Sininen viiva

By Tatu Jauhiainen

Harri Heinonen on koulutettu ja viisas mies. Maailma on avoin ja Audi alla, naapurit ovat omakotialueella aidan takana vihreinä. Elämä pyörähtää töiden loppuessa, ensin hyvään suuntaan, sitten toiseen.
Alkoholi, huumeet ja lopulta vankila, miten Harri kahlaa läpi yhteiskunnan ja itsensä laskeman sohjon.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Apr 24, 2018
• ISBN: 9789528002123

Tatu Jauhiainen

Jauhiainen on oman tyylinsä osaaja, henkevä kirjoittaja jonka tekstiin uppoaa eikä kirjaa saa laskettua käsistään. Sininen Divisioona katselee myös vihollisen puolelta sotaa, sitä ei ole tässä maassa muut avanneet.

Book preview

LUKU 1

Tiedättekö kanrialinnun? Luultavasti tiedätte kun se on yleinen lemikkilintu. Ei niitä niin paljon ole kuin koiria tai kissoja, laulavat toki paremmin. Tiedättekö miksi kanarianlintu kuolee? Ei pelkästään siksi, että kissa syö sen. Harvoin niitä kuvia jaetaan, missä kissa on höyhenet suussaan, mutta niitäkin on. Mutta ei, se kuolee kun viedään kaivokseen ja jos siellä on myrkyllisiä kaasuja, kaivosmiehet tietävät nousta maanpinnalle ennen kuin kaasut tappavat heidät. Nykyään on tekniikkaa, joka hoitaa kanarialinnun hommat. Oli se lintu kauniimpi ja halvempi. Kuitenkin se lintu oli häkissä siellä maan alla missä valkoiset miehet eivät erottuneet mustista, koska hiilpöly peitti kaikki ja kaiken. Siellä kanarianlintu, keltaisessa höyhenpeitteessään heilutti päätään puolelta toiselle. Se ei laulanut kun ne ei tee niin ilman kumppania. Mutta pää heilui ja kun se pää lopetti liikehtimisen ja lintu tipahti häkkinsä lattialle, mainarit tiesivät nousta nopeasti takaisin maanpinnalle. Nyt tilanne maailmassa on vaan niin, että kanarianlintu on jalat pystyssä häkkinsä pohjalla ja pöljät jatkaa vaan louhimistaan. Lintu on kuollut ja pöljät jatkaa louhimistaan.

Helsingin käräjäoikeuden ovi käy ja tuomiolle tuodaan Hannu Tapani Meuronen alias Dragon. Lisänimi tulee selän peittävästä lohikäärmetatuoinnista. Tuomio elinkautinen jatketusta huumausainerikoksesta ja osallisuudesta kolmeen murhaan, käskyttämisestä käytännössä. Samalla tuomitaan Lauri Elias Välke alias Hobitti, elinkautiseen jatketusta huumausainerikoksesta ja kolmesta murhasta. Lisänimen alkuperästä ei ole tietoa. Syytetyt aikovat valittaa ja heidät passitetaan Sörnäisten vankilaan odottamaan Hovioikeuden käsittelyä.

Blimb. Se on ääni kun kaikki kaatuu. Minulle. Nyt. Monille muille se varmasti tarjoaa erinäisiä mahdollisuuksia, hauskoja hetkiä mutta useimmiten vaan mitäänsanomatonta roskaa. Ääni tulee sähköpostiohjelmasta. Olen sille itse kertonut, että se sanoo blimb kun uusi posti saapuu. Minulla on aina kaiuttimet päällä tietokoneessani. Viehän se sähköä, mutta en maksa itse laskua, olen töissä täällä.

