Karjalan kotkat

By Pekka Aalto

Eletään 1800–1900-lukujen vaihdetta. Vienankarjalaiset ovat tottuneet elämään hankalassa asemassa. He ovat karjalaisia, mutta heidän asuinalueensa kuuluu Venäjään. Venäläiset haluaisivat venäläistää alueen, mutta vienankarjalaiset ovat valmiita pistämään vastaan. Kun erääseen kylään syntyy kaksi poikalasta, Ibu ja Pekka, heistä puhutaan paljon. Vanha Hotakan muori näkee jopa enneunia, jossa pojilla on suuri rooli kansansa parissa...Edessä on Karjalan Vapaussota, ja pojat tulevat olemaan osa sitä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 17, 2022
• ISBN: 9788728000274

Book preview

Miikkulan päivillä

Mutajärven asukkaat valmistautuivat vastaanottamaan suurta juhlaansa, Miikkulan päivää. Oli pyydetty kaloja nuotilla ja rysillä. Antoisa oli ollutkin tänä keväänä Mutajärvi, samoin kuin kylänläheinen korpikin. Miehet kantoivat sadoittain soitimilta ammuttuja metsoja ja teeriä. Kaikilla oli kiirettä ja touhua. Naisväki puhdisteli huoneita, kiilloitteli kupariastioita ja samovaareja, lakaisi teitä ja pihoja, tärkkäsi puseroita, silitteli hameita. Miehet hääräsivät pullojensa ja tynnyriensä ääressä valmistellen juhlajuomia. Kaikkea piti olla kylliksi, joka paikan piti olla puhdas, mitään ei saanut puuttua. Oli tulossa kaukaisia vieraita Sorokasta, Kemistä ja Suomesta saakka. Kuomat, kaimat, sedät ja serkut, ystävät ja tuttavat olivat tulossa, toivottuja ja odotettuja heimolaisia. Mutta tulossa oli myös vihattuja ja pelättyjä vainolaisia, urätnikka, tainovnikka, papit ja piispat, mahdollisesti santarmitkin. Näiden varalta täytyi myös varustautua. Useimmat Suomessakävijät piiloittelivat Suomesta tuotuja tavaroitaan, erittäinkin kauppatavaroita. Kaikkihan tässä suuressa sydänmaan kylässä oli suomalaista, puukot, kirveet, kellot, kengät, vaatteet ja muut taloustarpeet.

Pääkkösen Risto ja Mikkosen Hilippa olivat käyneet kevätmarkkinoilla Kajaanissa. Heillä oli tavaraa vaikka mitä lajia, ja heillä oli sitä suurempi syy piiloittaa tavaroitaan, sillä he olivat entuudestaan tuttuja urätnikalle, vieläpä itselleen tsinovnikallekin. Olipa toinenkin syy olla varovainen: kummallakin oli kastettava poika, ja kun urätnikka ja tsinovnikka olivat tietysti papin seurassa, niin varmasti ne tunkeutuvat myös ristiäisiin, käskipä heitä tai oli käskemättä.

»Meidän lapsiamme ei ryssän pappi huuhtele saavissa», sanoi Pääkkösen emäntä, Mari, päättäväisesti kuultuaan miehensä kertovan papin tulosta kylään. Sanaakaan puhumatta hän lähti käskemään kirjaniekka Heklaa lastaan kastamaan. Samalla hän pistäytyi kertomaan Mikkosen emännälle suunnitelmistaan. Mikkosen emäntä kaappasi lapsensa syliinsä ja vei Pääkköseen. Kutsuttiin kummit. Peräkamarissa Hekla luki kasterukouksen ja ristiäiset oli toimitettu kaikessa hiljaisuudessa. Pääkkösen esikoiselle annettiin nimeksi Ibu ja Mikkosen kuopukselle Pekka.

»Kyllä se oli onni, kun Hekla sattui olemaan kylässä», sanoi Mari tyytyväisenä.

