Elämän ja kuoleman kevät

By Maria Koskikallio

Neljä akateemista kevätpäivää ja yötä, yliopiston filosofisen tiedekunnan promootio. Kaupungin täyttävät mustiin ja valkoisiin pukeutuneet juhlijat, kuohuviini kuplii yhdessä nuorison ilon kanssa. Yksi juhlapukuinen ruumis löytyy melkeinpä ennen kuin juhlat ehtivät alkaakaan. Ylikonstaapeli Juho Kangas alkaa selvittää tapausta ja ajautuu yhdessä työparinsa Aleksi Stoltin kanssa yhä syvemmälle juhlan pyörteisiin. Samalla hän törmää omaan menneisyyteensä ja joutuu miettimään, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 26, 2017
• ISBN: 9789523398856

Maria Koskikallio

Maria Koskikallio on seurannut yliopiston promootioita lähietäisyydeltä. Hän pitää valitettavana suomalaisten kampusromaanien vähäistä määrää ja paikkaa nyt aukkoa omalta osaltaan. Kangas ja Stolt työparina tulevat seikkailemaan Helsingin yliopiston maisemissa myös tulevaisuudessa.

Book preview

Sisällysluettelo

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Lauantai

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Uskottu

Luku

Luku

Luku

Sunnuntai

Luku

Luku

Luku

Luku

Maanantai

Luku

Syyllisyys

Luku

1.

Ensimmäinen ohje: syökää kunnon aamiainen. Toinen ohje: älkää juoko liikaa illalla. Henrikki muisti nämä Anna Hermanssonin iltapäivällä lausumat sanat kulkiessaan kohti rantaa horjuvin askelin. Nyt kun pitkä odotus ja valmistautuminen alkoivat olla ohi, niin saisi juhlia sydämensä kyllyydestä, niinhän sitä helposti ajatteli. Olisi pitänyt skarpata enemmän. Hän ei ollut tajunnut juoneensa niin paljon kuin ilmeisesti oli. Seuraavana päivänä oli kuitenkin odotettavissa ainakin kolmen tunnin seisominen tiukasti pakkautuneena parnassolle.

Hän oli varma, että pääsisi tolpilleen ilman ongelmia aamulla, kun voisi kuitenkin nukkua vielä monta tuntia. Olihan hän nuori, voimissaan ja kohtalaisessa fyysisessä kunnossa. Hän oli luullut lähteneensä yksin baarista, mutta kaveri oli kuitenkin tavoittanut hänet heti kohta ja tarjosi kävelyseuraa vielä yön viimeisinä tunteina. Henrikki oli lähtenyt jostain syystä kävelemään Hietalahteen päin, se oli varmaan hänen seuralaisensa, joka sitä oli ehdottanut.

— Mitä mä oikein mahdoin juoda siellä baarissa? Mä olen ollut olevinani varovainen koko illan.

Toinen naurahti.

— Et sä ole sen enempää juonut kun muutkaan. Kai sitä jossain vaiheessa alkaa väsyttää kun on harjotellut ja istunut iltaa ja jännittänyt koko homman onnistumista. Kaikkihan on mennyt hienosti tähän saakka. Huomenna tulee vielä hienompaa.

— Meinas tulla huono olo.

— Se oli varmaan vaan hetken notkahdus. Aamulla ollaan tikkana jonossa kuule.

Yö oli hämärä mutta lämmin. Henrikki alkoi olla herkistynyt eikä tiennyt, johtuiko se pitkän odotuksen päättymisestä, siitä, että heidän suunnittelemansa juhlan huipennus alkoi olla käsillä, vai siitä, että tämä oli hänen pitkän opiskeluaikansa viimeinen tapahtuma. Edessä oli ainakin vähäksi aikaa ero ystävistä ja jatkoopintojen tutkimusryhmästä ja muutto seuraavaan tutkijanuravaiheeseen Tanskaan. Kaveri hänen vierellään sai vieläkin ristiriitaiset tunteet pyörähtelemään hänen sisuksissaan, vaikka kaikki asiat heidän välillään oli selvitetty jo aikoja sitten. He olivat tunteneet jo kauan ennen kuin tohtoriopinnot olivat edes alkaneet. Ja välillä oli ollut kovia aikoja.

— Miten sä meinaat jatkaa tästä? Henrikki kysyi.

— Jaa-a. Vähän ajattelin lähteä helvettiin täältä. Tää on hieno lopetus kyllä.

— Toivotaan nyt molemmat, että se paska hautautuu mahdollisimman pian.

Henrikki oli jo vähällä sanoa, että Susanna oli lohduttanut häntä typerästi sanomalla, että kukas sitä väitöskirjaa enää muutaman vuoden kuluttua lukee. Huomasi sitten kuitenkin pitää suunsa kiinni.

— Kyllä me pärjätään. Ei muistella pahalla.

— Ei muistella. Unohdetaan.

He olivat huomaamatta kävelleet laiturin päähän saakka rantaravintolan ohi, joka oli sekin sulkenut jo kauan sitten. Henrikillä ei ollut kelloa eikä mitään tajua ajasta. Aamu ei ollut vielä lähelläkään, koska taivas oli hämärä, suorastaan tumma eikä aamun kajoa näkynyt missään. Mereltä leyhyi alkukesälle epätavallisen lämmin tuuli. Henrikki istahti veteen viettäville portaille, kun kaveri oli jo siihen asettautunut ja kannusti häntä.

