Tappajan Palkka Kuolema: Komisario Kohonen Oulusta

By Heini Aunola

Tessa Virtanen on kolmikymppinen perheenäiti, joka pitää unelmahippuset blogia. Blogin kuvat ovat kauniita ja Tessan elämä kuin satua.
Mutta voiko kenenkään elämä olla täydellistä unelmaa?

Pian tapahtuu murha ja Tessan elämästä paljastuu omat varjopuolensa.

Oululainen komisario Hannu Kohonen tiimeineen saa tapauksen tutkittavakseen.

Ja taustalla tilannetta seuraa heinäpääläinen tarkkasilmäinen mummeli.

Kuka seuraa ja ketä ja kuka lopulta on syyllinen kuolemaan ja valheisiin?

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: May 10, 2019
• ISBN: 9789523183230

Heini Aunola

Tappajan palkka kuolema on Aunolan esikoisteos ja se aloittaa komisario Kohosen tutkimukset Oulussa.

Book preview

Tappajan Palkka Kuolema

Tappajan palkka kuolema

1

Valmistusmerkinnät

Tappajan palkka kuolema

1

Hän katsoi tietokoneensa ruutua. Istui siinä ihan hiljaa ja luki tekstiä. Yhä uudestaan ja uudestaan, sana sanalta, lause lauseelta hän imi tekstin sisältöä iteensä.  Hän tiesi, että pitäisi tulostaa. Tulostaa teksti ja laittaa se sinne. Kansioon. Mutta tulostinpaperi oli loppu, eikä hän vielä ollut valmis lähtemään. Ei tuonne ihmisvilinään, kadulle kulkemaan. Nyt piti vain odottaa. Kyllä hän jaksaisi. Olihan hän taas odottanut jo viikon. Uutta päivitystä. Unelmahippusista.

Lapset kinastelivat ja odottivat nälkäisinä puuroaan aamiaspöydässä. Keittiö oli sekaisin, suorastaan likainen.  Iltapalan jämät vielä pöydällä, romanttisen sellaisen, Tessa hymähti ja vilkaisi itseään mikrosta heijastuvasta lasista. Todellista vaaleaa unelmaa, siltä hän näyttikin, silmäpusseineen ja väsymyksestä kalvennein kasvoineen. Siitä kynttilästä valaistusta pöydästä olikin napsaistu kuva blogia varten, patongit ja pestot houkuttelevasti esillä. Sen jälkeen kulissit saivat romahtaa ja puhkesi riita. Lapset eivät sitä onneksi kuulleet, eivät ainakaan päästelleet ääniä vaaleanpunaisesta unelmastaan. Huoneesta, jota oli hartaasti maalattu ja laitettu, tehty siitä kahden prinsessan kamari.  Ja tätä kamaria ja koko heidän  kotiaan oli kuvattu blogia varten lukuisia kertoja. Tessa tiesi, että blogi kuvasti enemmän hänen unelmiaan kuin omaa todellista elämäänsä.

Tessa laittoi kahvin tippumaan ja lappasi puurot lasten lautasille. Aamiaisen jälkeen hän siisti keittiön, pyyhki pöydän ja keräsi tiskipöytää iltapäivästä koristaneet viilipurkit roskiin. Tessa laittoi astianpesukoneen päälle ja avasi koneensa. Jokunen turha sähköposti, jotka oli nopeasti lukaistu. Hän vieraili muutamassa blogissa, ihasteli onnistuneita kuvia ja kaunista tekstiä ja ajatteli, että tänään täytyisi  päivittää omaakin blogia. Viikko oli jo vierähtänyt viime teksistä. Hän oli kirjoittanut koko perheen ihanasta luontoretkestä ja lisännyt blogiin hurmaavia kuvia luontopolun varrelta. Oravasta, joka juoksenteli puunoksilla, lapsista, jotka söivat Tessan tekemiä herkullisia välipaloja, miehestä, joka käveli vahvan näköisena pitkospuita pitkin ja Tessasta itsestään aurinkoisesti hymyilevän kuvan tyttäret sylissään. Lapsilla oli ihanan hempeät vaalenpunaiset neuletakit ja roosan väriset housut jalassaan. Ei ollenkaan sopivat vaatteet luontoretkelle, mutta kauniit ja sitä lukijat janosivat. Kauniita paloja hänen perheensä päivistä, unelmia ja jotain saavuttamatontakin.  Ja Tessa itse, hän itse halusi tätä. Suorastaan tarvitsi.

