Syvyyden avaimet

By Tuula Mai Salmela

Biologi Maana Santasella on ollut rankkaa. Miehen kuoleman jälkeen häntä painavat suuret velat, ja nyt Santasen työtahti on aiheuttanut hänelle burnoutin. Uupumuksen parantelu kuitenkin keskeytyy, kun Santasen kollega kuolee erikoisella tavalla – mies löytyy Helsingin Vanhankaupunginkoskelta kuolleena. Oliko kuolema luonnollinen vai halusiko joku kollegan hengiltä? Pian Santanen huomaa olevansa keskellä monimutkaista rikosten vyyhtiä, johon liittyy myös Santasen työskentely geenitutkimuksen parissa."Syvyyden avaimet" on toinen osa Tuula Mai Salmelan jännittävään dekkarisarjaan. Seuraavat osat ovat "Uhrihärkä" ja "Lampi".Maana Santanen on biologi, kasvitieteilijä ja geenitutkija – sekä eräänlainen yksityisetsivä, jonka elämässä sattuu ja tapahtuu. Hyppää Maanan mukana jännittävään maailmaan, jossa ratkotaan rikoksia niin Helsingissä, Espanjassa kuin myös pienissä hämäläisissä kylissä!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 12, 2021
• ISBN: 9788726461879

Book preview

www.egmont.com

1

How does it feel

To be on your own

With no direction home

Like a completely unknown

Like a rolling stone

Bob Dylanin ääni hukkui sateen pauhinaan. Pisarat rummuttivat mökin huopakattoa pelottavalla voimalla. Maana Santanen silmäili otsa rypyssä sisäkaton hauraita rakenteita ennen kuin kaatoi itselleen ja ystävälleen Evelle lasilliset chileläistä valkoviiniä ja laskeutui takaisin ilmapatjalle, joka miltei täytti siirtolapuutarhamökin vapaana olevan lattiatilan. Sateen ääni toi mieleen lapsuuden kesät ja sahajauhoja pölisevän ullakkohuoneen, jonne Maana oli sisarensa kanssa vetäytynyt lukemaan Tarzaneita ja Zane Greyta.

Eve makasi hetekalla ja selaili laiskasti vanhoja Sosiaaliturvalehtiä. Hetekan alle ryöminyt koiranpentu inisi ja nytkähteli, uneksi kai ajavansa jänistä. Kun Maana puhutteli sitä, se avasi silmänsä ja ryhtyi toiveikkaana koputtamaan hännällään lattiaa vasten.

Maana maisteli valkoviiniä silmät puoliummessa ja tähyili ulos. Pasilan korkeimmat kerrostalot ja linkkitorni erottuivat juuri ja juuri sateen takaa. Sade ja tuuli tanssittivat omenankukkien terälehtiä ja liimasivat niitä ikkunaruutuun. Koko maailma oli yhtä pastellinsävyistä herttaisuutta nyt kun lemmikit, kielot ja vuorenkilvet kukkivat. Omenapuiden kukkaharson takaa pilkotti naapurimökin kuisti. Vanha rouva Helmi Pihlainen siellä katseli mietteliäänä ulos ja joi kahvia teevadilta. Mökki oli niin lähellä, että saattoi miltei nähdä, miten sokeripala naisen huulien välissä alkoi sulaa.

Maana silmäili Helmi Pihlaisen mökkiä hieman haikeana. Vaaleankeltainen pikkumökki oli vielä muutama vuosi sitten kuulunut Maanan äidille. Puutarhaoppilaitoksen eläkkeelle vetäytynyt johtaja oli ollut innokas palstaviljelijä, ja hänen luomaansa pihaa oli tultu katsomaan kaukaakin. Vilja oli ahkeroinut kasvien kanssa itseään säästämättä, eikä muiden perheenjäsenten ollut tarvinnut kuin ihastella lopputulosta ja syödä marjoja. Hieno nainen lähtee juhlista silloin kun ne ovat parhaimmillaan, Vilja oli ilmoittanut naapureille ojentaessaan mökin avaimet vanhimmalle tyttärelleen. Maanan oli ollut kuitenkin pakko luovuttaa parin kesän tuskailujen jälkeen. Miten hän olisi voinut aavistaa, kuinka paljon työtä palstan hoito vaati! Edesmenneestä puolisosta Matistakaan ei ollut ollut kaveriksi. Matti oli kutsunut palstaa pakkotyöleiriksi ja inhonnut oleskelua mökissä, jossa ei ollut vesijohtoa. Äiti olikin sitten myynyt mökin rouva Pihlaiselle. Naapurit pitivät Helmiä lähes lottovoittajana, mutta Maana tiesi että tällä oli paineita pitää piha yhtä hienona kuin Vilja oli pitänyt.

