Päätön ratsastaja

By Mayne Reid

Eletään 1800-lukua Texasissa. Louise Poindexter on kaunis nuori nainen, jolla on kaksi ihailijaa – sekä Cassius Calhoun että Maurice Gerald haaveilevat saavansa Louisen omakseen. Kun Louisen veli Henry Poindexter tapetaan, tilanne mutkistuu. Kuka on Henryn murhan takana? Onko Louisen kosijoilla jotain tekemistä Henryn kuoleman kanssa?Niin kuin Henryn kuolema ei itsessään olisi tarpeeksi, Poindexterien plantaaseilla alkaa vierailla mystinen vieras – hevosella ratsastava mies, jolla ei ole päätä."Päätön ratsastaja" on toinen osa Mayne Reidin hyytävään klassikkoromaaniin, joka julkaistiin alun perin vuonna 1865. Edellinen osa on "Aavikon ritari" ja seuraava "Lakeuden laki".Kirjailija Mayne Reid johdattaa lukijan 1800-luvun Texasiin ja sen plantaaseille, jossa kulkee päätön ratsumies. Päättömän ratsumiehen legenda tunnetaan monissa kansanperinteissä ympäri maailman – ja legenda on innoittanut Reidin lisäksi monia muitakin taiteilijoita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 29, 2021
• ISBN: 9788726782813

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen luku

Nuolet kirjeenkantajina

Louise Poindexter , joka oli intohimoisesti viehättynyt »miesmäisiksi» nimitettyihin urheilulajeihin, ei hevin ollut saattanut olla harrastamatta jousenkäyttöä. ¹

Eikä hän ollutkaan. Jousi ja sen lisäke, nuoli, olivat hänen käsissään leikkileluja, joita hän osasi hallita mielensä mukaan.

Häntä olivat opettaneet niitä käyttämään houma-intiaanit, joiden rippeitä — aikoinaan mahtavan heimon viimeisiä jälkeläisiä — tavataan vieläkin Mississippin »rannikolla» ja Point Coupén ja Atchafalaya-bayoun läheisyydessä.

Pitkän aikaa hänen jousensa oli virunut jännittämättömänä — jopa purkamattomana kääreistään siitä saakka, kun se oli ollut vankkurijonossa kuljetettujen matkatarpeiden seassa. Koko sinä aikana, jonka hän oli viettänyt Casa del Corvossa, ei hänelle ollut sattunut Dianan aseen käyttämisen tilaisuutta; ja hänen kaunis osage-appelsinipuusta valmistettu jousensa ja sulitetuilla nuolilla täytetty viinensä olivat vetelehtineet hoidottomina sälyhuoneessa.

Mutta kerran ne otettiin esille, ja ne saivat osakseen huomion kunnian. Se tapahtui kohta aamiaispöydässä sattuneen kohtauksen jälkeen, jolloin hänen isänsä oli käskenyt häntä luopumaan ratsastusretkistään.

Sitä komennusta hän oli totellut ehdottomasti, jopa taipunut pitemmälle kuin oli tarkoitettukaan, sillä hän ei ollut ainoastaan lakannut ratsastelemasta yksinään, vaan myöskin kieltäytynyt lähtemästä ratsastamaan muiden seurassa.

Täplikäs mustangi seisoi haluttomana tallissa tai tepasteli maltittomasti corralissa, kummastellen sitä, ettei sen kylkiä enää puristanut selän ylitse kulkeva, omituinen satulaloimi, joka enemmän kuin mikään muu muistutti sille, että se oli vanki.

Sitä ei kuitenkaan jätetty hoidottomaksi. Vaikka sen emäntä ei enää noussutkaan sen selkään, kohdisti hän siihen jokapäiväisen — milteipä jokatuntisen — huolenpitonsa. Sen seimeen valittiin Casa del Corvon granaderian parasta maissia ja hankittiin savannin ravitsevinta ruohoa, grammaa, kun se taas juomakseen sai Leonan viileätä, kristallinkirkasta vettä.

Pluto hoiti sitä riemukseen; ja hänen sukansa ja harjojensa vaikutuksesta sen karva oli saanut sellaisen kiillon, että se veti vertoja Pluton omalle tummalle iholle.

