näin pian, mutta minun on löydettävä eräs henkilö, Vincent sanoi ottaen hieman etäisyyttä kummalliseen mieheen.

Vielä yksi asia. Etsin vastausta erääseen kysymykseen.

No mihin? Vincent sanoi kääntyen takaisin miehen puoleen. Tämä ei enää hymyillyt.

Kauan sitten, eräs vanha nainen tuli luokseni. Hän oli kiertelevä shamaani, joka vaelsi kylästä kylään. Se nainen oli varmasti unohtanut enemmän kuin mitä minä tulisin ikinä tietämään. Hän kysyi minulta mikä voi katkaista vihan kierteen. En osannut silloin vastata siihen. Mitä itse vastaisit?

E-en tiedä, Vincent vastasi häkeltyneenä.

Ymmärrän. Kerron sinulle oikean vastauksen kun sen aika koittaa. Yritä keksiä oma ratkaisusi sitä ennen.

Vincent kääntyi lähteäkseen. Hän oli saanut tästä kummallisesta miehestä tarpeekseen. Nuorukainen ehti kuitenkin ottaa vain muutaman askeleen ennen kuin hän kuuli miehen sanovan jotain.

Sofia on takapihalla. Älä anna prinsessasi odottaa.

Vincentin kääntyessä katsomaan taakseen mies oli kadonnut. Nuori mies tunsi kylmän värähdyksen kulkevan selkärankaansa pitkin. Hän käänsi katseensa pois ja kiiruhti takapihalle.

Hartmannien takapiha oli samalla avoin mutta suojassa katseilta. Talon takana aukeava metsikkö antoi tasaisena aukeavalle ruohikolle miellyttävän näkösuojan. Vincentin kurkistaessa talon kulmauksen takaa hän näki yksinäisen hahmon seisomassa keskellä pihaa olevan suuren kiviasetelman vieressä. Sofian selkä oli häneen päin.

Vincent astui kulman takaa nurmikolle, mutta ei päästänyt ääntäkään. Hänen edessään oleva tyttö seisoi kivistä suurimman edessä selkä suorana liikauttamatta lihastakaan. Poika lähestyi häntä varoen.

Tytön ympärille ilmestyi kolme pitkää, lonkeromaista kättä kuin tyhjästä. Valkoiset ulokkeet kiemurtelivat kivistä suurimman ympärille ja nostivat sen varovasti sijoiltaan. Vincent tuijotti surrealistista näkyä saamatta sanaa suustaan. Kädet katosivat yhtä äkkiä kuin olivat ilmestyneetkin. Tyttö käveli kiven luokse ja poimi maasta jotakin.

Vincent kompastui jalkoihinsa yrittäessään ottaa askelia taaksepäin. Tömähdys sai tytön kääntymään ympäri säpsähtäen. Selälleen kaatunut nuorukainen tuijotti kauhunsekaisen hämmennyksen vallassa edessään olevaa tyttöä. Tämän tuijotus oli todellakin häiritsevä. Sofia käveli muutamalla harppauksella Vincentin luokse.

Sinä. Oletko se tyyppi rinnakkaisluokalta? Mitä teet täällä?

Öh… minä… jätit avaimesi kouluun, joten… Vincent sopersi.

Näitkö kaiken?

Vincent nyökkäsi epäröiden. Tytön tuijotus ei herpaantunut hetkeksikään.

Et saa kertoa tästä kenellekään.

Sykli 1: Unohdettu uhri

Isäni käsivarret näyttävät paksuilta kuin puunrungot. Hänen tumma hahmonsa vaikuttaa etukenossa istuessaan vielä normaaliakin suuremmalta. Sänkiset kasvot tuijottavat mietteliään oloisena yölliselle taivaalle. Miehen musta, hieman kiharainen tukka heiluu tuulessa puolelta toiselle.