Lasken käteni hiirelle joka saa näytönsäästäjän sammumaan ruudulta ja paljastaa taustakuvani, vaimoni hymyilevänä Lanzaroten reissulla pikkasen tuhmana bikineissään taustana etelän yö. Kuva on otettu hotellin parvekkeella kolme vuotta sitten. Alapalkissa välkkyy sähköposti ja klikkaan sitä. Yrityksen sisäistä postia, lähettäjä Meiju Sannila, henkilöstöpäälikkö, tiedän mitä asia koskee. Firmassa on YT-neuvottelut meneillään ja Meiju pyytää sähköpostin välityksellä minut käymään huoneessaan. Tulisitko käymään huoneessani pikimmiten? Niin siinä lukee. En ole käynyt Meijun ’huoneessa’ enkä tiedä haluaisinko edes. No se siitä, en päästä ajatuskuviota pidemmälle. Nojaan taaksepäin tuolissani ja ristin käteni niskan taakse. Puhallan ilmat ulos ja voimakkaalla sisäänhengityksellä täytän keuhkot raikkaalla toimistoilmalla, ilmastointi toimii. Olen siinä hetken ja päätän että nyt on aika ottaa viimeinen ässä hihasta, se saattaa säilyttää työpaikkani. Puhaltelen tuolissani hetken ja mietin tulevaisuuttani, se ei näytä ruusuiselta. Pasi kävelee ohi ja näkee asentoni.

Ilmoja pidellyt, hän sanoo ja hymyilee kävellessään ohi.

Kyllä, kyllä.

Odotan että Pasin askeleet lakkaavat kuulumasta ja nousen tuolista. Mennään sitten irtisanottavaksi ajattelen kävellessäni valkoiseksi maalattua käytävää, sivuille jää ovia ja niiden takana turvattuja työpaikkoja, ainakin ennen seuraavaa saneerausta. Koputan oveen ja painan samalla ovenkahvaa toisella kädellä. Koputus on vaan muodollisuus meidän pikkufirmassa, ei kellään ole semmoista menossa ettei sitä voisi keskeyttää, joten astun sisään odottamatta vastausta.

Kiva kun tulit, Meiju sanoo tekopirteästi avatessani oven. Hän on odottanut minua saapuvaksi.

No hei, sanon ja istun penkille vastapäätä massiivista kirjoituspöytää Meijun kädenliikkeen opastamana.

Meiju suoristautuu penkillään ja katsoo minuun, ruskeat silmät ajattelen pääni lyödessä muuten tyhjää.

Sinä olet loistava työntekijä, hän aloittaa.

Kiitos.

Kuitenkin meidän on luovuttava sinusta.

Tämä nainen ei kursaile, ajattelen.

Picoricsin tulos on miinuksella ja kuten tiedät YT-neuvottelut meneillään. Lopetamme koko tuotekehityksen Suomen osaston ja sinä olet yksi joka lähtee, olen pahoillani.

Hän ei näytä olevan pahoillaan. Miksi olisikaan? Ei Meiju ole ikinä välittänyt kenestäkään sen vertaa mitä häntä tunnen. Tosin en tunne häntä paljoa ja mitä minä vastaan tähän?

Jaa, muuhun en pysty. Tiesin mitä on tulossa, raivon jo käsittelin, pidemmälle en päässyt ja nyt turhautuminen, jaa.

Hetkeksi virkanaisen naamio tipahtaa. Hän odotti vihaa tai pettymystä, vastaväitteitä tai raivoa, mutta ei jaata. Mutta vain hetkeksi ja hän laittaa naamarin takaisin.

Kaksi vaihtoehtoa kun olet ollut täällä jo 12 vuotta niin sinulla on puolen vuoden irtisanomisaika, alkaen tästä päivästä tai voit ottaa meidän tarjoaman eropaketin joka sisältää kuuden kuukauden palkan, lomarahat ja työllistymisbonuksen. Kymppitonni työnhakuun, olemme sen verran reiluja.

Minulla olisi kyllä yksi idea, mikä saattaisi kiinnostaa yhtiötä maailmanlaajuisesti.

Tämä on se idea mitä olen pyörittänyt päässäni puolisen vuotta aina nukkumaan mennessäni. Meiju näyttää siltä että ’älä viitsi’. Jatkan kuitenkin.

3 D tulostus, odotan, että se tekisi vaikutuksen. Meijun silmät tai olemus ei edes värähdä.

Muovipakkaukset, sanon ja ei edelleenkään reaktiota. Meiju tuijottaa minua kuin vähäjärkistä.

Mitä jos tehtäisiin 3D-tulostin, joka käyttää raaka-aineenaan pakkausmuovia? Ei Meiju tajua mistä puhun joten jatkan vaikka ei pitäisi.

