Pikinokka pystykorva - Pystykorvametsästäjän opas

By Erkki Tuominen

Suomenpystykorva on Suomen kansalliskoira, eikä syyttä. Se on metsästäjän uskollinen ja valpas seuralainen, joka osoittaa haukullaan saaliin ja rientää noutamaan sen. Mutta on tästä koirasta moneen muuhunkin.Tässä kirja jokaisen pystykorviin hurahtaneen hyllyyn! Kokenut eränkävijä ja koiranomistaja Erkki Tuominen opettaa kaiken sen, mitä rodusta tulisi tietää. Teos sisältää tietoa niin metsästyksestä kuin rakastetun koirarodun historiasta ja koulutuksestakin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 4, 2022
• ISBN: 9788728136669

Book preview

Erkki Tuominen

Pikinokka pystykorva

Pystykorvametsästäjän opas

SAGA Egmont

Pikinokka pystykorva - Pystykorvametsästäjän opas

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1987, 2022 Erkki Tuominen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728136669

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

KARRILLE, RIIKALLE, PYRRILLE ja PIRILLE

koirilleni joiden kanssa olen Kuhmon saloilla kokenut unohtumattomia päiviä ja jotka ovat minut opettaneet pystykorvametsästäjäksi ja

VAIMOLLENI

joka jo vuosikymmenet on kärsivällisesti meitä pystykorvaisia talossa hoivannut.

Tapion ja Mielikin ajoista nykypäivään

Ei tarvitse liioitella sanoessaan eränkäynnin olleen osa suomalaista kulttuuria. Se oli osa suomalaisuutta, sen varassa suomalainen eli. Eräkulttuuri on ollut osa suomalaista kulttuuria ja suomalainen pystykorvainen koira osa suomalaista eränkäyntiä. Vuosisatoja sen jälkeen kun metsästys elinkeinona oli eteläisessä Euroopassa menettänyt merkityksensä, se täällä pohjoisen erämaissa pysyi arvossaan. Metsä antoi leivän ja särpimen ja pohjoisten erämaitten turkikset olivat haluttua tavaraa etelän markkinoilla. Näistä turkiksista saaduilla tuloilla hankittiin se, mitä ei kotona kyetty valmistamaan tai omin keinoin hankkimaan. Turkikset olivat se houkutin, mikä aikoinaan toi suomalaiset Suomeen. Kun maan eteläosissa turkisriista alkoi vähetä, uudet pyyntimaat houkuttelivat muuttamaan kauemmas erämaihin. Näin on tämä kotimaamme vähitellen asutettu.

Elettiin puhtaan pyyntitalouden aikaa. Metsästyskulttuuria lienee arvostettu sen aikaista alkeellista maanviljelyä ja karjanhoitoa korkeampana elämisen muotona.

Kautta ihmiskunnan historian vahvempi on aina käyttänyt heikompaa hyväkseen. Verotus on ollut yksi sen muodoista. Yksityiset verottivat, kirkko verotti ja kruunu verotti. Oli kirkonoravaa ja piispaveroa. Turkiksina verot usein maksettiin. Turkissaalis oli myös suoranainen verotuksen kohde, sen aikaista tuloveroa. Kirkkoa meidän lienee kiittäminen siitä, että verotus jo joskus tämän vuosituhannen alkupuolella vakiintui normaaliin elämänmenoon kuuluvaksi. Erämaiden omistuksesta on käyty riitoja ja sotia yksittäisten ihmisten, kyläkuntien, heimojen ja valtioiden välillä. Niin tärkeänä turkiksia pidettiin, että kun Pähkinäsaaren rauhassa ensimmäisen kerran määriteltiin Suomen itäraja, oli rauhansopimuksessa maininta majavanpyyntioikeuksista tietyissä vesistöissä. 1600-luvulle tultaessa metsästys oli enää leivän lisää antava sivuelinkeino. Kainuun korkeudella se säilyi tärkeimpänä elinkeinona pitkälle 1700-luvulle. Vielä 1800-luvulla metsästys antoi maan itäisissä osissa monille perheille pääasiallisen toimeentulon.

