Ihmisen sydän rinnassaan

By Tuomas Riekkinen

Kaksi vuosisataa Viimeisen päivän jälkeen Tibet ja Andi heräävät tuhoutuneen lapin raunioista, jossa selviytyneet elävät Rovaniemelle perustetussa pienessä yhteiskunnassa. Ihmiskunta kohtaa uudenlaisia uhkia, joita uuden maailman ajat ovat luoneet. Peloista ja vaikeuksista huolimatta ihmisten keskuudessa kytee usko paremmasta elämästä, jos vain löytyisi joku, joka uskaltaisi johtaa sitä kohti.

Dystopinen seikkailu on tahrittu julmien hallitsijoiden ja teknologisten ihmeiden vuodattamalla verellä. Valo pitää ihmiset elossa, mutta toivo pysyy hengissä Pimeässäkin.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Mar 2, 2023
• ISBN: 9789528000495

Tuomas Riekkinen

Riekkinen ammentaa teostensa mielenmaisemat ja inspiraation arkipäiväisistä asioista ja intohimostaan science fictionia ja fantasiatarinoita kohtaan. Mielikuvitukselliset tarinat etenevät tehokkaasti, pitäen lukijan jatkuvasti tapahtumien veitsenterällä. Kirjojen hahmot kantavat kukin sisällään jotakin kirjoittajan sisimmästä ja ajatusmaailmasta, johon lukijan voi olla helppo samaistua ja löytää yhtäläisyyksiä. Kirjoittamisen saralla aloitteleva Riekkinen on saanut kiitosta voimakkaiden mielikuvien luomisesta ja tunteisiin vetoavista tarinoista ja ihmiskohtaloista.

Book preview

Sisällysluettelo

PROLOGI: 2329

VIIMEINEN PÄIVÄ: 2099

HOLVI: 2299

KAKSOSET: 2329

VÄLÄHDYKSET: 2299

POHJANHOVI: 2329

ILMAA: 2299

KEMIALLISET NUORET: 2329

ALFA JA BEETA: 2329

ISÄ, POIKA JA KONEIDEN HENKI: 2299

LASI VISKIÄ: 2098

ARKTIKUM: 2329

UUSI IHMISKUNTA: 2299

SALAINEN ARMEIJA: 2329

SYDÄMETÖN MIES: 2299

TAKA-AJATUKSIA: 2329

HYBRIDIKANNIBAALIT: 2299

VALOA JA VARJOJA: 2329

KAMPPAILU VARUSKUNNASSA: 2310

VANHAN TAIVAAN KANSI: 2329

DATA: 2100

PROLOGI

2329

Metalliset kierreportaat kolahtelivat kolkosti ja kylmästi maihinnousukenkien iskeytyessä ritiläaskelmille. Nahkahansikkaan verhoilema käsi piti kevyesti kiinni ruosteisesta kaiteesta suoraselkäisen ja pitkän miehen noustessa portaikkoa Koskikadun varressa sijaitsevan kerrostalorakennuksen katolle. Miehen astuessa tasaiselle huopakatolle, hänen auktoriteettinsa tavoitti katolla vahdissa olevan kaksikon, joka tähysti Koskikadulta vanhalle rautatiesillalle kohti täysissä taistelu- ja suojavarustuksissa. Molemmat tehtäväänsä keskittyneistä sotilaista säpsähtivät huomatessaan katolle kivunneen miehen, jonka pitkän trenssitakin helmat liehuivat tuulen vireessä kilpaa hänen valkoisten pitkien hiustensa kanssa.

Tilanne hallinnassa, sir! Toinen miehistä, Akimof, tokaisi saapujalle ja tervehti seisten hyvässä ryhdissä ja vieden kätensä otsansa vierustaan.

Kyllä kyllä! Huudahti hänen toverinsa tarmokkaasti ja kompuroi katolla kulkeviin ilmastointilaitteisiin kiirehtiessään jaloilleen. Molemmat odottivat puoliksi peloissaan esimiehensä vastausta, tietäen kokemuksesta, että tiedossa voisi olla mitä tahansa lyhyestä rakentavasta palautteesta aina luotiin silmien välissä. Sekunnit tuntuivat minuuteilta ja miehet nieleskelivät äänekkäästi odotellessaan reaktiota.

Kuitenkin onnekseen he saivat vastaukseksi ilmeettömän mutta hyväksyvän hymähdyksen, jonka jälkeen vähäsanainen tulija kaivoi takkinsa taskusta sytyttimen ja paksun sikarin ja asetti sen huultensa väliin. Hän teki toisella kädellään tuulensuojaa sytyttimelleen ja juuri ennen kuin raapaisi liekkiä sikariinsa, hän katsahti miehiin, jotka seisoivat edelleen jännityksessä kuin luokan edessä esitelmää pitävät ujot koululaiset. Teinä katselisin tehtävänne perään. Älkää minusta välittäkö.

Kyllä! Välittömästi! Akimof kääntyi kannoillaan ja jatkoi helpottuneena maiseman tarkkailua. Hänen kollegansa teki samoin, tosin sotkeutuen jaloistaan taas katolla kulkeviin putkiin ja pudoten toiselle polvelleen.