Tuulenpuuska saa minut värähtämään. Ruohikko kahisee allani. En tiedä miksi lupauduin lähtemään hänen mukaansa. Tällä ruohikkoisella kukkulalla ei ole mitään. Silti jostain syystä isä tulee aina tänne. En ymmärrä häntä.

Kerro nyt vielä kerran mitä me oikein teemme. Eihän täällä ole mitään, sanon turhautuneena. Isäni ei vaivaudu kääntämään katsettaan pois tähdistä.

Täällä on hiljaisuutta. En muistaakseni pyytänyt sinua tulemaan mukaan. Olet vapaa lähtemään, jos haluat, hän vastaa. Kurtistan kulmiani. Isä on oikeassa. Minun ei tarvitsisi olla täällä.

Hiljaisuutta? Mitä hienoa hiljaisuudessa on? kysyn. Isäni ei vastaa. Kuulen jossain kaukaisuudessa poliisiauton sireenin ujelluksen. Edessämme hohtavat esikaupungin kaukaisimmat talot. Kenties paikka ei ole aivan niin syrjäinen kuin mitä isä haluaisi.

Etkö saa unta? kysyn. Isäni katse laskee hieman.

En. En saa, hän vastaa hiljaa.

Onko se taas niitä sotajuttuja? kysyn. En saa vastausta.

En rehellisesti sanottuna ymmärrä mitä niin kauheaa sodassa on. Miksi ihmeessä et suostu puhumaan siitä? Saatte vain lasautella terroristeja päivät pitkät. Mitä hirveää siinä muka on?

Isäni kääntää silmänsä pois tähdistä. Hän katsoo minua pitkään ja hartaasti. Olen näkevinäni hänen tuijotuksessaan ripauksen pettymystä.

Olin muutama kymmenen vuotta sitten erään yhdysvaltalaisen turvallisuusyrityksen palkkalistoilla. Ollessamme tiedustelutehtävällä minut ja viisi toveriani yllätettiin. Tarkka-ampuja käytti vanhaa, hyväksi havaittua kikkaa: hän haavoitti yhtä meistä aukealla paikalla ja tiputti yksi kerrallaan haavoittunutta pelastamaan rynnänneet sotilaat. Lopulta vain minä ja alkuperäinen haavoittunut olimme jäljellä.

Mitä sitten teit? Kai pelastit toverisi jollain sankarillisella manööverillä ja ammuit sen tarkka-ampujan? kysyn innostuneena. Tämä on ensimmäinen kerta, kun isäni puhuu minulle ajoistaan sotilaana.

En. Annoin toverini vuotaa kuiviin ja käytin harhautusta hyväkseni yllättääkseni tarkka-ampujan, hän vastaa kääntämättä katsettaan. Katson isääni hämmentyneenä.

Mi-mitä?

Ampuja oli piiloutunut melko hyvin. Hän tuijotti kuitenkin liian tiivisti kohdettaan. Vihollisen mieleen ei tullut, että joku voisi hylätä haavoittuneen toverinsa. Pääsin hänen selustaansa helposti. Yllätyin suuresti huomattuani, että ampuja oli nuori tyttö. En usko, että hän oli paljon sinua vanhempi. Kiikarikivääri näytti tytön käsissä suorastaan koomisen suurelta. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia.

Mitä teit hänelle?

Hän oli tappanut kaikki toverini. Tartuin tyttöä takaraivosta ja iskin hänet kasvot edellä betoniseinään. Enkä ollut tyytyväinen vain kertaan. Lopetettuani hän oli sanoinkuvaamattoman näköinen. Kenties oli onni, että hän kuoli saman tien.

Kasvoni vääntyvät inhon täyttämään irvistykseen. Isäni tuijottaa minua vieläkin herkeämättä. En saa sanaa suustani. Kuinka kuvottavaa.

Miten saatoit tehdä tuollaista? Olet vastenmielinen, soperran.

Sota muuttaa ihmistä. Siinä ei ole mitään ihailtavaa. Häpeän yli kaiken sitä, että kuvittelin joskus toisin, isä vastaa kääntäen katseensa pois.