»Älä sie pagaja, tsikkoseni. Tuon juopon ryssän käsiin antaa lapsi — ihan sydänhermoihin koskee. Mie niin pelkään», vastasi Mikkosen emäntä.

»En mie vielä ennen pelännyt, mutta kun se pudotti sen Timosen tyttären saavin laitaan. Siitä alkaen olen pelännyt kauhiasti. Sentähdenhän se lapsirukka kuoli».

»Sentähden tietenkin», vastasi Mikkosen emäntä.

»Jospa pääsisi vielä noista painajaisista. Ei tarvitsisi pelätä lasten puolesta, ei poikiamme lähettää niiden puolesta sotaan, ei piilotella tavaroita, saisi juhlat viettää juhlina katselematta juoppoja ryssän retkaleita», valitteli Mari kapaloiden poikaansa.

»Ole huoletta, tsikkoseni. Näistä miehistä, näistä ristimäveljistä kasvaa sellaisia miehiä, jotka kerran hankkivat Karjalalle paremmat päivät elettäväksi», lohdutteli naapuriaan Mikkosen emäntä hypitellen poikaansa.

»Sellaisen minä tästä pojasta kasvatan, etteivät ryssät riehu ainakaan tässä kylässä», sanoi Mari kapaloituaan poikansa ja katsoen vakuuttavasti naapuriinsa. Lapsilta pääsi epäselvä äännähdys. »Niin, katsopas, pojat myöntävät jo», ja ihaillen lapsiaan äiditkin innostuivat niitä hypittelemään. Lapsilta pääsi epäselviä jolkotuksia niinkuin tosiaankin myönnellen — kyllä me kerran näytämme, missä Makko vasikoita vahtasi.

Juhlayleisöä oli tänä vuonna kokoontunut tavallista runsaammin, Mikkosen avarat huoneet olivat täynnä vieraita. Laivastossa palvellut Mikkosen vanhin poika, Risto, oli päässyt kotiin ja piti vieraitaan jännityksessä kertomalla juttujaan kaukaisista kansoista ja maista. Naiset leipoivat kalittoja ja piirakoita; kalakukkoja paistettiin ja lihaa keitettiin, kauliit surisivat neitosten käsissä sultsinaa ajellessa, riehtilät rätisivät kakkaroita paistettaessa. Pieni Pekkakin koetti pitää puoliaan, päästellen lullasta tuon tuosta huudahduksia. Kukaan ei joutanut sitä hoitamaan. Kaikilla oli kiirettä ja touhua. Viimein isoveli otti sen syliinsä.

»Katopas tätä pientä pörriäistä. Huutaa kuin laivaston kokki. Tästä taitaakin tulla sotaherra, kun ääni on niin korkia, oikea kapteeni», Risto ilvehti lapsen kanssa.

»Ei siitä sotamiestä tehdä. Kauppias tai merimies tästä pojasta kasvatetaan. Kun hän täyttää seitsemän vuotta, otan hänet mukaan Murmannille pallasta tai turskaa nostamaan.

— Kyllä merimies on eri mies. Meri mieheltä jos voimia vaatii, niin meri sen kunnolliseksi laatiikin».

»Mitä ne lapseni kanssa ilveilevät? Tule äidille». Jo joutui emäntä kiisselin keittämisestä ja otti lapsensa syliinsä antaen sille rintaa. Korjaten lakkihuivinsa ja palmikkonsa hän lausahti kuin valittaen:»En tästä kuopuksestani toivoisi tulevan sotamiestä enkä merimiestä, sillä merimiehistä meillä on ollut aina huoli».

Koko vierasjoukko kuunteli emännän valitusta. Useimmat miehet myönsivät — kyllä se niin on. Moni saa vuosia uhrautua, menettää terveytensä, jopa henkensäkin antaa. Mitä saa palkaksi? Sama orjan kohtelu, sama nimitys —»Karjalan koirat»—, ei minkäänlaista huojennusta eikä helpotusta.