– Tulee muuten hyvä omenavuosi, Maana sanoi Evelle.

– Voit taas viedä omenoita tuoremehuasemalle.

Eve nakkasi lehden lattialle ja otti pinosta uuden. Lehtipinon vieressä komeili lautasellinen Hakaniemen torilta ostettuja – kirsikoita.

– Mä en löydä mun haastattelua. Missä ihmeessä se on?

– Etkö sinä ole lukenut sen moneen kertaan?

– Totta kai, mutta nyt mulla olisi aikaa laatia vastine.

– Vastine?

– Vastine, vastine. Vaikka mä silloin haastatteluhetkellä satuin olemaan kuin perseeseen ammuttu karhu, ei sitä olisi tarvinnut joka riville tunkea. Se toimittaja kirjoitti, että toiminnanjohtaja Eve Valtonen kokee, että raittiusjärjestön johtaminen tuntuu toisinaan enemmän kuin haastavalta. Ja että jäsenkunnan kasvullakin pitää olla joku raja. Eihän sellaista saa lehteen laittaa! Mä en ollut oikein voimissani kun lehti ilmestyi.

Maana puisteli päätään. Pr-työ kangetteli pahasti vaikka Eve oli ehtinyt olla Rasi ry:n eli Raittiiden Sinkkunaisten toiminnanjohtajana jo muutaman vuoden ajan. Elämä ei muutenkaan kaikilta osin hymyillyt Evelle juuri nyt, kun tämän vuokraemäntä oli yllättäen käynnistänyt remontin. Eve oli tosin mankunut remonttia Katajanokan kaksioonsa useita vuosia, mutta nyt kun se oli tosiasia, seuraukset lähenivät katastrofia. Vuokralaisten oli pysyteltävä poissa tieltä vähintään kahden kuukauden ajan.

– Vaikka mulla onkin muorin palstamökki, niin elämä menee kyllä pirun sekaisin! Eve oli manannut raahatessaan Maanan avustamana mökkiin tavaroitaan. Muutto oli harvinaisen helppo, sillä 27 neliön mökkiin ei paljon mahtunut. Mukavuuksiakaan ei juuri ollut, jos kamiinaa ei laskettu mukaan. Alueella oli sentään sauna, jonne pääsi pesulle, mutta ulkokäymälään oli matkaa yli viisikymmentä metriä.

Ulkoa kuului lasten naurua. Sateen läpi juosta kirmasi kaksi valkotukkaista pikkupoikaa voikukankeltaisissa sadeasuissa.

Lapset huutelivat toisilleen kirkkailla äänillä. Maana katsahti kelloa: puutarhan kahvila oli juuri auennut. Sateella sen ahtaudessa oli kotoisaa istua ja syödä tuoretta raparperipiirakkaa, tavata tuttuja ja odotella että pääsisi jatkamaan puutarhatöitä. Tosin Eve ja Maana eivät niitä tehneet juuri millään kelillä pakollista ruohonleikkuuta ja perennojen siistimistä lukuun ottamatta.

– Miten on mahdollista, että tuollainen biologian tutkijatohtori ei saa tikkua ristiin ihanalla palstalla, jonka voisi muuttaa vaikka minkälaiseksi paratiisiksi? Eve oli pauhannut Maanalle jo edellisenä kesänä. – Se ainokainen kukkapenkki, jonka muokkaamiseen pyysin apua, puskee vain vesiheinää ja outoa levää.

– Limaristikkiä, Maana oli korjannut. – Ei sekään sentään menesty joka paikassa.

– Limaristikkiä! Mitä?