Minun piti antaa tänään sinulle jotain. Huomaan kuitenkin, että et ole valmis sille. Vasta kun todella ymmärrät vastuusi ja velvollisuutesi, annan sinulle keinon puolustaa itseäsi ja lähimmäisiäsi.

Mitä? Mitä sinun piti antaa minulle? Kerro! kysyn uteliaana. Mies pudistaa päätään. Tuhahdan turhautuneena. Enempi kyseleminen taitaa olla turhaa. Isäni päätä ei helpolla käännetä.

Ei sitten. Voitko siitä hyvästä kertoa jotakin? kysyn. Isä nyökkää hyväksyvästi.

Miksi alun perin värväydyit armeijaan? Kai ymmärsit, että siellä joutuu tappamaan ihmisiä? Miksi ryhdyit sotilaaksi?

Isäni vetää syvään henkeä. Hänen taivaalle suunnattu katseensa näyttää itseinhon täyttämältä.

Halusin olla sankari.

Äänekäs räsähdys herätti Vincentin horroksestaan. Nostaessaan katseensa hän näki vastapäätä istuvan punatukkaisen tytön vilkuilevan ympärilleen hermostuneesti. Julian edessä olevalla tarjottimella lepäsi pirstaleiksi hajonnut lautanen. Nuorukainen hieroi silmiään ja suoristi itsensä.

Voi ei! Herätinkö sinut? Olen tosi pahoillani! tyttö pahoitteli yrittäen samalla kömpelösti kerätä lautasenpaloja edes jonkinlaiseen kasaan. Vincent tuijotti häntä hölmistyneen oloisena.

Jaa häh?

Turha pahoitella, kaverihan on ihan pihalla. Päätit sitten ottaa pikku torkut, eh? ääni hänen vierestään kommentoi. Kääntäessään katseensa vasemmalle hän huomasi Kristiinan hymyilevien kasvojen tuijottavan häntä. Tytön lautasella vielä äsken ollut tuplakebab oli jo kadonnut parempiin suihin.

Jep. Oli niin rankka kouluviikko, että piti ottaa vähän lepoa.

Rankka kouluviikko? Muistaakseni et paljoa itseäsi tunneilla rasittanut, mustatukkainen, Julian vieressä istuva tyttö näpäytti. Vincent hymyili Sofialle rauhoittavasti.

Kaikki on suhteellista. Luonnollinen nerouteni takaa sen, että saan omaksuttua maksimaalisen määrän tietoa minimaalisella vaivalla.

Niinkö? Eipä neroutesi ole ainakaan arvosanoihin heijastunut, tyttö vastasi happamasti.

Sofia hyvä, kyllähän sinun pitäisi tietää että koulun arvosanat eivät mittaa todellista älykkyyttä. Moinen primitiivinen arvosteluasteikko on kykyjeni mittaamiseen aivan riittämätön.

Sofia ei vaivautunut vastaamaan ja käänsi huomionsa uudestaan ruokaansa. Tyttö nyppi salaattiaan haluttoman oloisena. Hän ei ollut syönyt pienestä annoksestaan juuri mitään. Tylsistyneen oloisen tytön katsetta varjostivat paksut, tummat silmäpussit. Hän näytti olevan kipeästi unen tarpeessa.

Hei Vincent. Katsohan tännepäin, Kristiina sanoi. Pojan kääntäessä katseensa vasemmalle hän huomasi vaaleatukkaisen tytön mittailevan hänen piirteitään kiinnostunut ilme kasvoillaan.

Öh… mitä? poika kysyi perääntyen hieman penkillään.

Miksi siristelet jatkuvasti? Johtuuko se silmistäsi? En ole nähnyt kenelläkään muulla punaista värikalvoa tai eriparisia silmiä, tyttö sanoi katsoen poikaa suoraan silmiin.

