Riisuttu talo

By Eila Kostamo

Johanna ei enää kestä väkivaltaista aviomiestään, vaan ottaa lapset ja pakenee isänsä luo. Tarmo, Johannan isä, haluaisi vain tehdä oikeustieteellistä tutkimustaan, mutta nyt hän joutuu lapsensa ja tämän miehen kriisin keskelle, ja lisäksi kodin rauhan valtaavat lapsenlapset. Pepe, Johannan jo kahdesti aiemminkin naimisissa ollut arkkitehtiaviomies, joutuu kohtaamaan omat puutteensa ja heikkoutensa.
Romaanissa paneudutaan yöllisten keskustelujen ja pohdintojen kautta miettimään rakkautta, väkivaltaa ja syyllisyyttä. Pystyykö ihminen muuttumaan vain tahdonvoimalla, ja mikä on oikeudenmukaista rakkaudessa?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 14, 2024
• ISBN: 9788727130859

Book preview

Riisuttu talo

Cover image: Unsplash

Copyright ©1994, 2024 Eila Kostamo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727130859

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

MATKALLA

Kaikki johtuu harhauttavasta koejärjestelystä, kokeenjohtajan ääni sanoi anteeksipyytävästi. Tämä oli testi. Mikä tahansa vastauksenne olisi ollut väärä. Te olitte kärsivällinen. Pyydämme anteeksi, että jouduimme tuottamaan kipua.

Valkotakkiset tulevat ja irrottavat hänen sormistaan elektrodit, joista kipeää tekevät iskut olivat seuranneet jokaista vastausta, jonka hän oli antanut tehtyyn kysymykseen.

»Rouva. Rouva.»

Johanna havahtui matalaan ääneen ja ranteensa ravisteluun.

»Te valititte. Sattuuko teihin?» hän kuuli miehen sanovan viereltään. Johanna näki ison pitkäsormisen käden ranteellaan ja tiheällä painetun aikakauslehden, joka lepäsi auki levitettynä miehen polvilla. Hän erotti englanninkielisen tekstin seassa kursivoituja latinankielisiä sanoja.

»Voisin kirjoittaa teille jotain lievittävää tuon posken turvotukseen, jos haluatte. Olen lääkäri.»

»Kiitos», Johanna mutisi ja vilkaisi käytävän toiselle puolen, lapsiaan. Hän ponnisteli irti jäykästä, avuttomuuden ja kauhun sekaisesta olotilasta, huojentuneena että häntä ei ollutkaan kytketty määräämättömäksi ajaksi kummalliseen sähkötuolia muistuttavaan laitteeseen ja ties mihin testeihin. Hän istui vain lentokoneessa, istuinvyöhön vyötettynä, hän oli nukahtanut, hän oli Johanna, pian kolmekymmentäkuusivuotias nainen matkalla isän luo maalle. Koneen keskikäytävän toisella puolen istuivat vierekkäin hänen synnyttämänsä kaksi lasta, syventyneinä askareisiinsa. Aki luki sarjakuvakirjaa Tintin ja kapteeni Haddockin seikkailuista, ja Anu väritti puuvärikynällä keltaiseksi kruunua, jonka hän oli piirtänyt tytön päähän pieneen ruudulliseen vihkoonsa.

»Kiitos mielellään, jos vain…», hän sanoi vastaukseksi kysyvään katseeseen. Miehen silmissä käväisi ymmärtävä tuikahdus, kun hän kumartui salkkunsa puoleen ja otti sieltä reseptilomakkeen. Hän kirjoitti Johannan sanelun mukaan nimen ja sosiaaliturvatunnuksen. Aki nousi ja tuli Johannan viereen, tahtoi tietää, mitä tarkoittaa ektoplasma. Johanna haparoi muistiaan, tiesi mutta ei aivan tarkkaan. Lääkärin kulmakarvat liikahtivat kysyvästi ja hän jäi valmiiksi kirjoitettu reseptilomake kädessä odottamaan. Kun Johanna luovutti, mies alkoi piirtää lääketehtaan mainoslehtiön lapulle. Siihen hahmottui eläinsolun kaavakuva ja vierelle nuolin varustetut selitykset. Samalla kun piirsi, hän selosti. Poika kuunteli ja kysyi pettyneellä äänellä: »Eikö se olekaan haukkumasana?»

»Kyllä kyllä, se on myös kapteeni Haddockin haukkumasana ja voi tarkoittaa mitä tahansa tahmaista, ällöttävää», mies naurahti.

Tuntemattoman olemuksesta välittyi jotakin varmaa, väljää ja huoletonta, itsensä unohtavaa. Hymyn väistymättä mies loi vielä nopean tutkivan katseen Johannan kasvoihin. Niin kuin olisi vilkaissut peiliin, Johanna aisti toisen poskensa turvotuksen, ohimoon ommellut tikit ja kaulan mustelmaisen ihon, jota voiteet ja puuteri eivät juuri peittäneet. Mies ojensi hänelle reseptin ja kumartui lehtensä puoleen.

