Noidan viitta hartioilla

By Naomi Mesin

Keskellä metsäniittyä kasvaa ikivanha puu. Aurinko nousee metsän takaa heijastellen säkenöiviä valojuoviaan oksien välistä. Korkea saniaisten ja sammaleen peittämä kivi heittää varjoaan sen vieressä olevan kirkasvetisen lammen ylle. Vihreä nurmi tuntuu pehmeältä ja vielä aamukasteiselta paljaita jalkojani vasten kävellessäni hitaasti vanhaa puuta kohti. Niityn pitkät heinät tarttuvat vaalean mekkoni helmoihin. Pian kevään ensimmäiset perhoset aloittavat hypähtelevän lennähtelynsä ilmassa. Puun alla hiljaa istuessa ne uskaltautuvat aivan lähelle. Tämä on se paikka, joka vetää puoleensa uudestaan ja uudestaan.. tuttu maisema, sama kuin unessa, maisema jostakin hyvin kaukaa..

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: May 23, 2017
• ISBN: 9789515686350

Naomi Mesin

Naomi Mesin on selvänäkijä, taiteilija, kirjailija ja puutarhuri. Esikoisteos, omaelämänkerrallinen kirja Noidan viitta hartioilla julkaistiin v. 2017. Synnyinlahjaksi saadun selvänäköisyyden rinnalla on kulkenut taiteellisuus ja luovuus; ilmentyen niin kuvataiteena ja kirjallisuutena kuin myös puutarhurin työssä. Kirjoissaan tämä villiniityiltä ihmisten eteen tullut vaeltajaperhosten matkalainen, kuten hän itseään nimittää, haluaa viedä lukijan matkalle tähän maailmaan. Seikkailuun, jossa liikutaan kahden maailman välillä

Book preview

Sisällysluettelo

ALKUSANAT

JOHDANTO

NOIDAN VIITTA HARTIOILLA

Unikot tuulessa

Yksinäisten syksy

Joutsenten kevät

NOIDAN VIITTA HARTIOILLA

Yön outo kulkija

Vihreä liekki

Lapseni, lintuni

Rakkauslaulu

Mystinen noitanainen

Orkidealaakso

Enkelin kosketus

Villi meri

Magnoliajoki

Lapseni

Totuuden hetki

VILLIT VALKOISET LILJAT

Enkelten talvi

Matka

ALKUSANAT

Kirjani Noidan viitta hartioilla omistan rakkailleni ja läheisilleni, sekä kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita henkisistä asioista. Intuition ja erityisherkkyyden olevaisuudesta, selvänäköisyydestä ja siitä, mitä sellaisten asioiden olemassaolo, synnyinlahjaksi saatuna merkitsee.

JOHDANTO

On asioita, joihin voimme hyvinkin suuresti itse vaikuttaa. Sitten on niitä, joihin emme voi. Toiset on luotuja kulkemaan, syystä tai toisesta, omaa, ehkä hyvinkin yksinäistä polkuaan. Niinsanotun valtaväestön tielläkin poiketen, mutta muutoin tahtoen oman tiensä itse viitoittaa, tai seuraten sitä tietä, jota on jo syntymässä laitettu kulkemaan. Tahdon antaa omaan elämääni pohjautuvaa kokemusta siitä, mitä on elää ja olla mukana yhteiskunnassa itsensä erilaiseksi, outsideriksi kokien. Onpa se itse kunkin kohdalla sitten mistä tahansa seikoista johtuvaa, on raja kuin veteen tai hiekalle piirretty viiva. Viivan toisella puolen voi olla herkkyytensä ja henkisyyden vuoksi kuten näkijät, meediot, parantajat, henkisen tien kulkijat. Luovuutensa, älykkyytensä tai jonkin muun vahvan ominaisuutensa tai lahjakkuutensa vuoksi oman tiensä kulkijoina kuten taiteilijat tai uusia asioita luovat eri alojen keksijät, tiedeihmiset. Kaikille niille, jotka jonkin erityispiirteensä vuoksi, olkoon se mikä tahansa sisäisessä tai ulkoisessa olemuksessa oleva ominaisuus, piirre tai vamma tai keholla oleva sairaus. Jokin seikka tai seikat, joiden kanssa on vaan kyettävä tässä normeihin ja muotteihin puristavassa yhteiskunnassa elämään.

