Tainaron: Postia toisesta kaupungista

By Leena Krohn, Inari Krohn and Metti Nordin

Tainaron on Leena Krohnin läpimurtoteos. Se vie lukijan vertaansa vailla olevaan todellisuuteen, missä todistetaan ennennäkemättömiä metamorfooseja, nautitaan oudoista sattumista ja pohditaan olemassaolon mahdollisuuksia.

Tainaronin kirjeiden vastaanottaja jää nimettömäksi eikä hän koskaan vastaa niihin. Kirjeiden kirjoittaja on saapunut valkoisella laivalla tuliperäisellä vyöhykkeellä sijaitsevaan, alati muuttuvaan Tainaroniin, mutta hän ei muista miksi. Hän potee koti-ikävää, mutta lumoutuu myös uudesta seudusta ja sen eläjistä: Jäärästä, epäilyttävästä neiti Pumilionista, Liikkumattomasta, Kuningatarkimalaisesta, Tulikärpäsistä, Outojen holhoojasta...

Tainaronin asukkaat ovat hyönteisen kaltaisia, mutta oudolla tavalla heidän kokemuksensa ja edesottamuksensa ovat tuttuja. Ne ovat samalla kertaa tarkkojakin kuvauksia eräiden lajien elintavoista ja allegorioita tuntemastamme arkimaailmasta.

Syksyllä 2004 Tainaron julkaistiin USA:ssa ja se sai siellä fantasia- ja scifi-kirjallisuuden tuntijoiden piirissä haltioituneen vastaanoton. Se oli muun muassa ehdolla World Fantasy Award -palkinnon saajaksi vuonna 2005. Sähkökirjalaitoksessa on Inari Krohnin upea kuvitus ja kaksi alkuperäisestä teoksesta puuttunutta kirjettä.

• Language: Suomi
• Publisher: Kustannusosakeyhtiö Teos
• Release date: Jul 9, 2012
• ISBN: 9789518514940

Book preview

Keto ja mesiviitta

Ensimmäinen kirje

Kuinka unohtaisin kevään, jolloin teimme kävelyretkiä Yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan, kun täällä Tainaronissakin on sellainen puisto, laaja ja huolella hoidettu. Jos näkisit sen, hämmästyisit, sillä siellä on monia kasveja, joita kukaan meillä ei tunne, jopa sellainenkin laji, joka kukkii maan alla.

Itse pidän kuitenkin eniten puutarhaan liittyvästä kedosta, missä kasvaa pelkästään luonnonkukkia: ruiskaunokkeja, kruunuohdakkeita, kannusruohoja, tähkätädykkeitä.

Mutta erehdyt, jos luulet niitä tavallisiksi niittykukiksi. Ei, ne ovat jonkinlaisia hybridejä, yliluonnollisen suuria. Monet kaunokit ovat miehen korkuisia ja niiden teriöt laajat kuin ihmiskasvot, mutta olen nähnyt sellaisiakin kukkia, joihin voisi astua sisään kuin aurinkoiseen huvimajaan.

Minulle tuottaa mielihyvää kuvitella, että kerran veisin sinut sinne ohdakkeitten alle. Niiden ihania huiskiloita verhoaa untuvainen seitti, ja se hulmuaa korkealla kuin rantabulevardin puiden kruunut.

Sinä nauttisit retkestä kedolle, kun Tainaronissa on kesä ja kukkia voi katsella kasvoista kasvoihin. Silloin ne ovat avoimet kuin itse päivä ja mesiviittojen hieroglyfit ovat täsmälliset ja puhtaat. Me katsomme niitä, mutta itse ne katsovat vain aurinkoa, jota muistuttavat.

On niin vaikea uskoa sydänpäivän lämmössä – yhtä vaikea kuin lasten kasvojen edessä – että väri ja valo, joista ne on tehty, ovat ainetta, ja että kerran, pian, heti samana iltana, niiden hohto sammuu eikä sitä enää näy.