Milloin neiti Poindexter ei ollut hoivailemassa lemmikkiään, jakoi hän aikansa sisätehtävien ja jousella-ampumisen kesken. Jälkimäisen hän näytti valinneen korvaamaan sitä ajanvietettä, josta hän niin kiihkeästi piti ja jonka harjoittaminen häneltä nyt oli evätty.

Jousiharjoitusten näyttämönä oli puutarha ja siihen liittyvä pensaikko — laaja aitaus, jota kolmelta taholta suojasi sen ympäri kilpailuhevosen kengän muotoisesti kaareutuva joki ja jonka neljäs sivu oli suora viiva, haciendan takaseinän muodostama.

Tälle alueelle oli koristeellinen puutarha istutettu jo aikoja sitten, kuten saattoi päättää useista siellä kasvavista, vanhoista, ulkomaisista kasveista. Jopa kuvapatsaatkin kertoivat menneistä ajoista; siitä ei ollut merkkinä ainoastaan niiden rappeutunut ulkonäkö, vaan myöskin ne henkilöt, joita kuvaamaan ne oli tarkoitettu. Samoin kuvastui niistä espanjalaisen kuvanveistäjän taltan jälki. Ne esittivät muiden muassa suuren Condén vartaloa ja kasvoja, Campeadoria, Ferdinandia ja hänen tarmokasta kuningatartaan, Amerikan löytäjää, sen kahta tärkeintä valloittajaa, Cortezia ja Pizarroa, ja häntä, joka oli yhtä kuuluisa kauneudestaan kuin antaumuksestaankin, meksikolaista Malinchéa.

Louise Poindexter ei harjoittanut jousella-ampumista näiden veistettyjen kivikuvien keskellä, vaikka hänen olisikin voinut nähdä useammin kuin kerran seisovan Malinchén patsaan edessä ja silmäilevän intiaanineidon vartalon hemaisevia piirteitä, eikä hän silloin suinkaan tuntenut ankaraa halveksumista sen vuoksi, että tämä Eevan tummaihoinen tytär oli antautunut sellaiselle valloittajalle kuin Cortezille.

Sydämensä salaisissa sopukoissa nuori kreolitar tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta viskata kivellä sitä patsasta. Hän oli luovuttanut vähemmän mainetta saavuttaneelle miehelle kuin Cortez oli, vaikka hänen mielestään yhtä hyvin mainetta ansaitsevalle, saman, minkä mahtavan conquistador oli voittanut Marinalta — koko sydämensä.

Retkeillessään jousineen joka päivä hän ei liikkunut patsaiden joukossa. Hänen riistansa ei ollut löydettävissä sieltä, vaan niiden joen mutkassa kasvavien korkeiden puiden varjosta, jotka muodostivat puoliympyrän muotoisen lehdon sen ja puutarhan väliin. Useimmat näistä puista olivat kotimaisia — villejä kiinapuita, silkkiäispuita ja pekaaneja — jotka puutarhaa sommiteltaessa oli jätetty siihen paikkaan, johon luonto kenties joitakuita vuosisatoja sitten oli siroitellut niiden siemenet.

Nuori kreolitar istui mielellään näiden kauniiden metsänpuiden lehväkatoksen alla tai harhaili uneliaasti soluvan, kirkasvetisen joen partailla.

Täällä hän sai olla yksin, mistä hän oli viime aikoina nähtävästi alkanut eniten pitää. Ankarimmillaankaan ollessaan ei hänen isänsä olisi voinut kieltää häneltä niin vähäistä etua. Jos ulkoisella preerialla väijyikin vaaroja, ei niitä tarvinnut pelätä puutarhassa, koska sitä ympäröi leveä ja syvä joki ja muuri, jonka ylitse ei olisi päässyt kapuamaan ilman kolmikymmenpienaisia tikkaita. Tilanomistaja ei suinkaan huomauttanut mitään näiden yksinäisten harhailujen johdosta, vaan näytti olevan enemmänkin kuin tyytyväinen siihen, että hänen tyttärensä oli alkanut noudattaa näin rauhallisia tapoja; ja vähitellen alkoivat hänen mielestään haihtua epäluulot, joita hänessä oli herännyt — eikä aivan syyttä.