»Kyllä se valtio eläkkeen maksaa siinä tapauksessa, että invaliidiksi joutuu», sanoi metsänvartija Lari epäillen samalla omia sanojaan.

»Vaikka rintaa koristaakin Yrjönristi, palkkioksi, jonka Ounaan herralta sai, on hän silti Karjalan natsionalisti», sanoi Pääkkönen ja poistui huoneesta.

»Mitä se maksaa? Kuljettavat valmiihin sapuskoihin kuin Prikkosen Miihkalin, vain siitä syystä, että uskalsi pyytää avustusta itseltään tsinovnikalta», sanoi Mikkosen emäntä katkeroituneena.

»No, mitä sitten sanoi tsinovnikka?» kysyttiin monesta suusta yhtä aikaa.

»Mitä sanoi? Rupesi ärjymään ja käsillään huitomaan moittien Miihkalia: — Lodir laiskuri, miksi et työtä tekemäs, aina kerjauksilla minua häiritsemäs, ulos Karjalan koira».

»Vai Karjalan koira?» tiukkasi Miihkali vastaan. »Te ryssät silloin ette nimittele meitä koiriksi, kun me uhraamme terveytemme ja henkemmekin teidän, ikuisten sortajien puolesta. Antaisitte meidän elää rauhassa näilläkin karuilla maillamme, ettekä pakottaisi kaikenlaisiin sotiin. Ei me teiltä mitään pyydettäisi. Kyllä me ilman teitä toimeen tulemme. Painu sinä, ryssä, ulos täältä, äläkä minua komenna», huusi Miihkali suuttuneena astuen askeleen tsinovnikkaa lähemmäksi.

»Buntovsik, kapinoitsija, kansan kiihoittaja hallitusta vastaan», huusi tsinovnikka vaahtosuisena ja työnsi Miihkalia. Eipä Miihkalikaan antanut perään, vaan vetäisi ryssää kuivuneella kädellään naamaan niin, että tsinovnikka lensi oven suuhun lattialle selälleen. Suusta ja nenästä valui verta.

»Se oli oikein, se oli oikein. Niin sellaiselle roistolle pitikin», huusivat miehet ja naiset.

Ryssä nousi eikä puhunut mitään, vaan maksoi talon ruoan mitä ei ennen koskaan tehnyt, sanoi kohteliaasti hyvästi ja poistui. Mutta eräänä yönä viikon kuluttua tuli kaksi santarmia. Miihkali vangittiin ja vietiin tyrmään. Monen kuukauden kuluttua hän pääsi vapaaksi, eikä asia sen selvemmäksi tullut.

Toisena juhlapäivänä nuorison ollessa kisakentällä ja vanhemman juhlayleisön istuskellessa pihapenkereillä, tai kierrellessä Mutajärven kauniita peltopenkereitä, joka suunnalta kuului iloinen laulu ja haitarin soittoa. Tuolla kalliokentällä oltiin pallosilla, tuolla nuoret olivat leskisillä, tuolla alempana miehet löivät kyykkää, pikkupojat hyppäsivät korkeutta ja juostiin kilpaa. Kaikkialla oli iloa, reippautta ja notkeutta. Tätä katseli suu ammollaan muukalaisjoukko: tsinovnikka, urätnikka, pappi ja niiden joukossa karjalainen metsänvartija Lari. Kaikki nämä herrat olivat jo aikalailla juhlatuulella.

»Reipasta ja hyvin kehittynyttä väkeä tämä karjalainen kansa», sanoi urätnikka kääntäen katseensa esimieheensä tsinovnikkaan päin.

»Da da», vastasi tämä päätään nyökäyttäen,»hyvä kansa olemas, rohkia sodimas, kun vaan kirottu Karjalan kieli unohtumas ja venäjä oppimas, silloin horoso tulemas».

