Kristallien valtakunta: Sonja-sarja 1

By Anu Holopainen

Seikkailufantasiaa varhaisnuorille!
Sonjan veneretki Floridan vesillä saa odottamattoman käänteen, jonka seurauksena hän päätyy Atlantikseen, ammoin kadonneelle mantereelle. Matkalla paikallishallitsijan luokse hän kohtaa saattajineen haavoitetun miehen, ja päätyy itsekin pakomatkalle pelastaakseen koko Atlantiksen kristallien hallitsemattomilta voimilta. Mutta kuinka käy, kun Sonja kohtaa takaa-ajajansa?

Kristallien valtakunta on kirjailija Anu Holopaisen esikoisteos ja ilmestyi painettuna kirjana vuonna 1996 (Karisto).

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jul 25, 2017
• ISBN: 9789515681829

Anu Holopainen

Anu Holopainen on helsinkiläinen kirjailija, joka on kirjoittanut fantasiaa, scifiä ja maagista realismia niin nuorille kuin aikuisillekin. Holopaisen Molemmin jaloin -scifiromaani oli Finlandia Junior -ehdokas vuonna 2006.

Book preview

Valmistusmerkinnät

Luku 1

Terminaalin viileys tuntui ihanalta hikisen automatkan jälkeen. Sonja leyhytteli t-paitaansa ja puhalteli suortuvia otsaltaan. Äiti hössötti ympärillä kuin kanaemo.

– Onhan sinulla nyt kaikki mukana? Passi? Matkashekit?

– On, on! Yritä nyt rauhoittua!

Sonja alkoi hermostua, mutta yritti olla näyttämättä sitä. Se nyt vielä puuttuisi, että äiti alkaisi kyynelehtiä. Äidillä oli taipumusta herkistellä vaikka Sonja olisi ollut lähdössä vain kaverin mökille viikonlopuksi.

– Älä nyt viitsi hermoilla, hän sanoi. – Enhän minä aio viipyä siellä kuin kuukauden. Ja sen jälkeen tulemme isän kanssa kotiin.

– Mutta sentään Amerikkaan saakka! Harmittaa niin, etten voi lähteä mukaan. Mutta töistä ei kertakaikkiaan pääse…

– Tulet sitten ensi kerralla, Sonja lohdutti ja halasi äitiään tiukasti.

He tulivat lähtöselvitykseen. Virkailija otti Sonjan matkalaukut, tarkasti paperit ja toivotti hyvää matkaa.

– No niin. Tässä sinä jäät kyydistä, Sonja sanoi tekopirteästi passintarkastuksen edessä. Äidin silmät näyttivät hälyttävän kosteilta (voi, ei!), vaikka hän yrittikin hymyillä urhoollisesti vapisevin huulin.

– Hyvää ja turvallista matkaa, kulta, hän sanoi ja halasi Sonjaa vielä kerran.

– Kiitos. Minä soitan heti kun tulen perille.

– Muistakin soittaa, ihan vain että tiedän sinun olevan kunnossa!

Viimeinen suukko ja hätäinen halaus, ja Sonja meni passintarkastukseen vilkuttaen ovella vielä kerran äidille.

Odotellessaan lentonsa kuulutusta Sonja joi kupin kahvia. Hän oli hieman hämmentynyt, lähtö oli tapahtunut niin äkkiä. Isä oli mukana kuusi kuukautta kestävässä valtameritutkijoiden projektissa Miamissa, mutta oli onnistunut saamaan viikon vapaan ja kutsui tyttärensä Floridaan. Sonja oli vain kerran aikaisemmin ollut isän mukana, kuusivuotiaana Australiassa. Tällä kertaa he viettäisivät koko viikon merellä, ja loput kolme viikkoa Sonja sitten oleskelisi isän asuinpaikalla.

Sonja havahtui mietteistään, kun kaiuttimista kuuluva ääni ilmoitti hänen lentonsa.

