Kaukopää

By Erkki Ilmari

On vuosi 1934 ja Suomi totuttelee elämään sodan jälkeen. Kaukopää Imatralla on luonnonkaunis paikka, jonka puusto kuitenkin kaadetaan kokonaan. Syy on painava: Kaukopäähän ryhdytään rakentamaan selluloosatehdasta, joka tullaan paljon myöhemmin tuntemaan Stora Enson tehtaana. Valtavan tehtaan rakentaminen on hidasta ja siihen tarvitaan monen alan ammattilaisia. Mitä tehtaan rakentamisesta ajattelee diplomi-insinööri Paavo Velle? Entä insinööri Eino Uotila?Kaukopää on Erkki Ilmarin tunnettu teollisuusromaani. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 20, 2022
• ISBN: 9788728411254

Book preview

Kaukopää

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1935, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728411254

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

P olku ei maantien tavoin leikannut metsää säälittä halki. Ei, se sopeutui maaston notkoihin ja nousuihin, kiersi kivet ja väisti puut etsien jalan alle pehmeätä sammalta ja matkaajalleen vaivattominta kulkua. Heti mäenlaidassa, missä polku erkani pölyävästä maantiestä, se alkoi risteillä hongikkovoittoisessa sekametsässä, ja mitä alemmaksi sen matka juontui, sitä hyppivämmäksi sen kulku kävi. Mutta pian polku tavoitti sen järven — Saimaan — rannan, jonka säihkyvä pinta jo useasti oli lehvistön lomitse matkaajan silmiin välähdellyt, ja nyt se alistui sivuamaan silopintaista rantahietikkoa aivan sillä kohdin, missä nurmi ja kanervikko taittuivat ja pajukko virpoi tarkkaamatonta kulkijaa taipuisilla oksillaan. Vielä kerran polku kohosi: se ylitti matalan niemekkeen selän, mutta sitten se jo lopettikin matkansa ja päätyi pieneen poukamaan, jonka pohjukassa lepäsi talaan pyöröpuilla isokokoinen venhe kullanruskeita kylkiään paistattaen.

Tämän tuulilta suojatun poukaman hiekkaisesta kamarasta kohosi muutama matalaksi jäänyt mänty, jotka erottuivat räikeästi rinteen erämetsiköstä, ja kesäisin pusertuivat kivikkojen koloista ilmoille sinipunaiset horsmat, joiden hehkuvan kauneuden kuitenkin voittivat ylempänä, vehmaammassa maassa kasvavat luunkeltaiset angervot päihdyttävällä tuoksullaan. Poukama oli hiljainen rauhan soppi, rannaltaan luoteeseen antava, ja sen selkäpuolta suojeli maailmalta tihentyvä metsä ja rinne, joka kätki taakseen polvittelevan, levottoman maantien.

Totta oli, että asumuksia oli läheisyydessä ja etteivät naapurikylien savut varsin kaukana kohonneet. Totta oli myös se, että poukaman polku oli jo kauan ollut tuttu ja että sen pinta oli vuosikymmenien aikana tallautunut tasaiseksi. Mutta totta oli sekin, että poukamassa asui rauha, ja vain suvisina sunnuntaina sen liepeillä liikkui juhlapukuista, harrasmielistä kansaa, Immolan ja Raution kylien vakavaa rahvasta, joka vaiti työnsi suuren, ruskeakylkisen venheensä talaan kitiseviltä pyöröpuilta Saimaan liplattavalle pinnalle. Kukin kuudesta airoparista sai soutajansa, ja vakava, vanha perämies antoi melallaan venheelle suunnan yli järvenselän, jonka vastarannalla kohotteli vaaleata torniaan heidän kaikkien rakastamansa saariseurakunnan, Ruokolahden, kirkko.

Niin, poukama oli Immolan ja Raution kyläläisten yhteinen kirkkovenhevalkama.

Aika kuluttaa.