No kuitenkin ajattelin, että jos tuon paskamuovin, siis kaikki rasiat ja pussit, laatikot sun muut pakkaushärpäkkeet voisi käyttää 3d-tulostimessa. Tunkisi ne sinne ja kone murjois ja sulattais. Kanankoipipakkauksessa lukisi, osta viisi ja tulosta pakkauksista tupperwarerasia. Arvaa syötäisiinkö kanaa Virtasilla? Vihannespusseista voisi tehdä muovisotilaita, niitä ei koskaan ole liikaa.

Kai sinä insinöörinä tiedät, että kartonki on tulevaisuuden pakkausmateriaali, Meiju toteaa kylmästi ja kuinka monella on 3D-tulostin kotona? Onko sulla?

Se oli isku vasten kasvoja. Tuohon olin luottanut ja tuo ämmä ampui minut alas yhdellä lauseella. Kartonki ja tulosten puuttuminen tappoi minun urani. Kortonki on tappanut huomattavasti enemmän, ajattelen mutta ei se nyt naurata.

Otan sen puolen vuoden irtisanomisajan, sanon ja lähden huoneesta.

En katso Meijua lähtiessäni, joten en näe mutta tunnen raivon hänen sismmissään. Saatuaan asiat selviksi kanssani hän lähettää seuraavan sähköpostin ja jää odottamaan koputusta. Hänen työnsä on myydä eropaketteja, joten meitä on nyt kaksi epäonnistujaa tässä, se antaa lämpimän tunteen. En kerkeä edes kunnolla työpisteelleni ja siellä on jo joku irrottamassa tietokonettani. En viitsi edes alkaa tenttaa poikaa joka repii johtoja irti. Jään katselemaan poikaa työssään, se käy nopeasti ja näppäristi, minun irrottaminen verkosta. Koneeni ja kasa johtoja, ulkopuolinen tallennusasema ja näyttö on kasattu pyörälliseen vaunuun alta aikayksikön, poika tarttuu hantaakiin.

Tuon sulle kohta uuden koneen, hän sanoo ja lähtee kärry perässään.

Kiitos.

Istun tuoliini, se sentään jätettiin huoneeseen mikä ei luultavasti ole enää minun. Riitta, pirtsakka nainen infosta saapuu luokseni. Nainen joka joutuu tuomaan huonot uutiset, hyvät kertoo johto itse. Riitta on kai valittu psykologisen profiilin perusteella, ei tuota tuskaa kertoa potkuista. Hän seisahtuu eteeni kädet puuskassa, hänellä on tapana tehdä niin kun juttelee ihmisille, ärsyttävä piirre minun mielestäni.

Minä en tiedä miksi joudun tekemään tämän? Älä ota henkilökohtaisesti kun käsky tuli ylempää.

Anna tulla, sanon.

Tiedät että meillä on arkisto kellarissa, siellä on niitä kansioita vuosilukujärjestyksessä. Toimitusjohtaja haluaisi, että alat kirjoittaa niitä digitaaliseen muotoon.

Kirjoittaa? Eikö ne voisi kuvata?

Kirjoittaa kuului käsky. Voin pyytää sen kirjallisena jos haluat. Ohjeet toimitetaan arkistoon huomispäivän aikana.

Aloitanko vanhimmasta vai?

Luulen ettei sillä ole väliä. Tee niin kuin parhaimmaksi näet.

Riitta lähtee ja istun tuolissani miettien tulevaisuuttani ja päätän ottaa tuolini mukaan kellariin. Se on ajatushautomoni tulos, tuoli mukaan vaikka kaikki muu jäisi. Se tulee olemaan hyvä päätös, kuten tulen huomaamaan myöhemmin. En mene kellariin vielä tänään, en kiusallanikaan. Riitta kävelee muutaman kerran työpisteeni ohi, vilkaisee istuvaa olemustani mutta ei virka mitään. Istun tuolissani loppupäivän, eikä kukaan häiritse minua. En kehtaa liikahtaa ennen kuin tiedän ettei kukaan näe minua poistuessani, kello on jo lähellä kuutta illalla.