»Siitä me, Teidän ylhäisyytenne, hyvä huoli pidämäs», sanoi pappi silitellen partaansa,»minä kirkossa rukoilemas, kansaa opettamas tsaaria rakastamas, a vot horoso tulemas, urätnikka buntovsikkoja arestoimas, tyrmään pistämäs da sakkoja luppimas, da pamppuja antamas».

»Hyvä, hyvä tulemas, niin tekemäs», innostuen myönteli tsinovnikka,»minä kuvernöörille kirjuuttamas, teille palkkaa lisäämäs, da virkaa korottamas», vakuutteli tsinovnikka. He kävelivät kalliokentälle. Siellä nuoret olivat aloittaneet piiri - leikin ja lauloivat täyttä kurkkua»Kalliolle, kukkulalle rakennan minä kotini…»

Tsinovnikka jäi seisomaan kuin olisi tuijottanut ammottavaan kuiluun. Silmät suurena hän tuijotteli leikkiin.

»Sto, sto, sto, sto, keisarin palvelija läsnä ollessa finsk laulu huutamas, besobrasia heti hajoittamas, pois ajamas, pamppua antamas, jos ei muuten tottelemas. Mitä töllöttämäs, mars velvollisuutta täyttämäs». — Hän työnsi urätnikan eteen. Tämä katsahti esimieheensä, otti virallisen asenteen ja tuli juoksu jalkaa leikkijäin luo.

»Lain nimessä kiellän laulamasta finski laulu!» urätnikka ärjyi vahtosuisena. Mutta nuoriso ei ollut kuulevinaan komentoa, vaan lauloi edelleen. Silloin urätnikka sapeliaan käyttäen ryhtyi hajoittamaan nuorisoa väkipakolla. Sapelin tuppi sattuikin erään nuoren miehen polveen.

»Mitä sinä, ryssä, siinä tuppiasi sohit ihmisten jalkoihin», ärjähti tämä urätnikalle silmät tulta salamoiden. Ryssä-parka olisi tuosta katseesta saanut kyllikseen ja lähtenyt käpälämäkeen, mutta luotuaan katseen kiiltonappiseen esimieheensä hän ryhtyi näyttämään mahtiaan. Vasemmassa kädessä sapelin tuppi, oikeassa nagaikka hän riehui kuin mieletön huutaen:

»Rosoidis, rosoidis, hajotkaa!»

Neitoset juoksivat kuka mihinkin kerkisi, useimmat nuoret miehetkin väistyivät riehuvan urätnikan tieltä. Mutta kaksi nuorta miestä ei liikahtanutkaan paikaltaan. He seisoivat ja odottivat, mitä ryssä heille tekisi. Toinen miehistä oli Mikkosen Risto ja toinen tämän vieras, jyskyjärveläinen Jaska. He ottivat riehuvan urätnikan kiinni kiskaisten tämän vyöltä sapelin. Annettuaan sapelin tupella pari lujanlaista iskua istumalihaksiin, ryssältä näytti menevän sisu. Mutta pojat eivät hellittäneet. He ottivat urätnikkaa käsipuolista ja lennättivät hänet kallion alla olevaan vesilammikkoon, niin että vesi räiskyi.

»Siinä sinulle hiukan jäähdytystä, muuten liiaksi kuumenet, herra urätnikka!» nauroivat pojat. Koko yleisöjoukko huusi riemuiten pojille hyvä-huutoja. Urätnikka kömpi likaisesta lammikosta kuin märkä kissa tietämättä, mihin lähteä tai mihin ryhtyä, ja puisteli rannalla märkiä ryysyjää. Viimein tsinovnikka viittasi hänet luokseen. Tarkastettuaan alamaistaan päästä jalkoihin hän vihaisesti murahti:

»Hae miekkasi, tolvana!»