Kolmikko päivysti katolla täydessä hiljaisuudessa ja liikkumatta. Ainut liike syntyi silloin tällöin kädestä, joka otti sikarin hetkellisesti pois huulilta, vain laittaakseen sen pian takaisin paikoilleen. Huulten välistä vapautunut paksu ja aromikas savu liukeni ilmaan nopeasti tuulen pyyhkäistessä katon ylitse. Mistään ei kuulunut ääntäkään. Tuuli ei kuiskinut mitään ja kaupungin kadut olivat hiljaiset, kuin kuolleet. Koskikadun varressa oleva rakennus jäi puoliksi korkeiden valonheittimien luoman valoloisteen alueelle ja loput olivat Pimeän peitossa. Akimof oli parinsa kera toispolviseisonnassa aivan Valon rajalla ja tähysti kiikareilla Pimeään, tarkkailen pientä aluetta, jolla heidän tehtävänsä kohde sijaitsi. Hän laski kiikarit silmiltään ja päästi turhautuneena pitkän tuhahduksen.

Ei mitään? Kuului kysymys hänen viereltään.

Ei mitään. Akimof piti katseensa kohteessa ilman kiikareita.

Paksu savu pöllähti miesten päiden välistä. Mitä käytätte syöttinä? Miesten taakse kyykistynyt pitkätukka kysyi, pyöritellen sikaria suunsa laidasta laitaan, katsellen niin ikään Pimeään miesten seuraamaan kohteeseen. Kaupungin keskustan vierellä kulkevan joen mukaisesti kulki tie ja sen tien varressa oli palaneiden mustien puiden rivistö, jossa yhden hiiltyneen rangan vierellä seisoi rautainen kalterihäkki ja häkissä liikkumaton ihminen.

Haimme sairastuvalta opiskelijan. Akimof kertoi esimiehelleen pitäen katseensa Pimeässä. Hän oli saattohoidossa. Ollut jo toista viikkoa. Ei saanut sanaa suustaan, eikä pyristeltyä vastaan, mutta jollain ihmeen kaupalla oli vielä hengissä. Hän oli viidentoista vuoden takaisesta erästä, jossa oli muutenkin epäonnistuneita yksilöitä. Sairaanhoitajat loivat meihin pahoja katseita, mutta määräykset ovat määräyksiä. Ei tarvinnut sentään käsirysyyn ryhtyä, vaikka läheltä liippasi.

Miten virititte ansan?

Poika on häkin perällä kiinni ja etuluukku on auki. Jotta hän pysyisi hengissä pidempään, annoimme hänelle suojavaatetuksen, mutta teimme viiltoja hänen pukunsa käsivarsiin. Jo pienenkin ihoalueen, puhumattakaan käristyvästä ihosta, pitäisi tuottaa hajua ja ehtiä olioiden nenään pitkän matkan päähän. Toivon mukaan hän pysyy hengissä ansan laukeamiseen asti. Kuolleet eivät tunnut kiinnostavan olioita niin kuin elävä ravinto. Jos ja kun poika saa häkkiin seuraa, luukku sulkeutuu ja lukittuu. Akimof selosti.

Mihin sellaista oliota meinataan käyttää? Epäröivä kollega kysyi rohkeasti esimieheltään.

Johtaja haluaa tutkia niiden anatomiaa. Löytää heikkouksia niiden fysiologiasta. Kaiken kaikkiaan haluaisimme tietää niistä enemmän, joten elävä yksilö olisi enemmän kuin erinomainen saalis. Sikarin savu nousi kasvojen ylitse puheen aikana.

Akimof uskalsi kysyä, Olisiko mahdollista käyttää oliota aseena?

Melko rohkea ajatus. Mies otti sikarin sormiensa väliin ja pyyhkäisi valkeita hiuksiaan kasvoiltaan. En usko sen olevan mahdottomuus, mutta ensin pitäisi selvittää voiko niitä raakalaisia kontrolloida millään keinolla. Emme tiedä niiden ymmärryksestä tai tajunnasta toistaiseksi mitään.

Tajunnasta puheenollen Akimof vaihtoi aihetta ja puhui ajattelemattaan melkein kohtalokkaasti pelottavan esimiehensä päälle. Kuljettaessamme syöttiä pois osastolta, näimme, kuinka sitä säiliöön jumittunutta vietiin myös muualle. Hänet oli nostettu paareille ja kuljetettiin umpi unessa ulos sairaalan tiloista. Kun kysyimme asiasta paarien luona käyneeltä lääkäriltä ja hoitajilta, he kertoivat että hänet viedään toipumaan ja heräämään Talvihotelliin, jos hän siis on herätäkseen.

Mielenkiintoista. Johtaja lienee tuosta tietoinen, mutta voin vielä varmistaa asian. Kiitoksia tiedosta. Mies painoi sikarinsa sammuksiin keskelle kämmentään ilmekään värähtämättä, työnsi sen taskuunsa ja nousi jaloilleen. Raskaat ja rauhalliset askelet kävivät kohti katon reunaa, josta hän hetki sitten saapui ansaa vahtivien miesten luo. Tuokaa saalis takaisin häkin kera ja elävänä, muistakaa se. Sotilaiden esimies jyrähti ja kaivoi takkinsa alta viikatun mustan lakanan, jonka hän heitti sotamiesten vierelle. Peittäkää häkki tuon kankaan kanssa kun tuotte kohteen pois Pimeästä. Sen olemassaolo ei ole kaikkien silmille. Ja pitäkää tieto Talvihotelliin viedystä itsellänne. Hän sanoi olkansa yli ennekuin lähti laskeutumaan katolta Koskikadulle. Äänensävy muuttui loppua kohden vakavammaksi ja tiukemmaksi. Sellaiseksi, että sitä uhmatessaan saattoi olettaa pääsevänsä hengestään lähiaikoina. Määräyksissä ei ollut joustovaraa, eikä niitä sopinut kyseenalaistaa. Vaikka miehen puhetapa ei ollut aina tyly tai komenteleva, se oli tehokas ja varma, eikä jättänyt alaisille mitään sanottavaa asioihin liittyviin seikkoihin.