Metsästyksen ympärille luotiin suomalaisen yhteiskunnan perusta. Se oli verotuksen takia yhteiskunnalle tärkeä. Puhumattakaan siitä, mitä se merkitsi yhdelle yksittäiselle suomalaiselle, joka yritti tulla niissä erämaissa toimeen ja yritti elättää perheensä. Luonto kuristi huonojen riistavuosien ja katovuosien muodossa yhtäältä, toisaalta kirkon ja kruunun veronkerääjät. Eivät olleet nekään helläkätisiä ja yhden pienen eläjän vaikeuksista välittäviä.

Luonnon ehdoilla oli elettävä, sen kanssa sovussa ja sitä kunnioittaen.

Metsästyksen taloudellinen merkitys on ohi Lapin ammattimaista riekonpyyntiä lukuunottamatta.

Mitä me tämän päivän erämiehet metsästä haemme ja mitä saamme?

Tuohon kysymykseen on kai jokainen omalta kohdaltaan joutunut vastaamaan ainakin itselleen. Jokainen vastaus lienee hieman erilainen.

Suomalaisen juuret ovat vankasti kiinni luonnossa ja metsässä. Kaikkien koneittensa stereoittensa ja videoittensa keskellä suomalaista jonkinlainen napanuora kumminkin sitoo luontoon. Hän tuntee vetoa johonkin menneeseen, mihin yhteys tuntuu olevan katkeamassa. Selvimmin kai tämän tunteen elävät ne, jotka elämä on heittänyt juuriltaan jostain itäisen tai pohjoisen Suomen erämaista ruuhkaetelään. Kun loma tulee, suunnataan auton keula kohti pohjoista, annetaan parran kasvaa ja humallutaan pelkästä raikkaasta ilmasta ja tervastulesta ja hiljaisuuden kuuntelemisesta.

Metsästys antaa perustellun ja hyväksyttävän syyn lähteä. Se on sellaista toimintaa, jossa kaikki arkiset asiat ovat jäänet jonnekin kauas. On riisuttu yltä arki-ihminen samalla kun on riisuttu pois työvaate tai solmio tai nauhakengät.

Siellä jossain salolla kävelee henkisesti uusi ihminen.

Mikä onkaan metsästysseurojen merkitys. Yhteen hiileen puhaltava joukko muutoin ihan erilaisia ihmisiä. Kokoonnutaan talkoisiin, jahteihin, peijaisiin, kokouksiin. Tehdään yhdessä päätöksiä, yhdessä niitä toteutetaan. Arkielämässä tyystin erilaisten ihmisten elämänraiteet sivuavat toisiaan siellä kämpillä tai erätulilla. Jokainen joutuu tekemään niin kuin yhdessä sovittiin eikä niin kuin itse haluaa.

Hyötyajattelu on tämän päivän eränkäynnistä jo etäällä. Päivän arvoa ei mitata saaliin paljoudella, vaan sillä kaikella muulla, ennen muuta mielen virkeydellä ja hyvänolon tunteella.

Maaseutujen syrjäkylillä ja syrjäseutujen kirkonkylillä eränkäynti on arvaamaton viihtyvyystekijä. Kulttuuritarjonta on usein lehtien, kirjojen ja television varassa. Pitkät välimatkat hankaloittavat ihmisten kanssakäymistä. Jokainen kaipaa arkisen työnsä vastapainoksi jotakin. Metsä on äärellä. Se on perinteisesti ollut auttaja monessa mielessä. Se on antanut toimeentulon, antanut monta kertaa mielenrauhan. Metsäpoluille on hukutettu monet surut ja itketty monet kyyneleetkin, sieltä on ammennettu monet riemun ja jännityksen tuokiot. Kun koiran haukku kiirii syysvärisessä metsässä tai kun jälkijono uudella lumella vetää hiihtäjän peräänsä, kaikki murheet ja vaivat ovat silloin poissa. Sitä hetkeä erämies elää täysillä.