Olihan hän sittenkin saattanut saada vääriä tietoja. Parjaava kieli nauttii muiden kiusaamisesta, ja se oli kenties valinnut hänet uhrikseen. Tai ehkä se oli tapahtunutkin vain sattumalta — hänen tyttärensä ja Mustängi-Mauricen välinen kohtaus, josta hänelle oli kerrottu. He olivat mahdollisesti tavanneet toisensa sattumoisin tiheikössä. Louisen ei hevin sopinut mitään virkkamatta sivuuttaa sellaista miestä, joka oli kahdesti pelastanut hänet kamalasta vaarasta. Koko jutussa ei kenties ollutkaan mitään muuta kuin hänen kiitollisuutensa yksinkertainen julkituominen.

Näytti hyvältä, että Louise oli niin alttiisti suostunut luopumaan ratsastusretkistään. Se ei ollut lainkaan sopusoinnussa sen kanssa, millainen hän tavallisesti oli, kun hänen aikeensa tehtiin tyhjiksi. Juuri tämän käskyn totteleminen ei ollut saattanut olla kiusallinen; ja se oli tahrattoman viattomuuden ja moitteettoman hyveellisyyden todistus.

Niin päätteli hellä isä, joka arvailua lukuunottamatta ei päässyt liian likeisesti tutkimaan lapsensa luonnetta. Muissa maissa ja erilaisissa yhteiskuntapiireissä hänen olisi mahdollisesti sopinut tiedustaa suoraan ja vaatia suoria vastauksia. Niin ei menetellä Mississippin varsilla, missä kymmenvuotias poika ja alle viisitoistavuotias tytär kapinoisivat sellaista tutkimista vastaan ja nimittäisivät sitä inkvisitsioniksi.

Vielä vähemmin sopi Woodley Poindexterin kiristää isällisiä vaatimuksiaan, koska hänen tyttärensä, kreolilaiskaunotar, oli vuosikausien aikana tottunut ylväästi saamaan osakseen ihailua, jonka suitsutus usein vaimentaa, jopa monesti tyyten tuhoaakin sydämen yksinkertaisemmat tunteet.

Vaikka hän olikin Louisen isä ja lain mukaan hänen käskijänsä, tiesi hän, kuinka lyhyeksi hänen valtansa jäisi, jos sitä harjoitettaisiin vastoin neidon tahtoa.

Hän oli senvuoksi tyytyväinen tytön äskeiseen tottelemiseen ja tunsi iloa nähdessään, ettei Louise enää ratsastellut huimasti preerialla, vaan huvittelihe puutarhan alueella, surmaten jousellaan ja nuolillaan niitä pikku lintuja, jotka onnettomuudekseen tulivat hänen ampumamatkalleen.

Viisikymmenvuotias isä, minkä tähden järkeillä näin typerästi? Oletko unohtanut oman nuoruutesi, ne ajatukset, jotka silloin sinua innostivat — petokset, joita teit niiden kannustamina — silloiset teeskentelysi — tarinat, joita kerroit peittääksesi sellaista, mikä sittenkin saattoi olla luonteesi ylevimmistä vaikuttimista johtunutta?

Kauniin Louisen isä näytti unohtaneen kaikki tällaiset muistelmat, sillä hänen aikaisemmassa elämässään oli kyllä sattunut sellaista, mikä olisi niitä tarjonnut. Niiden oli täytynyt unohtua, sillä muutoin hän olisi joskus huomaamatta seurannut tytärtään puutarhaan viimemainitun lähtiessä huvittelehtimaan joen äyräällä kasvavassa pensaikossa.

Jos hän olisi niin tehnyt, olisi hän saanut nähdä, ettei neidon luonnonlaatu ollutkaan niin julma kuin olisi saattanut luulla. Hän ei lävistellytkään viattomia lintuja, joita niin ajattelemattoman luottavaisesti lepatteli hänen ympärillään, vaan hänen suurin saavutuksensa jousella-ampumisessa näytti olevan se, että hän pisti paperipalasen nuolensa kärkeen ja sinkautti näin koristetun nuolen joen ylitse, niin että se vahinkoa tekemättä putosi vastaisella rannalla kasvavaan tiheikköön.

Hän olisi nähnyt vieläkin omituisemman näytteen. Hän olisi nähnyt täten lähetetyn nuolen lyhyen ajan kuluttua ikäänkuin tyytymättömänä siihen paikkaan, johon se oli ammuttu, ja innokkaana palaamaan kauniiseen käteen, josta se oli lähtenyt, lentävän takaisin puutarhaan, tuoden tullessaan saman tai samanlaisen paperikaistaleen varressaan.