Herkkyys ilmenee monin eri tavoin ja sitä piirteenä tai ominaisuutena on yhteiskunnassamme usein vähätelty tai sen esiintulemista ja ilmenemistä koetettu kovien arvojen ihannoimisen alle latistaa. Henkisyyden esiintymistä, sen olemassaoloa on aikojen saatossa koetettu järkeen ja älyyn vedoten milloin mitätöidä ja kyseenalaistaa, milloin liittää ja valjastaa sidonnaiseksi erilaisiin uskontoihin ja uskonasioihin.

Koen, että henkisyys on kuitenkin itsessään olemassaoleva asia kuin ilma jota hengitämme. Tuuli hiljaisena havinana puiden latvustoissa tai puhaltamassa merellä aaltoja. Vesi joka laantuu tyrskyinä rantaan. Jos kuuntelee, kuulee ensin vain meren pauhun. Jos odottaa hetkisen, herkistyy, voi aaltojen takaa kuulla soinnut, niin herkät ja kauniit kuin enkelten laulun. Yhtä olemassaolevana kuin kaikki mikä ympärillämme on.

Rumuutta on maailmassa aivan tarpeeksi ja liiaksi asti. Kaikkinaisten väkivallantekojen ja väkivaltaa missä tahansa muodoin ilmentävän vastapainoksi tarvitaan aina vaan enemmän ja enemmän tilaa herkkyyden esiintulolle. Suvaitsevaisuutena, maailman omanatuntona. Uskalluksena sanoa ääneen mikä on oikein ja mikä on väärin. Tuhon ja voimainnäytön keinoin ei ole mitään hyvää milloinkaan saatu aikaan. Kaiken hyvän eteenpäin meneminen ja vieminen tapahtuu hyvän kautta. Hyvän vaatimuksen kautta. Sen kautta että uskaltaa olla sitä mitä on, omia lahjojaan hyvään käyttäen. Uskaltaen seistä omien näkemystensä takana ja myös muiden kuin itsensä vuoksi. Muiden lauluja ei tarvitse mennä laulamaan, jos ne eivät ole hyviä lauluja eivätkä niiden soinnut kauniita. Laulut joita laulaa voi valita tai tehdä itse: Omin sanoin, kauniin sanoin ja sävelin ja laulaa toisinaan kovaa!

Tahdon kiittää rakkaitani ja läheisiäni. Kiitos kun olette.

Kuin myös hyviä ystäviäni. Kaikesta siitä mitä olette, niistä hyvistä hetkistä, joita mukananne tuotte, rehellisyydestä ja ystävyydestä.

Kaikkia niitä vuosien ja vuosikymmenten aikana kohtaamiani asiakkaitani ja ihmisiä, joiden kanssa olen saanut tehdä yhteistyötä ja joiden kanssa olen saanut matkaani kulkea.

Se on ollut hyvää matkaa. Toivon, että saan vielä monia ihmeellisiä ja ihania hetkiä kanssanne jakaa ja aina uusiin upeisiin ihmisiin tielläni tutustua.

- Jäin sanojasi miettimään

niitä, joita en kuullut...

Ne tarttui perhosen siipiin

tai johonkin, ja lensi

mukana tuulen.

Olisitko sanonut - Rakas

Sanoitko ehkä; rakastan sinua

Ihana tuuli! - Jäihän ainakin

toivo ja kaipaus -

Naomi

Toivon tämä kirjani herättävän lukijoissa ajatuksia, rohkeutta ja halua toteuttaa omalla kohdalla sitä, minkä kukin kokee tärkeäksi ja arvokkaaksi. Pitää huolta niistä, jotka ovat lähellämme ja kaukana. Arvostaa jokaista ihmistä yhtä arvokkaana. Kunnioittaa luontoa sen olemassaolon tähden.

Hyviä lukuhetkiä!

NOIDAN VIITTA HARTIOILLA

Istun vuolaasti virtaavan ojan pengermällä, annan veden virrata sormieni lävitse. Olen painautuneena suuren ikivanhan kuusen runkoa vasten. Puun juuret nousevat paikoin maasta näkyviin vahvoina lonkeroina. Tunnen selässäni kuusen rosoisen pinnan ohuen paitani läpi, kuusivanhus tuntuu hyvin vahvalta, lämpimältä ja turvalliselta. Minun on hyvä olla.

Kevät on saanut koko metsän henkimään olemassaolon ikiaikaista säveltä; lintujen viserrys kun ne lennähtelevät vierestäni, tuskin huomaten minua, istun aivan hiljaa, ne tietävät, minua ei tarvitse varoa. Niiden häärimistä on hauska seurailla, ovat niin keskittyneinä omiin pesäpuuhiinsa. Puiden lehtiin päässyt havina ja suurten kuusipuiden oksien hiljainen keinunta saa olon tuntumaan turvalliselta, nukuttaa.

