Etuvartio

By Bolesław Prus and Maila Talvio

Huikea romaani 1800-luvun Puolasta.Maanviljelijä Slimakin perhe elää Puolan köyhällä maaseudulla. Olot ovat karut, ja harva kyläläinen osaa edes lukea. Ilmassa on kuitenkin muutoksen tuulia. Alueelle rakennetaan rautatietä, ja saksalaisia asukkaita muuttaa lähistölle yhä enemmän ja enemmän. Monet puolalaiset myyvät tilansa saksalaisille, mutta Slimak on eri maata. Kun hänen maansa yritetään ostaa, hän kieltäytyy painokkaasti. Pian Slimak on harvoja puolalaisia alueella – ja yhtäkkiä hän on kuin etuvartija vieraiden keskellä. Mutta onko itsepäisyydestä mitään apua? Kenelle Puola lopulta kuuluu?Etuvartija on jännittävä romaani puolalaiselta Boleslaw Prusilta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 13, 2022
• ISBN: 9788728131923

Book preview

Etuvartio

Translated by Maila Talvio

Original title: Placówka

Original language: Polish

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1886, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728131923

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I.

Se mäennyppylä, jonka alta Bialka-joen lähde pulppuaa, ei ole korkeampi tavallista talonpoikaismökkiä. Kiviseen pohjaan on lähde kaivertanut ikäänkuin kattilan ja siinä vesi kiehuu ja kihisee niinkuin mehiläisparvi, joka valmistautuu lähtemään lentoon. Rauhattomin osa ryöppyä irtaantuu ilmaan. Päivällä ei sitä eroita, mutta öiseen aikaan se sakeana sumuna vaipuu lähteen päällä.

Sumu vaeltaa pitkin vainioita ja etsii paikkaa mistä vedet mukavimmin pääsisivät laskemaan. Missä vaan näet usvan uhittelevan ilmassa, siellä vesi joko nukkuu soiden pohjalla tai piiloittelee maapinnan alla tai uurtaa itselleen uomaa ja vierii virtana.

Niin pian kuin vesi on päässyt virtaamaan, on se lakannut olemasta kuollut kappale. Se on muuttunut eläväksi olennoksi, joka rientämistään rientää ja levottomasti etsii jotakin. Kun sen tielle sattuu kivi, kaivautuu se sen alatse, tuuppautuu eteenpäin pitkin sen syrjiä, jotta hiekka roiskii ja tunkee kaikkiin rakoihin, kunnes vihdoin saa sen siirretyksi syrjään tai säretyksi. Jos tulee vastaan vuorennuppula, on se kierrettävä ja jos sattuu eteen vastamaa, täytyy muuttaa suuntaa, haarautua, jopa joskus näön vuoksi olla kääntyvinään takaisinkin päin. Mutta niin kauvan vesi syö ja kaivaa maata, kunnes se lopulta löytää oman polkunsa ja pääsee virtaamaan juuri sinne minne alkuaan on tahtonutkin. Ei se enään säikähdä kuilujakaan. Koko voimallaan se virtaa niihin ja täyttää ne niin, että aallot pian kulkevat tyynessä, väsymättömässä juoksussa, ilman estettä tai vastusta, aivan kuin siltaa myöten.

Veden ja taivaan välillä näyttää vallitsevan jonkinlainen salaperäinen ystävyys. Mielihyvällä katselee taivas kuvaansa joen kalvossa, auringon säteet kultaavat ja hopeoivat väreitä, kylpevät joessa ja valaisevat sen pohjaa myöten. Taitavatpa tahtoa olla avullisina siinäkin, että hiekka ja kivet saataisiin asettumaan, jotteivät estäisi veden virtaamista. Kun itäinen tuuli hajoittaa taivaan iloisimmat pilvilaumat ja korkeus pitkiä, pitkiä aikoja näyttää siniseltä, poudan paahtamalta erämaalta, niin silloin joki surkastuu. Ei se siltä koskaan kuivu kaihoihinsa, vaan kun pilvet taaskin jakavat siunaustaan, kiiruhtavat laumat nääntyvän ystävättärensä avuksi. Jo ravitsevat taivaan virrat maan kuihtunutta puroa, jo vyöryvät vedet yli äyräittensä, jo alkaa niiden nousu ennustaa maailmalle vedenpaisumusta.