Kyllä sir! Kuului napakka lausahdus molempien sotilaiden suusta samanaikaisesti.

Miehet katsahtivat olkansa yli varmistuakseen, että pitkää takkia ja valkeita hiuksia ei enää ollut näköpiirissä. Sen jälkeen he katsahtivat toisiinsa ja huokaisivat. Esimiehensä kadottua muualle, katolla hetki sitten vallinnut kiristynyt tunnelma helpottui.

Miksi hän on niin pelottava? Sotilas kysyi Akimofilta.

Hän ei ole inhimillinen, siksi. Hän on syntynyt ilman tunteita ja sen huomaa. Joku voisi pitää häntä täydellisenä johtajana meille sotilaille, mutta uskon hänen vielä koituvan meidän kohtaloksemme, tavalla tai toisella. Akimof tuhahti.

Juuri ennen kuin sotilaat saivat katseensa takaisin etäiseen virittämäänsä ansaan, he kuulivat metallisen kolauksen Pimeästä ja sitä seurasi nuoren miehen väsynyt tuskainen huuto ja kirkuminen. Ansa oli lauennut.

VIIMEINEN PÄIVÄ

2099

Syksy oli tullut. Kaikki mikä vielä kesällä oli vehreää alkoi hiljalleen luopumaan eläväisistä väreistään ja muuttumaan vähemmän raikkaaksi, vähemmän elinvoimaiseksi. Tuuli alkoi kampaamaan lehtiä puista iskien ilmaa oksien läpi hiljaa, samalla irrottaen lehtiä. Vaikka tuuli olikin kääntynyt viileämmäksi, oli ilmassa kuitenkin yhä kesältä jäänyttä lämpöä. Kun uusia sävyjä esittelevä luonto alkoi valuttamaan elämäänsä pois, tuntui kuin kaupunki olisi vasta alkanut heräämään kesän rauhasta ja hiljaisuudesta. Kaupunki vilisi niin uusia opiskelijoita, kuin myös heitä jotka keväällä jättivät opinnot taakseen vain palatakseen niiden pariin taas syksyllä.

Kahvilan ovi laskeutuu hitaasti kiinni ja loksahtaa metallisella kylmyydellä, mutta kuitenkin pehmeästi, sulkeutuessaan täysin. Takashi kantaa terassille käsissään kahta posliinikupillista höyryävää kahvia Rovakadulla sijaitsevan, Lapin parhaaksi panimoksi julistetun, paahtimon tiloista. Nina odottaa häntä pöydässä, jonka hän varasi jo etukäteen ulkoterassilta, minkä vierellä kulkee Rovaniemen ehkä vilkkain ja eläväisin katu. Heidän työnjakonsa tahtoi mennä aina niin, Takashi hakisi syötävät ja juotavat, Nina varaisi paikan, johon olisi tyytyväinen ja josta saisi silmäillä ohi kulkevien ihmisten vilinää samalla miettien, mihin kukakin on menossa, mistä tulossa ja mikä heidät toi siihen pisteeseen elämässään ja mihin heidän elämänsä on suuntaamassa. Takashi viisasteli hänelle joskus asiasta, toivoen että Nina olisi edes puoliksi kiinnostunut heidän yhteisestä elämästään ja tulevaisuudestaan, kuin hän oli ohi valuvista ihmisistä. Takashi istui valittuun pöytään hymyillen ja asetti kupit auringon säteiden tavoittamaan pöytään, jonka hänen tyttöystävänsä oli valinnut harvojen vapaina olevien pöytien joukosta. He molemmat nuuhkaisivat kahvejaan ennen kuin ottivat ensimmäiset hörpyt kuumasta mustasta kullasta. Ennen kuin Nina ehti tuudittautua hypnoottiseen ihmisvirran silmäilyyn ja Takashi ennättää alkaa analysoimaan päivän kahvin eri makusävyjä ja aromeja, kahvilan omistajat astelevat ulos ovesta ja tervehtivät asiakkaita terassilla kulkiessaan asiakkaidensa ohitse. Hieman alta kolmekymppiset Tibet ja Andi perustivat muutama vuosi sitten paahtimon ja sen yhteyteen kahvilan, joka nousi paikallisten keskuudessa jymymenestykseksi. He saavat harvoin kulkea työpaikallaan ilman että heitä nykäistään hihasta ja kysellään niitä näitä. Jo pelkkä kaupungilla liikkuminen on mahdotonta ilman, että edes sataa metriä pystyy kulkemaan tervehtimättä jotakuta, jonka kasvot ovat tutut vain kahvilan tiskin toiselta puolen. Nyt he kuitenkin tyytyvät nyökkäilemään ja hymyilemään tutuille asiakkaille sen suuremmitta tervehdyksittä ja puheitta, kävellessään Andin autolle ja lähtiessään ruokatauolle. Heille oli ehtinyt kehittyä palkkaamiinsa henkilöihin luottamus, jonka turvin he uskalsivat huoletta jättää yrityksensä työntekijöidensä käsiin siksi aikaa, kun kävivät yhteisellä lounastauollaan. Rovakadun varteen parkkeerattu auto jyrähtää käyntiin Tibetin vielä asettuessa pelkääjän paikalle ja sulkiessaan oven perässään.

Eikös me mennä sinne? Andi kysyi kuin muodon vuoksi, tietäen jo Tibetin vastauksen.