Metsästysseuratoiminta on löytänyt maan joka kolkkaan. On järjestetty riistaretkiä ja pilkkikilpailuja, illanviettoja ja hirvipeijaisia. Monen kylän sammunut yhteistoiminta on uudestiherännyt. On rakennettu metsästysmajoja, jotka ovat vaatineet satoja ja satoja talkootunteja. On uudestaan löytynyt me-henki.

– Ainut yhdistys se on tällä kylällä, joka toimii, sanoi minulle kerran muuan isäntä metsästysseuran kokouksessa.

Yhteinen harrastus on yhdistänyt kyläläiset ja antanut vapaa-ajalle mielekästä puuhaa juuri siellä, missä ei niitä palveluja juuri ulkoapäin ole tarjolla. Se jo on huima saavutus.

Haukkuvat lintukoirat

MAATIAISPYSTYKORVAT

Monen iäkkään erämiehen mielessä välkkyy edelleen kuva vanhasta maatiaispystykorvasta kaikenriistan koirana. Se haukkui alkusyksystä metsot ja teeret, sitä ennen jo sen kanssa pyydettin sulkasatoiset hanhet, myöhemmin syksyllä siltä metsästettiin oravat, näädät, saukot, kovaluontoisimmat haukkuivat karhunkin.

Miksi ei tämän päivän pystykorvista ole samaan? he saattavat kysyä.

Mitä nämä maatiaispystykorvat olivat?

Kaikki koirat maaseudulla olivat silloin käyttökoiria. Ainakaan syrjäseutujen taloissa ei muita pidetty. Näissä oloissa kylän koirien itsenäisesti suorittama luonnonvalinta antoi hyviä käyttökoiria. Käyttöveriä oli kaikissa. Pehmot eivät pärjänneet siinä leikissä, kun viikkokaudet maattiin lumikiepissä ja vahdittiin kiimanarttua ja tapeltiin siitä, kuka sen lopulta omistaa. Vuosisatojen myötä ihminen on tässä valinnassa sen verran auttanut, että huonoista metsäkoirista tehtiin karvarukkaset, ennen kuin ne pääsivät pilaamaan kylän koirakantaa.

Todella hyvien ja pitäjänkuulujen metsäkoirien pentuja saatettiin silloinkin käydä hakemassa etäältä. Ulkomuodon yksityiskohdilla ei ollut väliä, kunhan siinä pennussa oli metsäkoiran merkit. Hyvät käyttöveret tällä valinnalla säilyivät ja siirtyivät sukupolvesta toiseen.

Ajatellaanpa koiran vuotuista käyttöaikaa viisikymmentä vuotta sitten. Koira sai olla vapaana pihapiirissä vuodet ympäriinsä. Se sai luonnostaan liikettä niin paljon, että ruumiinkunto pysyi hyvänä aivan eri tavalla kuin nykyisten kahle- ja tarhakoirien. Nyt riippuu isännän viitseliäisyydestä, missä kunnossa koira syksyllä metsästyksen alkaessa on.

Koiran varsinainen metsästyskäyttö alkoi elokuulla ja sitä jatkui talveen niin pitkään kuin lumi salli. Metsästysretket eivät olleet muutaman tunnin piipahduksia, vaan aamupimeällä lähdettiin ja iltapimeällä palattiin. Monasti oravanmetsästysaikaan metsästysretki saattoi syrjäisillä saloilla kestää viikonkin. Yövyttiin kämpillä ja tulilla, oravat nyljettiin heti paikalla tai illalla yöpaikalla. Ruhoista osa syötettiin koirille, osa syötiin itse. Siinä leikissä oli koiran kestettävä ja sen oli osattava ammattinsa. Ei lintumetsällekään lähdetty raitista ilmaa haukkaamaan, sieltä lähdettiin hakemaan saalista, lihaa, niin paljon kuin vain oli mahdollista saada. Syksyinen saalismäärä oli koiraa kohti nykymitoissa valtava. Yhtenä päivänä saatettiin koiralta ampua enemmän kuin nykyään ammutaan koiralta koko syksynä tai jopa koko sen elinaikana. Käytännön työ opetti koiran. Niin se opettaa nytkin. Silloin sitä käytännön työtä oli huiman paljon enemmän. Tuntuu joskus ihmeeltä, miten meidän pystykorvamme ovat niinkin hyviä kuin ovat, kun ajattelee sitä käyttömäärää, mikä niillä syksyn mittaan on.