— Eikö ole hienon näköistä.

Henrikki tarttui taskumattiin, joka oli ilmestynyt hänen nenänsä alle.

— Tästä tulee vielä viimeiset voimanrippeet, niin pääset himaan.

Henrikki otti pienestä lasipullosta kulauksen, ja se lämmitti somasti valuessaan alas ruokatorvea. Hän ajatteli aamua sekä hattuja ja miekkoja, jotka olivat valmiina rivissä heitä varten juhlasalissa, Sibeliuksen Andante festivoa ja kaikkia niitä hienoja juhlallisia asioita, jotka häntä ja muita odottivat. Huono olo oli saavuttamaisillaan hänet uudestaan juuri kun hänestä tuntui, että nyt oli sopiva hetki vaipua uneen tässä ja valmistautua koitokseen. Sitten tuntuikin enää lämpimältä, tyyneltä ja uupuneelta. Hän luuli askeltavansa Sibeliuksen tahdissa alas leveitä portaita juhlasaliin, mutta jostain syystä hänet kenkänsä olivat märät ja sitten housut ja paitakin tuntuivat märiltä, ja parnasso olikin paratiisisaaren laguuni.

2.

Kesäperjantain ylivalottunut aamu heitti annoksen aurinkoa Juhon pikku yksiön eteisen seinälle. Eteisen peilistä se heijastui kylpyhuoneen peiliin ja iski siitä Juhon silmiin, kun hän yritti suorittaa viikon viimeisen perusteellisen parranajon.

Peilikuva ei miellyttänyt häntä. Joskus hän oli katsellut itseään mielellään. Tukka oli ollut tummanruskeilla laineilla, nyt se muodosti tasaisen tuskin taipuvan harmaansekaisen karvoituksen. Riittävän tuuhean toki. Ennen syvän sinivihreät silmät olivat alkaneet näyttää jotenkin haaleilta eikä hän saanut niihin enää sellaista veikeää ja poikamaista ilmettä, mikä niissä joskus oli ollut. Kauan sitten. Otsassakin näkyi aika. Sen juonteet olivat syventyneet, ja ne saivat hänet näyttämään väsyneeltä ja huolestuneelta. Väsymys oli enimmäkseen näennäistä. Juho ei edes tarvinnut paljon unta, ja sen minkä nukkui, hän yleensä nukkui hyvin. Huolestus kuului ammattiin. Rikostutkijan työ ei ollut ruusuilla tanssimista, varsinkaan väkivaltaosastolla. Kurjat ja kolhitut lähimmäiset olivat töissä vastassa joka päivä. Pahimpina päivinä uhreja ja vainajiakin, ja niiden mukana taas tuli surevia omaisia.

Vuosien kuluttavalle vaikutukselle ei ollut vastalääkettä. Paitsi yksi: kuole, niin et vanhene. Jälkipolvet muistavat sinut nuorena ja komeana. Säilyt hyväkuntoisena ja vetreänä, rypyttömänä ja vahvana niin kauan kuin joku sinua ajattelee. Moniko ajatteli kaikkia niitä vainajia, joita Juho oli pitkän uransa varrella nähnyt? Monta oli ollut niitäkin, joita ei juuri jääty kaipaamaan.

Ryppyjä otsassa ja silmien ympärillä vielä korosti päivä päivältä tutummaksi tullut kiristys hartioissa ja siitä hiipivä päänsärky. Hän ei halunnut nappailla särkylääkkeitä päivittäin ja tyytyi siksi vain vääntelemään hartioitaan ja venyttelemään niskalihaksiaan, jos vain töissä oli tietokoneen äärellä joutilas hetki. Vanhuuttahan sekin kai oli, etteivät lihakset enää olleet niin joustavat kuin aikaisemmin, ja jumittuivat selästä ja hartioista jatkuvasti. Ellei nyt sitten siitä voinut syyttää työtapojen muuttumista ja tietokonetta, kaikkialle hiipivää iänikuista sähköpostin perkaamista ja ruudun tuijotusta. Ruutua taas ei oikein nähnyt lukulaseilla, mutta ei oikein ilmankaan. Ehkä päänsärky johtui siitä.

Juho astui pienestä kylpyhuoneestaan keittokomeron nurkalle ja kaatoi kahvia mukiin. Siinä se sai rauhassa odottaa ja jäähtyä sen aikaa, että hän haki lehden postiluukun alta ja sai vaatteet päälleen: mustat farmarit, kuten aina, ja kauluspaidan, joka yhdessä solmion kanssa muodosti hänen yllään vaihtelevan väriläiskän. Hänen farkkunsa olivat mustia kaikki, kesät talvet. Auringonläikässä pölyhiukkaset tanssahtelivat lipaston yllä ja kertoivat, että oli perjantai ja siivouspäivä lähestyi. Ehkä se oli Juhon pedantti luonne, joka siitä muistutti. Kahvipöytään palatessaan hän puhalsi pölyt niiden kahden ainoan valokuvan päältä, jotka lipaston päällä sitä keräsivät. Hän malttoi juuri ja juuri olla tarttumatta riepuun ja istahti sen sijaan alas.