Mutta se ei ollut niin helpolla haettavissa. Se oli Jyskyjärven pojan kädessä. Urätnikka pälyili puoleen ja toiseen ja lähestyi Jaskaa. Poikaviikarit huusivat pilkkasanoja:

»Katsokaa, katsokaa, urätnikka on kuin märkä kissa!»

»Anna miekkani tänne!» murahti urätnikka katsellen jalkoihinsa.

»Mikä mies sinä olet? Korjaapas lakkisi, että kokardi on edessä», komensi Jaska. Nyt vasta urätnikka huomasi, että hän oli ollut esimiehensä edessä kokardi niskassa ja korjasi sen kiireesti.

»Niin, sillä lailla», ilveili Jaska,»ja sanopa nyt koko yleisön kuullen, ettet enää koskaan tule ihmisiä häiritsemään. Silloin saat miekkasi».

»Enhän minä nytkään olisi, mutta tsinovnikka käski», urätnikka änkytti puoliääneen, ettei tsinovnikka vain olisi kuullut.

»Ei mitään mutisemista, sanokaa vain koko kansan kuullen», kehoittelivat pojat.

»En minä nytkään olisi, ellei tsinovnikka olisi käskenyt», sanoi urätnikka hiukan kovemmin.

»No, saat tämän takaisin. Tämä on niin huonoa rautaa, ettei tästä viikatettakaan tule», ojensi Jaska nauraen tupen. Mutta nuoriso huusi:»Älä anna, Jaska!»

»Annan minä tämän, mutta hiukan lyhennän sitä». Hän vetäisi sapelin tupesta ja iski sen kiveen, niin että kappaleet helähtivät eri suuntiin. Tupen ja sapelintyngän hän nakkasi urätnikan jalkoihin.

»Saat tämän, mutta hiukan lyhennettynä».

»Vielä tulet tämän muistamaan», mutisi urätnikka kooten kiireesti miekan kappaleet.

Sanaakaan vaihtamatta virkamiehet lähtivät kylään, nuorison laulaessa heille pilkkalaulua. Pääkkösen pihalle tultuaan virkamiehet huomasivat suuren miesjoukon.

»Mitä tuolla on tekeillä? Miksi ukot käsistä pidämäs da edestakaisin heilumas?» tiedusteli tsinovnikka.

»Siellä lauletaan vanhoja kalevalaisia lauluja», vastasi metsänvartija Lari.

Tosiaankin kaksi partasuuta istui penkillä vastakkain toisiaan käsistä pidellen ja edes takaisin heiluen ja laulaen.

»Lähetään pihoille toran, tanterille tappelun».

Kolmas mies säesteli kanteleella muun yleisön kuunnellessa. Juuri tätä säkeistöä laulettiin, kun herrat saapuivat.

»Tappeluun ja kapinaan kansaa kiihoittavat laulussakin», mutisi tsinovnikka itsekseen.

Joku miehistä otti lakin päästään tehden syvän kumarruksen ja tervehtien herroja. Mutta laulajat eivät keskeyttäneet lauluaan, vaan lauloivat edelleen:

»Iski miestä miekallansa,

miekka mullaksi mureni,

terä kolmeksi palaksi.»

»Tämä on suoranaista pilkkaa, ne laulavat meistä. Minun miekkani on kolmena palana», mutisi urätnikka ja poistui hammasta purren. Tsinovnikkakin murisi silmät raollaan.

»Kaikki kapinoitsia, ei kunnioita esivaltaa, halveksi venäjän kieli.»

»Ei, hyvät herrat. Tämä kansa on lainkuuliaista kansaa. Ei se vihaa esivaltaa eikä halveksi kieltä, mutta se kunnioittaa myös vanhoja esi-isien tapoja», vastasi Lari tähän.

Laulajat lopettivat laulunsa ja tervehtivät kumartaen esivaltaa.

»Kas vain, itse Hilippahan siinä on, ja Risto, terve, terve ja Herran siunaus», mölkötti pappi ja ojensi kätensä. Myös tsinovnikka tervehti Pääkköstä ja Mikkosta kädestä.