– Minä olenkin teoreetikko, Maana oli artikuloinut huolellisesti kuten aina kun tunsi itsensä uhatuksi.

Maana huokaisi ja nousi istumaan. Oli hutero, epätodellinen olo, päätä särki taas. Loppurutistus väitöskirjan kanssa oli mennyt liiallisuuksiin. Kuukausia kestänyt henkinen rääkki, kurinalainen elämä ja unen puute vaativat veronsa. Vaikka väitöstilaisuus onnistui yli odotusten ja väitöskirja sai ylistävät arviot, oli tullut aamu, jolloin hän huomasi, että Hesarin rivit aaltoilivat eikä hän enää pystynyt seuraamaan tekstiä. Mitättömätkin asiat saivat kyyneliin, ja kun yöt kuluivat valvoessa, uni tuli paikkaa ja aikaa kyselemättä. Maanan tutkimusteknikot Sassi ja Hirvonen olivat ensimmäisenä ottaneet puheeksi burn out -loman. Lääkäri oli määrännyt Maanalle heti kolmen kuukauden sairausloman ja mielialalääkityksen, mutta rikkinäisinä räpsyvät loisteputkivalaisimet ja sinertävä tietokoneen ruutu olivat tehneet aivoihin muistijäljen, joka kiusasi vieläkin. Laboratorion koneiden metallinen humina asui edelleen hänen sisällään. Hän oli elänyt pitkään varjoelämää, joka oli koetellut läheistenkin kärsivällisyyttä.

– Etkö muista minkälainen kansi siinä oli? Maana kysyi, kun Eve heitti hänen syliinsä yhden lehden.

– Sininen ja jotain piperryksiä. Tai punainen. Eve yritti selata kahta lehteä yhtä aikaa.

– Olisiko parempi unohtaa koko artikkeli?

– Miten niin?

– Pillastut taas ja kuka jaksaa kuunnella –

– Never in my life! Eve iski silmää aurinkoisesti hymyillen.

Maana naurahti. Naisasiasta ja maailman vääryyksistä pauhaava järjestöjyrä oli pehmentynyt. Eve oli nykyään miltei aina hyvällä tuulella. Erityisopettaja Jarno oli löytynyt sinkkujen deittisivuilta, ja yhä intensiivisemmäksi muuttunut kirjeenvaihto näytti johtavan lupaavaan parisuhteeseen.

– Uskaltaisiko mennä treffeille vai pitäisikö vain kirjoitella? Eve oli ottanut tavaksi tuskailla kirjeenvaihdon alkuaikoina kun he olivat istuneet kuntosalin jälkeen oluella Arabian ostoskeskuksen Kettusessa. – Jos se onkin kalju ja minua pienempi? Tai jos se –

– Menisit jo sinne maailmanpyörään, hemmetti! Maana oli lopulta kivahtanut. Linnanmäen maailmanpyörään meno oli kannattanut, vaikka Jarnon ehdottaman treffipaikan piilo- ja julkimerkityksiä oli ehditty spekuloida moneen otteeseen.

Maana torkahti sateen rapinaan ja heräsi vasta kun Eve leikata kolisteli pullapitkoa. Eve oli keittänyt kahvit ja kaatoi vihellellen juomaa peltitmukeihin, joita koristi kaksi intiimisti kyljellään makaavaa sinistä sydäntä. Se oli Raittiiden Sinkkunaisten logo:

Eve oli halunnut jääräpäisesti pysytellä ideassaan, vaikka Maana oli huomauttanut sen tuovan mieleen muinaisen Love Recordsin. Kun logo oli painettu teepaitoja, kirjepapereita ja mukeja myöten joka paikkaan, Eve oli hoksannut kutsua järjestönsä johtokunnan koolle. Johtokunta ei ollut sisäistänyt logon syvintä olemusta, ja nyt hylättyä kitschiä lojui kaikkialla Even pienessä mökissä. Maana oli suostunut ottamaan itselleen kolme t-paitaa, koska niitä saattoi pitää yöpaitana tai talvella aluspaitana. Muuten ne pysyivät kyllä vaatehuoneessa: sydämet olivat juuri rintojen kohdalla niin että paidan kantaja näytti ikävän vihjailevalta.

