Punainen paviljonki

By Robert van Gulik

Toinen toistaan karmeammat rikokset kietoutuvat Punaisen paviljongin ympärille.Tuomari Dee, partasuinen etsivä, matkustaa paratiisimaiselle houkutusten saarelle. Hän käy tapaamassa vanhaa ystäväänsä Lota, joka pyytää apua selkeältä vaikuttavan itsemurhatapauksen kanssa. Tapaus ei kuitenkaan ole lainkaan niin yksinkertainen kuin saarelta lähtevä Lo antoi ymmärtää. Arvoituksen selvittääkseen Deen on tehtävä tuttavuutta viehättävän kurtisaanin kanssa ja tutkittava tarkoin Punainen paviljonki: kurtisaanien tukikohta, jossa on tapahtunut useita rikoksia raiskauksesta aina murhiin asti.Mysteeriromaani täynnä 600-luvun Kiinan eksotiikkaa! Tuomarin on kyettävä pitämään päänsä kylmänä houkutusten ja paheiden pesässä selvittääkseen rikokset.Tuomari Dee on salapoliisi, joka kohtaa mitä jännittävimpiä murhia ja mysteerejä 600-luvun Kiinassa. Samalla kirjat tarjoavat huikean aikamatkan Kiinan kiehtovaan historiaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 3, 2023
• ISBN: 9788728458112

Book preview

Punainen paviljonki

Translated by Kristiina Rikman

Original title: The Red Pavilion

Original language: English

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1961, 2022 Robert van Gulik and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728458112

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

HENKILÖT

Kiinassa sukunimi — joka tässä on painettu isoin kirjaimin — on etunimen edellä

»Kieron kurtisaanin tapaukseen» liittyvät henkilöt

»Lemmekkään akateemikon tapaukseen» liittyvät henkilöt

»Onnettomien rakastavaisten tapaukseen» liittyvät henkilöt

I

»Tämä on meidän vilkkain kuumme näin kesällä, herra, etenkin nyt Vainajien festivaalin aikaan», tanakka majatalonisäntä sanoi. Sitten hän pahoitteli toistamiseen: »Olen kovasti pahoillani, herra.»

Hän katsoi vilpittömästi pahoillaan vastaanottotiskinsä edessä seisovaa pitkää parrakasta herrasmiestä. Vaikka matkustavaisella olikin vaatimaton ruskea viitta, eikä hänen mustassa lakissaan ollut yhtään arvonmerkkiä, arvovaltainen olemus paljasti hänet viranomaiseksi — juuri sellaiseksi vieraaksi, jolta saattoi rokottaa hyvän hinnan yhden yön majoituksesta.

Parrakkaan miehen kasvoilla käväisi ärtynyt ilme. Hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja sanoi vantteralle seuralaiselleen:

»Olin ihan tykkänään unohtanut Vainajien festivaalin! Tien varteen kyhättyjen alttarien olisi pitänyt panna pienet kellot soimaan. No minkäs voit, tämä on jo kolmas yömaja josta meidät torjutaan, meidän on varmaan viisainta luovuttaa ja ratsastaa saman tien Chin-hwahan. Mihinkähän aikaan mahdamme olla perillä?»

Hänen kumppaninsa kohautti leveitä harteitaan.

»Vaikea sanoa, herra. En tunne Chin-hwan pohjoisosia erityisen hyvin eikä pimeässä kulkeminen auta asiaa. Ja pari kolme vesiväylääkin on ylitettävä. Puolen yön tietämillä saatettaisiin olla perillä — jos onni suosii lossien suhteen.»

Vanha palvelija, joka niisti kynttilää vastaanottotiskin takana, oli onnistunut kiinnittämään majatalon isännän huomion ja kimitti nyt kiihtyneesti:

»Entä jos annettaisiin herralle Punainen paviljonki?»