Olen taas kerran karannut metsään. Täältä minua ei kukaan löytäisi. Olen siepannut ulos juostessani palan leipää mukaan, tiedän, että ennen iltaa olisi hyvä palata, mutta ei vielä.

Havunneulaset pistelevät välillä terävästi paljaita jalkojani, astellessani suurien puiden alla. Maahan pudonneet kävyt tuntuvat kovina kokkareina jalkapohjia vasten ja on katsottava tarkkaan mihin astuu, ettei jalka pääse luiskahtamaan kivien välissä oleviin syviin onkaloihin.

Kun luontoa lähestyy hiljaa ja kunnioittavasti, se pitää sinusta huolen. Se ottaa syliinsä ja lohduttaa, siellä missä on kipua tai nirhama tai ruhje, käteesi osuu vehreä lehti jolla voit kipua helpottaa. Metsässä kivien välissä on virtaava lähde, jonka vedellä voit huuhtoa kasvosi ja kyyneleesi.

Rentukoiden kirkkkaankeltaiset kukinnot erottuvat hohtavina leveän ojan reunamilta. Ollaan kesää kohden menossa, liikun metsässä kiertäen aina saman tutuksi tulleen reitin, tiedän että pian on kielojen aika. Niitä kasvaa suurina vihreitten lehdistöjen mattona läheisen pellon laitamilla olevien kivikasojen välissä ja päällä, kaikkialla mihin ovat päässeet juurtumaan. Niiden tuoksua ja kauniita kukintoja pääsee pian taas ihastelemaan. Paikalla on liikuskeltava valppaana, sillä siellä käydessään voi lähes joka kerta nähdä myös kyykäärmeen, kivien päällä lämmittelemässä.

Pian saavun metsälammen rantaan. Sen reunamilla kasvaa myös kieloja, harakankelloja, hiirenvirnoja ja metsäkurjenpolvia. Hypähtelen pieneltä sammaltenpeittämältä saarekkeelta toiselle varoen putoamasta veteen. Se ei houkuttele kastautumaan, lammen vesi on vielä kylmää ja näyttää aivan mustalta. Siihen on lähellä kasvavista puista tippunut oksia. Istuskelen tovin lammen äärellä, piirtelen oksalla kuvia veden pintaan. Aikaisin keväällä täällä voi kuulla sammakoitten kurnutusta, niiden kutua on lammen reunamilla ja läheisessä ojassa. Tällä kertaa kuuluu vain lintujen viserrystä ja puiden lehtien hentoa havinaa. Nälkä alkaa kurnia vatsassa, en anna sen häiritä, jatkan matkaa.

Saavun pian metsän keskellä olevalle pienelle niitylle. Kasvusto on täällä matalampaa, lähinnä katajia, pieniä lehtipuita ja pensaita. Pitkän heinikon seassa on ruohoisia kohtia, joissa kasvaa erilaisia niittykukkia. Kesäisin metsäniityn yllä lentelee perhosia. Niityn keskellä kasvaa vanha suuri koivu. Istahdan puun juurelle ja kaivan taskuuni survomani leivänpalan jota alan syödä. Puun vieressä on korkea kivi, jonka päällä kasvaa sammalta ja saniaisia ja sen juurella on pieni kirkasvetinen lähde.

Olen tullut kotiin.

Tämä on se paikka johon jokin vetää minua kerta toisensa jälkeen, vaikken olisi karkumatkallakaan, vaan aivan muuten vaan metsissä liikuskelisin.

Toisinaan olen istuskellut hyvän tovin paikallani aivan hiljaa, jotta perhoset uskaltautuisivat lähelleni. Edelliskerran täällä käydessäni oli vielä niin viileitä säitä, etten niitä havainnut, mutta tänään, paikalle ilmestyy kuin tyhjästä kevään ensimmäisiä nokkosperhosia lennähtelemään ympärilläni, ne aivan kuin hypähtelevät ilmassa, näyttäen kevyemmiltä kuin mikään muu.