Maana pujotteli pahvilaatikoiden ja kirjapinojen välistä pienen pöydän ääreen maistelemaan kahvia. Kerrankin Evellä oli pullaa.

– Äläkä syötä sitä pennulle! Eve kiljahti. Maana vetäisi syyllisen näköisenä kätensä pois pöydän reunan alta. Pentu oli ehtinyt kuitenkin saada omansa ja nakersi pullankannikkaa pää kallellaan.

– Nämä on nyt juhlakahvit, vaikka onkin vain tavallista pullaa.

– Miten niin?

Katsos tätä! Eve osoitti sormusta, joka killui vasemman käden nimettömässä.

– Onko se ollut tuossa koko päivän?

Eve nyökkäsi ja hörähti sitten nauruun. – En odottanutkaan sun huomaavan.

– Onnea! Maana nousi halaamaan ystäväänsä. Jostakin syystä hänen oli vaikea kuvitella Even kaltaista tyyppiä seurustelemaan saati elämään parisuhteessa. Erityisopettaja Jarnon täytyi olla erityislaatuinen ihminen. – Niin mutta…, hän sanoi hieman epäröiden – Miten sinkkujärjestön toiminnanjohtajan imagon nyt käy?

– Mä olen sentään samaa sukupuolta kuin ne, joiden puolesta mä puhun, Eve sanoi kiivaasti. – Sen pitäis riittää. Muistele vain, kuinka monessa naisvaltaisessa paikassa pomona häärää tyyppi, jolla on kikkeli jalkojen välissä. Hyvin monessa. Ja naiset on sen siihen itse valinneet.

Maana jauhoi pullaa ja katsoi Eveä epäuskoisena.

– On selvää, ettet sä ymmärrä, koska olet etuoikeutettu ihminen, Eve sanoi.

– Miten niin etuoikeutettu?

– Sun ei ole tarvinnut pahemmin taistella työelämässä.

Väärin! Maana tokaisi. – Nyt meni väärin! Hän potkaisi ärtyneenä tuolinjalkaa niin että pentu kavahti pystyyn.

Eve hohotti valkoiset hampaat välkkyen.

– Tervetuloa takaisin! Mä ehdin jo kyllästyä sun apaattiseen naamaan. Hyvä että väittäri on kansissa, että pääset pikkuhiljaa raiteillesi.

Maanan äkkiä syttynyt kiukku vaihtui alakuloksi. Raiteille tosiaan. Raiteilla oli kaikki muu paitsi terveys, asuminen ja henkilökohtainen onni. Koiranpentukin oli vain lainassa: Maana huolehti paitsi vuokraisäntänsä Kaitsun talosta, myös tämän koirasta niin kauan kuin tutkimusyhteistyö Toronton yliopiston genetiikan laitoksen kanssa piti tämän Kanadassa. Kaksi peräkkäistä vuokrankorotusta oli vauhdittanut Maanan päätöstä muuttaa pois Katajanokalta. Ratkaisu ei ollut ollut helppo: hän oli jo ehtinyt kiintyä jugendkaupunginosan kapeisiin katuihin, lokkeihin ja vonkuvaan tuuleen. Yliopiston omistamaan puukerrostaloon Viikkiin Maana pääsisi muuttamaan vasta syksyllä, kun sieltä vapautuisi sopivan kokoinen asunto. Kesän hän viettäisi Toukolassa Kaitsun tyhjillään olevassa talossa. Järjestelystä oli molemmille hyötyä: Kaitsu sai talolleen vartijan ja Maana tilapäisen kodin sekä mahdollisuuden säilyttää huonekalujaan Kaitsun piharakennuksessa.

Pentu tökkäsi Maanan kättä pöydän alla märällä kuonollaan. Maana rapsutti sen turkkia. Oli onni, että Kaitsun siskon paimensukuinen lapinkoiranarttu oli saanut keväällä neljä punaruskeaa pentua ja sisar oli lahjoittanut Kaitsulle pahnanpohjimmaisen narttupenikan. Kaitsu tosin harmitteli, että kahden kuukauden ikäinen pentu ehtisi kasvaa isoksi ja leimautua väärään ihmiseen hänen poissa ollessaan. Maana niiskaisi ja alkoi taas tuijottaa ikkunasta avautuvaa hopeanhohtavaa maisemaa.