Se on pitkä ja synkkä tarina, johon sisältyy ninjoja, merirosvoja, Illuminati ja psykoottinen juggalo. Oletko varma, että haluat kuulla sen? Vincent sanoi siristäen silmiään.

Öh… jaa mitä? Kristiina sanoi.

Se oli vitsi. En tiedä, mistä oikein sain nämä silmät. Äidilläni oli samanlaiset, joten kai se kulkee suvussa. Siristely vähentää ärsyttäviä kommentteja, poika sanoi hymyillen leppoisasti. Sofia näytti aivan siltä, kuin olisi juuri niellyt sitruunan.

Haha. Olipa hyvä vitsi. Kaikkia naurattaa, hän sanoi tunkien suuhunsa lisää salaattia.

Sofia, älä ole tuollainen örmy. Tuliko taas valvottua liian myöhään? Kristiina töksäytti.

Uni on yliarvostettua, tyttö vastasi.

Ei ole. Valvo vielä pari yötä ja voit hankkia töitä eläintarhasta pandan kesälomittajana. Katsoitko edes peiliin aamulla? Kristiina kysyi.

Silmäpussit saavat kenet tahansa näyttämään siistiltä ja mysteeriseltä. Olet vain kateellinen.

En ole. Mene nukkumaan, Kristiina vastasi.

Minusta se oli kyllä ihan hyvä juttu, Julia sanoi keskeyttäen kaksikon väittelyn.

Jaa mikä? Kristiina kysyi.

Se Vincentin vitsi, tyttö sanoi katsoen lautasensa sirpaleita. Poika ei voinut olla naurahtamatta tytön kommentille.

Siinäs näit, Sofia! Olen virallisesti hauska ja viihdyttävä kahden kolmasosan määräenemmistöllä. Sinä olet sitä vastoin huumorintajuton ja tästä lähtien lisäksi oppositiossa.

Minulla on veto-oikeus tällaisissa asioissa. Kieltäydyn kommentoimasta, Sofia sanoi tunkien suunsa täyteen salaattia.

Oppositiosta puheenollen, kuulitteko jo uutiset? Siitä hemmetin sarjamurhaajasta on pikku hiljaa tulossa kansallissankari, Vincent sanoi.

Luin saman jutun. Aika sairasta, jos minulta kysytään. Miten ihmiset voivat ihailla murhaajaa? Se tyyppi tappoi muuten taas eilen yhden tyypin, Kristiina sanoi ravistaen päätään.

Hänen tappamansa tyypit ovat olleen kaikki jonkin sortin rikollisia, eikö vain? Ihmiset haluavat nähdä pahisten saavan ansionsa mukaan, Julia sanoi.

Tuollaiset Robin Hood -henkiset hahmot uppoavat kansaan kuin häkä. Massat rakastavat sitä, kuinka asiat typistetään mustavalkoisiksi. Järjestelmää vastaan toimivat tyypit nähdään aina romanttisina vallankumouksellisina. Niin se vain menee, Sofia sanoi pureskellen salaattiaan.

Ai niin! Unohdin kysyä tätä aikaisemmin, mutta oliko Tuomas tehnyt jotain rikosta? Miksi ihmeessä murhaaja tappoi hänet? Vincent kysyi.

Tiedä häntä. Se tyyppi oli niin vastenmielinen kusipää, että en ollut hänen kanssaan juuri tekemisissä. Viime vuonnahan meiltä katosi se yksi oppilas sairaalasta. Liittyisikö se jotenkin siihen? Kristiina sanoi.

Jaa katosi? Kuulen tästä ensimmäistä kertaa. Mikä sen tyypin nimi oli? Vincent kysyi.

Mikäköhän… äh, ei nyt tule mieleen. En muista jutelleeni hänen kanssaan kuin ehkä kerran, Kristiina sanoi raapien päätään.

Hänen nimensä oli Mikael, Julia sanoi tuijottaen vieläkin tarjotintaan.