Eiköhän me mennä sinne. Oli vastaus ja auto lähti etenemään keskustan korkeiden kerrostalojen välissä. Andi ajoi Rovakatua pohjoiseen ohittaen kahvilan terassin, edeten katua pohjoiseen korkeiden yritysrakennusten välissä, kunnes kääntyi kohti Jätkänkynttiläsiltaa ja Ounasvaaraa johtavalle tielle. Matkat tuttuun lounaspaikkaan olivat tulleet jo tutuiksi ja ajomatkojen puheenaiheet olivat käyneet vähiin aikojen saatossa. Työasioista ystävykset eivät juuri koskaan puhuneet, sillä heidän intohimonsa ja mielenkiintonsa kahvilaa kohtaan olivat kovin eri tasoilla, vaikka yritys olikin heidän yhteinen. Tibetille kahvila oli kaiken keskipiste ja hän suhtautui omistamaansa osaan yrityksestä, niin kuin koira suhtautuu omistajaansa. Se oli hänelle kaikki kaikessa ja hän oli valmis tekemään kaikkensa yrityksen kehittämisen ja uusiutumisen eteen. Andi puolestaan suhtautui kahvilaan tietynlaisella välinpitämättömyydellä, kuin kissa, joka on tyytyväinen omistajansa olemassaoloon, mutta ei pidä tätä juurikaan niin suuressa arvossa kuin mitä se todella on. Taattu ja turvattu tulonlähde oli Andin mielestä kuitenkin kiva omistaa, etenkin kun yhtiökumppanina oli paras ystävä, eikä itse työkään ollut hassumpaa.

Tibet tuijotti ohi viliseviä maisemia, lähinnä rakennuksia. Hän kulki miltei päivittäin Andin kanssa samaa reittiä lounaalle ja yritti joka kerta matkaa tehdessään muistaa ohi kiitävien rakennusten kyljissä olevien yritysten nimiä. Joskus silmään saattoi osua aivan uusien yritysten nimiä, jotka olivat vasta ilmestyneet uusina, tai sitten Tibet ei ollut vain laittanut niitä edelliskerralla merkille. Välillä hän huomasi niskansa kipeytyvän hänen katseensa kiivettyä monikymmenkerroksisten rakennusten kylkeä ylös logojen ja valaistujen nimikylttien perässä. Yrityksiä oli ympäri maailmaa, muutamia Suomesta, mutta suurin osa aasiasta, lähinnä Japanista ja Kiinasta. Uusien yritysten lisääntyessä, myös rakennukset tuntuivat suurenevan ja kasvavan korkeutta. Suurimpana ja näkyvimpänä yrityksenä kukoisti kuitenkin näyttävällä ja suurimmalla kyltillä varustettu Iankaikkiset, joka oli Andin isän monikansallinen yritys, joka oli maailman kuulu innovaatioistaan ja maailmaa mullistavista keksinnöistään. Andi ei antanut asialle ehkä sen ansaitsemaa arvoa, vaan keskittyi omiin asioihinsa, kuten hänen ja Tibetin yritykseen, puhumattakaan hänen rakkaasta autostaan. Kyltin ilmaantuessa näkyviin rakennusten lomasta Andi vaikutti aina TIbetin mielestä painavan enemmän kaasua kiihdyttäessään Jätkänkynttiläsillalle ja tuon yli, nousten Ounasvaaran rinnettä edemmäs ja ylöspäin. Kaupungin viereisen vaaran rinteet säästyivät kuitenkin infrastruktuurin kouralta ja rinteiden rakennukset ja asutukset olivat yhtä vaatimattomia kuin sata vuotta sitten. Kaikesta kaupunkiin kohdistuneesta muuttoliikkeestä huolimatta ihmiset ymmärsivät vaalia Rovaniemen, maailman parhaaksi tituleerattua, ilmanlaatua, jättämällä kaupungin keskustan ulkopuoliset alueet miltei täysin entiselleen, keskittäen kasvunsa ja rakentamisensa kaupungin keskustaan ja rakentamalla ylöspäin, luoden korkeita tornitaloja. Maailman suurimmat bioteknologian edelläkävijät löytyivät rikkaan kulttuurin ja luonnon suojelun yhteistyötahojen seurauksena Rovaniemeltä, josta oli tullut uusi kehto tulevaisuuden rakentamiselle Suomessa, tavoitteenaan maailman valloitus ja pelastus innovaatioillaan.

Kaiken muutoksen keskellä oli kuitenkin aina jotakin joka ei ottanut muuttuakseen. Rovaniemen keskustan vieressä kohoavan Ounasvaaran kyljessä oli edelleen sama lähikauppa ja sen yhteyteen jo sata vuotta sitten perustettu Ravintola Ounasvalkea. Kaupan ja ravintolan yhdistelmärakennus on kokenut muutoksia vuosien varrella, pientä pintaremonttia, omistajan vaihdoksia ja pieniä onnettomuuksia, kuten vuoden kaksituhattaviisikymmentäviisi tulipalo, joka rajoittui paikallisten onneksi vain ravintolan keittiöön ja vahingot jäivät vähäisiksi. Monen paikallisen suosima ravintola oli myös Andin ja Tibetin suosiossa.