Hän lähti kohti oikeaa porttia ja pohti hieman levottomana, oliko muistanut pakata kaiken tarvitsemansa mukaan.

Tehokas, hymyilevä lentoemäntä neuvoi Sonjan oikealle istuimelle. Hän tarkasti vaivihkaa vierustoverinsa: vanhempi naishenkilö, joka oli jo uppoutunut tiiliskivenpaksuiseen kirjaan sekä nuori nainen, jolla oli vaaleat hiukset ja läpitunkevan teräksenharmaat silmät. Nuori nainen katsahti Sonjaan ja väläytti lämpimän hymyn, joka syrjäytti terässilmien tutkivan ilmeen.

Sonjan nostettua käsikassinsa istuimien yläpuolella olevaan lokeroon ja asetuttua paikalleen nainen alkoi jutustella.

– Hei, minä olen Anne, hän sanoi ystävällisesti. – Tämä on minun ensimmäinen lentoni. Oletko sinä lentänyt ennen?

– Olen, monta kertaa, Sonja vastasi. – Sinä et näytä kuitenkaan yhtään hermostuneelta. Yleensä ihmiset jännittävät ainakin ensi lennollaan. Ai niin, minä olen Sonja, hän lisäsi muistaessaan käytöstavat. Anne puristi hänen ojennettua kättään.

– Ei tällä lennolla mitään tapahdu, Anne vastasi huolettomasti ja sai Sonjankin uskomaan sen.

– Miten voit tietää sen? hän kuitenkin kysyi. – Tunnetko kapteenin?

Anne nauroi ja pudisti päätään. – Sanotaan vaikka, että minulla on sellainen aavistus, hän sanoi iloisesti.

He juttelivat niitä näitä. Anne kertoi olevansa matkalla tapaamaan etäistä sukulaista Daytonaan, ja Sonja kertoi omasta matkastaan. Anne haukkoi henkeä ihastuksesta kuullessaan, että Sonjan isä oli suunnitellut viikon purjehdusretkeä Miamista Key Westille merentutkimuslaitoksen aluksella.

– Isä tosin luultavasti tutkii mereneliöitä koko matkan ajan, Sonja irvisti.

– Mutta Keysit… Vau! Olen vihreä kateudesta! Anne intoili.

Kieltämättä ajatus kuulosti Sonjan omissakin korvissa upealta. Tosin häntä hieman arvelutti, jaksaisiko hän katsella pelkkää merta kokonaisen viikon. Isälle se ei tuottaisi ongelmaa; Sonja oli varma, että jonain päivänä isä kasvattaisi kidukset päähänsä ja katoaisi lopullisesti rakastamaansa valtamereen.

Matka sujui mukavasti Annen seurassa. Välillä he torkkuivat hieman ja katsoivat sitten amerikkalaista toimintaelokuvaa. Sonja suorastaan yllättyi kapteenin kuuluttaessa koneen lähestyvän Miamin lentokenttää. He päättivät Annen kanssa vaihtaa osoitteita, ja Anne antoi myös isosetänsä puhelinnumeron.

Sonja huokaisi kärsimättömästi lentoemännän ilmoittaessa, että ruuhkan vuoksi koneen täytyisi odottaa laskeutumislupaa Miamiin noin kaksikymmentä minuuttia. Annekaan ei ollut hyvillään.

– Voi pahus! Takamukseni alkaa olla jo tosi puutunut. No, parikymmentä minuuttia sinne tai tänne. Ja voimmehan ihailla ihanaa Atlantia!

Kone kaarsi takaisin merelle päin. Se lensi Miamista kaakkoon ja kääntyi sitten itään tehden laajan kierroksen Atlantin yläpuolella. Sonja kumartui katsomaan turkoosinvihreää merta.

– Miten kaunista! hän huudahti. Koneen vähennettyä korkeutta meri näkyi nyt paremmin, ja Sonja ihasteli valkoisina hohtavia purjealuksia.