Ja hän sitten katosi, vai? Luulisi, että tuollaisesta olisi uutisoitu enemmän, Vincent sanoi.

Niin. Se on kyllä outoa. Siitä taidettiin muistaakseni ilmoittaa lehdessä, mutta he eivät kai maininneet hänen olevan lukiolainen, Kristiina sanoi.

Se tarkoittaa sitä, että vain erittäin pieni piiri tietää mitään Mikaelin ja Tuomaksen välillä olevasta yhteydestä. Jos pitäisi arvata, niin sanoisin että murhaaja on joku koulumme oppilaista tai henkilökunnasta, Sofia sanoi pureskellen salaattiaan laiskasti.

Mitä? E-ei kai. Onhan siinä kyllä järkeä, mutta en haluaisi uskoa, että kukaan lukiolainen tai opettaja kykenisi moiseen, Julia sanoi silmäillen ystäväänsä huolestuneen oloisesti.

Tai sitten murhaaja luki lehtijutun ja veti jostain omat johtopäätöksensä. Se oli vain oletus. Turha hätäillä, Sofia sanoi kaapien jäljelle jääneet salaatinlehdet lautasen reunaan.

Toivotaan että poliisi saa hänet kiinni pian. Tuntuu, että isäukolla on kädet täynnä tapauksen kanssa, Kristiina sanoi

Tutkiiko isäsi tapausta? En tiennyt hänen olevan poliisi, Vincent sanoi kääntäen katseensa takaisin Kristiinaan. Tämä näytti aivan siltä, kuin olisi juuri äsken nielaissut jotain sopimatonta.

Hups. Minun ei oikeastaan olisi pitänyt sanoa tuota. Sovitaanko ettette kuulleet mitään? hän sanoi hymyillen hermostuneesti.

Liian myöhäistä, Vincent totesi hymyillen.

Kristiinan vielä voivotellessa suurta suutaan ravintolan suuri, ylikoristeltu kello naksahti äänekkäästi kello kuuden merkiksi. Paikka oli täysin tyhjä nelikkoa lukuun ottamatta. Punaisella nahalla päällystetyt tuolit ja valokuvilla vuoratut seinät loivat miltei autiolle ravintolalle kumman, onton tunnelman. Ystävykset päättivät hetkellisen pohdinnan jälkeen siirtyä muualle.

Kristiinan ja Julia päättivät suunnata molemmat kotejaan kohti. He heittivät hyvästit Vincentille ja Sofialle ja katosivat molemmat bussipysäkin suuntaan, jättäen kaksikon seisomaan ravintolan oven eteen, epävarmana jatkosta. Nuorukainen mietti kuumeisesti, miten voisi rikkoa kiusallisen hiljaisuuden. Hänen vieressään oleva tyttö tuijotteli ravintolan kylttiä ilmeisen mielenkiinnon vallassa.

Voisitko tulla meille? Haluaisin keskustella jostain, Sofia sanoi kääntämättä katsettaan kyltistä.

Jaa teille? Sopiihan se. Mitä varten? Keitelläänkö taikajuomia ja lennetään luudalla kohti tähtiä?

Ei, senkin ignoramus. Jotain tärkeää, Sofia sanoi hieroen otsaansa turhautuneena.

Okei okei. Näytä tietä, Vincent sanoi. Hän oli näkevinään hymyn vilahtavan tytön kasvoilla tämän lähtiessä vaeltamaan hitaasti kohti lähintä bussipysäkkiä. Nuorukainen seurasi edellään kulkevaa Sofiaa uteliaisuuden vallassa.

Vincent katseli ympärillään levittyvää huonetta epävarmuuden vallassa. Tyhjät seinät ja minimaalinen sisutus eivät todellakaan tuoneet ensimmäisenä mieleen teinitytön asuinsijaa. Huone oli kylmän funktionaalinen: työpöytä, sänky ja puolityhjä kirjahylly viestittivät lähinnä