»Terve, terve, isä Feodor ja herra tsinovnikka! Käykää sisälle!» Pääkkönen pyysi herroja tupaan, eikä heitä monta kertaa tarvinnutkaan pyytää, sillä kisakentän tapahtuma hävetti herroja. Siksi he tahtoivat mielellään vetäytyä piiloon halveksuvilta kansan katseilta ja vahvistaa hermojaan.

»Olkaa hyvät, herrat, ja istukaa!» lausui Pääkkönen näyttäen kädellään kamarin tuoleja.

Pääkkösen kamari oli erittäin siisti ja valoisa. Seinillä oli kaikenlaisia kuvia, nurkassa kirjahylly. Pöytä oli katettu käsin virkatulla pöytäliinalla. Herrat istuutuivat pöydän ääreen. Isäntä tarjosi suomalaista tupakkaa ja aukaisi ikkunan, jotta herrat saisivat polttaa sisällä.

»Olkaa hyvät ja pankaa palamaan!» Ja samalla hän kysäisi:»Mitä herrat haluavat, juoda vai syödä?»

Pappi loi kysyvän katseen tsinovnikkäan. Tämä pyyhiskeli partaansa ja koputteli paperossia laatikon kanteen leikillisesti lausahtaen:

»Jano parempi on, kurkku kuiva, ihan kuolema tulemas.»

»Aivan niin, aivan niin, vanha luu kastelemista tarvitsemas. Paljon juomista saa olla», myönteli pappi nauraen.

Isäntä ymmärsi, mistä oli kysymys, ja poistui huoneesta suunnaten askeleensa aittaan. Herrat sytyttivät savukkeet ja katselivat vuoron perään savukerasioita.

»Finski paperos, tsuhna mestari tupakka tekemäs», virkahti tsinovnikka puhallellen savua kattoon.

»Da horoso duh, hyvä tuoksu», vastasi pappi katsellen huonetta. Huomattuaan pyhät kuvat hän pisti päänsä ulos ikkunasta ja puhalsi savua, mutta tsinovnikka nousi ja tarkasteli seinillä olevia tauluja. Hänen huomionsa kiintyi erääseen tauluun, joka oli lasin alla. Siinä oli kaunis neitonen valkoisessa puvussa, tukka hajallaan, puristaen lakikirjaa rinnallaan hän taisteli hyökkäävää kaksoiskotkaa vastaan epätoivoisena, ilman minkäänlaista asetta. Tsinovnikka tuijotti tauluun kuin kummitukseen. Hän muisteli, missä oli nähnyt sen aikaisemmin. Sen alapuolella oli toinen taulu: Karjalan karhu kiipesi ylös kalliota, sen selkä oli täyteen ammuttu nuolia, ja alla oli kirjoitus. »Ei niiden noidan nuolet Karjalan karhua pidättää voi». Nyt tsinovnikalle selvisi edellisenkin taulun tarkoitus. Hän huudahti:

»Smotri, katso, isä Feodor, noita tauluja!»

Pappi nousi myös katselemaan.

»Da horosi, kauniit taulut», ja oli jatkamaisillaan, mutta tsinovnikan vihainen katse sai hänet vaikenemaan.

»Eikö isä ymmärrä, mitä nuo taulut tarkoittavat?»

Pappi pudisti päätään. Nyt tsinovnikka näytti sormellaan ylimmäistä taulua selittäen:

»Tässä tsuhna neiti taistella Pyhän Venäjän vaakunaa vastaan ja tässä Karjalan karhu omia teitään kulkemas, meidän virkavallan lain miekkaa ei tottelemas».