Isäntä hieraisi pyöreää leukaansa ja sanoi epäröiden:

»Onhan se kyllä hieno huoneisto. Länteenpäin ja viileä kesällä. Mutta sitä ei ole tuuletettu kunnolla eikä…»

»Minä otan sen jos se kerran on vapaana!» keskeytti parrakas mies kiireesti. »Me olemme olleet liikkeellä anivarhaisesta.» Kumppanilleen hän lisäsi: »Käy hakemassa satulalaukkumme ja jätä hevoset tallirengin hoitoon!»

»Herra on toki tervetullut majatalooni», isäntä sanoi, »mutta velvollisuuteni on kertoa että…»

»Kyllä minä voin maksaa vähän ylimääräistäkin!» toinen keskeytti hänet. »Antakaa vieraskirja!»

Majatalon isäntä avasi paksun pääkirjan sivulta, jolle oli merkitty päiväys ’seitsemännen kuun 28. päivä’ ja työnsi sen tiskin yli. Vieras kostutti kirjoitussiveltimen mustekivellä ja kirjoitti rohkein vedoin: »Dee Jen-djieh, Poo-yangin piirikunnan tuomari, matkalla pääkaupungista asemapaikkaansa. Seuralaisenaan avustaja nimeltä Ma Joong.» Antaessaan pääkirjaa takaisin hän huomasi majatalon nimen, joka oli kirjoitettu pääkirjan kanteen kahdella suurella kirjainmerkillä: »Ikuinen Autuus.»

»Erityinen kunnia saada asiakkaaksi naapuripiirikunnan tuomari!» isäntä sanoi mairitellen. Mutta tuijottaessaan vieraiden loittonevia selkiä hän mutisi: »Voihan peijakas! Tyyppi on tunnettu siitä että pistää nenänsä joka paikkaan. Toivottavasti kukaan ei kerro hänelle…» Hän ravisti huolestuneena päätään.

Vanha palvelija opasti tuomari Deen sisääntuloaulan halki suurten kaksikerroksisten rakennusten reunustamalle sisäpihalle. Valaistujen paperi-ikkunoiden takaa kuului äänekästä puheensorinaa ja naurunremahduksia. »Täyttä on, joka ainoa huone varattu!» mutisi harmaaparta johdatellessaan tuomaria korkeasta koristeellisesta portista pihan perille.

Nyt he olivat viehättävässä, muurein suojatussa puutarhassa. Kuutamo valaisi taidokkaasti suunnitellun puutarhan kukkivia pensaita ja keinotekoisen kultakalalammikon tyyntä pintaa. Tuomari Dee pyyhkäisi kasvojaan pitkään hihaansa, ulkonakin oli painostavan kuuma. Oikealla puolella olevasta talosta kiiri laulua ja naurua ja kielisoittimien rämpytystä.

»Täällä aloitetaan varhain», hän sanoi.

»Paratiisisaarella aamu on ainoa aika jolloin ei kuule soittoa!» vanha mies sanoi ylpeästi. »Kaikki talot avaavat jo vähän ennen puoltapäivää. Pitkät lounaat venyvät varhaisiksi päivällisiksi ja pitkään venyneet päivälliset varhaisiksi illallisiksi ja kaikissa taloissa tarjoillaan myös aamiaista seuraavana aamuna. Paratiisisaari on todella eloisa paikka! Eloisa paikka!»

»Toivottavasti eloisuus ei ulotu minun huoneistooni saakka. Tämänpäiväinen ratsastus otti todella lujille ja huomenna on aikainen herätys. Haluan päästä varhain makuulle. On kai minun huoneeni rauhallinen?»

»Varmasti, herra, se on todella rauhallinen!» harmaaparta mumisi. Hän vei tuomarin kiireen vilkkaa pitkään hämärään käytävään, jonka päässä oli korkea ovi.

Vanha palvelija kohotti lyhtyään niin että sen valo lankesi hienosti kaiverretuille ja runsaasti lehtikullalla silatuille ovipaneeleille. Työntäessään raskaan oven auki hän sanoi:

»Huoneet ovat aivan majatalon takaosassa, herra. Kaunis näköala puistoon. Ja hyvin rauhaisa.»