Parkkipaikka on tyhjä avatessani ulko-oven, jopa johtajan auto on jo poissa. Hänen autonsa on parkkipaikalla yleensä viimeisenä. Parkkialue kiiltää keinovaloissa kuivanakin, keltaiset neonviivat kertoo mihin ei saa mennä. En olisi kehdannut lähteä töistä muiden katseet selässä, vielä vähemmän haluan mennä kotiin. Autoni seisoo yksinäisenä ruudussa sadan metrin päässä tyhjällä kentällä, en taida olla kovin tärkeä. Vaimoni hakkaa minut kun ilmoitan uutiset, sitten se miettii hetken ja lähtee ovet paukkuen. Ja se tekee sen juuri tässä järjestyksessä. Mietin miten säästyisin pahoinpitelyltä?

Vettä sataa tuulilasiin, vinkkarit eivät saa sitä kaikkea pois. Nostan niiden noputta, mutta ei se auta, suhina vain kasvaa. Sulat ovat kuluneet ja niin minullakin, kuvittelin olevani kotka siivet levällään heittäytymässä lentoon vuorenrinteeltä, hakisin jäniksen tuhat metriä alempaa ruokapöytään jälkeläisilleni. Nyt ajaessani kotiin olen lokki, siipeensä saanut ja mietin mistä pöllin tulevaisuudessa elannon pesään. Vaimoni ei tule sietämään elintason laskua.

Pysäköin Audini vaimoni Bemarin viereen omakotitalomme pihaan. Nurmikko on eilen leikattu hehtaarin kokoisella tontilta. Tontti on täsmälleen neliö, 100 x 100 metriä. Insinööri kun olen, niin mittasin sen ennen talon ostoa. Pihalla kasvaa muutama hopeakuusi eikä muuta, ei mitään mistä varisisi lehtiä. Vaimoni vaade, ei mitään mikä tiputtaa. Itse olisin halunnut omenapuita ja kasvattaa jotakin, vaikka perunoita jos ei muuta. Neliömme on ympäröity pari metriä korkealla, valkoiseksi maalatulla lauta-aidalla missä lautojen välissä ei ole rakoja. Pihallemme ei näe kuin linnut ja Google Earth.

Otan salkkuni auton etupenkiltä ja yritän kulkea mahdollisimman nopeasti taivaaltaa vihvoman sateen lävitse. En minä juokse, pikkasen askeleita nopeutan. Jätän sateenvarjon omakotitalomme tuulikaappiin, varjon jota pidän aina mukanani mutten muistaakseni ole koskaan avannut, ja siirryn sisätiloihin. Matkat ovat niin lyhyet suojasta toiseen ettei varjoa tarvitse, koska olen viimeksi ollut taivasalla? Eteisessä on jo valot ja jätän takkini vaatekaappiin roikkumaan. Siirrän muita takkeja sen verran etteivät ne osu sateenkastelemaan palttooseeni.

Minä viihdyn puvussani, toisin kuin monet muut, jotka työpäivän jälkeen vaihtavat verkkareihin, minä pysyttäydyn puvussani. Kenkäni toki riisun, ehkä en muuten mutta vaimoni huutaisi asiasta. Se on kyllä kova huutamaan. Istun sohvalle ja laitan salkkuni olohuonessa pöydänjalan viereen. Juuri niin kuin on tapana laittaa kossupullo siihen. Siinä se on turvassa. Vaimoni makaa toisella sohvalla ja katselee ties mitä. Onhan tuossa boxissa kaikki kanavat ja lisää saa tilata kaukosäätimellä.

En ylläty kun en saa mitää huomiota. Kissakin sentään kerjää ruokaa kun tulen kotiin, vaimo ei sano edes iltaa. Tänään toki olen siitä helpottunut ja katson Salkkarit hänen kanssaan valittamatta. Hiukan myöhemmin joudun siirtymään makuuhuoneeseen katsomaan uutisia kun vaimoni haluaa katsoa jotain kokkiohjelmaa. Yritän seurata uutisia, mutta nukahdan televisio auki. Havahdun jossain vaiheessa yötä ja huomaan vaimoni katsovan edelleen televisiota olohuoneessa. Nousen sen verran että laitan makuuhuoneen oven kiinni. Riisuessani pukuani huomaan että se on rypistynyt maatessani se päällä. Pistän puvun pussiin viedäkseni sen aamulla pesulaan. Sammutan valot ja painun peiton alle. Olipa raskas päivä ja silti uni ei ole tullakseen. Oven läpi kuuluu television ääni ja bussi ohittaa talon, päässä takoo Meijun ääni, potkut. Nukahdan jossain välissä, en tiedä milloin.