Kedolla tapahtuu paljon, se on kiihkeän toiminnan näyttämö ja taistelutanner. Mutta kaikki palvelee vain yhtä päämäärää: kuolemattomuutta. Eivät hyönteiset, jotka tyydyttävät siellä omia pyyteitään, tiedä, että ne täyttävät samalla kukkien salaisen tahdon, enempää kuin kukat ymmärtävät, että hyönteisille, joita ne pitävät orjinaan, ne itse ovat elämä ja elinkeino. Siten jokaisen henkilökohtainen itsekkyys toimii kedolla kaikkien onneksi.

Mutta eivät ainoastaan tavalliset kukkakärpäset ja mesipistiäiset saavu huvittelemaan Kasvitieteellisen puutarhan kedolle, vaan myös joutilaat kaupunkilaiset viettävät siellä vapaahetkiään ja kuluttavat aikaansa tavalla, joka meille on kieltämättä outo.

– Amiraali! Amiraali! kuulin Jäärän huutavan ilahtuneena eräänä pyhäpäivänä, kun taas kerran vaelsimme kedolla risteileviä polkuja.

Katsoin ympärilleni kukan varsien lomasta – eräät niistä olivat vahvoja kuin nuorten koivujen rungot – mutta en voinut nähdä, ketä Jäärä oli puhutellut, ennen kuin hän viittasi erään kämmekän tapaisen kukan teriöön. Sen loistavanpunaisella, hieman täplikkäällä huulella istuskeli – tai oikeammin hypähteli paikallaan – joku hyvin levoton ja onnellinen.

Tämä tainaronilainen huiskutti Jäärälle kaikkia sääriään yltyen kiihkeästi vinkumaan: – Tänne päin, hyvä herrasväki, älkää ollenkaan ujostelko!

En voi olla tunnustamatta, että hänen käytöksensä tyrmistytti minua, sillä hän jatkoi holtitonta tanssiaan pompahdellen terälehden toiselta liuskalta toiselle ja hieroen väliin takamustaan sitä vasten. Ykskaks hän valahti velttona rähmälleen ja näytti pureskelevan himokkaasti huulen tyvessä harittavaa hienoa untuvaista nukkaa. No niin, me olimme julkisella paikalla, ja minä käänsin katseeni pois elostelijasta.

Mutta Jäärä kurkisti kasvojani ja alkoi hymyillä; se suututti minua entistä enemmän.

– Sellainen puritaani! hän sanoi. – Paheksutko sinä yksinäisten viattominta ja halvinta viikonloppuhuvia? He lemmiskelevät kukkia ja kukat humalluttavat heidät, he kulkevat kukasta kukkaan ja samalla pölyttävät ne, eikö se ole onneksi koko kedolle, koko kaupungille?

Juuri silloin Jäärän tuttava kurottautui puoleemme kämmekän leveältä, täyteläisesti kaartuvalta huulelta, joka notkui ja keinahteli rajusti hänen allaan. Nyt näin, että hän oli yltä päältä tahmean siitepölyn tahrima, ja kun tähyilin ylöspäin varjostaen silmiäni auringolta, hänen pitkästä hapuilevasta imutorvestaan herahti leualleni imelä pisara. Nuolaisin sen pois, se ei ollut pahaa, mutta samalla muistin kauan sitten lukemani rivit.

Leppyneenä mieleni teki heti paikalla lausua ne Jäärälle, mutta hänen tuttavansa oli nyt herkeämättä äänessä.

– Ystäväiseni, Amiraali soperteli, – ettepä ole ennen nähneetkään tällaisia mesiäisiä, aaaah, seuratkaa minua, nopeasti, minä tunnen tien…

Ja samassa hän oli kadonnut jättimäisen teriön uumeniin niin että erotin enää vain toisen takaraajan, joka sätki syvällä värisevässä ontelossa.

– Ei, sanoin lopullisesti, minä en mene tuonne.

– No niin, sanoi Jäärä sovinnollisena, – me jatkamme matkaa. Ehkä saan joskus toiste esitellä teidät. Mennään nyt eteenpäin, katsotaan, joko angervo kukkii.