– Katso! Mikä tuo on? hän osoitti hämmästyneenä suoraan koneen alapuolelle, ja Anne kääntyi katsomaan. Keskellä vaaleaa turkoosia näkyi säännöllisen pyöreä tummansininen ympyrä, jonka halkaisijan täytyi olla Sonjan arvion mukaan lähes viisisataa metriä.

– Se on kai jonkinlainen syvänne, Anne arveli.

– Onpa se täydellinen, kuin harpilla piirretty. Ja aivan teräväreunainen. Siinä täytyy olla äkkisyvät rinteet!

Sonja keskeytti intoilunsa, kun Anne alkoi vapista.

– Anne! Mikä sinulle tuli?

Anne tärisi ja oli valkoinen kuin lakana. Voi taivas, hänellä on kaatumatauti, Sonja ehti ajatella, kun Anne alkoi puhua kuiskaten, käheällä äänellä:

– Tuolla on jotain kamalaa!

– Älä viitsi pelotella!

Sonja tunsi käsivarsiensa ihon nousevan kananlihalle. Hänen mieleensä nousi kuvia meedioistunnoista, Manaaja-elokuvasta ja ties mistä yliluonnollisuuksista, eikä hän ollut hiukkaakaan huvittunut.

– Sonja! Anne huudahti niin äkkiä että Sonja säpsähti. – Älkää menkö syvänteiden lähelle!

Anne tuijotti Sonjaa silmät valtavina, kuin olisi katsellut hänen lävitseen johonkin toiseen paikkaan.

– Mitä sinä puhut! Rauhoitu, ihmiset pelästyvät, Sonja hätäili.

Päät todellakin kääntyilivät jo levottomina heidän suuntaansa, ja vieressä istuva nainen kysyi, oliko Annella jokin hätä. Sonja yritti hymyillä rennosti.

– Hän potee vain lentopelkoa. Rauhoittavan lääkkeen vaikutus taisi juuri lakata, Sonja sanoi anteeksipyytävästi. – Kaikki on kunnossa!

Onneksi ihmiset alkoivat taas lukea lehtiään ja katsella maisemia. Annekin rauhoittui hieman. Hän näytti ikään kuin heräävän unesta ja räpytteli silmiään.

– Anteeksi, jos pelästytin sinut. Olen vain… Joskus saan tällaisia outoja tuntemuksia… Ne näyttävät pahemmilta kuin oikeastaan ovatkaan. Eivät ne mitään merkitse. Olen varmaan lukenut liikaa merihirviöjuttuja.

Anne yritti naurahtaa itselleen, mutta se ei kuulostanut ollenkaan luonnolliselta.

Sonja muisti tytön varmuuden siitä, että lento sujuisi hyvin. Hän oivalsi nyt, ettei kone ollut lentänyt edes ilmakuoppiin koko matkan aikana. Mikä ei tietenkään todista mitään, Sonja kiiruhti vakuuttamaan itselleen.

– Niin varmaan, hän sanoi ääneen. – Älä vain katso Tappajahaita niin kauan kuin olet meren lähellä.

He vaihtoivat hieman väkinäisesti puheenaihetta, ja pian lentokone kääntyi kohti lentokenttää ja sai laskeutumisluvan. Se lähestyi kenttää, ohitti lennonjohtotornin ja laskeutui pehmeästi tömähtäen.

Luku 2

Saatuaan matkatavaransa Anne ja Sonja lähtivät yhdessä etsimään vastaanottajiaan. Miltei heti Anne huomasi vanhan herran nuoremman miehen seurassa. Molemmilla oli kolme vaaleanpunaista ruusua kädessään.

– Nuo ovat varmasti isosetä ja serkkuni Michael, Anne ilmoitti. – He sanoivat, että tunnistan heidät ruusuista. Hello, Michael! hän hihkaisi ja huiskutti kädellään.

Miehet kääntyivät katsomaan ja hymyilivät. Anne harppoi heidän luokseen kiskoen Sonjaa kädestä.