Tsinovnikka sylkäisi tauluihin päin. »Tsereti buntovsiki kapinoitsijat. Katsotaanpas, mitä on kirjahyllyllä, ehkä siellä on pääpesä tuota panfinskoita prokatsiata», tsinovnikka murahti vihaisena ottaen samalla virallisen asenteen. He alkoivat penkoa kirjahyllyä. Pappi sai paksun kirjan käteensä luullen sitä bibliaksi, aukaisi kannen ja katseli sitä hetkisen. Sitten hän paiskasi sen menemään.

»Hyi, kerettiläismustaraamattu, Kalevala!»

Tsinovnikka katseli sillä aikaa lakikirjaa syventyen hetkeksi lukemaan. Tutkittuaan jonkin aikaa hän huudahti:

»Katso, isä, tässä sanotaan, —kansakunnan tai eri heimon tapoja, uskonnon menoja, lauluja, leikkejä y.m. viranomaiset älkööt häiritkö, jos ne eivät loukkaa hyviä tapoja ja keisarikunnan lakeja —»

»Da, niin, veli, me väärässä olemas, kun leikkijät pois hajoittämas», pappi vastasi valittaen.

»Tsort vosmi ih, sata kansaa yhteen pakottamalla liittämäs, kukapa niitten tapoja kaikkien tuntemas», murahti tsinovnikka vihaisena ja paiskasi lakikirjan hyllylle.

»Ei puhuta koko asiasta mitään, sillä se unohtuu itsestään», sanoi pappi hetkisen mietittyään, ja herrat istuivat jälleen sytyttäen uudet savukkeet.

Isäntä toi pullollisen karpalomehuun sekoitettua spriitä, otti lasit kaapista asettaen ne pöydälle.

»Ei kai herroilla ole mitään sitä vastaan, että minä laitan nämä miesten kupit? Eihän noista tippa-astioista ole miehisellä miehellä kuin vaivaa vain», isäntä näytteli nauraen pikareita ja täytti lasit.

»Da, da, viisas Karjalan mies olemas, vähemmällä vaivalla enemmän työtä tekemäs», nauroi hörötti tsinovnikka silmät ilosta kiiluen.

»Niin on, niin on, kaikki energia, äly ja voima täytyy käyttää harkiten. Tämä meidän maa on köyhä. Joka hetki täytyy käyttää hyödyksemme, jos mieli pärjätä», isäntä vastasi.

Emäntä toi pöytään suolalahnasta paistetun kalakukon, veitset ja haarukat. Herrat tervehtivät emäntää kohteliaasti seisaalleen nousten, tämä vain vastasi pään nyökäyksellä tervehdykseen ja poistui huoneesta.

Isäntä viittasi laseihin ja lausui:»Herrat on hyvät ja maistavat».

Eikä toista kehoitusta tarvinnutkaan. Yhdellä siemauksella lasit olivat tyhjät ja lahnakukko sai lähdön. Suuret kalakappaleet olivat herrojen kynsissä. Isäntä täytti lasit jälleen kehoittaen herroja jatkamaan poistuen itse huoneesta.

»Mitä sinä rupesit vielä kestitsemään noita ilkimyksiä?» torui emäntä. »Toimita se lasten kirjoihin vieminen, ennen kuin pappi on sikahumalassa».

»Ole sinä vaiti, mamma», vastasi isäntä leikillisesti. »Ryssää pitää voidella ja pitää peräkamarissa, että saamme rauhassa tehdä kauppaa. Katopas, juhlayleisö lähtee huomenna pois, tänä iltana se kauppa parhaiten käy».

»No tee, kuten parhaiksi näet, mutta toimita se ristiäisasia pikemmin», emäntä sanoi ja poistui puotiin antamaan eräälle ostajalle tupakkaa ja kahvia. Isäntä pukkasi sivumennen eräälle miehelle kainaloon saippuatangon ja kymmenkunta metriä suomalaista kangasta kuiskaten:

»Älkää näyttäkö, tsinovnikka on peräkamarissa.»

Kun isäntä tuli kamariin, herrat olivat jo aika hyvällä tuulella.