Pian virta kuitenkin rauhoittuu. Pilvet jatkavat iäistä vaellustaan ja rauhoittunut joki juoksee halki vainioiden, vuoristojen ja metsien. Yli terävien kivien se virtaa, pitkin ruokamultaisia lakeuksia tai soita, jotka nukkuvat syvässä unessa, se kiitää. Sellainen sillä on kiire, että luulisi heinäsirkkojen ajavan sitä takaa tai sen tahtovan paeta käyriä, pörröisiä pajuja, jotka surullisina, valuvin silmin tuijottavat veteen.

Peninkulman pituuden juoksee Białka tasankojen läpi. Metsät, kylät, puut vainioilla, ristit tienvarsilla, kaikki näet kuin laudalta, ainoastaan sillä eroituksella, että etäisemmät esineet näyttävät epämääräisemmiltä. Seutu on kuin mikäkin pyöreä pöytä, jonka päällä ihminen on kuin kärpänen ja jota taivaan kupu peittää. Hänen on lupa syödä mitä löytää ja mitä eivät muut korjaa, kunhan hän vaan ei kulje liian kauvas eikä lennä liian korkealle.

Mutta kun olet päässyt peninkulman etelään päin, tulee maa toisellaiseksi. Bialkan matalat rannat alkavat yletä ja edetä toisistaan. Tasaiset vainiot muuttuvat kukkuloiksi, rantapolku vuoroin nousee, vuoroin laskee ja sen nousut ja laskut tapahtuvat yhä tiheämmin ja käyvät yhä äkkijyrkemmiksi.

Tasanko on kadonnut, olet joutunut solaan ja etäisen taivaanrannan asemasta näet sekä oikealla että vasemmalla, sekä edessäsi että takanasi mäkiä, jotka vuoroin hymyilevät, vuoroin uhkaavat, milloin ovat paljaita, milloin kasvavat pensasta. Joudut toiseen solaan, joka on vieläkin jylhempi ja tiheämmän pensaston peitossa, joudut kolmenteen, neljänteen… kymmenenteen solaan…. Vastaasi lehahtaa viileä, kostea tuulahdus; kiipeät kukkulalle ja huomaat, että ympärilläsi on ääretön solien ja kukkuloiden hämääntynyt verkko. Kokonaisuus muistuttaa miltei kaupunkia, jonka päälle on sirotettu maata ja kylvetty kasveja. Tuossa, missä nyt versoaa orjantappurapensas, on ollut kaupungin tori suihkulähteineen. Tuo laaja kukkula tuossa on ehkä teaatterirakennuksen hauta ja tuo jylhä vuori tuossa ehkä peittää kirkon raunioita. Tässä kulkee pääkatu, molemmin puolin rivi korkeita rakennuksia, siellä täällä joku yksikerroksinen talo; tuossa näkyy jälkiä sillasta, joka joskus maailmassa on johtanut joen poikki. Tuossa näkyy olleen oikea katujen sokkelisto: päiväkausia ihminen siellä on saattanut harhailla — varmaan se on ollut vanha-kaupunki. Tuossa on merkkejä puukujista ja tuolla etempänä — kaupungin portti, josta ei ole jälellä muuta kuin kaksi soraläjää.

Parinsadan askeleen päässä muuttuu taasen jokimaisema. Haudattu kaupunki ja sen kummalliset kadut häviävät; kukkulat alenevat alenemistaan ja seisovat yksikseen kuin mitkäkin suuret muurahaiskeot. Eteläisen auringon säteet pistävät suoraan silmiisi: horhien maasta olet joutunut Bialkan laajaan laaksoon.

Jos tasankoa verrattiin pöytään, jonka ääreen Kaitselmus on kutsunut luontokappaleensa juhlimaan, niin Bialkan laaksoa saattaa pitää jättiläisvatina, jonka muoto on hyvin pitkulainen ja laidat erittäin jyrkät. Ainoastaan talvella on vati valkean porsliinin karvainen. Muulloin se näyttää olevan kirjavaa majolikaa, täynnä ankaria äijänkuvia ja säännöttömiä, mutta kauniita muotoja.

Tämän astian pohjalle on jumalallinen savenvalaja asettanut niityn ja pitkin sen pituutta, pohjoisesta etelään asti on hän viivaksi vetänyt Bialkan, jonka sinisellä pinnalla punertavat laineet läikkyvät aamusta iltaan, päivällä kullankarvaisina, valoisina öinä valjuina kuin hopea.

Saatuaan valmiiksi pohjan on hän ryhtynyt muovailemaan rantoja ja tätä työtä tehdessä on hän tarkasti pitänyt silmällä, että kumpikin ranta tulisi aivan erilaiseksi.