Hän laittoi koneen hetkeksi syrjään ja siistittyään talon, meikkasi. Lapsille hän puki ihastuttavat asut ja otti kameransa esille. Muutama kuva riittäisi, hän lisäisi blogiin vielä kuvauksen eilisestä kahden keskisestä iltapalasta miehensä kanssa ja päivitystä varten napsaistun kuvan.

"Eilen illalla ihanien tyttöjemme mentyä nukkumaan, nautimme mieheni kanssa rauhallisen iltapalan kahden kesken. Juttelimme elämästämme ja haaveilimme tulevasta.. puhuimme perheestämme ja tietysti siitä kuinka ihanat lapset meillä on.. Täytyy sanoa, että juuri nyt elän sitä elämää jollaisesta nuorempana haaveilin.. en kyllä olisi uskonut, etta voisin saada kaiken tämän.

Tänään sitten olemme aloitelleet päivää rauhallisin merkein. Kun olin saanut aamukahvini juotua ja lapset massut täyteen terveellistä puuroa niin päivä sai taas alkaa. Lapset leikkivät huoneessaan nukkeleikkejä ja itse sain rauhassa istuskella ja virkata talven varalle lapsukaisille villasukkia. Samalla kuuntelin lastenhuoneesta kantautuvaa keskustelua ja naureskelin itsekseni. Oli hauskaa. Nyt alan valmistamaan paivällistä kotiin saapuvaa miestä varten. Hän laittoikin tuossa päivällä viestiä, että oli ostanut lapsille jotkin yllätykset.. ei malttaisi odottaa.. "

Tessa sai päivityksen tehtyä ja napsaisi koneen kiinni. Onneksi hän oli tajunnut ostaa eilen kaupasta valmisruoan, ei hän millään jaksaisi tehdä tänään ollenkaan ruokaa, niin väsynyt hän oli. Ja niin tuntuivat olevan keskenään kinastelevat lapsetkin.

Hän päätti lähteä ulos, kadulle. Ostamaan tulostuspaperia. Ei hän luottanut koneisiin, ei hän niin hölmö ollut. Paperi ja kynä ja mustaa valkoisella. Se oli jotain.. se oli jotenkin selkeämpää  ja puhtaampaa. Teksti paperilla, paperilla, jota sai rapistella ja kosketella ja sitten laittaa Kansioon. Ja sieltä ottaa tarvittaessa ja lukea. Lukea kuin kirjaa. Uusimman päivityksen hän luki aina koneeltaan, rauhassa, useaan kertaan ja kun hän oli valmis, hän tulosti tekstin ja laittoi tekstin Kansioon. Ja Kansion laatikkoon ja laatikon kaappiin. Siellä se oli turvassa häntä varten, elämä, joka kuului hänelle.