– Hei, setä, hän sanoi englanniksi ja halasi vanhempaa miestä.

Michael katseli Sonjaa kysyvästi. Anne kiirehti esittelemään.

– Tämä on Sonja, hän on myös Suomesta. Tutustuimme koneessa, hän tuli tapaamaan täällä töissä olevaa isäänsä.

– Vai niin, hauska tutustua, isosetä sanoi kätellen Sonjaa. Michael hymyili ja suuteli hänen kättään. Sonja meni hämilleen. Hän mietti punaisena mitä sanoa, kun onnekseen huomasi vähän matkan päässä selin olevan miehen, joka huolestuneen ja etsivän näköisenä kurkotteli kaulaansa. Miehellä oli turkoosi t-paita, jonka selässä oli teksti Save the Dolphins. Mies ei voinut olla kukaan muu kuin Anthony Derham.

– Isä! Sonja huudahti englannin kielellä, jolla oli puhutellut suomea huonosti taitavaa isäänsä pienestä asti.

Isä kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja helpottui silminnähden. Hän lähti luovimaan heitä kohti ihmisjoukossa. Sitten Sonja rutistuikin isänsä henkeäsalpaavaan karhunhalaukseen.

– Sonja-tyttö! Onpa kiva nähdä. Mitä äidille kuuluu? En ole pahasti ehtinyt soitella kotiin.

– Älä sano minua Sonja-tytöksi, Sonja mutisi närkästyneenä. – Äiti tietenkin vetisteli lentokentällä, mutta olisin huolissani, jos hän ei olisi vetistellyt. Sitten hän jakoi minulle miljoona erilaista neuvoa ja varoitteli minua mitä kummallisimmista asioista. Hän oli aivan varma, että jotain todella hirveätä tapahtuisi minulle tällä reissulla!

Isä nauroi jylisevällä bassoäänellään. Michael katsoi häntä tarkkaan.

– Anteeksi, mutta ettekö olekin Anthony Derham, se valtameritutkija? hän viimein kysyi.

– Kyllä olen. Oletteko kiinnostunut meribiologiasta? Yleensä minut tunnistetaan vain meidän tutkijoiden piireissä.

– Olen lukenut yliopistolla tutkimuksistanne.

Miehet keskustelivat hetken merten nykytilasta Annen kuunnellessa kiinnostuneena ja Sonjan odottaessa malttamattomana pääsyä pois tunkkaisesta terminaalista.

Lopulta Annen isosetä ilmoitti, että heidän täytyisi lähteä ajamaan Daytonaan. Sonja ja Anne hyvästelivät ja lupasivat pitää yhteyttä Michaelin kuunnellessa silmät pyöreinä outoa mongerrusta.

– Muistakaa pysyä kaukana niistä syvänteistä! Anne muistutti vielä juuri ennen kuin katosi väkijoukkoon.

Matka isän talolle oli miellyttävä, sillä autossa oli tehokas ilmastointi. Sonja kertoili kotipuolen kuulumisia ja kyseli isältä projektin etenemisestä. Lopulta he pääsivät perille. Isän käyttöön annettu talo oli luonnollisesti meren rannassa. Se oli matala yksikerroksinen rakennus, jonka pihassa kasvoi kaksi appelsiinipuuta.

– Takapihalla on uima-allas. En juuri käytä sitä, mutta altaanpuhdistaja käy kerran viikossa, joten voit mennä virkistäytymään. Lähdemme merelle heti aamusta, jos se sopii sinulle.

– Sopii mainiosti. Voisin tosiaankin käydä uimassa, Sonja ilahtui. – Mutta ensin minun pitäisi soittaa äidille.

Isä näytti Sonjalle missä puhelin oli, ja puhuttuaan itsekin lyhyesti vaimonsa kanssa vei Sonjan vierashuoneeseen.

