Lastani et tapaa

By Marja Toivio

Suomalaiseen oikeusjärjestelmään pureutuvan sarjan mukaansatempaava avaus. Asianajaja Katariina Elosalon leipäpuuta ovat hankalat avioerot huostaanotot, lähestymiskiellot ja pahoinpitelyt. Kun mies osoittautuu väkivaltaiseksi, kolmen lapsen äiti Sini kääntyy Katariinan puoleen hakeakseen avioeroa ja lastensa yksinhuoltajuutta. Aluksi selkeältä vaikuttanut tapaus näyttäytyy kuitenkin pian uudenlaisessa valossa. Onko avioerossa äidin kosto tärkeämpi kuin lapsen oikeus isään? Myös Katariinan omassa menneisyydessä ilmenee käsittelemättömiä asioita.

Lastani et tapaa on perhejuristi Katariina Elosalosta kertovan sarjan ensimmäinen osa.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Jul 4, 2019
• ISBN: 9789178292301

Book preview

[e-mail]

1

Myöhemmin Katariina muistaisi maaliskuun ennen kaikkea tutustumisestaan Veeraan. Mutta myös löytämistään vanhoista kirjeistä ja levottomista unista, jotka liittyivät kaikki hänen kauan sitten kuolleeseen isäänsä. Mennyt tuli unien kautta uudelleen lähelle, eikä hän tällä kertaa pyrkinyt torjumaan sitä. Päinvastoin. Hän yritti järjestää muistojaan kuin hapertuneita valokuvia albumiin, pois ummehtuneesta pahvilaatikosta silkkipaperin ja kartongin väliin, jossa ne pysyisivät turvassa ennenaikaiselta tuhoutumiselta. Omasta mielestään hän onnistuikin siinä. Ja apu tuli yllättävältä taholta: Sepolta, jolle hän oli paljosta kiitollinen. Hän puolestaan halusi auttaa Seppoa suuressa muutoksessa, eläkkeelle siirtymisessä.

Unet lakkasivat kumma kyllä vaivaamasta pian kirjeiden lukemisen jälkeen; ehkä hän näki unia kerrankin tarpeeksi.

Mutta suurin ihme oli ystävystyminen Veeran kanssa. Veera aloitti koulun edellyttämän harjoittelun Katariinan työpaikalla maaliskuun puolivälin jälkeen. Erikoinen sattuma oli, että Veeran tuloaamuna toimistolla koettiin arvaamattomia muutoksia ja henkilövaihdoksia. Katariinasta ne olivat pelkästään tervetulleita.

Maaliskuussa tapahtui paljon sellaistakin, jonka halusi vain unohtaa. Lumentulo rikkoi kaikki ennätykset. Sulan kauden jälkeen Helsinki muuttui jälleen valkeaksi kaupungiksi. Kadut tukehtuivat lumeen. Autot jäivät jumiin sivuväylille ja pellit rutisivat. Tuiskuissa tarpovat ihmiset pelkäsivät katoilta vaanivia jääpuikkoja, joita ei ehditty tiputtaa alas. Valkeasta kaupungista tuli vaarallinen. Niin vaarallinen, että poliisin apu oli tarpeen.

Maaliskuun kolmantena yönä Katariina heräsi ennen viittä käsivarret ja pohkeet tulessa. Hänen teki mieli raapia kutisevia jäseniään, aloittaa oikeasta käsivarresta, siirtyä toiseen ja lopulta pohkeisiin. Mutta hän malttoi mielensä ja jäi makaamaan peiton alle kädet kyljissä, kuolleen miehen asentoon. Hän keskitti kaiken huomion itsestä pois, hämärässä hädin tuskin erottuvaan kattoon, ilmankostuttimen tasaiseen ääneen ja siitä aistittavaan höyryyn.

Huoneessa tuoksui toffeelta; kuin siellä olisi syöty Brunbergin imeliä Alku-karamelleja, lapsuuden herkkuja, jotka eivät enää aikuisiällä maistuneet. Haju sai Katariinan aivastamaan voimakkaasti ja vasta silloin hän huomasi, että kaihdin oli jäänyt vetämättä alas. Oliko hän siis nukahtanut ennen aikojaan valkoviinistä ja rakastelusta väsähdettyään? Toisin sanoen sammunut ensimmäistä kertaa elämässään. Ei, ei hän ollut sammunut vaan hyvästellyt Peterin eteisessä. Hän muisti nyt selvästi tuon ohikiitävän hetken, miehestä lähtevän tuoksun, josta hän ei ollut pitänyt, sen herättämät tunteet ja heittäytymisensä sängylle pettyneenä iltaan. Vasta sitten hän oli nukahtanut.