He tulivat jo kantapaikaksi muodostuneen ravintolan pihaan Andin mustalla helmiäisvärillä maalatun vuoden kaksituhattakaksi Honda Civic Type R:n kanssa. Auto ei ollut varsinaisesti erikoinen, mutta se käänsi katseita tullessaan paikalle. Syy ei ollut auton pitämä meteli, ei sen kulahtanut maalipinta, eikä edes kuskin puoleinen etuovi, jonka Andi oli joutunut vaihtamaan autoonsa toisesta autosta oltuaan auton kanssa onnettomuudessa viime syksynä. Suurin syy auton silmiinpistävyydessä oli se, että viimeisin polttomoottorilla varustettu katuauto valmistettiin viisikymmentä vuotta sitten. Andi kuitenkin uskoo vakaasti että ihmiset paheksuvat auton ulkonäköä, eikä niinkään sen pakoputkesta nousevaa mustaa savua. Hän kertoi aina vuoden takaisesta auto- onnettomuudestaan hyvin suureleisesti ja muisti aina korostaa omaa syyttömyyttään tilanteeseen. Hän oli toiminut juoppokuskina parille silloiselle opiskelijakaverilleen, kun oli liikennevaloristeyksessä Jätkänkynttiläsillan päässä saanut kännissä ajaneen nuoren naisen Nissanin autonsa kylkeen. Tilanteessa ei käynyt henkilövahinkoja, mutta Andi oli aina tarinaa kertoessaan hyvin katkera siitä että oven vauriot eivät enää olleet korjattavissa vaan vaativat kokonaan uuden oven.

Joskus oksettaa katsoa tätä autoa. Andi valitti Tibetille heidän noustessa ylös autosta Ounasvalkean parkkipaikalla. Mokoma muija pilasi klassikon. Tämä kone olisi täysi helmi ilman tuota oven rumilusta. Mainittakoot että varaosaksi löytynyt ovi oli punainen ja erottui ikävällä tavalla auton muusta värityksestä.

No mutta pääasia että on toimiva ovi kuitenkin, eikö niin? Tibet yritti löytää hopeareunusta tilanteesta kuunnellessaan Andin kohta vuoden ajan viikoittain toistunutta kolariin liittyvää valitusta. Oven istumattomuudesta hän oli saanut kuulla vasta kuukauden verran.

On toimiva. On on. Mutta katso nyt sitä! Punainen, taivas varjele! Koko auto vaatisi uudelleen maalauksen, mutta ei tuota helmiäisväriä enää mistään saa, ne poistuivat markkinoilta jo ennen meidän syntymäämme. Ainut vaihtoehto olisi maalata se tuon oven sävyisellä punaisella, alkuperäisellä värillä siis, mutta tiedätkös mikä tuon värin koodi on? Se on Milano Red. Sama mitä Ferrari käytti 40-luvulle asti, ennen kuin lopettivat autovalmistuksen ja rupesivat tekemään tuotantolinjoille jääneistä autonrippeistään design huonekaluja ja koruja. Ja kun Ferrari katosi, katosi myös tuo väri. Andi vuodatti tuskiaan heidän kävellessään liukuovista toistaiseksi tyhjään ravintolaan.

Eikö sitä voi maalata sitten jollain muulla värillä? Tibet kysyi kuin tarjoten itsestäänselvää ratkaisua, vaikka hän arveli jo suunsa avatessaan mikä Andin vastaus on.

Ei. Ei se ole sama. Se on joko alkuperäinen, tai sitten tuo helmiäisväri joka peittää nyt koko muuta autoa.

Huomaatkos että olet vähän umpikujassa Andi? Tibet uskaltautui kysymään ja ehti juuri nähdä Andin kääntävän katsettaan häntä kohti murhanhimoisen kulmien kurtistuksen kera, mutta Ounasvalkean aina pirteä työntekijä keskeytti heidän keskinäisen sananvaihtonsa.

Aamupäivää pojat! Laitetaanko ne tavanomaiset? Esiliinaansa selän taakse solmiva viisissäkymmenissä oleva mies kysyi ilmaannuttuaan tiskille rasvan käryisestä keittiöstä. Andista ja Tibetistä oli kehittynyt vuosien varrella jo ravintolan kanta-asiakkaita ja työntekijät tunnistivat heidät jo kaukaa.

Kyllä, kiitos. Tibet vastasi kohteliaasti Andin jo poistuttua tiskiltä ja otettua askelia mieleistään pöytää kohden.

Tuleeko maksu samasta? Kohtelias työntekijä kysyi.

Tibet katsoi Andin suuntaan kaivaessaan lompakkoaan. Näköjään. Hän vastasi ja maksoi, kuitenkaan viisastelematta myyjälle ja lähti kävelemään kohti pöytää johon Andi oli jo istuutunut ja hakenut laseihin vedet heille molemmille. Ei minun ollut tarkoitus kääntää veistä haavassa Andi. Mutta ongelmasi ei tunnu ratkeavan haluamillasi vaihtoehdoilla.

Tiedän. Enkä pistänyt pahakseni, olethan ihan oikeassa. Kiitos kun tarjoat ruoat. Andi sanoi hörpättyään vettään. Hän oli jo silminnähden rauhoittunut hetken takaisesta kiukustumuksestaan ja löhösi loossissa. Tibet istuutui häntä vastapäätä ja naputteli sormillaan pöytää odottaen heidän tilaustaan. Kumpikaan nuorista miehistä ei yrittänyt väkisin ylläpitää keskustelua. Yhteisen yrityksen myötä luonnollisesti muodostunut työn ja vastuun jakautuminen loi hiljaista kipinöintiä ystävysten välille. Kumpikaan ei sanonut asiasta ääneen, koska sillä ei lopulta ollut mitään merkitystä ystävysten väliseen suhteeseen ja molemmat tiesivät hiljaisen eripuran olemassaolon ilman sanojakin.