Herään aamulla puhelimen herätykseen, se soittaa kymmennen minuutin päästä uudelleen saman sävelen mitä olen oppinut vihaamaan. Pitäisi kai vaihtaa mutta siitä tulisi uusi vihan kohde, Sibeliuksen Finlandiasta, olisiko se sitten soveliasta? Väsyttää mutta nousen ylös ja kävelen keittiöön ohi olohuoneen, sohvan johon vaimoni on nukahtanut televisio päällä. Katselen nukkuvaa vaimoani ja mietin miten tähän tultiin, ei mitään yhteistä enää, alussa oli kaikki. Tulevaisuus auki nuorina, Ellu kävi töissä ja minä koulussa. Ellu maksoi safkat, minä opiskelin. Valmistuttuani sain duunin, sitten ostettiin omakotitalo ja Ellu halusi lapsia. Niitä ei tullut ja siihen se suhde lopahti, ei heti mutta pikkuhiljaa kuihtui kokoon kuin tulppaani olohuoneen pöydällä, jäi siihen nuukahtaneena mutta kun oli lehdissä vielä tummuneet värit, niin kukaan ei korjannut pois vaikka olisi ollut syytä.

En ota kylmiä suihkuja herätäkseni, vaan pidän mahdollisimman lämpimistä ja nojaan seinään veden valuessa päälleni. Vietän suihkussa aina pidempään kuin olisi tarvis, ajan samalla partani ja joskus käpristyn lattialle kyykkyyn veden valuessa ylleni. Pestyäni kuivaan itseni pyyhkeeseen, se saisi olla iso ja pehmeä, sellainen minkä sisään haluisi jäädä eikä pukeutua koskaan, mutta ravistan itseni irti ja puen päälle toisen puvun kaapistani ja juon kahvit kahden ruisleipäviipaleen kera. Otan mukaan kupillisen kahvia, minulla on semmoinen kuppitermos. Matka kehä-ykköstä pitkin ei piristä, laiskaa matelua autojen perässä. Jos toinen kaista vetää ja vaihdat niin kohta se takana tullut auto ohittaa toisella kaistalla. Teen silti niin, vaihdan kaistaa ja saan muutaman tööttäyksen perään, näyttäisin keskisormea jos olisin varma ettei sen näkijät suutu.

Saavun työpaikkani parkkipaikalle ja pääsen sisään taloon kortillani. Työpisteelleni ei ole tullut uutta tietokonetta. Vilkaisu ympärille antaa ymmärtää ettei tähän ole suunniteltu laitettavaksi tuottavaa yksikköä. Tuoli on jäljellä ja otan sen kantoon alakertaan, se on kyllä hyvä tuoli. Lehdissä väitetään jos istuu päivät pitkät niin siihen kuolee. Voi olla mutta jos johonkin tuoliin haluaa kuolla niin tämä voisi olla sellainen. Kollegat katsovat tuolin ja minun menoa alas, toivottavasti oppivat jotain miten hauraassa on heidänkin uransa. Joko perseen nuolemisesta tai itsekunnioituksesta, en tiedä kumpi olisi parempi. Huomaan että alakerrassa on tietokone ja pistän tuolini sen eteen. Kuvittelen olevani kuningas kun en hyväksynyt eropakettia. En kai voisi olla enempää väärässä. Mutta sitähän en tiedä vielä, kapinoin firmaa vastaan.

Istun penkilleni tyytyväisenä ja rullaan jaloillani itseni tietokoneen ääreen. Eivät tienneet täällä olevan semmoista ja salasana on firman yleiskäytössä oleva, kannettaville ja muille useampien käyttäjien koneille annettu. Katson nopeasti tiedostojenhallinan ja näen kansiot, kaikki tietokannat. Suljen tiedostojenhallinannan ja palaan internettiin. Katson avoimet työpaikat, kirjoitan muutaman hakemuksen, liitän niihin CV:n ja lähetän. Sitten haen pari nivaskaa arkistosta pöydälle, etteivät pääse sanomaan etten tee töitä. Kukaan ei tule tarkastamaan seuraavan puolen vuoden aikana. Kukaan ei edes käynyt kellarissa, enkä minä sieltä poistunut. En käynyt enää lounaalla, vaan toin