Katulamppu ikkunan tasalla valaisi huoneen sängynpuoleista päätä ja jätti toisen puolen pimentoon. Valoläikät leikkivät pussilakanan satiinipinnalla muodostaen uudenlaisia kuvioita sitä mukaa kun hän liikutteli jalkojaan peiton suojassa. Katariina sytytti lukuvalon ja valoläikät katosivat.

Tuttu kortisonin haju tunkeutui sieraimiin kun Katariina levitti valkoista voidetta hellävaroen ihoonsa. Hetken päästä tuoksua ei enää erottanut. Mutta kutina ei vieläkään hellittänyt. Muurahaiset iholla marssivat vakioreittiään pitkin kehoa, niitä oli vaikea väsyttää kun ne olivat kerran päässeet vauhtiin. Katariina ei malttanut odottaa rasvan imeytymistä vaan kierähti sängyn koskemattomalle puolelle, jonka viileys leikkasi hänet osiin, kuumiin ja kylmiin. Miehen paikka. Peterin lähdöstä oli neljä tuntia ja nekin hän oli nukkunut rauhattomasti pyörien. Toffeen haju, Peterin säännöllisesti käyttämä partavesi, tuoksui lakanoissa, vaikka he olivat maanneet sängyllä vain hetken. Katariina halusi hajun pois, riuhtaisi satiinilakanat sängystä ja vei ne samantien pyykkikoriin. Sitten hän avasi makuuhuoneen ikkunan selälleen tuulettaakseen huoneen lopullisesti Peteristä.

Hyytävä talvi-ilma puhalsi nurkkiin asti, siivosi huoneen isolla luudalla ylimääräisestä hajusta ja pölystä. Katariina jätti kylmyydestä piittaamatta ikkunan raolleen ja napsautti nurkassa puhisevan ilmankostuttimen pois päältä. Valkoiseksi maalattu takaseinä näytti ankealta. Huone kaipasi väriä, vaikka taulua, ja hän sovitti siihen mielessään äidin herkkää Aimo Kanervan akvarellia; keltaisia leinikkejä, kesätunnelmaa.

Viluiset pilvet vaelsivat kattojen yllä ja kapea kuu näyttäytyi. Vastapäisen talon pressuilla peitetty seinä erottui vaaleana katulampun valossa. Sen asukkaat elivät yötä päivisinkin sokeina ja avuttomina kuin myyrät koloissaan, Katariina ajatteli, ja taloyhtiön kesäksi suunniteltu julkisivuremontti alkoi yhtäkkiä ahdistaa. Kolme kerrosta alempana pakettiauto pysähtyi urahtaen rapun eteen. Lehdenjakaja, hoikka kuin kurki, nousi autosta lehtipino käsivarrellaan ja lähti kierrokselleen. Katariina ei nähnyt valonlähteitä ikkunoissa. Kivitalon täydellinen hiljaisuus. He olivat lehdenjakajan kanssa ainoat hereillä olevat ihmiset tässä valtavassa kolossissa, jonka asukkaat laskettiin sadoissa.

Mikä häntä valvotti? Äidin huono kunto, hänen harhailevat silmänsä ja linnunluiset sormensa sairaalan peitteellä? Ei. Katariina oli jo alistunut siihen, että äiti oli puheen tavoittamattomissa, makasi sängyssä kevyeksi muuttuneena. Peter, miehen äkkilähtö? Todennäköisesti. Sulla on miesasiat aina sekaisin. Mikko-veljen loukkaava kommentti taisi osua oikeaan, valitettavasti. Työt? Ei ainakaan huominen oikeudenkäynti, onneksi pelkkä valmisteluistunto, vaikkei se aivan helppo ollutkaan. Vai isän onnettomuuspaperit? Ne hän oli viikko sitten tilannut nähtyään isästä ahdistavan unen. Joko ne vihdoin saapuisivat?

Katariina hieraisi silmiään ja muisti yhtäkkiä unensa. Se liittyi isään ja isän puheluun. Ei mihin tahansa soittoon vaan siihen viimeiseen, joka silloin tällöin vaivasi Katariinaa muutenkin. Välillä, kuten nyt, hän ei ollut varma edes siitä, oliko mitään puhelinsoittoa ollutkaan. Nostiko hän vaaleanvihreän luurin ruuasta tahmeilla sormillaan ja kuuli isän käheän äänen sanovan Katariina-rakas ennen kuin äiti kysyi Kuka siellä?. Jättikö hän vastaamatta äidin kysymykseen ja vain kuunteli isän anovaa lapselle käsittämätöntä puhetta. Tarttuiko äiti lopulta luuriin ja pani sen paikoilleen ja itkikö pikku-Katariina silloin. Tiuskaisiko äiti hänelle sen jälkeen ja käski olla hiljaa. Veikö äiti hänet nurkkaan vai lähtivätkö he kauppaan. Loputon kysymysten ketju.