Niin on itäinen ranta siis tullut villin näköiseksi. Niityt päättyvät äkkijyrkkiin mäenrinteisiin, siellä täällä on rikkinäisiä kuiluja ja kalkinsekaisia soraläjiä. Siellä täällä kasvaa orapihlajapensas, vaivaiskoivu tai kirsikkapensas, joka kuitenkin on niin surkastunut, ettei se kanna edes hedelmiäkään. Monessa kohden näyttää maa ikäänkuin nyljetyltä. Sieltä on karaistuinkin kasvi paennut ja vihannan asemasta näet savea, harmaita hiekkatäpliä tai kiviriuttoja, jotka tuijottavat niittyyn, hampaat irvassa kuin luurangolla.

Läntinen ranta on aivan toisen näköinen. Amfiteaatterin tapaan kohoaa se kolmessa kauniissa kerroksessa. Ensimäinen kerros on aivan niityn yläpuolella, rakennettuna mustasta mullasta; siinä näkyy pitkä rivi mökkejä, joita puut ympäröivät. Siinä on nimittäin kokonainen kylä. Toinen kerros on savimaata ja siinä näet kartanon. Se sijaitsee juuri kylän yläpuolella ja sinne johtaa vanha lehmuskuja. Sekä oikealle että vasemmalle, niin kauvas kuin silmä kantaa, leviää kartanon peltoja. Eri viljalajit ovat jakaneet ne säännöllisiin, suuriin neliöihin: vehnä tekee sarkansa keltaisiksi, ruis hiekankarvaisiksi, herne vihannoiksi ja vaoille kynnetty kesanto harmaiksi. Kolmas kerros on hiekkamaata, kylvetty kauralle tai rukiille ja ylenee havumetsäksi, joka tapailee taivaan rantoja.

Laakson pohjoisella puolella, missä lännen villi rannikko kohtaa itäisen ylängön, on joukko yksinäisiä mäennyppylöitä. Kolme niistä omistaa talonpoika Josef Slimak ja yksi niistä on korkein koko paikkakunnalla. Sen huipulla kasvaa petäjikkö.

Slimakin talo on kuin missäkin sydänmaassa. Pitkä matka on kylään, vielä pitempi kartanoon.

Talon alueeseen kuuluu kymmenen morgia¹ maata. Idässä se ulottuu Bialkaan, lännessä valtatiehen, joka näillä seuduin kulkee vinoon läpi laakson ja johtaa kylään.

Tämän tien varrella ovat Slimakin rakennukset: tupa, jonka toinen ovi on tielle päin, toinen pihalle, talli, navetta ja rehuhuone, jotka ovat saman katon alla, sekä lato ja ratashuone. Kaikki nämä rakennukset ovat asetetut pitkin neliömuotoisen pihan syrjiä.

Kyläläiset sanovat leikillä, että Slimak elää maanpaossa kuin siperialainen. Tosin — myöntävät he — hänellä on lyhyempi matka kirkolle kuin meillä, mutta sensijaan ei ole ketään ihmistä, jolle hän voisi suunsa avata.

Eihän se hänen sydänmaansa toki niin asumaton ollut. Lämpiminä syyspäivinä saattoi nähdä rengin kulkevan mäennyppylällä, parihevosilla kyntämässä maata, tai Slimakin vaimon ja piikatytön punaisissa hameissaan kaivamassa perunoita.

Kolmetoistavuotias Jendrek Slimak paimenteli usein karjaa mäkien välisissä laaksoissa ja se poika se osasi tehdä ihmeellisiä kuperkeikkoja. Jos tarkasti etsi, saattoi vielä löytää kahdeksanvuotiaan Stasiekin, jolla oli pellavankarvaiset hiukset ja joka tavallisesti harhaili horhissa tai istua kökötti kukkulalla petäjien alla ja katseli laaksoon.

Eihän tuo talo ollut kuin pisarainen ihmishyörinän meressä, mutta se oli kuitenkin oma, erityinen maailmansa, joka oli käynyt läpi kaikenkaltaisten kehitysjaksojen ja jolla oli oma historiansa.

Oli esimerkiksi ollut sellainen aika, ettei Josef Slimak ollut omistanut kuin seitsemän morgia maata ja ettei hänellä pirtissä ollut ollut muuta toveria kuin vaimo. Sitte oli sattunut kaksi odottamatonta tapausta: vaimolle syntyi poika Jendrek ja servituuttijärjestyksen² mukaan tuli taloon lisää kolme morgia maata.