Hän pukeutui lämpimästi, kietoi kaulansa ympärille ison huivin ja otti laukun eteisen kaapista. Hän käveli rappuset alas ja aukaisi rappukäytävän oven ulos Kirkkokadulle. Vanhasta talosta poistuessaan raittiin ilman tunsi sieraimissaan heti. Hän käveli Heinäpään katuja keskustaan päin ja huomasi läheisessa puistossa kirmaavat lapset. Rotuaarille päästyään hän kävi kirjakaupassa ostamassa tulostuspaperia sekä uuden hienon kuulakärkikynän. Muihin kauppoihin hän ei välittänyt mennä, eikä hän tästä ihmisvilinästäkään oikein pitänyt. Eräs hänen ystävätär oli kerran sanonut, että hänen tulisi muuttaa jonnekin maalle kun hän ahdistui ihmisvilinässä ja nautti hiljaisuudesta. Silloin hän melkein loukkaantui, hänkö muuttaisi maalle, ei ikinä. Hän ei pitänyt hälystä, eikä täysistä kaupoista, mutta ei se sitä tarkoittanut, etteikö hän pitäisi kaupungista ja kaupungilla asumisesta. Ja kerrostalosta ja kerrostalon äänistä. Kadulla hän kiirehti askeliaan. Oli jo kiire päästä kotiin.

Tessa ei osannut sanoa millon tämä valheiden ja salailun kierre oikein oli alkanut. Pikkuhiljaa se oli luikerrellut hänen elämäänsä, vähitellen ja ihan huomaamatta, jäänyt sitten sinne asumaan. Päällisin puolin hänen elämässään kaikki oli hyvin, hänellä oli kaunis tilava koti, aviomies ja kaksi tytärtä, kuten hän oli aina toivonutkin. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan. Se onnellisuuden hurma, satumaisuus, sitä hän ei ollutkaan tavoittanut. Vain ohikiitäviä onnen hetkiä, pieniä unelmahippusia. Siitä hän oli bloginsa nimenkin keksinyt, unelmahippusia. Mutta ei Tessalle pelkät hippuset, muruset riittäneet. Hän halusi oikeasti sellaisen satumaisen elämän, sen elämän, jonka oli blogiinsa luonut.

Maria tuli tyhjään kaupunkikotiinsa. Sytytti valot pimeään asuntoon ja päätti keittaa teetä. Töissä oli ollut hektinen päivä. Heti aamusta oli toimistoon lapannut asiakkaita, oli tapaamisia ja erään aika kinkkisen jutun sovittelukin. Maria  ei ollut ehtinyt syödä kunnollista ateriaa koko päivänä, vain muutaman nopean välipalan  ja nyt oli nälkä, mutta ei energiaa syödä. Tee auttaisi ja rauhoittaisi. Maria  jätti päällysvaatteet ja salkun eteiseen ja meni keittioon. Hän keitti pannullisen teetä ja sitten illalla voisi  valmistaa vaikka kunnollisen munakkaan.

Keitettyään pannullisen teetä, Maria siirtyi höyryävän mukin kanssa sohvalle viltin alle  ja kuumaa juomaa hörppiessään  katseli ympärilleen. Hän viihtyi tässä asunnossa, kodissaan. Mukava kaksio, aika pimeä tosin,mutta se miellytti Mariaa. Koti oli hänen turvasatamansa. Oli ihanaa työpäivän jälkeen  sytyttää kynttilä ja käpertyä viltin alle lukemaan kirjaa. Hän nautti ikkunasta avautuvasta maisemasta, Toivoniemen kauniista kerrostaloista, näkymästä Kuusisaareen ja Raattiin. Tuiran korkeat kerrostalot rauhoittivat mieltä ja jostakin kummallisesta syystä Maria tunsi lohdutusta Tuiran silloilta ohi hurahtelevia linja-autoja katsoessaan. Vaikka eihän se enää ihan sama asia ollut, nyt kun bussitkin jo olivat vaihtaneet väriä, Maria hymähti ja päätti avata koneen.