Toinenkin unenpätkä tulvahti mieleen; siinä he kyhjöttivät käsi kädessä Mikko-veljen kanssa avuttomina ja pelokkaina kuin emostaan eksyneet kissanpoikaset. Uni oli ollut täynnä uhkaa. Unet häiritsivät häntä, pakottivat kauas aikojen taakse ikään kuin hänen täytyisi uudestaan käydä läpi ikivanhoja tapahtumia. Ja sitä hän ei olisi halunnut, sillä elämä oli täynnä muutenkin. Nelikymppisenä. Nelikymppisenä voit katsoa eteenpäin ja taaksepäin. Sitä hänelle toitotettiin, mutta lapsista ei sentään rohjettu enää kysellä. Eteenpäin, ei taaksepäin, kiitos. Mutta unet kuiskivat muuta.

Rauhoittuakseen hän pani Bachin toisen soolosellosarjan pyörimään cd-soittimeen ja sulki silmänsä. Sellon ääni kiiri ympäri huonetta seinästä seinään, lattiasta kattoon. Koko huone värähteli. Katariina kuunteli keskittyneesti säännöllisinä toistuvia sävelkulkuja kunnes hermostuttavat ajatukset tunkivat taas mieleen, ja silmät aukesivat tuijottamaan tyhjänä ammottavaa takaseinää.

Hän oli alkuillasta toivonut, että Peter jäisi yöksi. Heillä olisi kerrankin aikaa jopa aamukahville. Kuinka idioottimaisen tyhmää, hän ajatteli nyt itsesäälin vallassa eikä kuullut kun Prélude vaihtui Allemandeksi. Peter oli vielä yhdeksältä hoitanut työasioita puhelimessa ja karjunut naama punaisena jollekin onnettomalle, joka ei ilmiselvästi antanut periksi toisen vihan edessä. Katariinan mieliala oli laskenut nopeasti ja hän oli siemaillut valkoviiniä tiiviiseen tahtiin. Peter näytti häijyltä ja pelottavalta huutaessaan suoraa huutoa, eivätkä hänen anteeksipyyntönsä puhelun jälkeen enää auttaneet nostamaan tunnelmaa. He söivät noutokiinalaista, Pekingin ankkaa, ja joivat monta lasia lisää chardonneyta. Peter sytytti pikkusikarin sijasta huulensa ja lotrasi veden kanssa puoli tuntia. Vasta sitten he rakastelivat. Peterin vaatimuksesta makuuhuoneen lattialla, jonne Katariina ehti riuhtaista päiväpeiton pehmikkeeksi. Silloin he olivat jo aivan liian humalassa. Eikä suutelemisestakaan tullut mitään Peterin palovamman vuoksi.

Sarabande pyöri jo, eikä Katariina ollut kuullut sellosarjan kahta väliosaa Préluden jälkeen, vaikka juuri ne hän olisi halunnut kuunnella. Suussa maistui happamalta, ankan ja hiivaisen valkoviinin sekoitukselta. Hän inhosi ankkaa, miksi ostaa ankkaa, miksi juoda chardonneyta kaikki Peterin mieliksi. Oli hörpättävä kulaus vettä, saatava paha maku pois suusta. Alakulo häntä vaivasi, Katariina ajatteli joutuessaan nieleskelemään uudestaan ja uudestaan, oli vaivannut jo pitkään, alakulo ja unet. Hänen päässään oli laite, jonne tapahtumat olivat tallentuneet ja nyt laite tyhjensi itseään uniin ties kuinka monennetta kertaa. Ajatus, että elämä on spiraali, joka kuljettaa muistoja ja joka kierroksella niihin luodaan uusi suhde tai tulkinta, ei lohduttanut yhtään. Hän oli hukassa uniensa kanssa ja aamuyön heräilyä hän vihasi.

Musiikki loppui.

Postiluukun kolahdus ja sanomalehden tömähdys eteisen matolle. Lehdenjakajan vilistävät juoksuaskeleet portaikossa. Ulko-oven pamahdus. Kaikki tapahtui parissakymmenessä sekunnissa. Rappukäytävä oli taas äänetön. Hetken mielijohteesta Katariina katsoi ovisilmästä. Käytävällä paloi valo. Se sammui ja syttyi uudelleen. Jonkun täytyi olla rapussa, seistä katkaisijan vieressä valmiina painamaan sitä uudelleen. Joku talon asukas? Lämpimän paikan löytänyt koditon? Laahaava ääni kuului jostain läheltä. Hän lukitsi varmuuslukon ennen kuin levitti lehden sängylle ja istuutui lukemaan sitä tyynyjen varassa. Sääennusteen mukaan pakkanen kiristyi ja Helsingin seudulla alkaisi pitkä kylmä kausi. Tämä maaliskuu tultaisiin muistamaan ankarasta takatalvesta ja normaalia suuremmasta lumentulosta, kirjoitettiin poikkeuksellisessa tiedotteessa. Lunta senttitolkulla, vahvat jäät. Koleaa kuin Kainuussa. Kelivaroitus. Autoilijoita kehotetaan erityiseen varovaisuuteen pöllyävän lumen vuoksi.

