Marmoriportaat

By Maija Pentikäinen

Ihmishahmo seisoo pimeällä rannalla. Kylmä viima käy niin voimakkaasti, että hän pitelee vaatteidensa ratkeilevia saumoja. Vain hetki aiemmin hänen seuranaan oli toinen ihminen, mykkä, jonka läheisyydessä viima ja pimeä eivät tuntuneet niin inhottavilta. Mikään ei päässyt häneen kiinni, kunhan hän sai pysyä tuon toisen ihmisen vierellä.Mutta nyt myrsky on paiskannut parin eroon toisistaan. Kylmään ja pimeään on paha jäädä, mutta etsiminen pelottaa. Mitä on enää tehtävissä?Tällä tarinalla, "Kolmannet", alkaa Maija Pentikäisen novellikokoelma Marmoriportaat. Kokoelman tarinat kertovat herkällä otteella tarinoita ihmisyyden eri siirtymävaiheista.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 6, 2021
• ISBN: 9788726927016

Book preview

I

Kolmannet

Seison pimeällä rannalla, kiinteä hiekka häipyy jalkojeni alta, jäinen viima ottaa mukaansa viimeisen kahisevan korren. Pyörre runtelee jäseniäni, vaatteet ratkeavat saumoistaan, yritän käsin pidellä niitä ja pääni hiuksia.

Huojahdan tuulen suuntaan. Lähden kahlaamaan. Tuuli käy vedessäkin raakana ja viiltävänä jäsenten läpi. Viimeiset laiturit ja kiinnityspoijut iskevät kipeästi kylkiin, saaren riekale liukuu ohitseni, ja pääni jää ajelehtimaan keinuville laineille kuin korkki tai vähäinen kaarnan pala.

Äsken pidin kiinni ihmisen kädestä. Hän oli mykkä, emme voineet puhua, mutta tunsin veren sykähtelyn sormissani ja se lohdutti minua.

Tuuli riuhtoi jo silloin raivokkaasti. Hämärä tiheni ympärillä, mutta aavistin hänen nojaavan kaiteeseen; kaide tuntui rautaiselta ja hyvin rakennetulta. Minäkin nojasin toisella olkapäälläni kaiteeseen, toisella hänen kupeeseensa — ehkä olin painautunut hänen rintaansa vasten, koska veren kumahtelu soi korvaani. Ehkä hän oli kietonut kätensä ympärilleni. Luulen että hän suojeli minua enemmän kuin itseään: en tuntenut suolaista viimaa, en kylmyyttä, en raakaa kosteutta. Luultavasti hän seisoi takanani tuulen puolella välittämättä omasta ruumiistaan tahi hengestään tahi maineestaan tahi tulevaisuudestaan. Luulen että maailmaa ei enää ollut muualla kuin hänen jalkojensa sijoissa, hänen kadottuaan se hajosi.

Mikään kirous ei ole kyllin vahva kuvaamaan tätä jäistä irrallisuutta jossa nyt ajelehdin. Pääni surkastunut pallo iskee pimeyden laitoihin, silti minulla on painavat juurakkomaiset jäsenet joita kipu ja kylmyys viiltelee. Kunpa hajoaminen voisi jatkua ruumiiseeni asti! Sietämättömimpänä hetkenä etsin asetta omaan käteen, mutta mitään kiinteää ei ole tässä lainehtivassa virrassa, vain vyöryviä vesimassoja. Paljailla kämmenillä en voi kuristautua, ja tämä suolainen kantava vesi ei hukuta minua. Rukoilen että pääni yläpuolella kylmästi liekehtivät tähdet räjähtäisivät ja meteori surmaisi minut.

Ihmettelen miten olen tähän kylmyyteen syntynyt.

Kerran minun on täytynyt olla turvassa kolmen kalvon sisällä, ihmisenlämpöisen ja tyynen veden ympäröimänä. Olen levännyt suljettuna keränä, pienet kireät nyrkit kasvojeni edessä — miltei saatan muistaa tämän. Se on ainoa kuvitelma jolla lohduttaudun. Yritän tässä irrallisuudessa samaa asentoa, mutta raa’at laineet huuhtovat jäseneni huojumaan, sormet laukeavat, jalat viistävät vettä kuin juuret, kylmyys virtaa ihoni lomitse.

Kolmen kalvon sisällä osasin suojata kasvojani. Rannikolla unohdin tämän. Unohdin. Turvauduin häneen: hänen mykkään hyvyyteensä. Pää alassuin riipuin hänessä kuin uinuva lepakko.

Minähän kuuluin heihin, kolmansiin.

Kuulin kaiteen natisevan. Kuulin niittien irtautuvan, ja olkapääni tunsi miten kaikki alkoi huojua. Salamat repivät taivaan synkkyyttä kuin paperia.

Seisoin huolettomana, kuuntelin vain hänen sydäntään.

Tajusin viisin aistein mitä tulisi tapahtumaan. Sisälläni kohisi, korvani toimivat kuin kaiuttimet, mutta en välittänyt tuhon enteistä. Hän oli minulle ainoa. Elämäni linnoitus oli hänen jalkojensa sija, kun hän piti minua sylissään. En taistellut. En edes puolustautunut. En kyennyt liikauttamaan kättäni. En luopunut hänen syleilystään siksi hetkeksi että olisin kumartunut tukemaan kaidetta, jolloin hän olisi saanut kiinnittää sen lujemmin. Uskon että hänellä olisi ollut taito tehdä se, vaikka emme voineet neuvotella koska hän oli puhekyvytön. Kuuromykkä hän oli eikä kuullut hajoamista ympärillään, niinpä en saa syyttää häntä, ainoastaan itseäni. Kaltaisiani! Hän oli kuuromykkä, mutta varmaan hän olisi sitonut maailmamme pylväät paikoilleen, ellen minä olisi riippunut kahlitsemassa hänen käsiään.