Ensimmäisten ajokoirien ja ensimmäisten seurakoirien ilmestyminen kylän koirakuvaan merkitsi rappion alkua vanhassa käyttökoirakannassa. Kuta enemmän alkoivat kylän raitilla heilutella häntäänsä ajokoirien lisäksi saksanpaimenkoirat, samojedit ja monet muut ennen näkemättömät lerppa- ja pystykorvaiset, suora- ja kippurahäntäiset, sitä sekalaisempi oli kylille syntyvä uusi koirapolvi. Yhä useampi erämies sai kokea pettymyksen. Uusi pentu ei ollutkaan metsällä minkään arvoinen.

Nyt koirat alkoivat todella olla sekarotuisia. Niistä vanhan polven metsäkoirista on väärin käyttää sekarotuisen hieman halventavaa nimitystä. Ne olivat maatiaispystykorvia, ikivanhaa suomalaista perua, joiden suonissa todella virtasi eräveri.

On turha kuvitella, että tämänpäivän sekarotuisesta saisi edes hyvällä onnella hyvää metsästyskoiraa. Liian paljon niissä on jo muitten kuin metsästyskoirien verta suonissaan. Vanhan, hyvän ajan maatiaispystykorvan aika on auttamatta ohi. Vaikka jostain vielä saattaisikin löytää jonkinmoisen metsästyskoiran, niin siitoskoiraksi siitä ei ainakaan olisi. Ei metsästyksen jumalakaan kykenisi ennustamaan, millaisia sen jälkeläiset olisivat näöltään ja kyvyiltään. Mutta näitten mainioitten maatiaispystykorvien peruna on meillä nyt oma mainio pikinokkainen, punainen linnunhaukkujamme, pystykorvamme, kansalliskoiramme.

SUOMENPYSTYKORVA

Varhaishistoriaa

Suokoiraa (Canis familiaris palustris) pidetään nykyisten pystykorvien kantamuotona. Suokoiran jäänteitä on tullut esiin kaivauksissa mm. Sveitsistä, Tirolista, Tanskasta ja Ruotsista. Laatokan rannoilta on löytynyt kaksi eri muinaiskoiratyyppiä, laatokansuokoira ja inostranzewinkoira. Vanhimpien suokoirien arvellaan eläneen jo 10 000–12 000 vuotta sitten.

Suokoira on ollut 40–45 cm korkea pystykorva. Laatokansuokoira oli hieman kookkaampi. Se on elänyt täällä heti jääkauden jälkeisinä aikoina. Inostranzewinkoira oli kookas pystykorva. Sitä pidetään pohjoisten kookkaiden pystykorvien kuten vetokoirien, laikojen ja hirvikoirien kantamuotona.

Suomenpystykorvan varhainen alkuhistoria on hyvin paljon olettamusten ja arvailujen varassa. Siitä ei ole olemassa piirroksia tai kuvauksia. Luultavaa on, että siinä vaiheessa, kun kantasuomalaiset erosivat Volgan mutkan tienoilla eläneestä kantakansasta, heillä oli samanlainen koira kuin muillakin siellä asuneilla ja sieltä lähteneillä sukulaiskansoilla. Kun kantasuomalaiset asettuivat asumaan Itämeren rannalle, Suomenlahden eteläpuolelle, heidän koiransa sekaantuivat siellä jo olleiden kansojen koiriin. Oletettavasti vasta Suomenlahden pohjoispuolella tästä kanta-aineksesta on muovautunut oma pystykorvamme.

Ehkä aivan ensimmäiset kirjalliset tiedot tästä rodusta löytyvät ranskalaisen tutkimusmatkailijan Pierre de la Martinierin matkakuvauksista 1600-luvulta. Hän kertoo matkallaan nähneensä Muurmannin rannikolla tummanpunaisia koiria, jotka olivat yhden jalan mittaisia ja muistuttivat kissaa.