Neuroottinen pelko sai hänet katsomaan taas silmästä. Rappukäytävässä paloi valo, mutta ketään ei näkynyt, mitään ei kuulunut. Ehkä valo oli taas jumittunut paikoilleen, hän järkeili. Sillä hän oli järkevä ihminen, joka ei pelännyt asua yksin. Niin hän oli tehnyt koko aikuisen elämänsä. Jo vuosia tässä paksuseinäisessä talossa, tutussa ja turvallisessa pesäpuussa, omassa kotikolossa sen sisällä. Lämpimässä ja viihtyisässä.

Palattuaan vuoteeseen hän selasi lehteä eteenpäin kunnes pysähtyi kotimaaosaston kolmannen sivun pikku-uutiseen. Sen sisällön hän jo tunsikin, kun Kaj-kollega oli päivällä soittanut ja pyytänyt välittämään tiedon eteenpäin Peterille. Täytyihän City Lawyers Associationin puheenjohtajan saada tietää. Mutta Katariina oli unohtanut koko asian. Kyse oli kolmestakymmenestä tuhannesta, jotka lehdessä nimeltä mainitsemattoman helsinkiläisasianajajan väitettiin kavaltaneen hoitamastaan kuolinpesästä. Voi Kaj, mitä menit tekemään, Katariina oli voivotellut Kajlle puhelimessa ja kysynyt tarvitsiko tämä apua, mutta Kaj oli sanonut hoitavansa koko sopan itse. Herrasmies loppuun saakka, kavaltajanakin. Mitä sanoisivat ne nuoret kollegat, joille isällinen ja sympaattinen Kaj oli viimeksi syksyllä luennoinut ammatinharjoittamisesta?

Makuuhuoneen tuoksut olivat poissa ja huone tuuletuksen jälkeen täynnä kuivaa kurkkuun käyvää ilmaa nyt kun ilmankostutinkin oli pois päältä. Äiti tarvitsisi kostuttimen sairaalaan. Äidin luona olisi tänään käytävä, istuttava sängyn laidalla, pideltävä kädestä, kosketettava. Ihon aika oli tässä ja nyt.

Mutta ennen äitiä Katariinaa odotti hirvittävän kiireinen työrupeama toimistolla ja käräjäoikeudessa, ja sieltä päästyä taas toimistolla, jossa tekemättömät työt piinasivat enemmän kuin niiden paljous. Väsymys tuntui nyt painona silmien takana. Hänen oli pakko ottaa kaksi Buranaa lievään krapulaan. Kutina oli onneksi lakannut, mutta se voisi alkaa uudestaan. Hän päätti, että soittaisi iltapäivällä ihotautilääkärilleen ja varaisi ajan ennen kuin iho-ongelmat riistäytyisivät täysin hallinnasta. Kerran hänelle oli käynyt niin.

Peterille Katariina ei uskaltanut soittaa eikä lähettää edes tekstiviestiä. Soitot ja viestit tähän aikaan aamuyöstä olivat ehdottomasti kiellettyjä. Vaimon takia. Katariina kertoisi Kajsta kun soittaisi aamulla Peterille töihin.

klo 4.54 Seinät on paperia

Seinät on paperia jos ne olis sideharsoa mä olisin varmaan nähny et ne oli ku jotkut eläimet. Mä kirjotan kaiken mun päiväkirjaan et mä muistan et näin se meni: Virtahepojen puuskutus kuulu läpi mun korvaan vessapaperitulpat ei auttanu äänet tuli lähemmäks jouset pomppi ku kengurut ne hyppi tömähtävä hiljaisuus. Mä avasin oven raolleen. Toinen oli lattialla, toinen hutki. Verta. Jos tää on rakkautta mä oon jätkä. Mutsi tarvi apuu, mä kokeilin hätänumeroo mut se ei vastannu. Sit mä soitin naapuriin ja sanoin et nyt tarttis apuu. Mutsi vaan ulisi, faija karju mutsin nimee Sini-saatana. Sitä mä vieläki ihmettelen miten noi pikkuset aina vaan nukku eikä heränny siihen mölyyn. Faija tuli ihan hulluks, istu mutsin päällä, ei onneks tehny enää muuta. Mutsi makas hiljaa vaan. Ikuisuus. Pimpom pimpom. Naapuri ja kytät. Mä tekstasin viel Jusalle vaik oli yö et voitaisko nähä tänään. Vau, siltä tuli heti vastaan: Sure baby. Mä kelasin et yess, mä laitan mun uudet kuteet. Mä tekstasin et saisko se jostain vaik siduu ku eilen oli mun synttäriki, 15 vee on paljo. Se vastas joo. Ihq! Mut voiks mä mennä jos mutsi joutuu sairaalaan eikä pääse himaan??? Pitääks mun muka kattoo pikkusten perään. Mä soitan vaik lastensuojeluun et mä pääsen oleen Jusan kaa!!!