Eve vilkaisi Maanaa ja leikkasi vadille lisää pullaa. – Kyllä sä tuosta vielä tokenet. Ja mikä on ollessa, kun joka toinen päivä vain lepäilet ja joka toinen päivä olet tekemättä mitään.

Maana pysytteli vaiti.

Even silmissä välähti ja hän poimi pullasta rusinan suuhunsa.

– Mitä jos kokeilisit sinäkin nettitreffejä? Voisit vaikka tutustua mieheen, joka toisi elämään muutakin kuin velkoja ja murhetta.

Maanaa harmitti, että läheiset ihmiset tekivät jatkuvasti epäkunnioittavia viittauksia hänen miesvainajaansa. Kalastustarvikeliike Kalatuulen velat olivat ajaneet 1990-luvun laman aikana Matin taloudelliseen umpikujaan. Matin katoaminen tutuilla kalavesillä oli jäänyt mysteeriksi, koska ruumista ei ollut koskaan löydetty. Harmajan majakan luona tyhjillään ajelehtiva vene kummitteli yhä Maanan mielessä niin unissa kuin valveillakin. Hän ei syyttänyt Mattia, kuten muut näyttivät tekevän, vaan pankkeja, jotka olivat myöntäneet lainaa liian kepein perustein. Kun takaisinmaksun aika oli tullut, lupaukset joustavista järjestelyistä oli unohdettu. Even olisi pitänyt tietää tämä paremmin kuin hyvin ja jättää letkauttelut. Toisaalta Maana ymmärsi Eveä ja muita läheisiään, hän oli joutunut omavelkaisena takaajana tukalaan asemaan, ja muiden reaktiot ilmaisivat voimatonta kiukkua: kaikki tiesivät, että kestäisi vuosia, ennen kuin hän pääsisi taloudellisesti jaloilleen.

– Netti se on kuule aikuisten moderni tapa kohdata toisiaan, Eve julisti. – Sopisi sulle hyvin, kun olet muutenkin naimisissa tietokoneen kanssa.

Maana mutisi jotain, siemaili kahviaan ja katseli ikkunasta ulos.

– Vois luulla, että sieltä teidän uudesta uljaasta biokeskuksesta löytyisi miespotentiaalia, Eve jatkoi. – Monta lasitornillista hyvässä naimaiässä olevia miehiä.

Maana hymähti. Viikin biokeskuksen laboratorioissa vallitsi viileä ja sukupuoleton tunnelma. Se oli hyvä. Ja hän halusi puhua vapaa-aikanaan muustakin kuin apurahoista ja geeniekspressiosta.

– Teet Maana näin, Eve sanoi kun Maana asetti tyhjän mukin pöydälle ja laskeutui takaisin ilmapatjalle makaamaan. – Valitset jonkin itsellesi tärkeän kriteerin ja alat etsiä netistä miehiä, jotka täyttävät sen.

– Mikähän se mahtaa olla?

– Klassinen musiikki. Stravinskyn neoklassinen kausi, Eve alkoi hekottaa niin että ikenet näkyivät. – Sä tarvitset samanlaisen hullun kuin sä itse.

– Älä nyt –

– Nimenomaan! Eve keskeytti. – Avaat vain tietokoneen ja seuraat tarjontaa. Miehet, Etelä-Suomen lääni ja sopiva ikähaarukka. Sieltä minäkin löysin Jarnon.

Ja sieltä Pinja löysi Veli-Matti Oikarisen, Maana ajatteli. Niin Eve kuin Maanan ainoa sisar Pinja seurustelivat täyttä päätä nettiheilojensa kanssa. Ja kumpikin oli vielä vuotta aiemmin vannonut sinkkuuden ja itsenäisen elämän nimeen. Ja kannustanut kiihkeästi Maanaa elämään kerrankin itselleen, koska nainen kuulemma tarvitsi miestä yhtä paljon kuin kala polkupyörää.