Kun Maria oli selannut iltasanomien uutiset, han näppäili koneelleen siskonsa blogin osoitteen.  Maria tiesi olevansa vanhanaikainen, mutta  hän ei todellakaan ymmärtänyt miksi ihmiset näitä blogejaan pitivat. Kuvasivat kotejaan ja asujaan ja syömisiään ja mahdollisia lapsiaan, kertoivat tekemisensä ja menemisensä jopa vaarallisen yksityiskohtaisesti.  Ei hän voinut ymmärtää sitäkään miksi jotkut  julkaisivat  sosiaalisessa mediassa lastensa kuvia, aivan kuin näillä lapsilla ei olisi ollenkaan oikeutta yksityisyyteen. Maria oli toisinaan miettinytkin, saisikohan hän näistä lapsena kuvatuista heidän elämänsä nettiin auki revityistä lapsista asiakkaita sitten joskus heidän aikuistuttuaan. Tuskinpa kuitenkaan.

Sisko oli kuvannut nettiin romanttisen illallisen sekä seesteisen aamupäivän lasten kanssa, asiaankuuluvan hempeän tekstin höystämänä. Mariaa huvitti. Tessa ei edes tiennyt hänen lukevan blogiaan, eikä Maria oikeastaan edes olisi halunnut tätä blogia lukea. Mutta jostain syystä hänen oli pakko. Pakko vaikka hän tiesi sen olevan väärin. Ja jostain syystä Maria oli aina ärsyyntynyt uutta päivitystä lukiessaan. Miksi, sitä hän ei tiennyt ja vaikka hän päättikin aina unohtaa uusimman päivityksen, ei hän voinut. Ei voinut unohtaa, eikä antaa anteeksi.

Hän oli vetänyt paksut verhot ikkunan suojaksi ja sytyttänyt valaisimen olohuoneeseen. Hän joi vahvaa kahvia ja luki nettikeskusteluja. Ei hän niihin osaa ottanut. Hän oli kuitenkin rehellinen ihminen, ei hän alentuisi panettelemaan ketään netissä, nimettömänä. Sen sijaan nämä sadat, ehkä jopa tuhannet ihmisiksi itseään kutsuvat alentuivat siihen. Eivät ne mitään ymmärtäneet. Eivät ymmärtäneet kuinka kaunista tekstiä hän sai lukea ja elää hetken sitä elämää, joka hänelle kuului. Kuului. Hän klikkasi itsensä uuteen keskusteluun. Hän tunsi kuinka viha nosti päätään, enemmän ja enemmän. Ei hän jaksaisi enää kauan. Vielä yksi sivu. Sitten hän avaisi verhot ja sammuttaisi valot. Katsoisi ulkona riehuvaa syysmyrskyä. Ja myöhemmin illalla avaisi Kansion.

Tessa oli käynyt aamupäivällä lasten kanssa kaupungilla hakemassa eräästä lastenvaateliikkeestä tytöille uudet välikausiasut syksyyn. Näitä asuja hän sitten blogissaan esittelisi sekä vaatteita kehuisi, jolloin kyseinen liike ja merkki saisi mainontaa ja äidit sitten ostaisivat samanlaiset asut lapsilleen. Näin se toimi blogimaailmassa ja moni ei uskoisikaan kuinka paljon mainostajat käyttivät blogeja tuotteidensa mainostukseen ja bloggaajat toki mielellään ottivat näitä ilmaisia tuotteita vastaan.  He olivat koukanneet hesburgerin kautta kotiin ja nyt siinä hampurilaisaterioita mättäviä lapsia katsoessaan Tessa tunsi pienen piston omassatunnossaan. Taas valmisruokaa. Olisi pitänyt valmistaa aamulla vaikka jokin nopea keitto ennen kaupungille lähtemistä. Mutta ei. Aamu oli taas mennyt tapellessa ensin miehen, sitten Ellenin ja Stellan kanssa. Mies oli kiukutellut, ettei kotoa löytynyt edes evästarpeita töihin, johon Tessa oli todennut, ettei hän sentään mikään eväsvastaava ollut, vaikka kotiorja olikin, johon taas mies oli mutissut, että tuskinpa kotiorjan jäljiltä asunto olisi tässä kunnossa ja vetänyt ulko-oven kiinni töihin lähtiessään. Tessa oli katsellut hetken ympärilleen, eteisessä olevaa kenkävuorta, olohuonetta, jonne oli kehkeytynyt lelumeri ja siirtynyt sitten ruokottomassa kunnossa olevaan keittiöön, kohauttanut hartioitaan välinpitämättömästi ja kaatanut itselleen kupin kahvia. Tessan oli pakko myöntää itselleen, ettei hänestä ollut tähän. Ei yksinkertaisesti ollut täyttämään sitä naisen perustehtävää; huolehtia perheestään ja kodistaan. Kuinka pettynyt Tessa olikaan. Hänhän oli unelmoinut perheestä, lapsista ja omasta kodista niin kauan kuin muisti. Mutta ei sen tällaista pitänyt olla. Sen piti olla kaunista  ja arvokasta. Mutta se olikin räkäneniä, aina sekaista kuraeteistä, aamupuuroa ja oksennustautia. Onneksi oli blogi. Toisinaan Tessa mietti mitähän tapahtuisi, jos hän nyt tällaisena hetkenä ottaisi kuvan keittiöstään ja itsestään meikittömänä hiukset ruokottamana tahrainen kahvikuppi kädessään ja laittaisi kuvan blogiinsa. Mutta ei hän kuitenkaan. Hänen blogin kuului olla kaunis, siellä oli se elämä, joka hänelle oikeastaan kuuluikin.