Se olisi saattanut näyttää salaperäiseltä, jopa yliluonnolliseltakin sellaisesta tarkkailijasta, joka ei olisi tuntenut tämän epänormaalin ilmiön sisältöä ja koneistoa. Sitä tarkkailemassa ei ollut ketään muita kuin ne kaksi henkilöä, jotka vuorotellen jännittivät jousiaan, ampuen yhtä ainoata nuolta; ja he olivat siitä keskenään sopineet.

»Rakkaus nauraa lukkosepille.» Tämä vanha sananlasku tuskin sopii Teksasin oloihin, joissa lukkojen valmistaminen on tuntematon ammatti.

»Jos on tahtoa, on keinojakin», tuo sangen hyvin julki saman ajatuksen, ja se soveltuu kaikkiin aikoihin ja kaikkiin paikkoihin. Mitä osuvimmin valaisee sitä tämä Leonan uoman ylitse suoritettu, vuorottainen nuolenampuilu.

Louise Poindexterillä oli tahto; Maurice Gerald oli ehdottanut keinon.

Toinen luku

Näppärästi joen ylitse

Kirjeenvaihtoa jousen avulla ei voinut kestää kauan. Kovin laimeita ovat sellaiset rakastuneet, jotka malttavat tyytyä keskustelemaan keskenään nuolenkantomatkan päästä. Intohimoa uhkuvien sydänten täytyy sykkiä ja palaa yhdessä — likellä toisiaan — tuntien toistensa sykähdykset. »Jos maan päällä on F.lysiumia, niin se on siinä!»

Maurice Gerald ei ollut niitä miehiä — eikä Louise Poindexter niitä naisia — jotka kaihtavat sellaista täydellistymistä.

Se tapahtui, ei auringon kielevässä valossa, vaan sydänyön yksinäisellä hetkellä, jolloin ainoastaan tähdet saattoivat olla todistamassa heidän yhteiskunnallista rikkomustaan.

He olivat kahdesti olleet yhdessä siinä puutarhalehdossa, kahdesti vannoneet toisilleen rakkauttaan tähtien teräksenharmaassa valossa; ja he olivat keskenään sopineet kolmannesta kohtauksesta.

Ylpeä tilanomistaja — kenties ylpeämpi tyttärestään kuin mistään muusta, mitä hänellä oli — ei aavistanutkaan viimemainitun olevan joka päivä kapinapuuhassa, huimimmassa, mihin vanhemman arvovalta saattaa kohdistua.

Hänen oma tyttärensä, ainoa tyttärensä, jonka suonissa virtasi etelävaltioiden ylimystön parasta verta, kaunis, pystyvä, joka suhteessa loistavan avioliiton arvoinen, öisissä kohtauksissa hevosenpyydystäjän kanssa!

Jos hän vain olisi siitä uneksinutkaan uinaillessaan pehmeällä vuoteellaan, olisi se uni hätkähdyttänyt hänet hereille kuten tuomiopäivän pasuunan törähdys.

Hänellä ei ollut epäilyksiä, ei hatarimpiakaan. Se oli liian epätodennäköistä, liian hirveätä aiheuttamaan sellaisia. Sen pelkkä hirveys olisi riistänyt häneltä aseet käsistä, jos se ajatus olisi johtunut hänen mieleensä.

Hän oli ollut tyytyväinen, kun hänen tyttärensä oli sopeutunut hänen äskeisiin määräyksiinsä, vaikka hän olisikin mieluummin halunnut Louisen noudattavan niitä kirjaimellisesti ja käyvän ratsastamassa veljensä tai serkkunsa seurassa, mitä neito ei vieläkään suostunut tekemään. Sitä isä ei kuitenkaan jyrkästi vaatinut. Hän saattoi hyvin sen verran mukaantua tyttärensä oikkuihin, koska se, että Louise pysytteli kotosalla, ei voinut mitenkään pahentaa sitä asiaa, jonka tähden isä oli antanut niin jyrkän neuvon.

Louisen altis totteleminen oli miltei taivuttanut isän katumaan kieltoaan. Liikkuessaan luottavaisena päivisin ja nukkuessaan turvallisena öisin hän kuvitteli saattavansa peruuttaa sen.