2

Tuhkakuppi putosi lattialle. Sekin. Seppo ei vaivautunut nostamaan palavaa tupakanjämää tammiparketilta. Ihmeekseen hänen oikea kenkänsä stumppasi jämän lattiaan. Hän itse katsoi vierestä. Ylipainoinen kaljuuntunut kuusikymppinen hapan maku suussa, päivävaatteissa, silittämätön kauluspaita roikkumassa prässihousujen päällä läpivalvotun yön jälkeen. Kenkä nousi lattiasta paljastaen litistyneen tupakan ja mustan jäljen vastahiotussa tammiparketissa. Ympärillä seisovaa ilmaa, hiljaisen asunnon heltymätön valo. Hän oli sytyttänyt kaikki lamput asunnossa loisteputkia myöten yön pimeyttä karkottaakseen.

Eilisaamusta hän oli pysytellyt kotona flunssan varjolla, teeskennellyt luuriin köhää ja yskänpoikasta kylmän rauhallisesti. Valehtelu häneltä kyllä sujui kuin luonnostaan. Sihteeri-Ritva oli ihmetellyt. Ethän sinä Seppo ole koskaan töistä poissa onko jokin hätänä, nainen oli luritellut huolehtivaista empatiaa äänessä, kysynyt tarvitsiko Seppo jotakin, ruokaa, juomaa tai lääkettä, mutta Seppo oli vakuutellut pärjäävänsä kyllä. Se nyt vielä puuttuisi, että Ritva olisi pyyhältänyt häntä auttelemaan ja teetä keittelemään.

Jokin, vaisto, vainu tai pelkkä ajan kuluminen oli saanut Sepon eilen, maanantaina, soittamaan käräjäoikeuden kansliaan aamukahvin jälkeen ja kyselemään juttunsa perään. Sen soiton jälkeen mikään ei ollut niin kuin ennen.

Viisi viikkoa sitten nuoren naisen ääni oli lausunut puhelimessa Sepon korvaan selvällä suomella: Kyllä, asianajaja Lehtinen, perille tulivat, kaikki fax-lähetyksen seitsemän sivua haastehakemusta ja yksi liite. Eikä hän idiootti ollut silloin kysynyt käräjäoikeuden kansliassa työskentelevän nuoren naisen nimeä tai titteliä eikä sillä kertaa edes ottanut talteen laitteen uumenistaan suoltamaa vahvistusilmoitusta faxin perillemenosta. Jostain käsittämättömästä syystä.

Kun taas eilisaamuisen toimistosihteerin nimi, Iida Kuivalainen, tallentui pääkopan kovalevylle kuin itsestään. Nimi ja flegmaattinen äänensävy, jolla sanat lausuttiin, ne hän kyllä muistaisi maailman tappiin ilman minkäänlaisia muistiinpanoja. Haastehakemus on leimattu saapuneeksi maanantaina 8.2., Kuivalainen kertasi hikeentyneelle Sepolle kolme kertaa ennen kuin tämä uskoi todeksi sen mikä ei voinut olla totta. Pyytämättä toimistosihteeri Kuivalainen selitti Sepolle miten kansliassa toimitaan kaikkien faxien kanssa. Mihin pinoon faxilla saapunut haastehakemus laitetaan ja missä konkreettisessa paikassa se leimataan saapuneeksi.

Puhelu kesti ainakin viisitoista minuuttia ja sen aikana Seppo kuvitteli mitä oli tapahtunut. Mahdollisuuksia oli lukemattomia. Paperit tipahtivat toimistotytön käsistä lattialle kun hänelle tuli kiire vessaan. Vessareissun jälkeen tyttö nakkasi ne väärään pinoon, siihen, jota alettiin käsitellä vasta maanantaina. Vaihtoehto kaksi: tytön poikaystävä soitti, puhui tytön pyörryksiin ja tämä unohti paperit lojumaan faxin viereen. Siitä joku toinen korjasi ne maanantaipinoon. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Leima ratkaisee, Kuivalainen toisti metallisella äänellä kun Seppo oli jankannut lähettäneensä haastehakemuksensa perjantaina, ei maanantaina, ja saaneensa siitä kansliasta puhelimitse vahvistuksenkin. Seppo oli lyöty ja lamaantunut. Hän oli ammattikielellä sanottuna ryypännyt fataalin kun haastehakemus ei ollut ehtinyt ajoissa perille ja oikeudenmenetys oli tällä kertaa lopullinen. Päämies menettäisi mahdollisuuden saada satatuhatta lisää. Helvetti satatuhatta.