Hän esitteli tuomarille pienen eteishuoneen, jonka kummallakin seinällä oli ovi. Hän kiskaisi oikeanpuoleisen oviverhon auki ja astui edeltä tilavaan huoneeseen. Sitten hän meni suoraa päätä huoneen keskellä olevalle pöydälle, sytytti sillä odottavat kaksi hopeista kynttelikköä ja meni sitten avaamaan peräseinän oven ja ikkunan.

Tuomari Dee pani merkille että huoneessa haisi tunkkaiselta, mutta muuten se näytti varsin mukavalta. Pöytä ja neljä korkeaselkäistä tuolia oli veistetty luonnonväriseksi jätetystä ja kiiltäväksi lakatusta santelipuusta. Oikeanpuoleisella seinällä oleva sohva oli samaa materiaalia, samaten kuin tyylikäs pukeutumispöytä vastaseinällä — kaikki hienoja antiikkiesineitä. Seiniä koristavat lintuja ja kukkasia esittävät maalauskääröt olivat parasta mahdollista laatua. Hän näki että takaovi avautui tilavalle kuistille. Kattona olevasta bambusäleiköstä roikkui tuuheita vistarian kukkarönsyjä kaikille kolmelle seinämälle ja kuistin edessä ja alla oli korkea, tiheä pensasrivi ja sen takana suuri puisto, jota valaisivat puitten väliin ripustetuissa kirjavissa silkkinauhoissa roikkuvat lyhdyt. Kauempana oli suuri kaksikerroksinen rakennus joka jäi puolittain lehvästön peittoon. Sieltä kuuluvaa vaimeaa musiikkia lukuun ottamatta paikka oli todella rauhaisa.

»Tämä on olohuone», harmaaparta sanoi nöyristellen. »Makuuhuone on toisella puolen.»

Hän vei tuomarin takaisin eteiseen ja avasi vasemmanpuoleisen puuoven koristeellisella avaimella.

»Miksi moinen lukko?» tuomari Dee kysyi. »Eihän sisäovissa juurikaan lukkoja näe. Varkaitako pelkäätte?»

Toinen hymyili muikeasti.

»Täkäläiset vieraat kaipaavat, miten sen sanoisin…yksityistä rauhaa!» Hän hihitti ja jatkoi sitten kiireesti: »Lukko rikkoutui tässä taannoin, mutta se korvattiin toisella samanlaisella, jonka saa avatuksi sekä ulkoa että sisältä.»

Makuuhuonekin oli ylellisesti kalustettu. Vasemmalla seinustalla oli suunnattoman suuri pylväsvuode, sen edessä pöytä ja tuolit, ja vastakkaisella seinällä pesuteline ja pukeutumispöytä, molemmat kirkkaanpunaiseksi lakattua puuta. Vuoteen verhot olivat painavaa punaista brokadia ja lattiaa peitti paksu punainen matto. Kun palvelija oli avannut peräseinän ainoan ikkunan luukut, tuomari näki taas paksujen rautakaltereiden läpi majatalon takana olevan puiston.

»Huoneistoa sanotaan Punaiseksi paviljongiksi varmaan siksi että makuuhuone on sisustettu kokonaan punaisella, vai kuinka?»

»Näin todellakin on. Näin on ollut kahdeksankymmentä ajastaikaa. Majatalo rakennettiin silloin. Minä lähetän tytön tuomaan teetä. Aterioiko teidän korkeutenne ulkona?»

»En. Nautin iltariisini täällä.»

Kun he palasivat olohuoneeseen Ma Joong astui sisään kahta satulalaukkua kantaen. Harmaaparta katosi äänettömästi huopatohveleissaan. Ma Joong avasi laukut ja alkoi levitellä tuomari Deen vaatteita sohvalle. Ma Joongin kasvot olivat leveät, hänellä oli vahvat leukaperät ja lyhyet viikset. Hän oli ollut alun alkaen maantierosvo, mutta oli jokunen vuosi sitten kokenut kääntymyksen ja päätynyt tuomari Deen leipiin. Erinomaisena nyrkkeilijänä ja painijana hän oli osoittautunut varsin hyödylliseksi apuriksi väkivaltaisia rikollisia kiinniotettaessa ja muissa vaarallisissa tehtävissä.