Vielä kauan vuosisatojen vaihteen jälkeenkin poukama sai elää haltioittensa elämää. Sen rannoilta lähtivät onnelliset äidit ja isät, edellisellä helmassaan uinuva kastettava ja seurueena vakaat, velvollisuutensa tuntevat kummit. Vuosien vierittyä poukama sai nähdä lapsen matkaavan uudistamaan kasteenliittoaan hiljaisen hämyisässä Herran huoneessa kevätkesäisenä sunnuntaina, jolloin kukkiva tuomi päihdytti maan ja sen asujaimet tuoksullaan. Poukama näki nuorukaisten ja neitosten varttuvan miehiksi ja naisiksi, se näki heidän riemunsa ja murheensa, saattoi heitä vihkimatkalla laineitten laulaessa iloista häämarssia ja lopuksi heidän matkatessaan tätä samaa tietä viimeisen kerran syksyn päivinä, savenraskaitten pilvien kattaessa taivaan ja rannan koivujen epätoivoisina ojennellessa alastomia oksiaan.

Mutta aika kuluttaa.

Vuodet vierivät, ja yhä harvemmin ja harvemmin ruskeakylkinen kirkkovenhe sai huuhtoutua Saimaan kirkkaassa vedessä, kunnes se lopuksi unohtui, jäi katotta talveksi, hoivatta kesäksi. Aurinko halkaisi laidan, sade iski rakoon lahon idun, emäpuu sortui, ja pian vain kaaret, jotka pullistelivat kuin kylkiluut luurangosta, kertoivat entisestä uljaasta kirkkovenheestä. Poukaman polku unohtui sekin, ruohottui ja kasvoi umpeen. Vain maantie nuortui, ojenteli mutkiaan ja kantoi sileällä pinnallaan uutta polvea, vauhdin lapsia, jotka tuntinopeutta peninkulmissa laskien tekivät kirkkomatkojaan — ei hartauden, vaan pölyn ympäröiminä.

Ei ollut enää Kaukopäätä, satojen herkkien muistojen venhevalkamaa…

Niin, Kaukopää, kirkkopoukama, jäi yksin; ihmisjalka ei enää sen pintaa tallannut. Keväisin sen rinteillä soitti metso, joskus öisin huuhkain huhusi, mutta muita ääniä ei sen vaiheilla kuulunut. Maantie sen kupeella laulatti öin ja päivin voimavaunuillaan voiton laulua, uuden ajan, työn ja tekniikan riemulaulua, ja tätä laulua Kaukopää vaiti kuunteli vuodesta toiseen aavistamatta, että senkin aika oli vielä tuleva — aika, jolloin Kaukopääkin havahtuisi menneisyydestä nykyisyyteen, tulevaisuuteen…

H erran vuosi 1934.

Kevät oli pitkällä. Sen saattoi huomata kaikesta: ilman kuulaudesta, valosta, auringon kaaresta, mutta ennen kaikkea varjojen värin vaihtumisesta hangella teräksenharmaasta loistavaan syvänsiniseen. Metsikössä nuo hohtavat pylväsvarjot viivoittivat hangen kuin raitaisen kankaan leveten ja nousten, leikaten ohuesti ja timantinterävästi. Muutenkin metsä kantoi havaittavampia keväänmerkkejä kuin muu maa: hankia kirjavoittivat lukemattomat oksistaan irtautuneet kävyt, runkojen eteläposkissa tuoksui jo pihka, ja päivän kajon noustessa iskeytyi korviin jostakin kauempaa varhaisimpien kevätlintujen tirskunta. Ja kaiken yllä säteili nauravana kevään ja elämän aurinko.

Tosin aurinkoiset ja aukeat rintamaat paistoivat jo sulana, mutta talvisesta vaipastaan vapautunut kamara oli vielä kuoleman synkkä; siltä puuttui se elämän ja kiertävän veren syke, joka metsässä jokaisella askelmalla uumoi. Päivä leikki vain metsässä; se alkoi jo sitä rajoittavassa pensaikossa hyväillä sametinpehmeitä pajunkissoja, sipaisi katajien piikkisiä hattuja, tanssi kuusien vihreillä alaoksilla ja kirmasi kuin orava pitkin punanruskeata petäjänkylkeä korkeuksiin valloittaen sen hattaraisen latvan. Se muikisteli risukoissa, väläytteli alastomien koivujen tuhansia varpuja, tervehti syntyviä silmuja ja leväytti lopuksi, leppeän, lämpöisen helmansa yli metsän, käyden tainnuttamaan tähdikkään yön tekoja: kylmää, kuuraa, huurretta ja hankiaista.