Oli sellainen yö, jollaisia nähdään ainoastaan eteläisen taivaan alla, jolloin täysi kuu kaartaa kirkkaana safiirinsinisellä taivaankannella, jolloin vuorilla ei ole usvaa ja näyttää siltä kuin niitä saattaisi käsin koskettaa, jolloin tuuli on tyyntynyt ja trooppisten puiden leveät lehdet riippuvat liikkumattomina oksistaan, ikäänkuin itse äänettöminä kuunnellen niiden seasta kuuluvien omituisten äänten hyminää, johon sekaantuu kaikkiin luokkiin — nisäkkäihin, lintuihin, matelijoihin ja hyönteisiin — kuuluvien eläinten ääniä.

Oli sellainen yö, jollaisen valitsisi käyskennelläkseen sen olennon — sen ainoan olennon seurassa, joka luonnon salaperäisten määräysten mukaisesti on kietoutunut ihmisen sydämen ympärille — yö, jona kummallisesti kaipaa valkeita käsivarsia kiertymään kaulaansa ja kasvojensa eteen kirkkaita silmiä ja niissä kiihkeätä välkettä, jota ei voi täydellisesti tuntea muulloin kuin kuun mystillisessä valossa.

Jo aikoja sitten oli jalkaväen rumpu pärissyt iltasoiton ja ratsuväen torvi töräyttänyt linnoitusväelle makuullemenon merkin — keskiyö alkoikin jo olla käsillä — kun Oberdofferin hotellin ovelta lähti liikkeelle ratsumies, joka kääntyi alaspäin joen vartta pitkin vievälle tielle ja pian katosi kylän raiteilla mahdollisesti vetelehtivien viimeisten kuljeksijoiden näkyvistä.

Tiedämme jo, että tämä tie sivuutti Casa del Corvon haciendan jonkun matkan päässä talosta joen vastaisella puolella. Tiedämme myöskin, että se sillä kohdalla kulki avoimella preerialla, jossa oli vain vähäinen metsikkö kahden laajan tiheikköalueen keskivälissä.

Tämä erillinen puuryhmä, jollaisia preerioilla nimitetään metsäisiksi »kunnaiksi» eli »saariksi», kasvoi sen tien ohessa, jota myöten ratsastaja oli lähtenyt poistuttuaan kylästä.

Saavuttuaan metsikköön hän laskeutui ratsailta, talutti hevosensa alakasviston sekaan ja pani sen liekaan kiinnittämällä suitsiensa ohjakset silmukalla joustavan oksan latvaan. Irroitettuaan sitten pitkän, jouhista punotun nuoran satulannupistaan ja ripustettuaan kiepun käsivarteensa hän lipui »saaren» haciendan puoliselle laidalle.

Ennenkuin hän poistui metsikön varjosta, hän loi silmäyksen taivaalle ja korkealla loistavaan kuuhun. Se oli tarkastava katse, ja sen tuloksena oli harmin ilme, jota tehostivat muutamat jupistut lauseet.

»On hyödytöntä odottaa tuon kaunottaren makuullemenoa! Se on päättänyt, ettei se lähde kotiin ennenkuin aamulla — ha, ha!»

Tämä leikillinen mielikuva, joka on niin usein huvittanut suurkaupunkien yöllistä juomaria, näytti vaikuttavan samalla tavoin preerian öiseen tähyilijään, ja tuokioksi katosi varjo, joka oli äsken synkentänyt hänen otsaansa. Se palasi uudelleen hänen seisoessaan silmäilemässä häntä joen uomasta erottavaa avointa tasankoa, jonka toisella puolen oli Casa del Corvo, näkyen selväpiirteisenä vastaisella rantajyrkänteellä.

Entä jos tuolla talossa olisi joku liikkeellä? Se ei ole todennäköistä tällä hetkellä, jollei liikuskelemassa ole sellainen henkilö, jolla on huono omatunto ja joka ei saa unta. Totisesti noiden seinien sisällä onkin sellainen mies. Jos hän on ulkosalla, on hyvin mahdollista, että hän näkee minut avoimella kentällä. Eipä silti, että välittäisin siitä rahtuakaan, jos epäilykset kohdistuisivat ainoastaan minuun. Kautta pyhä Patrikin, en keksi muuta mahdollisuutta kuin sen, että minun täytyy antautua siihen vaaraan. On turhaa varrota kuun katoamista; pahus sen periköön! Se ei mene mailleen tuntikausiin, eikä pilvistä näy merkkiäkään. Ei sovi antaa hänen odottaa. Niin, minun täytyy yrittää kirkkaassa valossa. Kas näin!»