»Sinä voit nukkua täällä sohvalla», tuomari sanoi apulaiselleen. »Me viivymme vain yhden yön ja säästyt majapaikan etsimisen vaivalta.»

»Kyllä minä aina majapaikan löydän!» Ma Joong tokaisi.

»Kunhan et tuhlaa kaikkia rahojasi viiniin ja naisiin!» tuomari Dee sanoi kuivasti. »Paratiisisaari elää uhkapelistä ja huorista, täällä kyllä tiedetään kuinka ihmisiltä rahat kynitään!»

»Minä kyllä osaan pitää puoleni!» Ma Joong sanoi virnistäen. »Miksi tätä muuten sanotaan saareksi?»

»Koska tämä on vesien keskellä, miksipäs muuten. Äläkä yritä muuttaa puheenaihetta! Muistatko minkä niminen oli se silta, se kivinen kaarisilta, jonka näimme tänne tullessamme, Ma Joong? Se on Mielenmuutossilta, koska Paratiisisaaren kuumeinen atmosfääri muuttaa jokaisen tänne tulevan holtittomaksi tyhjäntoimittajaksi! Ja sinullahan on runsaasti tuhlattavaa. Etkö sinä perinyt enoltasi kahden kultatangon pääoman?»

»Perinpä hyvinkin! Enkä minä koske siihen kultaan! Kun tulen vanhaksi ostan sillä itselleni pienen mökin ja veneen kotikylästäni. Mutta on minulla kaksi hopearahaakin ja niillä aion koettaa onneani!»

»Pidä huoli että olet täällä huomisaamuna ennen aamiaista. Jos lähdemme varhain selviämme Chinhwan pohjoispuolesta neljässä tunnissa ja saavumme Chin-hwahan puolilta päivin. Minun täytyy käydä kohteliaisuuskäynnillä vanhan ystäväni piirituomari Lon luona. En voi matkustaa hänen piirikuntansa halki poikkeamatta tervehtimässä. Sitten ratsastamme kotiin Poo-yangiin.»

Hänen vankka apurinsa kumarsi ja toivotti tuomarille hyvää yötä. Ohittaessaan teetarjotinta tuovaa, viehättävää nuorta palvelustyttöä hän iski tälle silmää.

»Nautin teeni ulkona kuistilla», tuomari Dee sanoi tytölle. »Iltariisinkin voi tarjoilla sinne heti kun se on valmista.»

Kun tyttö oli poistunut tuomari astui kuistille. Hän istuutui bambutuoliin pienen pyöreän pöydän luo. Oikoessaan jäykistyneitä koipiaan ja maistellessaan kuumaa teetä hän ajatteli mielissään, että kaksiviikkoinen pääkaupunkimatka oli sujunut oikein hyvin. Pääkaupungin korkein oikeus oli kutsunut hänet kertomaan tarkemmin Poo-yangia kuohuttaneesta buddhalaisen temppelin tapauksesta, jonka hän oli ratkaissut vuotta aikaisemmin. Nyt hän halusi kovasti takaisin kotiin. Sääli että tulvat olivat pakottaneet hänet matkaamaan kiertoteitse Chin-hwan piirikunnan kautta, mutta päivähän tässä vain tuhlaantui. Ja vaikka Paratiisisaaren kevytmielinen ilmapiiri olikin hänestä vastenmielinen, hänellä oli ollut onni saada rauhaisa huone näinkin korkeatasoisesta majatalosta. Hän kävisi nopeasti kylvyssä, söisi yksinkertaisen aterian ja nukkuisi yönsä kunnolla.