– Mitä muuten kuuluu päihdehuollon herrakerholle? Maana kysyi vaihtaakseen puheenaihetta. Hän oli seurannut Even uraa tiiviisti useiden vuosien ajan ja alkanut aidosti kiinnostua tämän työstä.

Eve irvisti ja kulautti alas viimeisen kahvitilkan. – Elämähän ei ole vain ruusuilla tanssimista vaan myös samppanjan juomista. Herrakerho jätti meidän järjestön kutsumatta isoon kesäseminaariin. Itse ne kyllä pönöttää niissä kaikissa niskat kenossa ja samanlaisissa punaisissa kravateissa. Arvaa olenko mä koskaan päässyt sinne puhumaan alkoholiriippuvaisten naisten asiaa?

– Jaa, alkoholismi on sitten vieläkin miehinen etuoikeus?

– Tohtori alkaa vihdoin oppia.

Eve jatkoi lehtien selaamista ja Maana torkahti uudelleen. Herättyään hän huomasi, että sade oli vihdoin lakannut ja aurinko pilkisti pilvenriekaleiden takaa. Maana päätti käyttää hyväkseen poutasäätä ja lähteä Toukolaan. Hän laittoi koiralle remmin kaulaan, hyvästeli Even ja astui ulos. Pihalla hän veti keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa ja kohotti katseensa taivaalle. Täällä Vallilan laaksossa taivas tuntui avarammalta kuin missään muualla. Jos näki vielä sateenkaarenkin, oli syytä olla kiitollinen. Sateenkaarta ei kuitenkaan näkynyt. Kätilöopiston tienoilta nousevat tummat pilvet lupasivat sateen jatkuvan.

Maana silmäili aitojen takana rönsyäviä nurmikkoisia pihoja, joilla hehkuivat keltaiset päiväkakkarat, siniset ja keltaiset iirikset, jalostetut lupiinit, jättikullerot ja muut alkukesän kukat. Mökit seisoivat sotilaallisissa riveissä hoidetuilla tonteillaan. Pihoilla korjattiin sateen tuhoja, asetettiin tukia vadelmapensaisiin ja yritettiin saada maata pitkin retkottavia kasveja virkoamaan. Juhannusruusuhan on jo nupuilla! Maana huomasi. Presidentti Tarja Halonen, jolla oli mökki Marjaniemessä, oli sanonut jossain lehtihaastattelussa, että siirtolapuutarha oli paikka, jossa saattoi nauttia sekä hyvistä liikenneyhteyksistä että kasvun ihmeestä. Se oli totta. Vallilan siirtolapuutarha sijaitsi aivan urbaanin Kallion kupeessa ja vain muutaman kilometrin päässä kaupungin ydinkeskustasta. Lisäksi mökkeily siirtolapuutarhassa oli ympäristöystävällistä, ja siellä auteltiin myös naapureita, toimittiin talkooperiaatteella ja järjestettiin yhdessä juhlia ja myyjäisiä. Maana oli itsekin ollut aikoinaan myymässä puutarhatorilla avomaankurkkuja ja viinimarjoja. Se oli paitsi hauskaa, myös tapa välttyä vaivalloiselta säilömisurakalta.

Puutarhan kaariportilta Maana kääntyi kohti Toukolaa. Intiankadulla pentu juuttui räksyttämään punaisen talon pihaa vartioivaa labradorinnoutajaa, joka katseli heitä ystävällisillä nappisilmillään. Täällä pennulla olikin paljon leikkikavereita: Toukolan 1920-luvulla rakennetut puutalot sijaitsivat suurilla tonteilla, joten koirilla oli hyvää tilaa juoksennella. Arabian tehtaan työläisten rakentamissa taloissa asui nykyään taiteilijoita, tieteenharjoittajia ja virkamiehiä, jotka arvostivat idyllistä puutaloasumista lähellä ydinkeskustaa. Kaironkatu, Koreankatu, Siamintie… Kadut olivat kuulemma saaneet eksoottiset nimensä niiden maiden mukaan, joista Arabian tehdas oli tuonut savea astioittensa valmistamiseen. Jokaisen talon pihassa kukki hedelmäpuita, piha-aitoina ryöppysivät sireenit, orapihlajat tai siperianhernepensaat. Mutta tuoksut kuvottivat häntä ja kaikki tämä ylitsepursuava kauneus raastoi silmiä. Aiemmin Maana oli nauttinut alkukesän aistillisen pittoreskista vaiheesta ja surrut, että se meni aina ohi liian nopeasti.