Näin sanottuaan maahan laskeutunut ratsastaja lähti ripeästi, mutta hiipivästi astelemaan puuttomalle alueelle ja saapui pian törmänvierulle, joka muodosti toisen, Leonan uoman yläpuolelle kohoavan pengermän.

Hän ei viipynyt kymmentä sekuntia tässä silmäänpistävässä asemassa, vaan laskeutui joen partaalle pitkin polkua, joka koukerteli alaspäin jyrkänteellä ja jonka hän nähtävästi tunsi.

Tuokion kuluttua hän seisoi äyräällä joen kuperalla puolella, suoraan sitä kohtaa vastapäätä, jossa oli vene sidottuna jättiläiskokoisen saarnipuun tumman varjon suojaan.

Vähän aikaa hän seisoi katselemassa tarkastavasti joen toiselle puolelle. Hän tähysti vastaisella rannalla kasvavaa pensaikkoa, koettaen saada selville, piileksikö joku sen pimennossa.

Varmistuttuaan siitä, ettei siellä ollut ketään, hän kohotti lassonsa silmukkapäätä — sillä juuri se oli hänen käsivarrellaan — heilautti sitä puolikymmentä kertaa ympyrässä ilmassa ja sinkautti sen joen poikki.

Silmukka osui veneen reunaan ja takertui sen keulaan, joten hän saattoi hinata pienen aluksen sille puolelle, jossa hän seisoi.

Astuttuaan veneeseen hän tarttui airoihin, jotka viruivat pohjalaudoilla, sijoitti ne hankaintappien väliin ja souti veneen takaisin kiinnityspaikalleen.

Hypättyään maalle hän sitoi veneen entiselle kohdalleen, jotta se ei päässyt ajautumaan virran mukaan, asettui seisomaan puuvillapuun suojaan ja näytti odottavan joko merkkiä tai jonkun sopimuksen mukaan saapuvan henkilön ilmestymistä.

Jos joku olisi siihen saakka tarkkaillut hänen liikkeitään, olisi näkijä saattanut epäillä häntä varkaaksi, joka aikoi murtautua Casa del Corvoon.

Mutta jos olisi kuultu ne lauseet, joita hänen huuliltaan luiskahti, olisivat ne puhdistaneet hänet niin halpamielisestä tai rahvaanomaisesta aikeesta. Totta kyllä hänellä oli aikeita haciendaan nähden; mutta ne eivät tarkoittaneet sen rahavaroja, eivät sen kulta- ja hopeaesineitä eivätkä jalokiviä — jollemme ota huomioon sen kallisarvoisinta jalokiveä — itse kartanon emäntää.

On tuskin tarpeellista mainita, että mies, joka oli piilottanut hevosensa »saareen» ja niin näppärästi tullut joen poikki, oli Maurice, mustanginpyydystäjä.

Kolmas luku

Valoa ja varjoa

Hänen ei tarvinnut kauan tuskailla kohtauspuun juurella, jos se oli sellainen. Ihan samalla kertaa, kun hän astui ruuheen, alkoi haciendan peräseinässä oleva lasiovi kääntyä saranoillaan ja oli sitten jonkun aikaa hieman raollaan, ikäänkuin sisältä olisi joku mielinyt tulla ulos ja vain empinyt varmistuakseen siitä, että tie oli selvä.

Pieni valkea käsi, kuun valossa säihkyvillä jalokivillä koristettu, tarttui oven puitteisiin ja ilmaisi sen avaajan kuuluvan hellempään sukupuoleen; suipot sormet ja niiden kalliit korut osoittivat hänen olevan hienon naisen; ja majesteettinen hahmo, joka pian ilmestyi ulkopuolelle, puutarhaan vievien portaiden yläpäähän, ei voinut olla kukaan muu kuin Louise Poindexter.

Hän se olikin.

Sekunnin tai pari nainen seisoi kuuntelemassa. Hän kuuli tai oli kuulevinaan airon painuvan veteen. Hän oli saattanut erehtyä, sillä heinäsirkkojen sirkutus täytti ilman sekavilla äänillä. Vähät siitä. Kohtauksen hetki oli tullut; eikä hän halunnut olla turhan vaativainen aikaan nähden, erittäinkin kun hän oli viettänyt kaksi odotustuntia yksinään kammiossaan ja ne olivat tuntuneet päivien pituisilta.