Kahvi oli pikimustaa ja vahvaa. Niin sen piti ollakin. Oikein vahvana kahvikin tuntui joskus auttavan päänsärkyyn. Lehdessä ei ollut mitään mullistavaa, ja hän silmäili sitä jotenkin rutiinilla. Harvoin siinä mitään oli, mikä todella pysäytti. Yksi pikkuuutisista oli hänen omansa, puukotus jota hän oli käsitellyt edellisenä päivänä. Ryyppykaverusten välienselvittely oli ollut helppo hoitaa, kun uhri oli onneksi jäänyt henkiin ja oli pystynyt sairaalassa kertomaan, kuka veitsen kanssa heilui. Niin oli heppu aseineen haettu kotoa. Siitä olisi ensimmäiseksi Pasilaan päästyä kirjoitettava virallinen raportti. Työ oli toisinaan masentavaa, mutta kuitenkin sitä, jota hän oli aina halunnut tehdä. Tai ainoa, jota hän saattoi kuvitella tekevänsä.

Puukotustarinan luettuaan hän ummisti silmänsä ja nosti sitten katseensa hetkeksi silmälasien yli ikkunasta ulos kesäaamuun. Puissa hyppi lintuja. Joku isä raahasi vastentahtoista lasta kohti päiväkotia. Pihassa tapahtui jotain tällä tavalla pienimuotoista melkein aina. Juhon yksiö oli Torkkelinmäellä, jota saattoi hyvällä mielellä pitää yhtenä kaupungin parhaista paikoista. Kaikkialle oli lyhyt matka, bussi, metro ja raitiovaunu kulkivat parin korttelin päässä ja silti talojen ympäröimä puistopiha antoi avaruuden ja vehreyden tuntua.

Yksi ympäristön parhaista puolista oli se, että keskeltä kivikaupunkia oli vain lyhyt harppaus Töölönlahdelle, jossa hän kävi lenkkeilemässä. Juokseminen teki hyvää, vaikka olikin alkanut jo jonkin aikaa sitten oireilla sekä selässä että polvissa. Juho ajatteli huolestuneena, olisiko hänen vaihdettava kävelyyn tai johonkin muuhun vähemmän kuluttavaan lajiin. Ei vain malttanut. Kärsi mieluummin vaikka vähän alaselkäongelmiakin hartioiden lisäksi kuin meni ostamaan kävelysauvoja. Hän ei osannut edes kuvitella, miten kehtaisi mennä hankkimaan sellaisia, saati että alkaisi käyttää niitä julkisesti.

Lehti lupasi kaunista ja lämmintä viikonloppua. Kesä oli alkamassa täydessä mitassaan. Korkeapaine oli päättänyt asettua makailemaan Etelä-Suomen ylle kuin tilauksesta viikko sitten vapautuneiden koululaisten ja muille kesälomalaisten iloksi. Juho venytteli hartioitaan ja käsivarsiaan. Kahvia oli mennyt kaksi kuppia, mutta päänsärkyä se ei ollut kokonaan häivyttänyt. Hän taitteli lehden kokoon, laski silmälasit pöydälle lehden viereen ja hieroi ohimoitaan. Särky helpottaisi kyllä, kunhan hän pääsisi liikkeelle. Hän päätti lähteä saman tien ja kävellä reipasta vauhtia kohti Pasilaa. Hän ehtisi sinne kahdeksaksi, vaikka kävelisi koko matkan.

Juho empi hetken, laittaisiko solmion kaulaansa vai antaisiko perjantain nimissä olla. Solmio oli enemmän hänen omaa perinteistä tyyliään kuin enää mikään välttämätön pukukoodi. Jotenkin siitä oli yhdessä farkkujen ja pikkutakin kanssa tullut hänelle turvallinen ja toimiva vaatekonsepti, jota ei tarvinnut kummemmin miettiä. Työmaalla hän näki päivittäin paitsi sinänsä siistejä ja silmää miellyttäviä univormupukuisia kollegoja, koko joukon pitkätukkia, jotka kesän tullen vaihtoivat virttyneen ja vanuneen villapaidan yhtä virttyneeseen pikee- tai teepaitaan. Juho itse halusi uskottavuudenkin nimissä pukeutua hyvin, eikä siihen ollut kenenkään koskaan tarvinnut puuttua. Niin hän veti kaulaansa tummansinisen solmion, molempiin housuntaskuihin hän sulloi matkapuhelimen – toinen oli oma ja toinen virkatehtäviä varten –, työnsi silmälasit paidan rintataskuun, ja veti pikkutakin päällimmäiseksi. Siunattu kesä, kun sai kävellä ulkona pelkässä pikkutakissa. Kohtahan se alkoi ilmojen lämmetessä olla vähän liikaakin.

Juho sulki varmuuslukon takanaan ja harppoi nopeasti ja energisesti portaat alas ja astui ulos pihalle. Kun hän kerran oli päättänyt lähteä jalan kohti Pasilaa, hän otti reitin suoraan kohti pohjoista, leipomon ohi, josta näin aamuvarhaisella levisi kauas taivaallinen tuoreen ruisleivän tuoksu. Pienen kadunpätkän päässä oli harmaa kivitalo, joka katseli pyöreillä ikkunoillaan kohti Torkkelinmäen huippua. Sen fasadissa luki Helsingin yliopisto, mutta Juho ei tiennyt, mitä yliopisto siinä talossa teki. Vanhastaan se kyllä oli ollut sosiaalitieteiden laitos, mutta se osa tekstiä oli otettu seinältä alas jo vuosia sitten.