On luonnollista, että vanha esi-isiemme koira säilyi puhtaimpana syrjäseuduilla, joiden asukkaat mahdollisimman vähän joutuivat tekemisiin muualta tulleitten kanssa. Ei siis ole sattuma, että Kainuu ja Pohjois-Pohjanmaa myöhemmin olivat niitä alueita, joista rodun kantakoiria eniten saatiin talteen. Kauppiaiden ja virkamiesten koirat eivät olleet päässeet sotkemaan kaukaisten salokylien koirakantaa. Vielä tämän vuosisadan puolivälissä oli Kainuun syrjäkylillä metsästyskoirina yleisemmin sekarotuisia kuin ns. kirjakoiria. Sikäläisten metsästäjien epäluulo näitä paperikoiria kohtaan oli ilmeinen. Lintukoirien pennut otettiin edelleen kylällä hyviksi pyyntikoiriksi tunnetuista nartuista, vaikka pentujen isästä ei useimmiten ollut tietoa. Koska kumminkin melkein kaikki kylän uroksetkin olivat nimenomaan käyttökoiria, oli loppujen lopuksi lähes samantekevää, minkä uroksen alta pentu kulloinkin sattui olemaan. Vuosikymmenien ja -satojenkin kuluessa näitten syrjäkylien koira-aines oli luontaisesti jalostunut käyttöominaisuuksiltaan. Niissä oloissa ei taloissa pidetty koiraa, josta ei ollut metsästyskoiraksi. Kelvottomista tehtiin karvarukkaset ja otettiin uusi pentu kasvamaan. Käytännön koiranjalostus toimi ja silloiset metsästäjät olivat koiranjalostajia, vaikka tuo sana heille olikin täysin tuntematon. Koirakannassa säilyivät käyttöominaisuudet. Vain niillä oli silloisissa oloissa merkitystä.

Vuonna 1934 kertoo Wilhelm von Wright kirjoituksessaan Orrjakten i Finland (Teerenmetsästystä Suomessa) Karjalan lintukoirasta. Hänen kuvauksensa mukaan koirat olivat mustia, punakeltaisia tai usein valkoisia ja muistuttivat ulkonäöltään naalia.

Enemmistö koirakannasta lienee ollut sitä punakeltaista tai revonkarvanpunaista, mikä otettiin ensimmäisessä rotumääritelmässä tämän rodun ihanneväriksi.

Etenkin pohjoisessa Suomessa oli yleisenä koira, joka väriltään erosi niin selvästi suomenpystykorvasta, että sitä voidaan pitää eri koirana. Sekä punaisen että tämän valkoisen tai kellertävän koiran alkujuuret ovat melkoisella varmuudella samat. Siinä vaiheessa, kun rotua alettiin virallisesti jalostaa, punainen väri otettiin ihanteeksi ja tavoitteeksi. Tämän toisen koiran me tunnemme tänä päivänä pohjanpystykorvana.

Hyvin todennäköistä on, että ainakin maan itäisissä osissa on koirakantaamme sotkeutunut idästä tulleita aineksia. Tätä itäistä perua on varsin yleisesti esiintynyt musta, harmaa ja hallava väri, usein myös omaa punaistamme suurempi koko. Kanssakäyminen itään oli vilkasta vielä vuosisatamme alussa. Laukkukauppiaat kulkivat säännöllisesti rajan tällä puolen, kauppamatkoja tehtiin puolin ja toisin. Kiertävien kauppiaiden tiedetään välittäneen rajan takaa koiria mm. Kuhmoon ja Suomussalmelle ja varmaan myös kauemmas sisämaahan. Usein nämä rajantakaiset olivat metsäkoirina kovassa maineessa. Kotikoiriksi monista ei ollut. Ne eivät olleet tottuneet olemaan sisällä ihmisten kanssa. Koira ei epäpyhänä olentona saanut olla samassa huoneessa, missä oli pyhäinkuvia. Rajapitäjien metsämiesten tiedetään tilanneen koiria kiertäviltä kauppiailta, pyytäneen seuraavana kesänä tuomaan. Koska Kainuu on saanut huomattavan osan asutuksestaan Savosta päin, on