Juuri kun hän aikoi ottaa mukavamman asennon tuolissaan hän äkkiä jäykistyi. Hänestä tuntui että joku tuijotti häntä. Hän käännähti tuolissaan ja vilkaisi nopeasti takanaan olevaan olohuoneeseen. Siellä ei ollut ketään. Hän nousi ja asteli Punaisen huoneen ristikkoikkunalle. Hän kurkisti sisään mutta huone oli tyhjä. Sitten hän meni kaiteen ääreen ja katsoi kivijalan juuressa kasvavaa tiheää pensaikkoa. Senkään pimennoissa ei näkynyt mitään liikettä. Tuomari tunsi vain epämiellyttävän löyhkän, ikään kuin mätänevien lehtien hajun. Hän istahti uudestaan. Mielikuvitus varmaan teki tepposiaan.

Hän veti tuolinsa lähemmäs kaidetta ja katseli puistoa jonka lehvästön keskellä palavat värikkäät lyhdyt tarjosivat hauskan näyn. Mutta äskeinen miellyttävän rento tunnelma oli poissa. Hautovan kuuma ilma alkoi tuntua tukahduttavalta; tyhjä puisto näytti huokuvan uhkaavaa, vihamielistä atmosfääriä.

Vistarianlehtien kahina sai tuomarin vilkaisemaan säikähtäneenä oikealle. Hän näki tytön seisovan kuistin toisessa päässä, puoliksi piilossa matalalla roikkuvien sinikukkaisten vistarianoksien seassa. Hän käänsi helpottuneena katseensa takaisin puistoon ja sanoi:

»Olisitko kiltti ja toisit illallistarjottimen tänne kuistin pöydälle?»

Vastaukseksi kuului pehmeä nauru. Tuomari vilkaisi hämmästyneenä uudestaan olkansa yli. Tulija ei ollutkaan hänen odottamansa piika vaan kookas, ohuesta valkoisesta harsosta ommeltuun pitkään leninkiin pukeutunut tuntematon. Tytön kiiltävät hiukset valuivat vapaina pitkin selkää. Tuomari sanoi kohteliaasti:

»Suokaa anteeksi, luulin teitä palvelustytöksi.»

»Ei kovin imarteleva erehdys!» tyttö sanoi miellyttävällä, sivistyneellä äänellä. Hän kumartui ja astui esiin vistarian alta. Nyt tuomari huomasi hänen takanaan kaiteessa pikku portin, joka luultavasti johti portaisiin, jotka taas veivät alas majatalon kupeella kiertävälle polulle. Kun tyttö tuli lähemmäs tuomari näki että hän oli tavattoman kaunis. Hänen soikeat kasvonsa, hienomuotoinen nenänsä ja suuret ilmeikkäät silmänsä olivat hyvin puoleensavetävät ja kostea vartaloon liimautuva harso paljasti sen sileän valkeuden ja aistilliset kaarteet levottomuutta herättävän tarkasti. Tyttö nojasi selkäänsä kaiteeseen neliskulmaista laukkuaan heilutellen ja mittaili julkeasti tuomaria kiireestä kantapäähän.

»Tekin olette erehtynyt», tuomari Dee sanoi närkästyneenä. »Tämä sattuu olemaan yksityistila!»

»Yksityistila? Minulle ei tällä saarella sellaista olekaan, herraseni!»

»Kuka te olette?»

»Minä olen Paratiisisaaren kukkaiskuningatar.»

»Jassoo», tuomari sanoi verkkaan. Hän mietti kiusallista tilannetta hiljalleen partaansa sukien. Hän tiesi että kuuluisissa huvittelupakoissa arvovaltainen raati valitsee vuosittain kurtisaaneista kauneimman ja taitavimman kukkaiskuningattareksi. Valituksi tullut saa korkean aseman seurapiireissä, hän on tunnustettu muodin johtotähti, joka määrää ’kukkien ja pajujen’ kevytmielisen maailman tyylin ja hengen. Hänen täytyisi koettaa päästä eroon