Tibet nojasi käsiinsä ja katseli ikkunasta ravintolan vierellä olevaan metsän kaistaleeseen. Hän katseli puiden värejä ja mietti kuinka ne ovat tummuneet alkukesän vaaleasta ja tuoreesta vehreydestä kuluneen ja tumman sävyisiksi. Toisin kuin Andi, Tibet pisti moiset asiat merkille ja koki kaikella olevan merkityksensä elämässä. Hän osasi nauttia luonnon pienistä antimista enemmän kuin yhtiökumppaninsa, joka pyöritteli elämänsä hyviä ja huonoja puolia mieluummin omassa päässään ja piti ne omana tietonaan.

Tämä tuntuu aina siirtymävaiheelta. Joltakin jonka voisi vain pikakelata ohitse. Tibet ajatteli ääneen rikkoakseen vaitonaisen hetken. Kesän loppu on todellakin vain kesän loppu. Se ei ole syksyn alku. Se on turha ajanjakso, josta voisi siirtyä suoraan syksyyn ja ruskaan.

Niin kai. Andi mutisi tuijotellen tiskin yllä olevia näyttöjä ruokalistoineen, vaikka ei niitä lueskellutkaan.

Ruska antaa vielä viimeisen kauniin hetken ennen pimeyden ja kaamoksen saapumista. Se on kaunis saattelu siihen pimeyteen, jossa kukin käpertyy omiin oloihinsa sisimmässään ja taistelee yli kylmimpien ja synkimpien ajatusten ja päivien. Ja kun kevät vihdoin tulee, sitä tuntee itsensä taas uudeksi. Kuin olisi jättänyt itsestään jotakin niihin kylmiin ja pimeisiin päiviin ja olisi tavallaan taas entistä ehompi uuden kesän lähestyessä. Raapinut sielustaan jotakin pahaa ja mätää ja päässyt siitä lopullisesti eroon.

Mmh… Andi puhisi ajatuksissaan.

Tibet olisi voinut tykätä huonoa purettuaan tuntojaan ja saatuaan vastaukseksi vain tympääntyneen hymähdyksen, mutta hän tunsi ystävänsä. Ei Andi sillä pahaa tarkoittanut, se oli vain hänen tyylinsä. Mitä vanhemmiksi kaverukset varttuivat, sitä enemmän he huomasivat olevansa kovin erilaisia.

Andi katseli Tibetin pään ohi parkkipaikalle tai tuijotti tyhjää, katseesta ei oikein osannut varmuudella sanoa. Samalla hän hypisteli sormillaan loossin sohvamaista istuinta ja löysi saumojen välistä paperikuitin. Hän hypisteli kuittia sormissaan ja lopulta suoristeli sitä ja yritti saada siitä selkoa. Hän hymähti katsoessaan kuittia ja ojensi sen Tibetille. Tibet katseli kuittia hetken silmäkulmiaan kurtistellen, koska teksti oli haalentunut.

Ei helkkari. Hän sanoi kuittia tulkittuaan. Onko tämä meidän vanha kuitti? Päivämäärä on sama mutta viimevuodelta. Kellon aikakin heittää vain vartilla. Hän sanoi tutkiskellen epäuskoisena, mutta huvittuneena käsissään olevaa paperia.

Ollaan ehkä hiukan tapojemme orjia, eikö? Andi kysyi ja he ollivat hetken huvittuneita asiasta, pitäen muodonvuoksi kasvoillaan teennäisiä hymyjä. Lounastaukojen aiheet olivat joskus väkinäisiä, etenkin jos liikekumppanusten työasioihin liittyvät näkemykset aiheuttivat hetkellistä eripuraa ystävysten välille. Molemmat tunsivat velvollisuutta pitää yllä keskustelua edes jotenkin, jotta heidän ystävyytensä ei alkaisi hiljaa kuolla hiljaisuuden ja erimielisyyksien paineessa. Tilauskin on aivan sama ja maksettu samasta pussista. Keksitkö muuten mitään muuta paikkaa tässä kaupungissa tai maailmassa, joka käyttäisi vielä paperisia kuitteja? Hän ehti kysäistä juuri ennen kuin tarjoilija toi ravintolan ainoille asiakkaille heidän ruokansa.

Rullakebab kanalla ja aurajuustolla hän sanoi ja Andi nosti sormensa ilmaan merkiksi että tilaus oli hänelle, vaikka kyllä tarjoilija asian itsekin muisti. ja vegaanirulla. Hän totesi vielä ojentaessaan Tibetille lautasen, jossa folioon kääritty rulla lepäili. Andi ja Tibet lausuivat kiitokset ja alkoivat repiä rullien folioita rikki. Tarjoilijan virkaa toimittanut työntekijä palasi omiaan hyräillen ja lauleskellen tiskille katsomaan urheilulähetystä tiskin yläpuolelle asennetusta televisiosta.

Andi nosti juuri kanarullaansa huulilleen kun hän näki Tibetin olan yli ravintolan ulkopuolella jotain mikä vei hänen ruokahalunsa.

Voi helvetti. Hän tokaisi ja laski rullan takaisin lautaselle, pitäen katseensa visusti parkkipaikalle kohdistettuna.

Noh? Mikä on? Tibet kysyi mutustaen lihankorvikkeilla ja salaatilla täytettyä rullaansa.

Poliisi kaartoi juuri pihaan. Andi sanoi kevyesti värisevällä äänellä ja kuin kuiskaten.

Mitä sitten? Kuiskasi Tibet hänelle takaisin. Eikös kaikki ole ihan kunnossa?

Muistathan kun tilasin uuden oven Civiciin? Sitä etsittiin ympäri maailman kissojen ja koirien kanssa ja kun se vihdoin ehti minulle asti heinäkuussa ja laitoimme sen paikoilleen niin…

Niin mitä? Tibet uteli yrittäen kiihdyttää Andin kerrontatahtia.