Huone oli iso ja valoisa, mutta sisustettu ällöttävän vaaleanpunaisin sävyin. Se ei tosin Sonjaa haitannut. Isän poistuttua keittiöön tekemään illallista hän purki laukuistaan muutamia tavaroita joita tarvitsisi ennen lähtöä, vaihtoi sitten uimapuvun ylleen ja kietaisi päällimmäiseksi kevyen aamutakin. Kuljettuaan avaran olohuoneen läpi Sonja tuli keittiöön, jossa isä leikkasi sipulia tiskipöydän ääressä.

– Toivottavasti pizza jo maistuu, hän sanoi Sonjan ilmestyessä ovelle. – Vai oletko vieläkin täynnä syötyäsi gourmet-herkkuja, joita epäilemättä tarjoiltiin lennolla?

– Hah-hah. Olisitpa nähnyt, mitä pöperöä meille yritettiin syöttää! Laita reilusti valkosipulia, jooko.

– Kyllä, kapteeni! Kutsun sinua sitten, kun ruoka on valmista.

Sonja meni altaalle, istuutui aurinkotuoliin hetkeksi lämmittelemään ihoaan (talon ilmastointi oli yhtä tehokas kuin autonkin) ja nautiskeli ajatuksesta, että saisi syventää Suomessa saamaansa haaleaa rusketusta kokonaisen viikon merellä.

Sonja polskutteli altaassa puolisen tuntia. Isän ilmoittaessa ruoan olevan valmista hän lähti vaihtamaan vaatteet ylleen.

– Mikä ihana tuoksu! Sonja huudahti tullessaan keittiöön ja huomasi olevansa nälkäinen kuin susi.

Illallisen jälkeen he lastasivat yhdessä tiskit koneeseen ja menivät sitten kuistille istumaan. Isä otti itselleen oluen ja Sonja joi kirsikkacolaa. He katselivat merta ja isä kertoili työstään merentutkimuslaitoksella. Sonja yritti innokkaasti kysellä ja kommentoida, ja isä vaikutti iloiselta tyttärensä mielenkiinnosta. Viimein Sonja ei pystynyt enää tukahduttamaan haukotustaan ja hymyili anteeksipyytävästi.

– Voi taivas, unohdin kokonaan aikaeron! isä huudahti. – Ihme, ettet ole nukahtanut tuoliisi! Tässä minä vain jaarittelen, vaikka sinun olisi pitänyt päästä nukkumaan heti illallisen jälkeen!

Sonja antoi isän hätistää itsensä yöpuulle. Pestyään hampaansa hän kaatui vuoteelle ja nukahti samalla hetkellä kun silmät painuivat kiinni.

Luku 3

Aamiaispöydässä isä selosti Sonjalle matkasuunnitelmaansa.

– Lähdemme Miamista koilliseen, sitten käännymme itään ja etelään, kierrämme Grand Bahaman saaren ja suuntaamme Keysejä kohti Great Abacon ja Eleutheran välistä. Otan samalla muutamia näytteitä Abacon ympäristöstä.

– Kuulostaa hienolta!

Sonja oli aidosti kiinnostunut isänsä työstä ja odotti innoissaan merelle lähtöä. Hän oli nukkunut neljätoista tuntia yhteen menoon ja oli nyt pirteä kuin västäräkki.

Siivottuaan keittiön aamiaisen jäljiltä isä lähetti Sonjan hakemaan tavaroitaan ja meni ottamaan autoa tallista. Sonja juoksi huoneeseensa, sieppasi laukkunsa ja harppoi kiireesti etupihalle, missä isä juuri peruutti Ford Broncoaan ajotielle. Huomatessaan Sonjan hän kumartui avaamaan tälle oven.

– Käykää sisään, arvon neiti. Matkatavarat voi heittää takapenkille.

Sonja sulloi pakaasinsa taakse ja kiipesi itse etuistuimelle. Hän oli hengästynyt osittain juoksemisesta ja osittain jännityksestä.