Muutaman vuoden perästä syntyi maailmaan toinen poika. Silloin Slimakin vaimo otti avukseen vanhan akan Sobieskan, koetteeksi puolen vuoden ajaksi. Koetusaika venyi kuitenkin kolmeneljännesosa vuodeksi; silloin tuli akan ikävä kapakkaa ja yhtenä yönä hän karkasi kylään. Hänen sijaansa otettiin taloon „hullu Zoska" taaskin puoleksi vuodeksi. Emäntä arveli, että hän kyllä tulee toimeen ilman piikaa, kunhan saa tärkeimmät työt pois tieltä.

„Hullu Zoska" oli heillä noin kuusi vuotta ja pääsi vihdoin palvelukseen kartanoon, mutta kumma kyllä, ei työ Slimakilla tahtonut ensinkään vähentyä. Nyt emäntä otti piiakseen viisitoistavuotiaan orpotytön Magdan. Tällä oli kyllä oma lehmä, muutama sarka peltoa ja puolikas pirttiä, mutta tyttö tahtoi mieluummin olla maailmalla kuin istua perintötilkullaan. Hän väitti, että setä oli lyönyt häntä liian kovaa, mutta etäisemmät sukulaiset olivat sitä mieltä, että sitä parempi, jota enemmän vitsaa käytti.

Yksinään Slimak tavallisesti teki työtä pellollaan. Harvoin hän palkkasi apulaisia. Jäihän sitä kuitenkin aikaa sen verran, että ehti käydä kartanossakin päivätyössä tai kuljettamassa kylässä asuville juutalaisille tavaroita kaupungista. Kartanosta ruvettiin kuitenkin yhä useammin pyytämään Slimakia päivätyöhön. Eiväthän ne silloin päiväpalkkalaiset enään tahtoneet riittää: Slimakin täytyi ruveta tuumimaan vakituista apumiestä.

Yhtenä syksynä, kun vaimo kiusaamistaan oli kiusannut miestään sillä, että se renki vihdoin olisi pestattava, tapahtui, että Maciek Owczarz (lue Matsiek Ovtshash) pääsi pois sairashuoneesta. Maciek oli tullut kipeäksi sillä lailla, että hänen jalkansa oli joutunut rattaiden alle. Ontuen hän sattui kulkemaan tietä Slimakin asumuksen ohitse; väsynyt hän oli ja nälkäinen. Hän istuutui kivelle portin ääreen ja rupesi rukoillen katselemaan tuvan kuistille päin. Emäntä oli juuri sullomassa perunoita eläimille ja niistä levisi suloinen haju, joka savun mukana tunki tielle asti. Haju kurnutti Owczarzin vatsaa pohjia myöten: lopulta ei hän enään saanut noustuksi koko kiveltä.

— Owczarzko siellä on? kysäsi Slimakin vaimo, joka ei ollut tuntemaisillaan repaleista äijää.

— Minähän täällä… vastasi kerjäläinen.

— Kertoivat kylässä, että olivat tappaneet teidät.

— Pahemminpa minun kävi, huokasi Maciek — sillä lähettivät minut sairashuoneeseen. Olisinpa saanut jäädä siihen paikkaan rattaiden alle, niin olisi nyt vakituinen yökortteeri eikä tarvitsisi nähdä nälkää….

Emäntä vaipui mietteisiin.

— Kunhan tietäisi, virkkoi hän hetkisen perästä, — ettette tästä kuole, niin ehkäpä rupeaisitte meille rengiksi.

Kerjäläinen kimmahti ylös kiveltä ja astui mökille, vetäen perässään kipeää jalkaa.

— Mitähän minä kuolisin? huudahti hän. — Terveet ovat suussani hampaat ja työtä teen kahden edestä, kunhan tästä vähän pääsen ruokaantumaan. Antakaa minulle punajuurikeittoa ja leipää ja kun olen saanut vatsani täyteen, hakkaan jumaliste teille puita, että helisee. Pitäkää minua nyt täällä koetteeksi viikon ajan, niin kynnän kaikki nämä mäkenne. Olen valmis palvelemaan teitä vanhoista vaatteista ja paikatuista saappaista. Onhan minulla sitte paikka mihin pakenen talveksi….