Katselen niiden lentoa ja alan hyppiä ja tanssahdella, koetan ottaa niitä kiinni, en silti tohtisi niihin koskea, tiedän niiden siivet ovat hauraat. Kaikki ympärilläni katoaa, olen keiju keijujen mukana, kuulen lintujen viserryksen, ne istuskelevat puun oksilla ja lentelevät ylläni ja kauempana näen oravan juoksentelevan maassa ja kapuavan ketterästi puunrungolle. Tuntuu kuin koko metsän väki olisi kokoontunut korkean kiven luokse kanssani karkeloon.

Vielä aikuisena palaan unessani usein noihin hetkiin. Unessa on sama metsäniitty, jolla kasvava ruoho on vihreää ja pehmeää, kävelen paljain jaloin. Niityn keskellä kasvaa suuri puu, jota kohti lähden kulkemaan. Uneni puu ei ole koivu, se on jokin suuri ja vahva, vanha lehtipuu, jollaisia ei suomen metsissä näy, ilmeisesti vanha tammi. Sen leveälle levittäytyvät oksat luovat maahan tumman varjon, joka erottuu auringonpaisteessa kylpevän niityn vihreästä. Korkeaa kiveä ei myöskään ole, on vain tuo lähde, unessani suurempana. Se on pieni lampi, jonka ympärillä tai paremminkin sen yllä tanssii keijuja. Keijut ilmaantuvat ikäänkuin liukuen veden pinnalta ja aloittavat tanssin. Vaaleissa ja sinisen ja turkoosin sävyisissä pitkissä kevyissä mekoissaan, jotka kimaltelevat auringonsäteiden heijastuksista, hiusten hulmutessa ympärillään. Koetan olla kuin en huomaisikaan, muuten keijut katoavat samantien.

Se on jonkinlainen sielunmaisema jostakin hyvin kaukaa. Vuosien saatossa, lukuisien muuttojen jälkeen, olen aina etsinyt vastaavanlaisen paikan jostakin läheisestä metsästä. Vetäydyn sinne kun haluan olla rauhassa. En koskaan paljasta kenellekään mikä paikka on kulloinkin kyseessä. Teen sitten «katoamistemppuja» kyseiseen paikkaan, kun tulee tunne minun on saatava olla omissa oloissani. Se on kuin akkujen latausta. Olen huomannut aikojen saatossa, että tarvitsen hyvin kiinteän ja läheisen yhteyden luontoon jotta voin hyvin ja jotta energiat kulkevat vapaimmin. Liikuskelen luonnossa etsien aina myös uusia paikkoja, joita minulla on tapana nimetä sen mukaan, mitä siellä kasvaa, tai miten paikan koen. Nykyistä paikkaani nimitän orvokkikukkulaksi, se on korkean kallion päällä metsän keskellä. Aivan ylhäällä on tasanne, jossa kasvaa metsäorvokkeja.

Lapsena metsissä liikkuessa, sieltä oppi löytämään myös paljon syötäväksi kelpaavaa. Uskon että yhtenä syynä hyvään terveyteeni on ollut se, että marjojen lisäksi on tullut syötyä runsain määrin ketunleipiä ja suolakkeita, joiksi noita kasveja lapsuudessani kutsuttiin. Oikeilta nimiltään kyseessä ovat käenkaali ja niittysuolaheinä. Varmasti niistä on saanut hyvin hivenaineita ja siedätyshoitoa siinä samalla, kun niitä on suoraan puidenalustoilta ja pellonpientareilta tullut syötyä. Näläntunnetta pystyi hyvin hillitsemään myös kuorimalla pajusta oksan, jonka laski hetkeksi muurahaiskeon äärelle. Muurahaisten hyörittyä vähän aikaa oksan kimpussa, maistui oksa kirpeälle kun sitä maisteli.

Kuljin metsissä paljon myös talvisin, silloinkin usein kävellen, jos ei lunta ollut kovin paljoa, tai jos oli hankikannot, mutta usein myös hiihtäen. Metsä näytti satumaisen kauniilta kun pienempien lehtipuiden oksat lumen painosta kaartuivat kuin holvikäytäviä muodostaen. Luonto oli aivan hiljainen. Niin hiljainen että sen hiljaisuuden saattoi suorastaan kuulla. Auringon valo sai lumen kimmeltämään kuin jostakin olisi pirskottu miljoonia pieniä timantteja kaiken ylle. Ne maisemat olivat minun prinsessaleikkejäni. Kuvittelin olevani prinsessa tai linnanneito valkoisessa suuressa linnassa, jonka lattiat olivat valkoista marmoria. Noissa leikeissäni kuvittelin, kuten varmasti niin moni muu pieni tyttö missäpäin maailmaa tahansa leikkiessään, sadun prinssiä saapumaan valkoisella ratsullaan viedäkseen mukanaan omaan linnaansa.