Lapset mutustivat tyytyväisinä ateriansa loppuun ja riensivät leikkimään. Tessa huokaisi ja alkoi siivota keittiötä. Sitten hän siirtyi eteiseen kunnes tunsi väsyvänsä. Tessa meni lääkekaapille, otti lääkkeensä ja raahautui olohuoneen sohvalle viltin alle.  Lasten leikkien äänet kantautuivat Tessan korviin  hänen pikkuhiljaa vaipuessaan unen armahtavaan maailmaan.

Tessa näki outoa unta. Kuin joku tuntematon seuraisi häntä. Jokin varjo. Tessa tunsi, että joku katseli häntä, suoraan heidän ikkunastaan sisälle taloon. Kun Tessa kääntyi ikkunaan päin, hän näki jonkin varjon heilahtavan ja katoavan pimeään. Mustaan pimeään, siellä se jokin oli ja tarkkaili häntä. Tessa heräsi unesta peloissaan ja sekavin tuntein. Hän katsoi ikkunasta ulos, syysmyrsky heilutti puita ja vettä satoi kaatamalla, mutta ketään ei pihalla näkynyt.  Tessa siirtyi lastenhuoneeseen. Hän makasi jalat koukussa Ellenin sängyllä ja katseli tyttöjensä leikkejä. Ja pelkäsi. Uni tuntui niin todelliselta. Ihan kuin joku oikeasti seuraisi häntä. Mutta kuka ja miksi?

Maria oli tehnyt tutun sunnuntailenkkinsä, joka kiersi Ainolan puiston ja Tuiran kautta takaisin Toivoniemeen. Marian oli tehnyt mieli poiketa elokuvateatteri Starin kautta, siellä hän oli nähnyt Titanicin, tuon aikoinaan suuren suosion saavuttaneen elokuvan, nuorena tyttönä. Nykyisin Maria katsoi elokuvia lähinnä kotonaan. Hyvää elokuvaa oli paljon miellyttävämpää  katsoa oman kodin rauhassa hämyisän elokuvateatterin sijaan, jossa ihmiset rapisuttivat sipsi- ja karkkipussejaan hermostuttavan äänekkäästi. Elokuvat Maria lainasi kirjastosta. Usein lauantaisin hän käveli pääkirjastolle, luki hetken päivänlehtiä ja sitten siirtyi kirjaston dvd puolelle. Suuri osa oululaisista ei pitänyt pääkirjaston ulkonäöstä, se oli heistä kolkko ja harmaa, mutta Maria piti siitä. Kirjasto seisoi siinä teatteria