Äkkiä Owczarz vaikeni: hän oli itsekin ihmeissään puheliaisuudestaan, sillä luonnostaan hän oli hyvin harvapuheinen. Slimakin vaimo tarkasti häntä joka kulmalta, ruokki hänet ja huomasi, että hän söi pienen vadillisen punajuurikeittoa sekä saman verran perunoita. Sitte hän käski hänen pestä kätensä. Kun mies illalla palasi kotiin, esitti vaimo Maciekin renkinä, joka jo oli ehtinyt hakata puita ja ruokkia elukat.

Äänetönnä kuunteli Slimak uutisia. Hän oli perin hyväsydäminen ihminen ja hetkisen mietittyään hän virkkoi:

— Jää sinä vaan meille, mies. Kun meidän käy huonosti, käy sinunkin huonosti. Ja jos Jumalan tahto on, että pirtistä puuttuu leipää tykkänään, niin tottahan saat sieltä, mistä tähänkin asti olet saanut. Kunhan sitäpaitsi olet tässä voimistunut, ottaa sinut kyllä kuka tahansa työhön.

Niin jäi siis uusi asukas taloon. Hän oli hiljainen kuin muurahainen, uskollinen kuin koira ja vaivaisenakin hän teki työtä kuin hevonen.

Tämän jälkeen ei Slimakin väkien talouteen enään tullut mitään lisää, paitsi keltainen koira Burek. Ei tullut lisää lapsia, ei palvelijoita eikä karjaa. Elämä talossa asettui täydelliseen tasapainoon. Työ, levottomuus, toiveet, koko väen pyrkimys suuntautui samaan ainoaan päämäärään: elatuksen hankintaan. Sen tähden piika kantoi puita uuniin tai nouti laulaen ja tanssien potaatteja kuopasta. Saman syyn takia emäntä varhaisena aamuna kulkea kammersi lehmiensä luo tai paahdatti itseään lieden ääressä, nostaen raskaita patoja tulelle ja tulelta. Siitä samasta syystä Owczarz hikoili auran kurjessa tai laahasi kipeää jalkaansa äkeen perässä. Samasta syystä vihdoin Slimak, luettuaan aamurukouksensa — aamun koittaessa — läksi kartanoon riihelle tai kuljettamaan kaupunkiin ruista, jonka oli myynyt juutalaisille.

Elatuksen takia he talvisina iltoina, kun lepäsivät töistään ja vaivoistaan, valittelivat, että ruispellolla on liian vähän lunta tai tuumivat, mikä tulee eteen, jos rehu loppuu karjalta. Elatuksen tähden he toukokuussa rukoilivat Jumalalta sadetta, mutta kesäkuun lopulla poutaa. Samasta syystä he leikkuupellolla tuumivat miten paljon jyviä tulee kuhilaasta ja mihin hintaan vilja nousee. Kuten mehiläiset kiertelevät kekoansa, niin heidän ajatuksensa alituisesti kieppuivat sen suuren kysymyksen ympärillä: mistä saada jokapäiväinen leipä. Siitä keskipisteestä heidän oli vaikea hetkeksikään edetä ja toisen keskipisteen valitseminen olisi ollut heille tuiki mahdotonta. Päinvastoin he ylpeästi tunnustivat, että kuten herran tarkoitus tässä maailmassa on vetelehtiä ja jaella käskyjä, niin talonpojan tarkoitus on elättää muita ja itseänsä.

II.

Oltiin huhtikuussa. Oli juuri päästy päivälliseltä ja Slimakin perheen jäsenet rupesivat hajaantumaan eri töihinsä. Emäntä sitoi punaisen huivin lujemmin päähänsä, koppasi kainaloonsa pestyt liinavaatteet ja läksi joelle. Pian seurasi häntä Stasiek, jonka teki mieli tarkastaa pilviä: ne olivat tänäpäivänä aivan toisellaiset kuin eilen. Piika Magda rupesi pesemään astioita aterian jäleltä ja jota kauvemma emäntä eteni mökistä sitä lujemmin hän laulaa loilotti: oi! hoi! hoi!… Vihdoin tyrkkäsi Jendrek Magdaa kylkeen, vetäisi koiraa hännästä ja lähti kuokka kädessä ja viheltäen jotta korvia viilsi puutarhaan kuokkimaan lavoja.