Yhtäkkiä olin yksin, viima oli pyyhkäissyt hänet. Aina hän suojeli minua enemmän kuin itseään, enkä millään sanoilla voinut kiittää häntä. Ääntäni hän ei kuullut, ehkä hän tunsi sydämeni lyönnit vasten sydäntään myös viimeisenä hetkenä, tämä on toivoni.

Kauan elimme kahden pimeällä rannalla. Jättäydyimme kahden, sillä elimme maailmassa jossa joka kolmas oli kuuro, joka kolmas sokea. Kuurot liittyivät kolmansiin, epätoivoisesti vartioiden sitä mahdollisuutta, että sokeat voivat vaihtaa ajatuksia kuulevien kanssa.

Me kolmannet olimme täydellisiä. Niin uskoimme. Meidän sallittiin uskoa.

Puhun itsestäni, mitäpä muista kaltaisistani tiedänkään, ainoastaan sukumme historian ja lait kirjojen perusteella sekä sen, että kaikki välttelimme toisiamme. Arvelen kolmansien viihtyneen yksinkertaisessa mukavuudessa pää alassuin, missään tapauksessa meillä ei ollut yhteistä maankamaraa rannikolla jossa meri antoi toimeentulomme.

Joskus se oli ystävällinen, tämä hirvittävä meri. Se ruokki meidät. Sen vesi oli sakramentti, sen syvyys kuolleittemme hauta, sen kauneus ilmestyksemme. Uskoimme aurinkoon joka kylpi meressä ja kohosi aamuin taivaallemme hengittäen pyhiä spektrin värejä, lämmön siunausta. Auringon lämpöön sokeatkin saattoivat uskoa.

Meille kolmenlaisille asujille oli säädetty tämä yhteinen jumaluus joka vahvistaisi liittomme, mutta aikojen kuluessa kuuroille keksittiin omat jumalansa, puhuville omat pyhimyksensä, ja myös sokeat viehättyivät palvomaan käsin kosketeltavia jumalia. Päädyimme omavastuisuuteen, ainoaan uskoon jonka ikuisuus mahtuu ihmisaivojen siemeneen.

Nyt tämä jäinen, valoton syvyys! — syvyyden pinnalla liikkuminen, ajelehdinta, repiytyminen! Suolaiset laineet leikkaavat silmäni, en näe ketään, mutta oletan että kolmansien kohtalo on sama kuin itseni.

Ehkäpä erehdyksemme oli siinä, että aloimme kasvattaa sydämissämme totuuden puuta. Aivojen siemenestä kasvaa mammutin kaltainen jättiläinen jonka hedelmät ovat mauste ja myrkky. Muistan ajan ennen myrskyä. Jokin paisui päämme yli. Jokin suunnaton peitti aurinkomme ja poltti jalkamme. Painajaista hirveämmässä todellisuudessa vyöryi tahmea, happoinen aine kuin tulinen laava. Kaaduimme siihen, läähätimme suut palaen toistemme kasvoille.

Silloin yritin palata alkuasentooni. Pidin nyrkkejä kasvojeni edessä haluamatta katsella maailmaa jonka toivottomuutta aurinko yhä valaisi. Irtisanouduin kaikista aisteistani. Aloin yhä kiinteämmin nojata ainoaan läheiseeni, kuuromykkään. Aloin riippua hänessä, minä lepakko, paeten silmieni näköä ja korvieni kuuloa, polttavan suuni makua. Tekeydyin mykäksi hänen mykkyytensä rinnalla vapaaehtoisesti. Hukutin pääni hänen hellyyteensä, että olisin sokeitten rinnalla sokea. Mikä mahdottomuus, olimme erillemme syntyneet.

Kerran meidän kaikkien piti syntyä ihmisenlämpöisestä tilasta, kuurojen ja sokeidenkin. Synnyimme vajavaisiksi, minä pelkooni, he aistiensa viallisuuteen. Synnyimme kolmen kalvon ympäröimästä suojatusta olosta maailmaan joka meidän piti luoda kolmenlaisesta viallisuudesta, pelosta, sokeudesta ja kuuroudesta.

Ihmisen mittaiseksi elinajaksi maailma oli luotava kolmesta vajavuudesta, tämä oli lakimme.

Miten tämä sukupolvi eli siinä maailmassa! — emmekö yrittäneet parhaamme. Ne perimätiedon rippeet yhteisestä jumaluudesta, mitkä meille olivat säilyneet, koetimme tallettaa. Miten palvoimmekaan aurinkoa ruumiimme pimeydessä, miten sen lämpöä kaipasimme, jäljittelimme… Olimme nähneet kirjoituksen: Aurinko on rakkaus!

Nyt ajelehdin jäisessä, suolaisessa virrassa, kappale elävää lihaa jolla on ihmisen muodot. Totuus kasvatti todellisuuden. Läheiseni on viilletty irti sydämeni kammion seinästä.

Hän ei ole kuollut… Kunpa hän olisi kuollut tahi itse voisin päästä eroon ruumiistani. Tiedän että myrsky paiskasi hänet toiselle rannalle, mutta aava vedenselkä on ylipääsemätön. Tulen jäämään pyörteiden keskelle. Ajaudun alaspäin tätä jäistä virtaa, kylmät, jääsiruina tuikkivat tähdet pääni yllä. Tulen loppuun asti kaipaamaan häntä, ojentelemaan käsiäni.

Mikä maa on siellä, toisella rannalla? Millainen seutu? Palkitaanko hänen hyvyytensä?

Ei, en jaksa! Mieletöntä. Vatsani huutaa eikä minulla ole ravintoa,