Tuo mies, Johanna mietti, tuskin itse on pitempään elänyt häpeän ja nöyryytysten tilassa. Mutta hän tietää siitä jotakin.

Laskeutumiseen oli aikaa viitisentoista minuuttia. Kohta pitäisi jaksaa nousta, katsoa että lapset päällysvaatteineen tavaroineen pääsevät ulos, kävellä kentän poikki lentoterminaaliin, pitää itsensä koossa isän edessä. Tältäkö tuntui ihmisistä, jotka pelastetaan avustushelikopteriin runnellusta, piiritetystä kaupungista. Mutta eivät he kolme oikeita pakolaisia olleet. Kuukausia hän oli hokenut itselleen: toisilla on paljon pahemmin, ja he vain kestävät; löydä sinäkin jokin asento jossa olla. Hän muisti dokumenttiohjelman, jossa haastateltiin viisitoistavuotiasta poikaa Sarajevossa. Poika oli orpolauman johtaja. Hänet oli kuvattu istumassa katukäytävän reunalla, kasvot kohotettuna valjua kevättalven aurinkoa päin. Poika sanoi: »Tämä on aikuisten sota. Me lapset emme tahdo tätä, me uneksimme rauhasta. Kun suljen silmät ja aurinko lämmittää kasvojani, ajattelen: ei ole sotaa. Sitten kuuluu tulituksen ääntä vuorilta, ja on pakko aukaista silmät.»

Sää oli kirkas. Heidän allaan metsät, järvet, pellot, taajamat lepäsivät niin hyvältä näyttävässä järjestyksessä. Kapteeni oli kuuluttanut, että lennettiin yhdeksäntuhannen metrin korkeudessa ja että perillä sää oli aurinkoinen ja melko tuulinen.

Jostakin lähiavaruudesta, kuun tienoilta katsottuna Maan kerrottiin näyttävän siniseltä, taianomaiselta planeetalta. Siniseltä, taianomaiselta oli näyttänyt hänen oma elämänsäkin, kun se oli avautunut hänen eteensä nuoruuden silmin. Hän mietti, kuinka kauas oli etäännyttävä, jotta kotoplaneetan biologinen elämä, myös eri puolilla sodittavien sotien loimut peittyivät näkyvistä. Hänen lapsensa pääsisivät kukaties joskus muutoinkin virtuaalitodellisuudessa ihailemaan Maan ulkopuolista panoraamaa, jossa näkyisivät vain valtameret, suuret kanjonit, taifuunien pyörteet, napa-alueiden valkeat alueet ja eriväriset mantereet omanmuotoisinaan ja -värisinään laikkuina, punainen Australia, harmaa Afrikka. Hän ei muistanut minkä värinen oli Eurooppa Maan ulkopuolelta katsottuna.

Pepe oli soittanut kotiin aamupäivällä. Sydän takoen, mutta äänensä tyyneksi pakottaen hän oli vastaillut miehen tavaksi tulleeseen kuulusteluun. Johanna ei varsin valehdellut: hän oli aamulla ensi töikseen käynyt postissa ja lähettänyt mallien puhtaaksipiirrokset tilaajalle. No mitä hän nyt teki? Eväitä. Hän veisi lapset retkelle.

Pepe ei ollut sanallakaan viitannut pahoinpitelyyn, ei kysynyt vointia. Tapahtuman oli niellyt sama pimennys, muistikatkos kuin ennenkin. Jos Pepe olisi kysynyt: tuntuuko jo paremmalta? Jos hän olisi sanonut: tätä ei tapahdu enää, yritän että ei. Mutta Pepe ei voinut palata kiivastuksissa tehtyihin tekoihinsa eikä lauseisiinsa, ei katua eikä hyvittää niitä. Jos mies tavoistaan poiketen olisi pyytänyt anteeksi, Johannan olisi ollut vaikeampi lähteä. Mutta hän olisi lähtenyt silti. Pepen varsinainen asia oli kuitenkin ollut: puolet toimiston väestä, Pepe muiden muassa, oli lähdössä iltapäivällä harjannostajaisiin Tammisaaren seutuville. Ne aiottiin pitää railakkaasti, oli tanssitkin. Saattaisi mennä myöhään.

Totta kai, hyviä harjannostajaisia.

Hän oli pelännyt suunnitelmansa paljastuvan, menevän kesken. Jokin pettäisi: Pepe pistäytyisi hakemaan unohtuneita papereita. Johanna oli siltä varalta pakannut omassa työtuvassaan ja työntänyt matkalaukut komeroon. Viimeiset pari tuntia ennen bussin lähtöä lentokentälle hän oli lasten kanssa viettänyt isänsä kaupunkiasunnossa.