Talohan oli rakennettu alkuaan yhteiskunnalliseksi korkeakouluksi, joka muutti aikanaan Tampereelle, ja josta tuli sinne yliopisto. Tästä historiasta kertoi talon pääoven viereen kaiverrettu laatta. Mutta missään ei sanottu, kuka talon oli sittemmin ottanut käyttöönsä. Opiskelijoita siinä kyllä näkyi kulkevan, ja keväiden ja syksyjen lämpiminä päivinä ryyppyporukat väistyivät portailla istuskelevien iloisesti pulputtavien, luennoilta tupakkatauolle säntäävien nuorten tieltä. Näin kesäisin talossa ei juuri näyttänyt olevan ohjelmaa, koska kaljarinki sai aika lailla kenenkään häiritsemättä valloittaa etelään avautuvan kaarevan portaikon, johon aurinko päiväsaikaan ulotti lämpimimmät säteensä.

Juuri nyt Juho kyllä näki jonkun pitkän, mustan hameenhelman livahtavan talon pääovesta sisään, vaikka kello ei ollut vielä kahdeksaakaan. Mikä lie gootti. Oliko niitä yliopistolla töissäkin? Hän loikki talon sivuitse alas Aadolfinkadulle ja siitä edelleen Hesarille portaikkoa pitkin, jonka virallinen nimi oli hieno ja puiden puutteen vuoksi hieman hämmentävä Aadolfinpuistikko. Sen Juho oli lukenut joskus sanomalehden artikkelista, jossa kerrottiin kaupunkiympäristön muuttumisesta, ja sen jutun hän oli tietysti lukenut tarkkaan, kun se koski niin läheisesti hänen omia kotikulmiaan. Jutun otsikossa oli hehkutettu solinan vaihtumista lorinaan, mikä viittasi paikalla alun perin olleeseen suihkulähteeseen ja portaiden nykyiseen pääkäyttötarkoitukseen, kaljarinkien kuseskeluun. Lisäksi jutussa oli määritelty portaikko lyhimmäksi reitiksi Helsinginkadun alkoholiliikkeestä yliopistolle, mistä varmaankaan talossa toimivat yliopistolaiset, keitä he sitten olivatkin, eivät olleet oikein riemuinneet. Elleivät he olleet kovin huumorintajuisia, mikä tietysti sekin oli mahdollista. Juho ei tuntenut ainuttakaan yliopistoihmistä.

Kun hän oli alhaalla Helsinginkadulla, hänen vasemmassa housuntaskussaan oleva virkapuhelin pärähti. Salamana Juhon mielessä käväisi ajatus viikonlopun varaslähdöstä. Joko jotain oli sattunut? Näyttö sanoi, että soittaja oli Aleksi Stolt, hänen työparinsa.

— Oletko kotona vielä?

— Tässä Pasilaan päin tulossa, Hesarin ja Flemarin kulmassa.

— No odota siinä, nappaan sinut mukaan. Hietalahdessa on ruumis vedessä.

3.

Aleksi lipui autollaan Fleminginkatua alas lippakioskia kohti, ja huomattuaan hänet Juho muutamalla juoksuaskelella loikkasi kadun yli ja istahti autoon etuistuimelle.

— Huomenta, Juho huokaisi, — näinhän se viikonloppu näköjään alkaa. Mutta että heti aamusta. Onko sulla siitä jotain tarkempaa tietoa?

— Eipä juuri, Aleksi vastasi. Hän katsoi Juhoa pysähtyessään punaisiin valoihin. — Ensimmäinen lämmin yö, ja heti joku lähtee uimaan. Toivottavasti sitä ei ole kukaan työntänyt sinne.

— Kai se siltä näyttää, jos meidät kerran sinne hälytetään. Ollaan nyt iloisia.

Aleksi hörähti risteyksestä lähtiessään Juhon sarkastiselle kommentille. Muuten he eivät paljon puhuneet matkan aikana, antoivat poliisiradion rätistä ja levittää tiedotteitaan. Hietalahdessa Aleksi ajoi autonsa levitetylle jalkakäytävälle, ja he kävelivät ravintolan editse kohti laiturin kärkeä ja ruumiin löytöpaikkaa.

Aleksi kulki edellä, ja Juho katseli hänen voimakasta kävelytyyliään. Aleksi oli jäntevä ja lihaksikas, mikä näin kesän tullen näkyi entistä selvemmin. Häntä ei ikäkään vielä painanut, hän oli vasta vähän päälle neljänkymmenen. Toista kymmentä vuotta he olivat työskennelleet yhdessä, ja nyt jo pitkään vakituisena työparina. Heidän työtapansa ja luonteensa sopivat yhteen, ja Juhosta oli heti alusta saakka tuntunut siltä, että Aleksin kanssa työskentely oli paitsi tehokasta ja tuloksekasta, myös ajoittain niin nautittavaa kuin heidän ikävänluonteinen työnsä voi olla. Juhosta tuntui usein, että Aleksi ymmärsi häntä puolikkaasta sanasta, ja melkein aina heidän ajatuksensa tutkinnoissa ja kuulusteluissa kulkivat täsmällisesti samaan suuntaan. Milloin ne kulkivat eri laduille, sekin usein edisti asioiden selviämistä.