No en tietenkään vienyt autoa katsastukseen kun ovea ei ollut ja nyt kun uusi ovi on paikoillaan, niin olen saattanut unohtaa vahingossa koko katsastuksen.

Eli autoa ei ole katsastettu?

Ei ole. Eikä käyttölupaa ole muutenkaan päivitetty. Andi puhui edelleen kuiskaten, kuin pitäen tiedon vain heidän kahden välisenä, vaikka muita asiakkaita ravintolassa ei ollutkaan. Polttomoottorikäyttöiset autot olivat käytännössä kielletty. Maailma oli siirtynyt sähköautoihin ja se että liikenteessä sai käyttää bensakoneella toimivaa konetta vaati tiukat standardit täyttävän ajoneuvon ja luvat sellaisen operoimiseen. Andin Honda ei ole ollut sitä enää aikoihin, vaikka onkin oman valmistusvuotensa standardeilla priimakunnossa.

Mitä me tehdään? Tibet kysyi nojaten pöydän päällä tuijottaen Andia kasvot melkein kiinni tämän ateriassa.

Odotetaan. Oli Andin vastaus. Totuus oli se, että Andi ei tiennyt mitä tehdä. Hänen mielessään vilisi ajatuksia siitä kuinka tilanteesta pääsisi ulos. Poliisiauto parkkeerasi parkkipaikalle keulat vastakkain Andin Hondan kanssa.

Tibet vilkuili olkansa yli mitä pihalla tapahtuu. Voi perse. Hän tokaisi kuiskaten, nähdessään kahden konstaapelin nousseen autosta ja kiertelevän Andin Hondaa. Minähän sanoin että tullaan minun kyydillä. Akkukin olisi ollut täysi yön latauksen jäljiltä. Tibet kuiskasi jälkiviisaana.

Tämä oli vain ajan kysymys. Andi sanoi. Ja sitä paitsi minun oli jo aikakin ulkoiluttaa aarrettani. Tämä riski siinä on aina olemassa.

Soitetaan tekaistu hätäpuhelu. Tibet sanoi. Keksitään joku poliisia vaativa tilanne niin eiköhän tuo partio poistu tuosta. Hän puhkui innokkaana ja odotti Andin ilmeen kirkastuvan niin että sen voisi tulkita suostumukseksi suunnitelmaan. Andin otsalle ilmestyi kuitenkin vain suurempia hikikarpaloita. Tibet vilkaisi uudestaan olkansa yli parkkipaikalle ja näki toisen poliisiauton kaartavan pihaan ja asettuvan Hondan taakse. Nyt molemmin puolin autoa oli sinivalkoinen pakettiauto. Yksi konstaapeleista skannasi rekisterikilven Hondasta ja sai laitteensa näytölle Andin tiedot ja kuvan. Laitetta tuijoteltuaan hän nosti katseensa ja alkoi haravoimaan sillä ympäristöä etsien Andia. Tibetin kääntäessä katseen takaisin Andiin hän ei nähnyt ketään mutta tunsi jalkojensa juuressa jotakin.

Hyss! Andi sanoi pöydän alta kaiken toivonsa menettäneenä.

Odotin sinulta ehkä jotain älytöntä suunnitelmaa mutta tämä ylittää kaikki odotukseni. Suorastaan mestarillista. Lienekö löytävät sinua sieltä ilman poliisikoiraa. Tibet vinoili Andille ja esitti samalla tyyntä pöydän ääressä ja otti haukun vegaanirullastaan. Andi kopautti häntä sääreen kostoksi mutta kipeä isku koipeen saikin Tibetin vetämään ruokaa henkeensä. Andi ei ymmärtänyt vielä tilanteen vakavuutta ja pysyi visusti kontillaan pöydän alla loossin suojissa. Tibet kuitenkin yski henkeä haukkoen ensin pöydän ääressä, mutta nousi lopulta ylös ja vaelteli ympäri ravintolaa yrittäen yskiä ulos henkeensä vetämää salaattia. Hän hoiperteli köhiessään ja nojasi jo tuskissaan ravintolan tiskiin. Ravintolan kokki juoksi keittiöstä hiusverkossaan huomattuaan kasvoiltaan jo sinertävän Tibetin ja alkoi läimiä suurin elein tämän yläselkää. Andi oli alkanut hahmottaa viattoman säärikolautuksensa vakavuuden ja seurasi tilannetta kauhulla pöydän alta. Myös poliisi oli huomannut tilanteen. He katselivat parkkipaikalta lasisten liukuovien läpi ravintolaan, jonka tiskiin nojasi asiakas selkä kumarassa ja tämän takana oli hiusverkkoon ja esiliinaan pukeutunut mies, joka yritti epätoivoisesti Heimlichin otteella pelastaa asiakastaan pinteestä. Kokki oli kietonut kätensä Tibetin ympärille ja iski voimakkain nykäyksin Tibetin palleaan. Tibetin selkäpuolella nykivää liikehdintäänsä jatkava kokki sai kuin saikin autettua häntä ja Tibet sai otettua ensimmäisiä kunnollisia hengenvetojaan minuuttiin. Normaali väri palasi hänen kasvoilleen mutta hälveni miltei heti pois hänen huomattuaan parkkipaikalta lähestyvät poliisit. Hän käänsi katseensa yhä pöydän alla samettisten sohvaistuinten välissä kontillaan olevaan Andiin. He tunsivat toisensa jo sen verran hyvin että Andi tiesi katseen merkityksen, peli oli pelattu. Hän ryömi pöydän alta ja liittyi kokin ja Tibetin seuraan tiskin edustalle odottamaan tuomiotaan.