Hänen mieleensä palautui parin viikon takainen kohtaaminen isän talon rappukäytävässä. Hän tuli hissillä alakertaan, oli lähdössä toimittamaan isän asioita. Ala-aulassa lämpöpatterin luona seisoi kumarruksissa nuori nainen ja hieroi käsillään tarmokkaasti reisiään. Nainen vilkaisi häneen ja ojensi häntä kohden punoittavat turvonneet kätensä. Nainen oli viettänyt aamuyön ulkona, kulkenut kolmesta lähtien pitkin katuja. Yö oli ollut kylmä, lämpöasteita muutama, naisella yllään vain kevyt toppatakki, farkut, ei sukkia. Hänen veljensä oli tulossa noutamaan hänet, kesken työpäivänsä, ja veisi hänet kotiinsa. Illalla sitten neuvoteltaisiin, mitä tehdä. Nainen kumartui, veti otsalta hiuksia taapäin: tukanrajassa oli parisenttinen ruvelle mennyt ruhje. »Tämmöinen mies on minulla, ja kaksi lasta, eikä työtä. Vain veli on.» Johanna oli tarjoutunut antamaan rahaa, aamukahviin, mutta nainen ei ollut huolinut. Nyt hän itse oli vielä murjotumman näköinen kuin se nainen.

Vielä odotushallissa hän oli säpsähtänyt kuulutusta, jossa matkustaja Johanna N:aa kehotettiin ottamaan välittömästi yhteys kotiin. Myös Anu oli pyörähtänyt yllätyksen ja riemastuksen sekainen ilme silmissään äitinsä eteen. He hetken kuvittelivat kumpainenkin että kuulutus koski heitä. Ei. Viimeinenkin portti oli ollut auki, yhtään kynnystä tai estettä ei enää noussut lähdön tielle.

Kone oli laskeutunut. Johanna auttoi takit lasten päälle, puki itse ylleen bleiserin ja leveälierisen hatun. Hänessä myllersi kokonainen tunteiden kirjo, sydän takoi. Hän antoi itselleen viimeisiä ohjeita: Et sitten sälytä ongelmiasi isäsi kannettaviksi. Pidät mielessä, niin puhki ja sekaisin kuin oletkin, että hän on vanha, infarktin läpikäynyt mies. Jos suinkin on vallassasi, anna hänen pitää se rauha, jonka itsekin toivot saavuttavasi.

Hän tekisi yksinkertaisia asioita: nukkuisi, retkeilisi lasten ja isän kanssa kasvio ja lintukirja oppainaan, hoitaisi minkä jaksaisi kukkalavoja, kasvimaita, upottaisi kätensä multaan, äidin rakastamaan elementtiin, valmistaisi ruuat, huolehtisi että isä otti lääkkeensä säännöllisesti. Hän puhuisi vähän ja antaisi asioiden kypsyä, niin kuin metsän marjat kypsyivät. Pienet yksinkertaiset työt olisivat hänen toimintaterapiaansa. Hän koettaisi päästä siitä selittämättömästä masennuksesta, joka hänet usein oli vallannut isän seurassa, niin kaupungissa kuin maalla.

Hänen täytyi jo pystyä kohtaamaan isä kuin vertainen.

Hän ei palaisi lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Hän vastustaisi sitä imua. Hänen liikkeensä tuli olla pikemmin kuin spiraalin, joka kiertyy lähelle, mutta sittenkin tietyn etäisyyden päähän lähtökohdastaan.

Kaikista maailman ihmisistä isä oli ainoa, joka otti hänet vastaan tällä tavoin, kyselemättä, asettamatta ennakkoehtoja. Oli ollut toinenkin, äiti. Äidin muistaminen nostatti hänestä tahattoman nyyhkäisyn, jota hän itsekin säikähti. Taas hän tunsi ranteessaan ravistuksen. Lääkäri toisti kysymyksensä hänen voinnistaan ja tarjoutui saattamaan hänet terminaaliin.

TARMON KERTOMUS 1

Olen vuosia potenut mieleisen ihmisen, mieleisen läsnäolon nälkää. Kun Johanna soitti ja pyysi että saisi lapsineen tulla viettämään lopun kesää kanssani, koko olentoni vastasi kyllä, kyllä, niin kuin olisin vuosia odottanut kysymystä.

Tuliko minusta sillä teoin kanssasyyllinen?

Hamassa nuoruudessani minua puhutteli raamatullinen käsitys avioliitosta: ihmisparista, miehestä ja vaimosta, tulee avioituessaan yksi liha. Yksi liha on tietenkin kokonaisuuden ja yhteisyyden vertauskuva. Neljäkymmentäkaksi vuotta kestävän avioliiton aikana koin, että tuo yhteisyys sisältää monia