Haalaripukuinen poliisi heilutti heille laiturin päästä. Pari muuta seisoi suojaamassa paikkaa yleisöltä. Tekniikkakin oli ehtinyt ennen heitä. Sivummalla seisoskeli polkupyöränsä kanssa nainen, joka oli ilmoittanut vainajasta ja jota Juho ja Aleksi voisivat ensi töikseen haastatella.

— Sieltähän se tutkintakomppania tulee, kollega sanoi. — Tämä onkin tämmöinen hienompi herra.

Juho ja Aleksi vilkaisivat toisiaan, ja kun he tulivat ruumiin luokse, kesti hetken, ennen kuin he tajusivat, mitä kollega tarkoitti.

— Ohhoh, Juholta pääsi. — Onpas tosiaan hieno mies, frakki päällä heti aamusta.

Aleksi oli jo kyykistynyt ruumiin viereen ja yritti löytää pintapuolisesti jälkiä jostain muusta kuin hukkumiskuolemasta. Värimuutokset kaulalla saattoi, jos niin halusi, tulkita tarttumajäljiksi. Juho ihmetteli edelleen uhrin vaatetusta, täydellistä juhlapukua. Jalassa oli mustat housut, päällä musta takki päättyi edestä vyötärölle, mutta hännykset levisivät selän alta laiturille. Takin alla oli valkoinen kovikkeellinen paita, ja valkoiset liivit, kaulassa rusetti ja kaiken huipuksi valkoiset käsineet kädessä, jalassa kiiltonahkakengät. Mistä ihmeestä tällainen oli tullut? Oliko hän sulhanen, häistä hävinnyt, vai mistä oli kysymys? Uhri näytti nuorelta, suunnilleen kolmikymppiseltä. Hyvin sopisi sulhaseksi, ikänsä puolesta ainakin. Missä sitä muuten frakki päällä kuljettiin? Juholle ei tullut mieleen muuta kuin itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentinlinnassa, mutta nyt oli kesä, ainakin melkein.

— Tiedetäänkö me, kuka tämä on? Juho kysyi.

Henkilöllisyyttä ei ollut ehditty vielä selvittää, taskujakaan ei ollut tutkittu. Valokuvaaja oli jo jonkin aikaa häärinyt uhrin ympärillä ja kuvannut eri puolilta.

— Saako aloittaa? Juhon takana seisoi tekniikan Seppo, joka oli valmiina käymään päältä löytyvän omaisuuden läpi. Juho nyökkäsi, ja Seppo alkoi varovasti käännellä uhrin takinliepeitä. Frakissa oli kaksikin povitaskua, mutta lompakkoa tai muuta henkilöllisyyden selvittämiseen soveltuvaa paperitavaraa niistä ei löytynyt. Toisessa povitaskussa oli taskumatti.

— No ihan selvästi kyllä juhlista tulossa, tai juhliin menossa, Aleksi totesi.

Seppo kiersi korkin auki ja nuuhkaisi, ravisti taskumattia varovasti.

— On täällä jotain, kirkasta viinaa varmaan, mutta se lähtee labraan. Sen verran vähän on jäljellä, että varmaan pikemminkin tulossa kuin menossa. Missähän näin hienot ihmiset on eilen mahtaneet iltaansa viettää?

— Tämä on siis eilinen?

Seppo nyökkäsi ja heilutti peukalollaan oikeuslääkärin suuntaan, joka oli ehtinyt tehdä alustavan arvionsa.

— Tarkat tiedot saadaan nopeasti, lääkäri sanoi. — Mutta äkkiseltään sanoisin, että muutaman tunnin tämä on ollut vedessä. Hyvä että löydettiin näin pian, niin ehkä pääsette jäljille.

Seppo jatkoi vaatteiden kopelointia. Povitaskuista ei löytynyt muuta. Juhokin kyykistyi ruumiin viereen ja tarkasteli takin liepeitä.

— Mikähän tuo mahtaa olla?

Hän osoitti Aleksille rintamukseen kiinnitettyä hopeiselta näyttävää merkkiä. Se oli ikään kuin oksa, kaareva oksa, jossa oli lehtiä molemmilla reunoilla.

— Oletko nähnyt tuommoista ennen?

Aleksi pudisti päätään.

— En muista ikinä nähneeni. Rintarossi miehellä.

Seppo jatkoi housuntaskuihin ja löysi toisesta puhelimen. Puhelin oli kyllä läpimärkä ja mykistynyt, mutta labra voisi irrottaa siitä sim-kortin ja yrittää saada siitä kaivetuksi jotain tietoja. Omistajan numeron, esimerkiksi ja sitä kautta henkilöllisyyden, parhaassa tapauksessa muutakin. Puhelin pujotettiin avaamattomana tekniikan muovipussiin. Rintataskussa oli paitsi valkoinen nenäliina, myös pari kahdenkymmenen euron seteliä, jotka Seppo pujotti toiseen pussiin.