Milloin päämies saisi tietää, oli Sepon ensimmäinen itselleen esittämänsä kysymys Kuivalaisen kanssa käydyn puhelinkeskustelun jälkeen. Päämies, toimitusjohtaja Jari Vesikko, oli Sepon mielestä niitä optimistisia hyperaktiivisia tee-se-itse-miehiä, joita ilman Suomen pyörät pysähtyisivät. Seposta tuntui, että hän oli saanut mieheltä ylimääräistä energiaa. Päämies oli kehunut Sepon aikaansaannosta, seitsemän sivua pitkää haastehakemusta, ja hän oli polleana faxannut sen eteenpäin.

Kukaan vakuutusyhtiön käsittelijää lukuun ottamatta ei tiennyt. Vielä.

Mutta kohta pitäisi informoida asiakasta, pahoitella tilannetta, antaa ymmärtää, että toimiston vastuuvakuutus korvaisi tarpeen vaatiessa kaiken. Sitten soittaa konkurssipesän hoitajalle, sille Vikströmin nilkille, joka oli neuvottelussa katsonut häntä kuin hyönteistä.

Jos Seppo olisi tuona hetkenä voinut nähdä tulevaisuuteen, hän olisi rauhoittunut ja pannut päänsä tyynyyn. Sen sijaan Sepon pääkoppa oli hajota ja hänen koko vartalonsa vapisi kuin horkassa. Hänestä tuntui, ettei hän hallinnut päätään, joka heilui holtittomasti tikun nenässä edestakaisin kuin vieteriukolla. Tai sitten hänelle oli puhjennut Parkinsonin tauti, sama sairaus kuin isällä aikanaan. Hänen pitäisi mennä lääkäriin ja tutkituttaa päänsä. Ja uusia unilääkereseptinsä.

Rauhoittuakseen hän kaatoi itselleen viskimoukun taskulämpimästä pullosta ja hörppäsi samantien ison kulauksen. Juoman maku kirpaisi suussa. Seppo kohotti lasin uudelleen huulilleen, juomaa loiskahti rinnuksillekin. Nyt saa riittää, hän päätti ja samassa aine alkoi vaikuttaa. Lämpö levisi jäseniin, muutti ne untuvankevyiksi. Päässä karkeloi. Lisää viskiä. Hän kumartui nostamaan kaatunutta tuhkakuppia lattialta ja joutui väkisin katsomaan aikaansaannostaan: mustaa jälkeä parketissa. Helvetin helvetti. Hän haistoi tupakan ja oman hikensä epämiellyttävän sekoituksen ja tunsi hikikarpaloiden tippuvan selkää pitkin vyötäisille.

Patterista kuului naksutusta. Seppo nousi hikeä valuvana sohvalta ja potkaisi äkäisesti lähintä patteria. Ääni lakkasi. Huoneessa oli taas liian kuuma, säädöt vinksin vonksin vaikka Seppo oli hallituksen puheenjohtajana huomauttanut niistä huoltoyhtiölle monta kertaa. Hän avasi seisaallaan paidan napit ja löyhytteli helmoilla itseään. Sitten hän istui ohi, kellahti lattialle pyrstölleen ja jäi siihen, lattia tuolina. Täydellinen alennustila, mies kanveesissa.

Keneltä kysyä mokastä. Pekkaa ei voinut ajatellakaan, yhtiökumppania ei saisi vetää mukaan tähän ralliin. Hän olisi yksin vastuussa. Hän ottaisi vastuun, hän ei ollut mikään vastuunpakoilija jos tiukka paikka tulisi, selvä se.

Sitten kirkastui: tämä oli viimeinen niitti. Hänestä ei ollut enää näihin hommiin, asianajotoimiston vastuulliseksi osakkaaksi. Tämä oli kokeneelta konkarilta sellainen moka, että häneltä loppuisivat toimeksiannot siihen paikkaan mikäli tieto leviäisi. Vai liioitteliko hän? Ihan kuin hammasta jomottaisi. Kipu tuntui leukaluussa, koko päässä, säteilykipuna jäsenissä. Kun joka paikkaa särki, kun uni ei tullut vaikka perkele mitä teki, kun päässä pyöri kuin olisi karusellissa. Saatanan sirkus loppuisi nyt temppuineen päivineen! Hän myisi osuutensa, eroaisi Suomen Asianajajaliitosta, typerästä City Lawyers Associationista, kaikista turhanpäiväisistä yhdistyksistä ja jäisi eläkkeelle. Ja mitä hän sitten tekisi? Mitä väliä sillä oli mitä hän tekisi, eronnut kuusikymppinen eläkeläinen tympeine ryppyineen, ketä se kiinnosti? Ei ketään.