»Veli Griisa ei tykkää pahaa, omin luvin on tässä pulloon käyty käsiksi, kun isäntä kaatoi toiselle ja toiselle jalalle, niin minä kaadoin kolmannen ryypyn», pappi mölkötti kalakukon kuorta pureskellen.

»Ei se mitään, olkaa hyvät ja jatkakaa vain. Sitä varten se on pöytään tuotukin, eihän taloakaan rakenneta neljännettä nurkatta», ja häh kaatoi herroille neljännet lasit.

»Da, da viisaasti sanomas isäntä», sammalsi tsinovnikka. Kun pullo oli loppuun juotu, isäntä esitti papille ristiäisasian:

»Isä Feodor, meillä olisi kastettava kaksi poikaa, tai oikeammin minulla on poika ja naapuri Hilipalla on myös. Oikeastaan lapset on jo hätäkasteeseen kastettu. Eihän niitä tarvitse uudelleen kastaa, vaan viedä kirjoihin ja voidella pyhällä öljyllä.»

»Kuka ne on kastanut?» pappi kysyi vihaisena.

»Lapset oli pakko kastaa, sillä molemmat olivat tulirokossa. Pelättiin pahinta, siksi eräs mummo kastoi ne», isäntä selitti.

»Oliko se edes oikeauskoinen kastaja?» tiedusteli pappi.

»Ka, se kirjaniekka Heklahan ne kastoi. Sehän on toimitellut kastamiset ja hautaamiset», isäntä, vastasi ja poistui tupaan antamaan määräystä toimitusta varten.

Pääkkösen iso tupa oli täynnä väkeä odottamassa, milloin pappi alkaisi kastamistoimituksen.

»Tokkopa siitä on kastajaksi tai kirjoihin viejäksi. Eiköhän liene jo täydessä lastissa?, arveli, Hilippa luoden katseen naapuriin.

»Kyllä se on aikalailla treuhkassa, mutta parasta on antaa sen toimittaa tämäkinseremonia. Silläpähän päästään hänestä eroon», arveli Pääkkönen.

Viimein pappi saapui tupaan naureskellen ja heilahdellen.

»Kova tuuli», kuiskailivat tuvassa olijat ja eräs koiranleuka, huomattuaan, että papin parrassa oli ihan valkeana kalakukon muruja, lausui ääneen:

»Metsäkanat istuvat pensaikossa, ja paljon niitä näyttää olevankin.»

Pappi avasi kirjansa ja alkoi esirukouksen. Monta kertaa hän toisti saman sanan, ja sanatkin tulivat paremmin laulaen kuin veisaten. Ristinmerkkiä tehdessä tasapaino petti ja hän oli horjahtaa selälleen, mutta tottuneena miehenä hän lysähtikin polvilleen ja teki kumarruksen maahan asti. Tuvassa olijat päästivät röhönaurun, mutta pappi mutisi:

»Tsort vosmi.»

Siihen rukous päättyikin. Pappi ryhtyi voitelemaan lapsia.

»Mikä nimi tälle Pääkkösen pojalle pantaisiin?»

»Ibu sille nimeksi tulee», vastasi Pääkkösen emäntä ojentaen lapsen kummille.

»Voitelen Jumalan palvelijan Joanin, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimissä». Pappi teki pienellä siveltimellä ristinmerkkejä lasten käsiin ja otsaan hypisten vain yhtä sanaa:»Isän, Isän, Isän». Ja kun hän kumartui tekemään ristinmerkkiä lapsen rintaan tämä tarrasi käsin papin partaan ja päästi kimakan huudon:»Ääääää,.. äää».

Pappi riuhtaisi partaansa, mutta lapsi ei päästänyt irti.

»Tfui, sinä buntoysikka kapinoitsija!» rähisi pappi. Kummina oleva Hilippa otti pappia niskasta ja toisella kädellä irroitti lapsen kädet papin parrasta. Naiset kuiskailivat ja