Lähestyvät poliisit kuitenkin pysähtyivät kuuntelemaan hartioihinsa liitettyjä radioita. Samaan aikaan kokin puhelin alkoi soimaan ravintolan tiskin takana. Hän meni vastaamaan puhelimeen ja siirtyi puhumaan puheluaan keittiöön. Andi ja Tibet odottivat, tilanteen hyväksyneenä, poliisien perille pääsemistä.

Se oli hyvä auto. Andi sanoi toivosta luopuneena.

Se on. Usko pois. hyvin tässä vielä käy. Sinulla on hyvä syy siihen, miksi tilanne on mikä on. Oli korjauksia ja kaikkea. Ei siinä kaiken keskellä olisi kuitenkaan saanut puhtaita papereita. Tämähän oli vähän kuin koeajo nyt. Olisihan sinun pitänyt joka tapauksessa ajaa auto tarkastukseen, eli jos sanotaan että ollaan juuri matkalla sinne? Tibet yritti keksiä lohdullista sanottavaa, vaikka tiesi tilanteen olevan onneton. Andi piti katseensa poliiseissa, jotka olivat kuunnelleet radioitaan oudon kauan. Yksikään heistä ei lähestynyt ravintolaa Andin noutoaikeissa.

Keittiöstä kuului yllättäen juoksuaskelia ja keittiövälineiden kolinaa. Puhelimeensa puhunut kokki pinkoi ulos Ounasvalkean takaovesta pudotellen mennessään kattiloita ja paistinpannuja lattialle ja jättäen ovet selälleen. Tibet ja Andi katselivat levälleen jääneitä ovia kummissaan ja kääntäessään katseensa parkkipaikalle he näkivät poliisien juoksevan autoihinsa ja lähtevän ajamaan. Honda oli vapautunut kahleistaan. Andi juoksi Ravintolan ovelle Tibetin kanssa ja liukuovet siirtyivät sivuun. He katselivat kuinka poliisiautot lähtivät hiljaista surinaa pitäen pihasta ja kiihdyttivät miltei täyteen vauhtiin välittömästi.

Heillehän tuli kiire. Tibet sanoi ja ennen Andin vastausta kaikkialla kuuluva sireeni alkoi ulvomaan aaltoilevaa pahaenteistä sointiaan. Se soi Rovaniemellä, ympäri Lappia ja ympäri Suomea. Tiskin päällä olevasta televisiosta pyörivä uutislähetykseksi vaihtunut jalkapallo-ottelu lakkasi ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan ja kuva katosi. Liikenteessä olevat autot joko pysähtyivät täysin tai ohjautuivat vailla järkeä pois ajotieltä. Ne eivät käynnistyneet enää uudestaan. Sähköisten lukkojen ansiosta ihmiset jumiutuivat autojen sisään. Moni autonsa vangiksi jäänyt hakkasi autonsa ikkunoita saamatta niitä rikki ja paetakseen. Lukuunottamatta autoistaan ulos pyrkiviä ihmisiä, vaikutti kuin aika olisi pysähtynyt. Kaikki pysähtyi kerralla, liikennevalot lopettivat ääntelynsä ja valojen näyttämisen. Vain sireeni jatkoi huutamistaan kuin lietsoen ja korostaen tilanteen aavemaista tunnelmaa.

Andi ja Tibet juoksivat Hondalle ja lähtivät ajamaan vauhdilla. Sireeni soi taustalla aaltoilevaa vuodatustaan joka kuului auton sisään asti auton moottorin rähjäyksestä huolimatta.

Mihin me menemme? Autolle Andin esimerkkiä sokeasti juosten seurannut Tibet kysyi hätäisenä.

En ehdi selittää, mutta turvaan. Andi sanoi itsevarman oloisena pujotellessaan autollaan tielle hyytyneiden kymmenien sähköautojen välistä Ounasvaaran mutkaisilla teillä. Tibet puristi kauhukahvaa puoleisensa oven yläpuolelta ja katseli ohi vilisevää maisemaa. Sähköautojen raadoista saattoi putkahtaa yhtäkkiä ajoradalle kuskin puoleisesta ikkunasta ihmisiä jotka mätkähtivät hallitsemattomasti asfalttiin, ryömittyään rikkomastaan ikkunasta pihalle. Silloin Andin piti tehdä teräviä väistöliikkeitä, jotka saivat Hondan kumit vingahtelemaan. Tibet näki hyytyneiden autojen seassa pinkovan tutun Ounasvalkean kokin, jonka essu viuhusi ilmavirran mukana, miehen juostessa henkensä edestä samaan suuntaan kuin he menivät Hondalla. He nousivat vaaraa ylöspäin lähelle Lapin keskussairaalaa. Sairaalalle johtavalle tielle oli hyytynyt muiden sähköautojen lisäksi myös ravintolan parkkipaikalla ollut poliisiauto, joka oli jo tyhjillään Hondan hujahtaessa sen ohi. Sairaalan läheisessä rinnepalstassa oli suuri vaaran sisään metsän lomaan tehty rakennelma. Se oli kuin piilossa, mutta silti helposti löydettävissä jos sen halusi löytää. Tuonne. Tuonne me menemme. Andi kertoi rauhallisena Tibetille ja kiihdytti vielä auton kovaan vauhtiin ennen kuin parkkeerasi sen kumit vinkuen rakennelman suuren oviaukon eteen.

He nousivat ulos autosta ja ihmettelivät rakennelmaa. Se oli jykevin rakennelma mitä he olivat nähneet. Betonia, metallia, rautaa, kaikkea niin paksulti että perinteinen