Huhtikuu.

Miesjoukko, nelisenkymmentä nuorta ja salskeaa työläistä, asteli häikäisevänä kevättalven aamuna Vuoksenniskalta Ruokolahden kirkolle johtavaa maantietä. Yön aikana pakastunut lumi kirskui vielä jalan alla, mutta aurinko lämmitti jo ja silmiin loisti pistävänä Immolanjärven länsipuolella sijaitsevien viljelysaukeitten lumikilo. Mutta matkan jouduttua ohi Savonlinnan tienhaaran metsä otti miehet ja tien armoisaan syliinsä ja antoi aamuisten pitkien varjojensa heittää tielle katveen ja silmille levon.

Työvaatteisiin ja pitkävartisiin jalkineisiin pukeutuneen joukon käynti oli ripeätä, joutuisaa. Se seurasi edellään astuvaa, lyhyeen karvakauluksiseen pomppatakkiin verhoutunutta työnjohtajaansa lähituntumassa ja ihmetteli miehen nuorukaismaista nopeutta — tämän miehen, jonka piirteet eloisuudestaan huolimatta kielivät monista eletyistä vuosikymmenistä. Miesten askelia joudutti myöskin itsetiedoton uteliaisuus: metsään mennään, mutta minne? Missä ja miksi Tornator vielä näin kevään suussa savotan aloittaisi?

Niin, he olivat saaneet vain lyhyen määräyksen varustautua aamuksi puunkaatoon ja metsämiehen työasein he nyt tekivät matkaa; kellä keikkui kirves olalla, kellä kyynärtaipeessa, mutta useimpien uumia kiersi tapeistaan kiinnitetty leveä ja teräväksi viilattu justeerisaha, ja jokaisen harteita painoi reppu, joka sisälsi ruoan ja särpimen päiväiseksi päiväksi. Illaksi kyllä kuulemma ehtisi ajoiksi kotiin; työmaa ei olisi kaukana, ja he olivat kaikki paikkakuntalaisia.

Talot jäivät selän taa, metsä syveni, ja maantien laidalla varressaan törröttävä kapea taulu:

TORNATOR OY.

kertoi heidän astelevan työnantajansa kamaraa. Mutta edellä tarpoja ei vielä seisahtunut, vielä oli kuljettava tuokio, vajaa kilometri, ennenkuin maantiestä vasemmalle alkoi silmiin puuntaa punaisella merkittyjä puita: leimikko oli saavutettu.

Miesjoukko seisahtui, ja sen johtaja pudotti käskynsä ja työselityksen lyhyinä ja nasevina:

— Leimikko jatkuu noin kilometrin pituudelta aina Sivosen mökille saakka. Oikealla sitä rajoittaa maantie, vasemmalla Saimaa. Hakkuu ei ole aivan tavallista; näette jo tästä, että leimatut puut muodostavat suoran linjan, ehkäpä siihen vielä joskus tulee tie — mene, tiedä! — mutta tältä leimatulta linjalta isketään kaikki puhtaaksi, leimaamattomatkin puut, pieniä myöten. Lähempänä Sivosen mökkiä tehdään samoin koko ranta-alueella kuutisensataa metriä pitkälti ja kolmisensataa syvälti. Hevosmiehet tulevat myöhemmin; tehdään tukkeja, rankoja ja massaa, ei halkoja — karsitaan huolellisesti, ja kannot jätetään mitä lyhyimmiksi, ei lainkaan rippikoulupojan mittaisiksi! Ja nyt, pojat, töpinäksi; harvoinpa saatte metsää parturoida!

Metsä, koskematon erämetsä vavahti.