Keskellä Intiankadun ja Sumatrantien risteystä kipitti harmaa kissa maha maata viistäen. Pentu ryntäsi sen perään ja vetäisi Maanan mukanaan ajotielle. Samassa musta Mercedes töksähti jarrut kirskahtaen vajaan metrin päähän Maanasta. Maana siirtyi sydän pompottaen takaisin jalkakäytävälle ja kiskoi vastaanhangoittelevaa koiraa perässään. Hän heilautti Mersun kuljettajalle anteeksipyytävästi kättään vaikka ei tätä nähnytkään: auton tummennetut lasit heijastivat peilin tavoin tien varteen istutettuja lehmuksia. Auto jatkoi kulkuaan, ja Maana katsoi ihmeissään sen perään. Hän oli mielestään nähnyt uutuuttaan kiiltävän auton jo pari kertaa tänään.

Maana jatkoi mietteissään sireeneitä pursuavan Syyriankadun ja Siamintien kautta Damaskuksentielle ja edelleen Borneontielle, joka sijaitsi Toukolan koillisreunalla lähellä Annalan kartanon maita. Borneontielle päästyään Maana näki saman Mercedeksen seisovan Kaitsun talon edessä. Kun hän käveli sitä kohti, se lähti liikkeelle ja kurvasi Hämeentien suuntaan. Alueesta kiinnostunut talonostaja, hän kuittasi asian mielessään. Toukolassa oli taloja myynnissä harvoin, ja ostajakandidaatit saattoivat tehdä hyvissä ajoin tiedusteluja myyntiin tulevista kiinteistöistä.

Borneontie kolmosen puuportti narahti, kun Maana päästi pennun edellään pihaan, jonka pohjoislaidalla avautumassa olevat kielot kohottivat päitään. Skillojen, helmililjojen ja mukulaleinikkien loisto oli jo hiipunut, ja linnunsilmät ja juolavehnä alkoivat levittäytyä niiden tilalle. Kaitsu oli päästänyt viime vuosina pihansa rupsahtamaan. Ei ihme, koska mies oli yhtenään matkoilla ja halusi vastaeronneena etäisyyttä entiseen elämäänsä. Se koitui Maanan onneksi, koska kesä vehmaassa Toukolassa sopi hänelle oikein hyvin. Isossa talossa sai kuljeskella huoneesta toiseen, katsella ikkunoista neljään ilmansuuntaan ja ajatella sinisiä ajatuksia niiden lyijynharmaiden sijaan, jotka olivat vallanneet hänen mielensä.

Sairausloman aikana Maanalla ei ollut muita velvoitteita kuin pitää oman väitöskirjansa aihetta sivuava esitelmä geenitekniikan populaariseminaarissa. Vähän ennen juhannusta järjestettävä seminaari tuskin aiheutti lisästressiä. Lääkäri ei kuitenkaan tuntunut olevan asiasta samaa mieltä. Maana naurahti. – Runoja ja ristisanoja, hän sanoi pennulle väistellessään suurimpia vesilätäköitä. Niitä lääkäri oli suositellut sitten kun silmät taas alkoivat kestää tekstin seuraamista. Oliko tämä oikein viisas? Vai kon’tohtor’, kuten tutkimusteknikko Sassi kutsui kaikkia työterveysaseman lääkäreitä. Runot ja ristisanat voisivat olla hyvää terapiaa, kun sanat olivat hukassa, mutta eiköhän hänellä olisi parempaakin tekemistä…

Pihassa mustarastas tervehti Maanaa tutulla vihellyssarjalla ja lennähti ohi aivan vierestä. Maana katkaisi sateen piiskaamasta valkoisesta sireenipensaasta muutamia oksia mukaansa, avasi ulko-oven ja astui sisään. Pentu ryntäsi vesikupilleen ja alkoi ahneesti juoda lotkuttaa. Maana meni