Slimak jäi lieden ääreen istumaan. Hän oli keskikokoinen mies, rinta leveä, hartiat voimakkaat. Hänen kasvonsa olivat tyynet, viikset lyhyiksi leikatut. Päälaella seisoivat hiukset tuuheana harjana, mutta takana ne ulottuivat niskaan. Leuvan alla oli rohtimisessa paidassa punainen lasinappi messinkikehyksissä. Vasen käsivarsi lepäämässä oikeaa nyrkkiä vastaan hän poltti piippua; tuontuostakin hänen silmänsä ummistuivat ja pää nuokahti alaspäin, mutta samassa hän taas korjautui suoraksi rahille istumaan, asetti vasemman käsivarren lepäämään oikeaa nyrkkiä vastaan ja rupesi polttamaan piippuaan.

Siinä hän puhalteli harmaita sauhuja ja torkkui, silloin tällöin sylkäisten keskelle lattiaa tai pannen kätensä ristiin. Mutta kun piippu rupesi vikisemään niinkuin mikäkin varpusen poikanen, koputti hän sitä pari kertaa rahin laitaan ja naputti koppaa sormellaan. Vihdoin hän nousi, haukotteli ja laski piipun muurin korvalle.

Hän katsahti kulmien alta Magdaan ja ravisti päätään. Tyttö puuhasi astioiden pesussa niin reippaasti, että ihan kävi sääli. Ei hän vaan olisi viitsinyt liikkua noin reimasti, kyllä hän tietää kuinka raskaiksi kädet, jalat ja pää käyvät, kun ihminen oikein raataa.

Hän veti jalkaansa raskaat, raudoitetuilla koroilla varustetut saappaat, puki ylleen karkeat vaatteet, vyötti itsensä vahvalla hihnalla ja painoi päähänsä korkean lammasnahkalakin. Kädet, jalat ja koko ruumis kävivät silloin entistä painavammiksi. Hän oli syönyt yhden mahdottoman suuren vadillisen ryynipuuroa ja toisen juustokokkaresoppaa ja nyt hänen mieleensä juolahti, että olisi mukavampi heittää oljille maata kuin lähteä työhön. Mutta hän tukahutti halunsa ja läksi verkalleen pihamaalle. Tupakinkarvaisissa vaatteissaan, päässä musta lakki, oli hän kuin mikäkin männynkanto, joka yläpäästä on kärventynyt mustaksi.

Ladon ovet olivat auki ja ihan kuin kiusanteolla pilkisti sieltä pari olkikupoa, jotta Slimakin nukkumishalu vieläkin kiihtyisi. Mutta mies käänsi pois päänsä ja loi katseensa mäennyppylälle, johon hän tänä samana aamuna omin käsin oli kylvänyt kauraa. Hän oli näkevinään kuinka kellertävät jyvät pelolla ja vavistuksella koettivat paeta maan sisään, pakoon varpusparvia, jotka nokkimistaan nokkivat kauraa.

— Kyllä te tekisitte puhdasta, jos vaan saisitte, mutisi Slimak. Ja raskain askelin hän likeni vajaa ja raahasi sieltä esiin kaksi äestä, jotka olivat kuin ikkunapuitteet ja täynnä tammipuusta tehtyjä sormia. Sitte hän talutti tallista ruskeat hevosensa. Toinen haukotteli, toinen päristeli huuliaan ja tirkisteli unisesti Slimakiin, ikäänkuin sanoakseen:

„Eiköhän olisi parempi, mies, että itse makaisit etkä vetelisi meitä pitkin mäkiä? Vähänkös me eilenkin juoksimme?"

Slimak ravisti päätään kuullessaan tämän neuvon. Hän valjasti hevoset toisen äkeen eteen ja kiinnitti äkeet toisiinsa. Sitte he hiljalleen lähtivät liikkeelle, kiersivät vihreän niityn, joka oli tallin takana, nousivat mäen pölyävää rinnettä ja pääsivät vihdoin harjalle.

Kun katseli heitä tallin katon päällitse, näytti siltä kuin pieni, tanakka talonpoika ja hänen hevosensa riippuvine päineen, olisivat madelleet taivaan sineä pitkin, ensin sata askelta eteenpäin, sitte sata askelta taaksepäin. Kaiken aikaa kun he kulkivat kylvetyn pellon rajaa, kahahteli heidän edellänsä lentoon varpusparvia. Hurjasti kirkuen lensivät ne pilvinä kynnön toiseen päähän. Väliin ne syrjästä katselivat Slimakin mutkiin, kirkuivat ja ihmettelivät miksi hän oli peittänyt maahan sellaiset joukot kaunista viljaa.

„Tyhmä talonpoika! tyhmä talonpoika!… Voi kuitenkin mikä tyhmä talonpoika!" huusivat varpuset.