Kuin kiväärinlaukaus kajahti ensimmäinen kirveenisku terän uppoutuessa jäätyneeseen puuhun. Ensimmäistä seurasi saderyöpyn tavoin lukemattomia toisia, ja sahatkin aloittivat rouskaavan äänensä; miesjoukko oli hajaantunut hakkuusaroille.

Petäjä värisi ja vavahteli. Se tunsi leikkaavan teräksen pureutuvan yhä syvemmälle runkoonsa, se huomasi värinän kasvavan, se havaitsi irtautuvansa kamarasta, ja ennen pitkää se kallisti latvustaan, aluksi arvokkaan hillitysti, mutta sitten yhä nopeammin, kunnes se lopuksi humahtaen upposi hangen helmaan nostattaen valkeata vitilunta pilviryöppynä korkealle ilmaan. Samaan kohtaloon sortui jo toinen… kolmaskin…, ja ennenkuin päivä oli puolessa, oli Kaukopään erämetsään isketty ensimmäinen, linjasuora aukko, joka johti ennen miltei pyhänä salona pidetyn rinnemaan sydämeen.

Tämä kuulas ja helakka kevättalven päivä toi mukanaan miehet, joiden tehtäväksi tuli kirveeniskuin julistaa uuden ajan alkua. Kirvein he raivasivat ja hävittivät menneisyyden siltä alueelta, jonka nykyisyys ja tulevaisuus oli valinnut pyhättönsä paikaksi.

Kaukopää havahtui.

S attuma ei suinkaan aiheuttanut Kaukopään tehtaan perustamista. Sen syntymän syinä olivat monet sekä oman maan että muunkin maailman talouselämään vaikuttavat seikat ja tekijät, jotka tammen juurten tavoin kasvavat syvälle ja lavealle versoen alati uutta elämää: niin täällä kuin muuallakin vallitsevat suhdanteet sekä tuotto- ja käyttömahdollisuudet. Vain ratkaiseva teko, päätös työn aloittamisesta ja sen saattamisesta loppuun, johtui Enso-Gutzeit-Tornator-yhtymän hallinnollisen ja teknillisen johdon kyvystä iskeä oikea isku oikeaan aikaan.

Tiedettiin, että sulfaatin kysyntä pahvin ja voimapaperin käytön lisääntyessä jatkuvasti kasvoi. Sulfaatin lujuusominaisuudethan ovat huomattavasti suuremmat kuin kuusipuusta valmistetun sulfiittiselluloosan, ja juuri tämä seikka sallii tehdä siitä muun muassa riittävän kestäviä laatikoita, jotka ajan oloon sysäävät kalliin ja raskaan puupakkauksen syrjään. Tiedettiin, että Amerikan esimerkkiä seuraisi vielä Eurooppakin, jossa pahvipakkaus — varsinkin sen latinalaisissa maissa — oli alkuasteellaan, ja näihin tietoihin pohjattiin peruslaskelmat.

Raaka-aine? Olihan pienehköjen mäntytukkien sahaus jo osoittautunut kannattamattomaksi. Oli siis täysi syy keksiä niille edullisempi käyttö. Ruotsihan, jonka puunjalostusteollisuus ja raakaaine-mahdollisuudet ovat lähinnä meihin verrattavat, oli jo kymmenkunta vuotta sitten ryhtynyt suuressa mittakaavassa valmistamaan sulfaattiselluloosaa; sen tuotannon vuotuinen määrä on noin 800.000 tonnia eli enemmän kuin kolme kertaa suurempi kuin Suomen. Ja omistaahan Enso-Gutzeit-Tornator itse metsiä suunnilleen 520.000 hehtaaria, joista valtavasti isoin osa sijaitsee juuri Saimaan vesistöjen varrella, seuduilla, joissa professori Ilvessalon lausunnon mukaan pienen mäntypuun tuotanto hehtaaria kohden on suurempi kuin missään muussa osassa Suomea. Tämän vesistöalueen laajuus takaa puuttumattoman raaka-aineen saannin myöskin ostoteitse; ovathan yksityisten metsät samassa asemassa kuin yhtymänkin: niitten hoidolle on ensiluokkaisen tärkeätä, että kulutusta on juuri senlajisellekin pientavaralle kuin mäntypropseille.