Seinät tulivat lähemmäksi. Pian ne kaatuisivat päälle ja runttaisivat hänet lopullisesti. Seppo asettui makuulle sohvan syliin, upotti pään tyynyyn ja saneli anomusta elämälle: Anna mulle rauha. Sohvan jouset eivät kantaneet tarpeeksi ja hän makasi kuopassa ranka mutkalla. Valoja hän ei uskaltanut sammuttaa.

Muutama tunti aamuun. Sitten helvetti alkaisi, tai olihan se jo alkanut eilen. Lapset, Miia ja Jani, heille pitäisi kertoa ensimmäisenä, että työt olivat nyt loppu. Hänen teki mieli soittaa oitis Miialle ja varoittaa tulevasta. Jani pärjäisi omillaan, olisi jo aika, kuivilla hänen ansiostaan saatana, eikä Keniaan voisi soittaakaan, ties missä poika liikkui savanneilla tai sademetsissä puunistutuksessa jonkun järjestön lähettinä ruokapalkalla. Entä Hilla? Ei kai hänellä ex-vaimoa kohtaan mitään velvollisuuksia enää ollut. Paitsi tietysti taloudellisia, yhdessä aikanaan sovitun viidensadan euron elatusavun muodossa. Loppuisi sekin.

Seppo punnitsi hopeanväristä Nokiaa kämmenellään. Siitäkin olisi luovuttava, työsuhde-edusta, selvä se. Niin kuin leasingautosta, työhuoneesta ja toimiston avaimistakin. Helvetti, se oli pahinta, jättää tuttu itse luotu työpaikka ja ihmiset siellä, astua tyhjän päälle ja hautautua omaan koloon haavoja nuolemaan. Kuinka paljon toimiston maine kärsisi? Se ei kärsisi yhtään jos hän nyt pitäisi pään kylmänä ja vetäytyisi. Totaalisti. Hän ei ryhtyisi villiksi lakimieheksi. Minkäänlaista lakiasiaintoimistoa hän ei panisi enää pystyyn sen jälkeen kun luopuisi asianajajatittelistä. Jotkut tekivät niin erottamisensa jälkeenkin. Hoitelivat ihmisten asioita entiseen malliin. Hän ajaisi vaikka taksia jos ei muuta keksisi. Seppo näki itsensä pullean mersun etupenkillä kyyditsemässä entisiä kollegoja pitkinä öinä pikkujouluaikaan, vastailemassa heidän tungetteleviin kysymyksiinsä elämänmuutoksesta, kaatumassa sänkyyn kahdentoista tunnin työrupeaman jälkeen lompakossa mitättömät tienestit.

Miia nukkuisi vielä, tyytyväistä nuoren naisen unta isin ostaman Yrjönkadun trendikaksion parvella. Tietämättömänä isänsä väistämättömästä romahduksesta, joka merkitsisi muuttoa lähiöön heille kummallekin. Stokkan herkun vaihtumista lähi-Siwaan, kävely- ja ratikkamatkojen muuttumista 50 minuutin köröttelyyn ruuhkabussissa. Hänen oli pakko soittaa.

- Anteeksi Miia-rakas. Isäsi on kusessa, Seppo sanoi ääni vapisten.

- Mistä on kysymys? Mitä sä puhut?

- Lopetan työt.

- Lopetat, oletko sä sairas?

- Yrjönkatu menee myyntiin.

- Mitä? Et voi olla tosissasi.

- Puhutaan myöhemmin, Miia-rakas.

Se oli sanottu. Ilman selityksiä. Totuus. Eikä sitä ollut edes vaikea sanoa. Hän oli helpottunut. Ja jotain vielä parempaa tuntui kehossa, joka oli yhtäkkiä rento ja oma kuin saunan jälkeen. Ja sekin tuntui nyt suorastaan siunaukselta, että hän ei ollut ottanut Miiaa heille töihin vaan hankkinut tälle jotain parempaa, paikan dynaamisessa toimistossa keskellä kaupunkia. Miia-parka oli nieleskellyt koko puhelun alusta loppuun ja tehnyt vain muutaman täydentävän kysymyksen, joihin oli ollut helppo vastata: Kyllä, isä jättää työnsä. Kyllä, se on ainoa vaihtoehto. Kyllä, Yrjönkatu on valitettavasti myytävä.