– Otahan rauhallisesti, ehdit vielä kyllästyä merellä oloon, isä nauroi. – Pelkän veden katseleminen on aika pitkästyttävää, kun sitä tekee viikonkin yhteen menoon!

– Oletko sinä kyllästynyt mereen? Sonja kiusoitteli.

– Jotkut ihmiset eivät kyllästy siihen ikinä. Minä taidan kuulua heihin.

Ajettuaan vajaan tunnin he saapuivat merentutkimuslaitokselle. Isä parkkeerasi autonsa vartioituun halliin ja he lähtivät laitureita kohti. Isä näytti Sonjalle rannan tuntumaan rakennettuja merivesialtaita, joissa oli monenlaisia Sonjalle tuntemattomia kaloja ja yhdessä noin parimetrinen valkohai.

– Onko se leffan tappajahai juuri tuollainen? Sonja kysyi vilkaisten isää.

– Taitaa olla, vaikka en ole totta puhuen nähnyt yhtään niistä filmeistä. Ainakin tämä on yksi vaarallisimpia haita. Muutama viikko sitten eräs nuorimies menetti koko jalkansa tällaiselle hairallissa.

– Mitä se tarkoittaa?

– Nuoret lähtevät yöllä kilpailemaan kuka uskaltaa uida kauimmas poijujen ohi. He eivät tiedä, että yöllä hait saattavat tulla jopa poijujen tälle puolelle.

Sonjaa värisytti hänen katsoessaan hain ilmeettömiin mustiin silmiin. Tuollainen kylmä katse… yhdistettynä valtavaan kitaan, jota koristi hirvittävä rivi rosoisia hampaita. Huh! Sonja ei ainakaan uittaisi varpaitaan laidan yli!

Lopulta he tulivat venelaiturille. Siihen kiinnitettynä keikkui pieni perämoottorilla varustettu vene sekä suurempi alus, jonka perään oli maalattu nimi Hydra II sekä aluksen kotipaikka Miami.

– Tuollako me menemme? Sonja kysyi. – Sehän on upea!

Hän katseli ihaillen valkoisen aluksen linjoja. Perässä oli joitain pressulla peitettyjä laitteita.

– Ne ovat tutkimusvälineistöä, haihäkki ja muuta, isä selitti huomatessaan Sonjan katselevan niitä ihmeissään.

He nostivat tavaransa alukseen. Lähellä olevan merivesialtaan reunalle oli ilmestynyt mies, joka otti vedestä näytteitä. Isä heilutti miehelle kättään.

– Tuo on Ray. Mennäänkö tervehtimään?

Sonja pudisti päätään ja virnisti. Isä nauroi.

– Hyvä on! Lähdetään matkaan!

Iltapäivällä he ankkuroivat aluksen matalikolle, joka oli keskellä aavaa merta.

– Miten täällä keskellä voi olla näin matalaa? Sonja hämmästeli katsellen laidan yli mereen, jonka pohja näkyi selvästi kirkkaassa vedessä vain noin kahden metrin syvyydessä.

– Ei siinä mitään ihmeellistä ole. Jos vesi laskisi hieman, tällä paikalla olisi pieni saari. Tämä matala kohta on itse asiassa vedenalaisen vuoren huippu.

– Aiotko tehdä täällä jotain tutkimusta?

– En, halusin vain näyttää paikan sinulle. Voit uida jos haluat, mutta pysyttele veneen lähellä ja matalikolla.

– Takuulla! Sonja sanoi ajatellen näkemäänsä valkohaita.

Isän valmistellessa ateriaa Sonja laskeutui varovasti veteen. Aluksen perään oli rakennettu lava juuri tätä tarkoitusta varten. Sonja uiskenteli matalalla alueella, mutta lähestyessään paikkaa, jossa pohja lähti laskeutumaan kohti tummia syvyyksiä, hän kääntyi äkkiä takaisin. Kirkkaassa auringonpaisteessa kylpevä turkoosi meri oli samalla kertaa sekä kiehtova että pelottava; mitä kaikkea saattoikaan piillä syvänteissä, joita ihminen ei ollut koskaan nähnyt! Sonjan mieleen nousi Annen omituinen kohtaus lentokoneessa, ja hän kapusi nopeasti takaisin kannelle. Hänen uidessaan isä oli kattanut pöydän katkarapusalaatilla, tuoreilla valkosipulisämpylöillä ja juustolla.