— Onkohan sillä ollut lompakkoa mukana ollenkaan?

Outoa olla liikkeellä noin että on vain seteleitä.

Housuntaskusta löytyi lisäksi muutama kolikko, vaihtorahat. Seppo otti uudelleen taskumatin käteensä ja käänteli sitä ennen kuin pujotti senkin muovipussiin.

— Ei tässäkään ole mitään tuntomerkkejä. Tämä on varmaan hopeinen, niin hieno, että siinä luulisi olevan vaikka kaiverrus, mutta näin äkkiseltään ei ainakaan näy mitään.

Ruumisauto hurisi hitaasti laituria pitkin. Aleksi oli jättänyt oman autonsa kauemmaksi juuri siksi, että tämä isompi mahtuisi perille mahdollisimman lähelle. Juho vinkkasi valokuvaajalle ja sanoi Sepolle:

— Joko tästä on otettu semmoisia kuvia, joiden kanssa voitaisiin päästä jäljille?

Juho katseli vainajaa. Nuori mies, juhlakunnossa, parta ajettuna. Tukka oli hiekanvaalea, ja märät suortuvat kihartuivat aavistuksen verran otsalla. Iho oli muuttunut jo harmaaksi ja huulet sinistyneet. Juhon mielessä pyöri ajatus, mitä nuorukaisen omaisille pitäisi kohta lähteä kertomaan, kunhan tiesi kenelle. Oliko se äiti, jolle pitäisi kertoa, että oma poika on löydetty hukkuneena, tai nuori vaimo, jolle piti kertoa puolison kuolemasta? Se oli aina vaikeaa, mutta viestin kertominen mahdollisimman asiallisesti ja ymmärrettävästi oli Juholle kunnia-asia. Samoin kuin se, että viestin vastaanottaja sai häneltäkin, vaikka hän olikin poliisi ja hoiti asiaa viranomaisena, kapean mutta jollakin lailla tuntuvan tilan järkytykselle ja surulle. Ajatus sai Juhon huokaisemaan raskaasti ja painamaan katseensa hetkeksi katuun.

— Saat nämä sitten heti kun ollaan Pasilassa, valokuvia ottanut tekniikan nuori poika sanoi. — Me taidetaan jo lähteä.

Juho havahtui ja näki, kuinka paareja nostettiin ruumisautosta. Hän meni polkupyörän kanssa odottelevan naisen luokse, ja Aleksi tuli hänen perässään. Nainen ei osannut kertoa mitään kummankaan mielestä merkittävää. Hän näytti tarkan paikan, josta ruumis oli löytynyt, mutta sanoi, että paikka oli valokuvattu. Hyvä niin. Tekniikka kyllä osasi asiansa, ja nykyiset kuvauslaitteetkin olivat ihan toista kuin kymmenen vuotta sitten. Rikospaikkakuvat olivat tasokkaita ja tarkkoja. Puhumattakaan siitä, että digikuvia saattoi käsitellä helposti ja saada niistä irti semmoistakin, mikä ei ensi näkemällä eikä silmillä paljastunut. Nainen sanoi, että ruumis oli ollut veteen viettävillä portailla mutta pinnan alla ja näkynyt kai siksi niin hyvin, että vaatetus oli niin selkeän mustavalkoinen.

— Valkoista sieltä pilkotti, mustasta vedestä, nainen sanoi sitten. — Hansikas ja liivi.

Hän vaikutti selvästi järkyttyneeltä.

— Ei tule muuta outoa mieleen, mitä olisitte nähnyt lähistöllä, ei muita juhlapukuisia tai muuten silmiinpistäviä henkilöitä? Aleksi kysyi.

Nainen ei osannut sanoa nähneensä mitään muuta. Aleksi otti hänen tietonsa ylös ja lupasi palata asiaan, jos tulisi tarvis. Sitten hän päästi naisen menemään.

Nainen lähti taluttamaan pyörää laituria pitkin. Ruumis nostettiin autoon, ja hetken he seisoivat hiljaa, kun virkapukuiset poliisit lähtivät kulkemaan omaa autoaan kohti.

— Ei kai tähän ole tarkoitus ikinä tottua, Juho sanoi. Aleksi pyöritti päätään.

— Ei kai. Vaan onpa hiton hieno mies. Eiköhän se kohta selviä, mitä se on juhlinut.

Aleksi kaivoi taskustaan savukeaskin samalla kun katseli ympärilleen ja päästi huuliltaan muutaman lyhyen vihellyksen. Sitten hän asetti savukkeen huulilleen ja sytytti sen. Juho antoi hänen vedellä siitä rauhassa pari henkäystä ennen kuin lähti kävelemään autolle. Mereltä puhaltava viileä tuuli hytisytti häntä aavistuksen. Torkkelinmäeltä ei ollut pitkä matka merenrantaan, mutta silti ilma täällä vaikutti ihan erilaiselta, ei ollenkaan niin kesäiseltä kuin pari kilometriä pohjoisempana. Kuutosen raitiovaunu pyyhkäisi ohi, kun he olivat astumassa autoon. Juho oli näkevinään sisällä jotain mustavalkoista, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt ajatella asiaa kunnolla, vaunu oli jo mennyt. Olikohan hän nähnyt oikein? Hän oli niin epävarma, ettei edes maininnut näkemästään Aleksille, joka katseli edelleen merelle päin ja veteli sauhuja, kolmea nopeaa viimeistä sauhua ennen kuin istahti kuskin paikalle.