— Vai niin! mutisi Slimak ja heilutti piiskaa. — Jos minä kuuntelisin teidän neuvojanne, te leipäsudet, niin kyllä te kuolisitte äkeen alle. Vai tässä vielä ihmettelette, tyhjäntoimittajat!…

Ei se Slimakin työ leikintekoa ollut, ei sinnepäinkään. Ei siinä kyllä, että varpuset rähisten arvostelivat hänen työtään ja että hevoset halveksien huiskuttelivat häntiänsä aivan hänen nenänsä alla, vaan äkeetkin rupesivat tekemään kiusaa. Niiden olisi pitänyt mennä eteenpäin, vaan sensijaan ne kaikin voimin tekivät vastarintaa.

Jokainen kivi, jokainen multakokkarekin näytti mahtiaan ja teki hänelle haittaa. Joka kymmenennellä askeleella pysähtyvät väsyneet hevoset ja kun Slimak huutaa: hei, pojat! — lähtevät ne tosin tuimasti liikkeelle, mutta samassa ovat äkeet taas kapinassa ja vievät takaisin päin. Väsymyksestä nääntymäisillään hevoset päästävät äkeet, mutta jo taas vierivät kivet hevosten kavioiden alle, asettuvat ohjaajan anturoiden tielle ja hämääntyvät äkeen hampaisiin. Välistä ihan vievät äkeet rikki. Yksin peltokin, se kiittämätön olento, nousee vastamaaksi hänen eteensä.

— Sinä olet sikaa pahempi, harmitteli mies. — Jos minä sikaa hankaisin sualla niinkuin tässä sinua äkeellä, niin se asettuisi ja olisi hiljaa ja vielä röhkisi kiitokseksi. Mutta sinä aina vain äkäilet, ikäänkuin tekisin sinulle pahaa!

Liian tunkeilevaksi rupesi aurinkokin. Valamalla se valoi valovirtojaan pölyiselle pellolle, joten se oli täynnä mustia tai kullankarvaisia kielekkeitä.

„Katsoppas, virkkoi aurinko, — näetkös tuon mustan tilkkusen? Noin musta oli koko mäki, kun isäsi aikoinaan kylvi siihen vehnää. Mutta katsoppas nyt kuinka kellertävä tuo pelto jo on: savi on noussut ruokamullan alta ja pian se syö sinulta koko ruokamullan."

— Onkos se sitte minun syyni? virkkoi Slimak.

„Kenenkäs se sitte olisi syy? kuiskasi vuorostaan multa. — Itse puolestasi syöt säännöllisesti kolme kertaa päivässä, mutta kuinka usein ruokit minua?… Hyvä jos teet sen kerran kahdeksassa vuodessa. Ja paljonkos annat silloin? Koira kuolisi nälkään sellaisella muonalla. Ja oletko sinä säälivinäsi minua, orpoa? Häpeä tunnustaa kuinka kitsaasti sinä annat sitäkin mitä annat — karjan lantaa…."

Nääntymäisillään väsymyksestä talonpoika päästi päänsä painumaan alas.

„Sinä makaat — jollei vaimosi sinua aja työhön — kaksi kertaa vuorokaudessa; mutta mimmoista lepoa sinä suot minulle? Minä saan levätä kerran kymmenessä vuodessa ja silloinkin karja minua sotkee. Pitääkö minun vielä lisäksi olla tyytyväinen sinun äestämisestäsi? Koetappas olla antamatta lehmille heiniä, koetappas olla levittämättä olkia niiden eteen — raavi niitä vaan sualla, niin näet saatko maitoa? Kyllä luontokappaleet kaatuvat, kyllä lähettää kunta eläinlääkärin kimppuusi ottamaan hengiltä viimeisiäkin elukkoja. Ja niiden nahkoja taas ei juutalainenkaan osta.

— Voi Jumala, Jumala! huokasi mies, joka tunsi, että multa on aivan oikeassa. Mutta vaikka hänen katumuksensa oli niin vilpitön ja hänen halunsa parantua niin suuri, ei kukaan säälinyt häntä hänen kärsimyksissään. Päinvastoin läntinen tuuli tuontuostakin purki sisuaan, kahisi kuivassa heinässä pientarella ja vihelsi hänen korvaansa:

— Odota sinä, kyllä minä sinulle näytän!… Minä nostan vielä sellaisen sateen, sellaisen tulvan, että viimeisetkin murut ruokamullastasi menevät tielle tai kartanon niitylle. Vaikka omin hampain koettaisit äestää tätä peltoa, et parin vuoden perästä enään saa siitä mitään iloa. Täydellisesti hedelmätön on silloin tämä pelto.