Lapsuudessani karkasin metsiin aina, kun en halunnut tulla löydetyksi. Metsät vetivät puoleensa kuitenkin myös aina muutoinkin. Töitä ja tehtäviä oli turha karkuun mennä, sellainen ei olisi tullut kuuloonkaan, mutta aina kun vain suinkin oli hetki vapaata aikaa, juoksin hiukset hulmuten pellonlaitaan ja katosin hetkessä metsän syvään vihreään.

Nykyisinkin hakeudun luontoon liikuskelemaan aina kun siihen tulee mahdollisuus.

Marjastan ja kerään sieniä, mutta enimmäkseen erilaisia luonnosta löytyviä yrttejä ja kasveja, kuten siankärsämöä, maitohorsmaa, mesiangervoa ja pensaiden, kuten vadelman lehtiä, joita kuivaan ja joista valmistan energiaa antavia ja terveellisiä yrttiteitä ja uutteita talven aikana.

Yrttien ja kasvien kerääminen on oma taiteenlajinsa. Kaikkein tärkeintä on tietää mitä tarkalleen ottaen kerätään ja miksi, eli mihin niitä on tarkoitus käyttää. On tiedettävä mitkä kasvinosat ovat käytettävissä ja minkälaisia vaikutuksia niillä on. Sen lisäksi on tiedettävä myös, minkälaisia vaikutuksia niillä on suhteessa toisiinsa. Ertyisen tärkeäää merkitystä on myös sillä, mihin aikaan yrtit kerätään. Mihin vuorokaudenaikaan, mihin vuodenaikaan ja erityisesti huomioiden kuun kierto.

Yrttien kuivatukseen on olemassa erilaisia kuivureita, mutta usein kuivaan niitä hyvin yksinkertaisella tavalla, laittamalla niitä pahvisessa laatikossa aurinkoiseen lämpimään paikkaan. Laatikossa on oltava ilmareikiä. Laatikko on suljettava, jottei auringonvalo pääse yrtteihin. Välillä laatikko on avattava ja yrttejä on hieman pöyhittävä että ne kuivuvat tasaisesti. Yrtit on myös laitettava säilöön oikein. Hengitttävään astiaan, mieluimmin lasipurkkiin, kanteen on siis hyvä tehdä reikiä. Purkki on säilytettävä pimeässä, huoneenlämpöinen tila on hyvä, tai hieman viileämpi. Kuivatuissa yrteissä eivät vitamiinit ja hivenaineet säily loputtomiin, usein vain joitakin kuukausia, joten niitä on hyvä alkaa jo heti keräyksen jälkeen syksyllä käyttää. Yrteistä voi tehdä erilaisia uutteita ja niitä voi toki myös pakastaa. Ne ovat hyvin monikäyttöisiä ja tarjoavat runsaasti erilaisia makuvaihtoehtoja ja terveysvaikutuksia.

On harmillista, miten vähän luontomme tarjoamista monipuolisista valikoimista tulee käytettyä. Jos on sattunut joskus vaikkapa syksyisessä metsässä paikalle, jossa mättäät suorastaan notkuvat syötäviksi kelpaavia ja erittäin terveellisiä marjoja, jotka jäävät sinne kenenkään niitä keräämättä, tulee mieleen että sellainen on suorastaan jo lähes rikollista. Mitä terveellisintä ravintoa menee haaskuun, samalla kun kansa sairastaa mitä eriskummallisimpia sairauksia ihan vaan johtuen liikkumattomuudesta ja liikalihavuudesta ja vitamiinien puutteesta. Ulkomailta tuodaan sitten marjoja kauppojen pakastealtaisiin, joista niitä voidaan autolla kaupan pihaan ajaen käydä ostamassa, vaikka läheisessä metsässä olisi niin että tilhet ovat tikahtua. Kerran eräs mies ajoi autonsa aivan kaupan ovelle. Tokkopa hän oli siis niitä marjoja menossa ostamaan. Avasin kaupan oven aivan selälleen ja sanoin miehelle: «Pidän tätä ovea kyllä auki jos tahdot ihan kassalle asti ajaa.»

Olen pannut merkille että miehet, varsinkin kun ovat yksikseen lähteneet ruokakauppaan ostoksille, useimmiten ostavat sitä, mihin jääkaappi mitä ilmeisimmin