Laskeuduttuaan meluttomasti kiviportaat hän lipui keijukaismaisesti kuvapatsaiden ja pensaiden sekaan ja saavuttuaan saarnipuun varjoon heittäytyi häntä vastaan innokkaasti ojennettujen käsivarsien syleilyyn.

Kukapa osaisi kuvailla sellaisen syleilyn suloisuutta, joka — kummallista sanoa, on sitäkin suloisempi, koska se on varkain saatu? Kuka osaisi kuvailla sellaisen hetken ihania tunteita, liian pyhiä kynän kajottaviksi?

Vasta sitten, kun rakastuneet pitkien nautinnonpuuskien jälkeen olivat alkaneet keskustelussaan käyttää elämän järkevämpää kieltä, on sopivaa tai edes mahdollista selostaa heitä.

He puhelivat keskenään seuraavasti, ja nainen aloitti:

»Huomenillalla tulet taaskin minua kohtaamaan — huomenillalla, rakkahin Maurice.»

»Huomenna, huomenna ja huomenna — jos minulla olisi valta sanoa.»

»Entä minkä tähden ei? Minkä tähden ei sinulla olisi valtaa sanoa?»

»Huomenna päivän sarastaessa olen matkalla Alamon varrelle.»

»Tosiaanko! Onko sinun välttämätöntä lähteä?»

Kysymys lausuttiin tyytymättömyyttä kuvastavaan sävyyn. Louise Poindexterin mieleen tuli aina synkkälaatuinen kuva, milloin mainittiin Alamon varrella olevaa yksinäistä majaa.

Mutta minkä tähden? Siellä oli hänelle tarjottu vieraanvaraisuutta. Saattaisi otaksua, että hänen käyntinsä siellä tuskin voisi olla olematta hänen elämänsä mieluisimpia muistoja. Mutta sittenkään se ei ollut.

»Minulla on erinomaiset syyt lähteä», kuului hänen saamansa vastaus.

»Erinomaiset syyt! Onko tarkoituksesi kohdata joku siellä?»

»Seuralaiseni Phelim, ei ketään muita. Toivottavasti se miespoloinen on vielä ruohikon pinnalla. Lähetin hänet sinne noin kymmenen päivää sitten, ennenkuin oli saatu lainkaan tietoja intiaanilevottomuuksista.»

»Vain Phelimkö on tarkoituksesi tavata? Onko se totta, Gerald rakas? Älä petä minua! Vain hänetkö?»

»Minkä tähden sitä kysyt, Louise?»

»En voi sitä sinulle ilmaista. Kuoiisin häpeästä, jos kertoisin salaisista ajatuksistani.»

»Puhu niistä ihan pelottomasi! En voisi pitää mitään salassa sinulta — totisesti en voisi. Kerro siis minulle, mikä sinun on, rakas!»

»Haluatko sitä, Maurice?»

»Haluan — tietysti haluan. Olen varma siitä, että mitä hvvänsä se lieneekään, pystyn sen selittämään. Käsitän, että meidän välisemme suhde on epäilyttävä tai että sitä saatettaisiin pitää epäilyttävänä, jos maailmalla olisi siitä tietoa. Juuri senvuoksi lähdenkin Alamon varrelle.»

»Entä jäätkö sinne?»

»Ainoastaan yhdeksi päiväksi tai enintään kahdeksi. Ainoastaan sulloakseni kokoon kotoiset jumalani ja sanoakseni viimeiset jäähyväiset preeriaelämälle.»

»Tosiaankin!»

»Tunnut hämmästyneeltä.»

»En ole hämmästynyt. Olen vain ymmällä. En jaksa käsittää sinua. Ehkä en koskaan opikaan.»

»Tämä on hyvin yksinkertainen asia — tämä tekemäni päätös. Tiedän sinun antavan minulle anteeksi, kun ilmaisen sen sinulle.»

»Annan anteeksi sinulle, Maurice! Mitä pyydät anteeksi?»

»Sitä, että olen pitänyt sinulta salassa olevani toinen — toinen kuin näytän olevan.»

»Jumala varjelkoon sinua olemasta toisenlainen kuin minusta näytät olevan — ylevä, suurenmoinen, kaunis, harvinainen mies!