4.

Professori Anna Hermansson oli noussut aamulla seitsemältä, vetänyt päälleen kokomustan juhlavan asun ja jalkaansa mukavat kengät. Tänään saisi seisoa. Ja kävellä, ja sitten taas seisoa. Hän oli saapunut yliopiston päärakennukselle ensimmäisten joukossa jo puoli yhdeksän maissa.

Annalla oli erityinen syy olla paikalla ensimmäisenä. Hän oli vastuussa koko spektaakkelista, jota hän oli nyt kokemassa toista kertaa. Yhdeksän vuotta sitten hän oli itse ollut nuorena tohtorina mukana, ja juhla oli silloin jo tehnyt häneen vaikutuksen. Kahtalaisen vaikutuksen. Promootio oli päällepäin akateemisen maailman hienoimpia ilmentymiä ja täynnä ikivanhoja perinteitä ja niiden moderneja muunnelmia. Ensimmäinen oli pidetty jo kohta yliopiston perustamisen jälkeen 1600-luvulla, joten oli toden totta mistä ammentaa. Kaikki oli juhlavaa ja komeaa: pitkiä kahisevia pukuja, frakkeja, akateemisia kaapuja ja arvonmerkkejä. Kulkueet kävelivät hitaasti ja arvokkaasti kaupungin hienoimmalla paikalla, Senaatintorilla yliopiston ja tuomiokirkon välillä. Kellot kumisivat, urut pauhasivat. Kaikissa juhlan vaiheissa pidettiin puheita, joilla ylistettiin tieteen lumoa ja sivistyksen voimaa. Ja aina muistettiin palata vuosikymmenten ja vuosisatojen takaisiin vastaaviin juhlallisuuksiin ja promootion perinteisiin.

Arkipäivä tämän kaiken takana olikin sitten ihan toisenlainen. Kulkueet näyttivät siltä kuin marssimassa olisi akateeminen yhteisö, joka puhaltaa yhteen hiileen ja on ylpeä toistensa saavutuksista. Kaikkea muuta. Anna oli matkallaan nuoresta tohtorista professoriksi saanut kokea oikeastaan kaiken mahdollisen vastustuksen ja selkäänpuukotuksen monet keinot. Kukaan ei voinut asettaa hänen kykyjään kyseenalaiseksi, kun hän oli saanut väitöskirjansa valmiiksi ja se sai korkeimman arvosanan ulkomaalaiselta gurulta, joka oli tullut vastaväittäjäksi. Tai niin olisi luullut. Miespuoliset kollegat, jotka vielä jatko-opintojen aikana olivat olleet hänen läheisimpiä työtovereitaan, aloittivatkin hänen työnsä vähättelyn ja mollaamisen heti. Vastaväittäjä oli antanut hänen työstään loistavat arviot, mutta kaverit, jotka kirjoittivat arviot kotimaisiin lehtiin, olivat haukkuneet työn lyttyyn. Ja yksi näistä oli päässyt yhteen arvostetuimmista brittilehdistä lyttäämään häntä. Kun hän haki opettajan paikkaa omalta laitokselta, samat puukottajat junailivat virantäyttötoimikuntaan pahimmat vanhat uppiniskat ja omat suosikkiopiskelijansa, mikä varmisti hänelle kehnot arviot suoriutumisestaan opettajana ja hylätyn opetusnäytteen. Silloin hänen itsetuntonsa ja itsehillintänsä oli ollut eniten koetuksella.

Akatemia oli arvioinut hänet omilla kriteereillään, ja niin hän oli kuitenkin päässyt jatkamaan tutkimustaan väitöskirjan jälkeen, mutta sekös mieskaartia suututti vielä enemmän. Professorilla oli oma suosikkipoikansa, parikin, ja hän oli vuodesta toiseen tehnyt kaikkensa estääkseen Annan uraa ja vauhdittaakseen suojattejaan. Annan oli tehnyt monta kertaa mieli lyödä hanskat tiskiin ja lähteä ulkomaille. Kyllä hänet sinne olisi huolittu. Mutta hän halusi näyttää, mihin kykenee, ja kun professori jäi eläkkeelle, hän ei enää onnistunut manipuloimaan tiedekunnassa tehtyä esitystä viran täyttämisestä, vaikka kulisseista näkyi turhankin selvästi, että hän kyllä oli yrittänyt.

Annan ensimmäiset kokemukset tohtorina olosta olivat niin masentavia, että hän ei oikeastaan edes harkinnut johonkin sellaiseen hömppään kuin promootioon osallistumista. Hänen laudatur-arvosanansa väitöskirjasta kuitenkin aiheutti sen, että tiedekunnasta soitettiin ja pyydettiin häntä ultimustohtoriksi, kunniasijalle nuorten tohtorien joukossa. Se oli kääntänyt hänen päänsä, tai oikeastaan avannut hänen silmänsä sille, mitä akateeminen maailma parhaimmillaan voisi tarjota. Kaksi hänen vanhoista kavereistaan oli väitellyt samoihin aikoihin, mutta jäivät tulematta promootioon, kun kuulivat, että Anna oli valittu kunniasijalle. Anna ei voinut olla ihmettelemättä sitä, miten hintelä kavereiden itsetunto oli ja miten herkkänahkaisia raavaat nuoret miehet saattoivat olla.