Turhaa oli tuulen uhkaella. Slimakin isä-vainajan aikana oli tästä paikasta korjattu kymmenen karpioa vehnää morgin alalta. Nykyään sai kiittää Jumalaa, jos morgilta korjasi seitsemänkin karpioa. Ja miten käy parin, kolmen vuoden perästä?…

— Sellainen se on talonpojan kohtalo! puheli Slimak itsekseen. — Raada, raada — aina sinä kuitenkin virut köyhyydessä ja puutteessa. Kyllähän minä pitäisin toisellaista komentoa, jos joskus vielä saisin vaikkapa yhdenkin lehmäkullan lisää ja sitte tuon niityn tuosta….

Hän viittasi piiskallaan niittyyn Bialkan rannalla.

„Tyhmä talonpoika. Mikä tyhmä talonpoika!" kirkuivat varpuset.

„Katsoppas kuinka savi syö ruokamultasi," ähitteli aurinko.

„Nälkään sinä minut tapat etkä koskaan anna rauhaa", ähki maa.

„Tyhmeliini, tyhmeliini", vikisivät piikkiset, laiskat äkeet.

„Hih! hih!" nauroi tuuli kuivasta ruohosta.

— Voi sitä surkeutta! huokasi Slimak. — Jos se edes olisi kartanon herra tai vaikkapa edes pehtoori, joka sinua, mies, haukkuu. Mutta kun ei mykkä luontokappalekaan sano sinulle hyvää sanaa!…

Hän upotti sormet hiuksiinsa, jotta lakki kallistui vasemmalle korvalle ja pysäytti hevoset. Hänen teki nimittäin mielensä ajaa mäkeen surulliset ajatukset tai vaikkapa kuopata ne vainioihin.

Mökin ja maantien välillä oli Jendrek kuokkimassa lavoja. Tuontuostakin hän viskasi lintuja kivillä ja laulaa hoilotti:

Jahka tästä tämä poika

Krakoviakkia tanssaa,

Lastut lähtee lattiasta —

Tuleks’ tyttö kanssa?

Toisinaan hän taas koputti ruutuun ja huusi Magdalle:

Sen tietää kyllä Jumala,

Ett’ olit mulle vieras.

Mutt’ sulle, oma kultani,

Avata käsken oven.

Tyttö vastasi tuvasta samaan nuottiin:

Vaikk’ olen köyhä tyttönen

Ja köyhän äidin lapsi,

Et siltä mua suudella

Saa tuvan nurkissa salaa.

Slimak kääntyi niittyyn päin ja äkkäsi siellä vaimonsa. Hän seisoi paitahihasillaan, köykäisessä alushameessa, kumartuneena sillan alle ja hakkasi kurikalla pyykkiä, jotta kaiku kulki pitkin laaksoa. Stasiek oli hänkin niityllä, vaan ei enään äidin kanssa. Hän oli noussut vastavirtaan, sinne, missä toukopellot olivat. Vähäväliä hän laskeutui polvilleen käsivarsiensa nojaan ja jäi pitkäksi aikaa katselemaan veteen.

— Mitä kummaa hän siellä katselee? puheli isä hymyillen. Stasiek oli nimittäin hänen lempipoikansa, omituinen lapsi, joka usein näki tavalliselle ihmissilmälle näkymättömiä asioita.

Slimak läiskäytti piiskaansa ja hevoset läksivät liikkeelle. Taas napisivat äkeet, varpuset vikisivät pään päällä ja tuuli vinkui kuivassa heinikossa, mutta miehen ajatukset olivat jo kääntyneet toiseen suuntaan.

— Paljonko minulla on maata? mietti hän. — Kymmenen morgia eikä tuosta niitystä yhtään tilkkasta. Jos minä joka vuosi kylvän vaikkapa vain seitsemän morgia ja loput jätän kesannoksi, niin millä minä elätän perheraukkani? Renki syö yhtä paljon kuin minäkin ja tahtoo — vaikka onkin nilkku — viisitoista ruplaa palkkaa. Magda kyllä syö vähemmin ja raataa niin, että koirankin kävisi häntä sääli. Onneksi pyytävät minua edes kartanoon työhön ja juutalaiset ottavat välistä kuljettamaan kuormiaan, vaimo myy voita, munia ja syöttää sianporsaita. Mutta paljonkos tästä kaikesta hyödyt? Laupias Jumala!