Helmikuun 18. päivänä kokoontuivat Enso-Gutzeit-Tornator-yhtymän hallintoneuvostot Ensossa ja päättivät silloin periaatteessa ryhtyä rakentamaan yhtymälle suurta, uudenaikaista sulfaattiselluloosatehdasta. Paikan määrääminen oli helppo asia. Paitsi mitä edellä sanottiin raaka-aineen hankintamahdollisuuksista, monen moni muukin seikka puolsi Saimaan vesistöaluetta, tarkemmin sanoen sen eteläistä kärkeä, nousevalle tehtaalle hankinta-alueen edullisimpana kohtana. Yhtymä jo omisti siellä Tornatorin nimissä tehdasalueeksi sopivan maan, Kaukopään alueen, ja sinne rakennettuna voitaisiin tehdas hoitonsa ja hallintonsa puolesta edullisesti liittää Tornatorin yhteyteen. Laivaussatama, Viipuri, oli suhteellisen lähellä, ja eduskunnan päätöksen mukaisesti laajennettiin parhaillaan Saimaan kanavaa, niin että 1.300 nettorekisteritonnin aluksille kävisi mahdolliseksi purjehtia suoraan merestä Saimaalle. Kanavan laajennustyön valmistuttua Kaukopääkin voisi tuottaa tehtaalleen ilman aikaaviepää ja kallista uudelleenlastausta tarvitsemansa kivihiilen, glaubersuolan ja muut senkaltaiset tarvikkeensa suoraan Euroopan maista, samaten kuin myös välittömästi laivata tuotteensa ostajamaihin. Sitä paitsi Kaukopää sijaitsi edullisessa suhteessa Vuoksenlaakson toisiin teollisuuslaitoksiin, mistä johtui, että lähitulevaisuudessa Kaukopää saisi esimerkiksi Vuoksenlaaksoon rakenteilla olevasta rautatehtaasta osan, joskin aluksi vain rajoitetun, suurta glaubersuolantarvettaan. Ja loppujen lopuksi ja ennen kaikkea: onhan Vuoksenlaakso Enso-Gutzeit-Tornatorin hallinnon keskuspaikka, millä seikalla ei ollut niinkään pieni merkitys käytäessä pystyttämään sellaista suurtehdasta kuin Kaukopäätä.

Niin, periaatteellinen päätös tehtiin, ja jo siihen nojautuen aloitettiin lopulliset suunnittelutyöt ja hiljalleen rakentelukin, kunnes hallintoneuvosto kruunasi päätöksensä lopulliseksi Helsingissä helmikuun 26. päivänä 1934 pitämässään kokouksessa.

Se päätös tiesi kuohuvan elämän alkamista ennen niin hiljaisella aholla. Rakennusnopeus määrättiin suureksi, suuremmaksi kuin vanha manner oli milloinkaan kokenut; nielisihän rakennus pääomia, ja olihan tulevalle tehtaalle varattava mahtavat määrät raakaaineita, joihin sidottujen suurpääomien korkomenot oli otettava lukuun. Ja onhan jokaisen tehtaanrakentajan pidettävä silmällä sitä ilmiötä, että suhdanteet maailmanmarkkinoilla vaihtelevat näinä aikoina nopeasti noususta laskuun ja laskusta nousuun. Niin, jokaisen suuryrittäjän onkin katsottava, että se, mikä aiotaan toteuttaa, voidaan todella suorittaa siksi lyhyen ajan kuluessa, ettei jouduta pois niistä laskelmista, jotka ovat olleet uuden yrityksen suunnittelun pohjana.

Näin Tornator sai uuden haarautuman, varhempia suuremman, ja vaikka Kaukopää joutuikin Tornatorin entiseen johtoon, niin se tunsi isäkseen Enso-Gutzeitin, joka käytännöllisesti katsoen omistaa Tornatorin.

O llaan Ensossa.

Pakkanen.