Muutenkin häntä oli potkittu päähän oikein urakalla noihin aikoihin. Pahinta oli ollut huomata, että ne joita oli luullut ystäviksi olivatkin jotain muuta. Ei vain ne hänen tieteellisiä saavutuksiaan kadehtivat nuoret miehet vaan myös naiset. Häntä ei ollut jättänyt vain aviomies vaan kaikki muutkin. Se, että hän oli menestynyt tieteessä, johtuikin ehkä osaltaan siitä, että hän yksinäisyydessään oli tullut sitten vain puurtaneeksi, kun muut pitivät hauskaa ja olivat sosiaalisia.

Ja nyt hän oli tässä. Hänestä oli tullut lasikattojen murtaja: hän oli paiskautunut professorina oman alansa huipulle, ja nyt hänen käsiinsä oli annettu koko filosofisen tiedekunnan promootio. Hän oli juhlamenojen ohjaaja: hän oli harjoittanut kulkueet ja suunnitellut promootioaktin kulun minuutilleen. Hän olisi kohta kulkueen kärjessä ja saisi loistaa yhtenä juhlan keskushenkilöistä. Hiljaa mielessään hän ajatteli, että hän tälläkin halusi näyttää jotakin. Dekaani luotti häneen. Hän oli tiedekunnan kermaa.

Yhdeksältä väki alkoi jo parveilla ja kuhista yliopiston päärakennuksen käytävillä. Promovoitavia maistereita ja tohtoreita oli niin paljon, että oli ollut tarkkaan suunniteltava, mihin mikin joukko ryhmittyisi kulkueita varten. Tohtorit muodostivat oman kulkueensa, maisterit omansa, maisterien seppeleensitojat kolmannen ja yliopiston rehtori, dekaanit, professorit ja muu henkilökunta vielä neljännen kulkueen. Anna oli piirtänyt kartan, johon kulkueiden muodostus oli sommiteltu, ja erillisillä papereilla oli yksittäisten kulkueiden marssijärjestyksiä. Ne kädessään hän nyt asteli ripeästi pitkin käytäviä ja yritti pitää langat käsissään ja saada kaikki yli tuhat juhlijaa järjestykseen. Juhlamenojen ohjaajana se oli hänen tehtävänsä, yksi koko tilaisuuden tärkeimmistä.

Promovoitavien kulkueet olivat tietysti koko juhlan onnistumisen kannalta olennaisimmat. Oli tärkeää, että maisterien ja tohtorien promovointi tapahtui täsmälleen oikein, nimen mukaan ja aakkosissa peräkkäin. Nimet oli painettu tilaisuuden ohjelmana toimivaan matrikkeliin, ja kun maisterit lipuivat promovoitaviksi oikeassa järjestyksessä, vihosta pystyi seuraamaan, kuka kulloinkin oli vuorossa. Ja tohtorit varsinkin: jokaisen piti ehdottomasti saada oma hattunsa. Vahtimestarit olivat tehneet pitkän iltapuhteen järjestellessään hattuja puhujakorokkeen taakse tarkkaan aakkosjärjestykseen. Nyt oli yhtä tarkkaa, että tohtorit kävelevät oikeassa järjestyksessä ja asettuvat seisomaan oikeille paikoille, niin että järjestys säilyy ja jokainen saa oman hattunsa. Tohtorinhattu kun tehtiin mittojen mukaan tarkalleen kallon muotoja myötäillen, ja siksi jokaisen hattu oli yksilöllinen eikä juuri ollut sovitettavissa toisen ihmisen päähän.

Nyt Anna luotti edellispäivän harjoitukseen, vahtimestareihin ja heidän kädenjälkeensä. Hän oli ajatuksissaan käynyt läpi kaikki mahdolliset kommellukset ja oli mielestään eliminoinut ne kaikki. Tästä tulisi komea juhla. Jo edellisillan harjoitukset ja seppeleensitojaisjuhla oli onnistunut ja kaikki olivat akateemisen hilpeällä mielellä. Annaa itseään vaivasi joukossa vain yksi naistohtori ja erityisesti hänen puolisonsa, joka oli mukana miekanhiojana, kuten asiaan kuului. Nämä kaksi tuntuivat taas tulleen kuin tahallaan pilaamaan juhlan tunnelman Annalta henkilökohtaisesti. Mutta Anna oli päättänyt olla välittämättä ja hoitaa hommansa niin, että hänen tarvitsisi olla mahdollisimman vähän tekemisissä ex-miehensä ja tämän uuden vaimon kanssa. Vaimo oli kuitenkin pantava kulkueessa järjestykseen siinä kuin muutkin.

Promovoitavia saapui paikalle yhä enemmän. Tämä oli yksi yliopiston historian suurimmista promootioista, paikalla olisi nelisen sataa maisteria ja toistasataa tohtoria seuralaisineen. Se näkyi