Viskilasi oli vielä puolillaan. Kusen väristä, Sepolle tuli mieleen kun hän katsoi lasin sisältöä väsymyksestä kirvelevin silmin. Hän joi lasin tyhjäksi yhdellä kertaa, haistoi vahvan savun hajun ja irvisti. Sitten valkeni. Pelkkää valetta, että hän muka piti skottilaisista single malt -viskeistä. Viskit Pekka oli snobistiseen tyyliinsä esitellyt hänelle yhteisissä illanistujaisissa toimiston alkuaikoina. Pekka ja Pekan viskilaadut. Pelkkää paskaa tai pikemminkin kusta värinsä puolesta ja muutenkin koko juoma. Ja silti hän varastoi viskiä kotona ja töissä pullotolkulla vuodesta toiseen, osti kaikilta lentokentiltä, tarjosi tutuille ja joskus onnistuneen neuvottelun päätteeksi asiakkaalle. Ja sama päti saatana niihin muka fiineihin vuosikertaviineihin, joita Pekka oli hänelle neuvonut. Alkoholi juomisessa se pääasia oli.

Seppoa nauratti. Alkaisiko tästä uusi rehellinen ja aito elämä? Tulisiko hän omaksi itsekseen elämäntaito-oppaiden terminologialla sanottuna? Hillan viljelemä termi ei ollut niin täyttä huuhaata kuin muut naisen puheet. Kyllä elämä kantaa ja yksinkertaisuus on sittenkin parasta mitä elämä voi tarjota ja elä hetkessä -horinat ynnä muuta roskaa. Hän kirosi ääneen ja rauhattomuus palasi. Hillan ajattelemisestako se johtui? Ja sitä hetkessä elämistä hän ei kerta kaikkiaan sietänyt, tässä se nyt oli, yhtä helvetin tikkatauluna olemista, kuluisikin nopeasti.

Nihkeä kuumuus puristi Seppoa. Pää tuntui kiehuvalta, katse sameni ja kainalot tippuivat hikeä. Asunto oli huono sauna. Paita oli ajat sitten liimaantunut selkään. Patteri naksutti taas aivan kuin siihen olisi kytketty moottori kiusaamaan onnetonta asukasta. Äkeissään hän näpytteli huoltofirman 24h-numeron, odotti ja odotti, sitten vastaaja kytkeytyi päälle.

- Asianajaja Seppo Lehtinen tässä, hallituksen puheenjohtaja, iltaa tai yötä

niin perkeleesti. Tulkaa ja vähän äkkiä kutoseen säätämään patterit! Täällä paistuu saatana! hän huusi lopuksi täyttä kurkkua.

Tyytyväisenä, että oli saanut purettua aggressioitaan Seppo päätti, ettei yrittäisikään enää nukkua ja lähti suihkuun.

3

Miian päässä jyskytti, korvien juuressa. Hän kuuli hakkaavan rytmin ja tuntui kuin osa hänestä pyrkisi ulos ääriviivoistaan. Hajoaisi atomeiksi seinille. Peukalonpään kokoisen kellon fosforoitu pitkä viisari liikkui tasaisen varmasti, pienempi pysyi paikoillaan neljän viiden välissä. Sekunnit tikittivät eteenpäin, minuutit, aamuyön tunti vaihtuisi pian toiseksi. Kellotaulu loisti lyhtynä pimeässä.

Miia arvuutteli oliko isä valvonut koko yön vai torkahdellut välillä kuin vanha koira. Ainakaan hän ei ollut kyennyt odottamaan aamuun, vaan soittanut sillä hetkellä kun oli tullut pakottava tarve puhua. Yksinäinen isä kaikuvassa asunnossaan. Miia näki hänet istumassa aamutakkisillaan lempituolissaan täysinäinen viskilasi kädessä, kuuntelemassa yön hiljaisuutta puhelun jälkeen. Siihen hän jäi, samettituoliin kyhjöttämään, juomaan lasin tyhjäksi, imemään jääpaloista viimeiset viskin maut. Yksin.

Kello tikitti. Miia kaivoi muistista viiden vuoden takaisen 20-vuotissyntymäpäivänsä. Isä ojentamassa litteää lahjapakettia ylpeyttä äänessä: Miia-kulta, ei mikään vulgääri Rolex, vaan laadukas sveitsiläinen, Tissot, siinä maassa osataan tarkkuustyö. Miia ei ollut ensin pitänyt kellon perinteisestä muotoilusta, mutta mitä pitempään se oli hänen ranteessaan tikittänyt, sen paremmalta se oli alkanut näyttää. Hän ei riisunut sitä koskaan, ei nukkumaan mennessä, ei suihkussa, ei edes uimahallissa. Kello oli vedenpitävä ja