Aamulumi narisee terävästi varhaisten matkaajien jalkojen alla; heitä on useita, vaikka kello ei vielä ole täyttä kuutta, mutta vaihtuuhan sulfaattitehtaalla työvuoro aivan kohta. Mitä lähemmäksi tehdasta tullaan, sitä lukuisammaksi käy suojapukuisten, työhön rientävien tumma joukko. Talot ja polut täyttävät tien suurta valtimoa; tervehdellään, tuttujahan ollaan, jo vuosikausia saman yhtymän katveessa jokapäiväistä leipää kokoon uurastettu:

— Terve, terve! Missä olit eilen?

Havahdutaan: niin, eilen! Ja muistetaan, että tänäänhän on maanantai, eilen tosiaan saatettiin olla jossakin.

Tummat läikät vielä pimeässä aamuyössä kasvavat kasvamistaan ja siirtyvät verkkaan kohti tehdasta, kohti sen ikkunoista tuikkivia tulia, saavuttavat portin valopiirin ja uppoutuvat kuin annoksittain tiilijättiläisten puristukseen.

Paavo Velle teki matkaansa yksin. Ei silti, ettei hän olisi jo tuttuja tavannut, heitä tervehtinytkin; mutta muuten tuntui tällä haavaa mukavammalta seurustella vain omien ajatuksiensa kanssa; niitäkin kun taasen oli — harmiksi!

Heti aamulla, kahvia juotaessa, se oli iskeytynyt mieleen, ties mistä olikin iskeytynyt: tämä päivä, helmikuun viides. No, täällähän oli aivan harmaan samantekevää, oliko helmikuun viides, kuudes tai kuudestoista vierimässä, mutta Paavo Velle muisti, että tämä päivähän se oli sen Runebergin päivä, ja siellä Helsingissä, missä hänkin viime vuotensa oli heilunut, päivä merkitsi valkoisia lakkeja ja laulua keskipäivällä ja neljää palavaa tervapataa illalla Esplanaadilla kansallisrunoilijan havuilla koristetun patsaan ympärillä. Ja tästähän pääsi niin pölähtävän kevyesti palaamaan opiskeluaikoihin!

Niin, lujasti sitä iskettiin, oltiin nuoria ja nuorekkaita, suhtauduttiin yliolkaisesti vanhoihin ja vanhaan ja luotettiin lujasti suureen tulevaisuuteen — erittäinkin omaan tulevaisuuteen! Odottakaapas vain, kunhan meidän vuoromme on käydä pukille! Harjoiteltiin, piirrettiin, luettiin, tentattiin, kuunneltiin luentoja ja tehtiin muistiinpanoja vuodesta vuoteen sekä odoteltiin päivää, jolloin vasemman käden etusormeen saataisiin painaa mutterisormus ja astella tutuksi käynyttä Bulevardia tai Lönnrotinkatua ulos maailmaan vastaleivotun diploomi-insinöörin oikeuksin ja — rohkeuksin.

Entä nyt? Päivästä päivään alati samaa: työtä, työtä; tavallista työtä ilman pienintäkään mahdollisuutta käyttää tietojaan. Mitäpä niillä täällä tekikään; työtoverit suorittivat tehtävänsä yhtä hyvin, ehkä paremminkin, eikä heillä kuitenkaan ollut ansionaan suoritettua Teknillistä Korkeakoulua ja suorittamatonta velkanippua! Piru vie, tässähän sortuu vallan vaatimattomaksi!

Diploomi-insinööri, harjoittelija Paavo Velle painui hänkin portin nieluun.

Tehtaan johtaja lähestyi joustavin, kuulumattomin askelin miesjoukkoa, joka ruotsalaisen asentajan johdolla työskenteli kokoamassa uutta puhallinkuivaajaa. Hän seurasi hetken ääneti työtä ja kuin ohimennen, juuri lähtiessään jatkamaan kierrostaan, sanoi hiljaiseen tapaansa:

— Velle, tulkaa huomenna puoli kymmenen konttoriini.

Velle nyökkäsi myöntäen päätään ja jatkoi työtänsä asiaa sen suuremmin