Kun kuljimme kukkien alla, minä tunsin niiden tahdon ja janon, tunsin että se, mikä niistä näkyi, kaikki koreus, oli vain siemenen astinlautaa. Enkä voinut välttyä kiusaukselta lausua Jäärälle säkeitä, jotka hupsu Amiraali oli juuri palauttanut mieleeni:

Sillä mitä ovatkaan kukkien heteet, emit

ja terälehtien sädekehät muuta

kuin kukan sydäntä,

sen sisintä liekkiä peittäviä pettäviä varjoja!

Hän kuunteli hajamielisen oloisena ja lopulta keskeytti minut.

– Etkö kuule?

Aivan oikein, olin erottavinani epätoivoista ulinaa, joka kantautui etelästä päin, niityn toiselta reunalta. Sitä Jäärä oli siis kuulostellut minun kaunolukuni läpi.

Olimme kääntyneet heti oikeaan suuntaan, sillä meidän ei tarvinnut kulkea kuin kappaleen matkaa ennen kuin hätäinen ääni jo huohotti: – Minä olen täällä, täällä! ja me näimme taas huoneen suuruisen kukan, tällä kertaa ultramariininhohtoisen, jossa rimpuili eräs miekkonen näköjään takertuneena sen suppilomaiseen luottiin.

– Niinpä niin, Jäärä sanoi nyreänä, – tuota minä juuri odotinkin. Tämä on käärmeenpistoyrtti, ansakukka.

Ja hän osoitti sanansa satimeen joutuneelle: – Te ette ole ensimmäinen, jolle on käynyt näin.

Ja Jäärä kiipesi ketterästi sinisäihkyiseen teriöön ottaen tukea varren lehtihangoista. Aikailematta ja napakasti hän tarttui uhria kainaloiden alta. Hiiop! – ja samassa kuului sihajava ääni kuin silkkikangas olisi repeytynyt, teriö retkahti alas ja sekä auttaja että kukan vanki kierähtivät nurmikolle.

Mutta ennen kuin ehdin murtuneen yrtin alle, molemmat olivat jo nousseet jaloilleen ja pudistelivat siitepölyä yltään niin että ilma pölisi kimaltavaa usvaa.

– Tehän onnutte, sanoi Jäärä ankarasti pelastamalleen aralle olennolle.

– Pieni haaveri vain, sanoi onneton vilkuillen raastettuun kukkaan ikään kuin sen taholta voisi vielä odottaa yllätyshyökkäystä. – Tuolla oli jonkinlainen loukku…

– Älkää luottako kukkiin, neuvoi Jäärä. – Harkitkaa ensi kerralla, minne työnnätte päänne.

En usko, että kukan uhri enää koskaan aikoi palata kedolle. Hän ontui jo kaukana toisten yhtä kavalien olentojen alla ja oli unohtanut kiittää. Jäärä tarttui minua käsipuolesta ja olin siitä kiitollinen, sillä tunsinkin tarvitsevani tukea kuin juuri minä olisin saanut kärsiä käärmeenpistoyrtin vankilassa.

Keto humisi ympärillämme kun pohdin, ja sen tuoksut alkoivat heikottaa meitä kumpaakin. Kuljimme angervopilvien alla – ne olivat tosiaan jo täydessä kukassa – mutta juuri sillä hetkellä olisin mieluummin kävellyt säännöllisiä, kovia, pettämättömiä katukiviä myöten.

Mutta eteeni kohosi yhä uusia valohehkuisia pyörteitä, muukalaisia, käsittämättömiä vaiteliaisuudessaan. Näin kukkien silkkisen läikkeen, niiden siivet ja venhot, näin niiden himmeän nukan ja purppurakiillon ja siemenet, joita tuulenpuuska sinkosi piukoista kodista. Oh! yksi niistä osui poskeeni ja satutti minua, se oli suuri kuin ammus, kun taas jotkut paukahtelivat auetessaan niin että hypähdin ilmaan. Kuulin tömähdyksiä, kun pähkylät varisivat avoimista kehdoistaan, ja tielleni työntyi rikinkeltaisia kannuksia