Heidän istuessaan syömässä aurinko alkoi lähestyä taivaanrantaa ja varjot veneen kannella pidentyä. Oli ihanan tyyntä ja hiljaista, vain meren säännöllinen huokailu säesti heidän keskusteluaan.

– Täällä on uskomattoman kaunista, Sonja huokaisi katsellen laskevaa aurinkoa, joka peilasi itseään jokaisesta pikku aallonhuipusta saaden merenpinnan välkkymään kuin sula kulta.

– Tätä rauhaa minä rakastan eniten, isä myönsi tyytyväisellä äänellä, työnsi viimeisen sämpylänpalan suuhunsa ja hörppäsi päälle jääteetä.

Rantaa ei näkynyt, vain horisontissa pieninä pisteinä kaartelevat merilinnut kertoivat heidän olevan vielä rannikon läheisyydessä. Sonja tunsi suurenmoista rauhaa ja ymmärsi, miksi isä oli valinnut meren elämäntyökseen.

– Mitä tekisit, jos et olisi valtameritutkija? hän kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Isä mietti hetken ja kohautti sitten olkapäitään.

– En todellakaan tiedä. En osaa kuvitella tekeväni mitään muuta. Ehkä olisin päätynyt rantapummiksi Daytonaan tai Fort Lauderdaleen.

Sonja nauroi kuvitellessaan isänsä risupartaisen jälkihipin näköiseksi rantapummiksi Fort Lauderdalen rannalle. Ajatus tuntui mahdottomalta. Isä teki juuri sitä työtä, joka oli hänen suuri rakkautensa ja intohimonsa.

– Minä en tiedä mitä haluaisin tehdä nyt, kun koulukin loppui, hän sanoi ääneen. – En edes käynyt missään pääsykokeissa, vaikka äiti nostikin metelin. Töitäkään ei tahdo löytyä millään ilveellä.

– Jos projektimme saa lisärahoitusta, voimme jatkaa sitä vielä puoli vuotta. Voisin ehkä järjestää sinut tänne töihin, vaikka pariksi kuukaudeksi. Saatat vielä kiinnostua meribiologiasta, isä ehdotti. Hän hymyili kiusoittelevasti, mutta Sonja näki hänen olevan tosissaan.

– Voisitko tosiaan tehdä sen? hän kysyi innokkaasti.

– Voin kysellä yliopistolta. Uskon, että he suostuvat. Meillä on tällä hetkellä liikaa työtä ja liian vähän apuvoimia.

Sonja mietti asiaa. Tilaisuus kuulosti houkuttelevalta.

– Mitä minä tekisin?

– Ilman koulutusta pääsisit ainoastaan assistentiksi. Se kuulostaa hienolta, mutta on lähinnä siivoustöitä ja toimiston rutiinihommia. Mutta oppisit varmasti samalla jotain minun työstäni, isä selitti.

– Miten pian minun pitäisi päättää?

– Kuulisin päätöksesi mielelläni hiukan ennen kuin palaamme Suomeen. Mikäli työasia järjestyisi, olisimme hetken lomalla kotona ja palaisimme sitten tänne takaisin. Äitikin pääsisi ehkä jo silloin vähäksi aikaa mukaamme.

Sonja nyökkäsi ja katseli merelle. Hän saattaisi todella kiinnostua vakavamminkin merten salaisuuksista… Oikeastaan asia oli jo selvä hänen mielessään. Hän tulisi tänne töihin. Hän oli jo pitkään tuskaillut, mitä elämällään tekisi, mutta edes välivuosi lukiosta ei ollut