Siiri ja kummitussohva

By Elina Pöykkö

Mielikuvituksekas Siiri rakastaa Niemilatoa, tätinsä huonokuntoista kotitilaa ja sen vehreää ympäristöä. Mahtavan avarissa huoneissa jopa kummittelee! Mutta kun täti laittaa tilan myyntiin, Siirin on pakko puuttua asiaan. Apuun rientävät ketkäs muutkaan kuin talossa asustelevat Elisabeth-kummitus ja kotitonttu Kusti. Kutkuttavan jännittävässä lastenkirjassa arkielämään sekoittuu kiehtovaa fantasiaa, kun yliluonnolliset olennot saapuvat Siirin apuun.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 1, 2022
• ISBN: 9788728422182

Book preview

Siiri ja kummitussohva

Copyright © 1992, 2022 Elina Pöykkö and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728422182

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. luku

– Joko huomenna mennään maalle? Siiri kysyi Eeviltä.

– Maalle? tokaisi hänen luiseva tätinsä. – Miksi meidän pitäisi mennä maalle?

Siiri, kuuden vanha, ruskeatukkainen, tavallisen näköinen tyttö keinutteli itseään keittiön kynnyksellä kukallinen yöpuku päällään.

– Siellä on kivaa, hän perusteli.

– Vai niin, totesi Eevi niukasti. Hän loi silmänsä takaisin sanomalehteen, jota hän oli lukemassa.

– Mikset sinä muuten ole nukkumassa? hän kysyi nostamatta katsettaan.

– Kun ei nukuta, Siiri ilmoitti ja hinautui istumaan toiselle keittiön tuoleista. – Mennäänkö me huomenna maalle? hän jatkoi sinnikkäästi napittaen vastapäätä istuvaa tätiään, jota päivän lehti kiinnosti enemmän kuin maalle meneminen.

– Enpä usko, Eevi vastasi. – Siellä on vielä kylmä. Nythän on vasta kesäkuun alku. Ja jos ei sinulla ole enää nälkä taikka jano, niin alapas laputtaa nukkumaan nyt. Muuten et jaksa nousta aamulla ylös.

Siiri näytti pettyneeltä, mutta lähti kiltisti takaisin huoneeseensa. Eevi pesi ruusukuvioisen kahvikuppinsa ja alkoi laittautua yöpuulle.

Eevi Savolainen, peruskoulun matematiikan lehtori, makasi vuoteessansa. Hän tuijotti kuranruskeaa seinää, joka erotti hänen makuuhuoneensa Siirin huoneesta. Kuranruskeus ei häirinnyt häntä. Häntä häiritsivät vain pölypallot. Tuoksuva metsä tai auringon kultaama niitty eivät kiinnostaneet häntä. Ainoastaan logaritmit ja yhdistystoiminta sykähdyttivät hänen sieluaan. Eevi ei ollut värikäs persoona, mutta vastuuntuntoa hänellä oli. Siksi Siirikin asui hänen luonaan, hän kun oli jäänyt orvoksi melkein vauvana.

Heidän yhteiselonsa sujui rauhallisesti. Siiri tosin olisi halunnut yhtä mittaa maalle, luki joutavia satuja – hän osasi lukea – sekä haihatteli turhan usein mielikuvitusmaailmoissaan. Mutta Eevi oli suvaitsevainen. – Maailma tassii, hän ajatteli, eikä pahemmin puuttunut Siirin haihatuksiin.

Maalle hinkuaminen oli Eevin mielestä rasittavaa kaukokaipuuta. Häntä maaseutuelämä ei houkutellut, vaikka hän omisti kaupungin ulkopuolella pienen tilan, lapsuudenkotinsa. Velvollisuudentuntonsa vuoksi Eevi ei ollut vielä tohtinut myydä paikkaa, vaikka ostajia oli. Se rapistui ja lahosi hiljaksiin.

Siiri olisi osannut antaa paikasta valoisamman kuvan. Siihen kuului kirpeästi punamullan tuoksuinen, hirsistä rakennettu haalistuneen punainen talo, jonka lasikuisti oli kallellaan. Lattioilla loikoi pitkiä räsymattoja. Lattialankut olivat leveitä ja oksanpaikat olivat nousseet koholleen. Raskaiden peiliovien saranat narisivat, salissa ja kamareissa aika tuntui pysähtyneen. Tuvan pitkälle pöydälle laskeutui tomu ja kello seisoi.

Kuusiruutuisten ikkunoiden vanhanaikaiset lasit väänsivät maiseman mukavasti laineille.

Pihapiiriin kuului karjasuoja, jonka viileydessä ei enää asustanut ainoatakaan lehmää tai hevosta. Punainen pakarirakennus, jonka toisessa päässä oli varastohuoneita, toisessa pakaritupa, jäi karjasuojan ja päärakennuksen väliin. Pakarituvassa oli vanha, tummunut leivinuuni. Ennen siellä leivottiin, mutta uunia ei varmasti ollut lämmitetty ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen. Silti Siiristä tuntui kuin huoneessa olisi vieläkin leijaillut vastaleivotun pullan tuoksu.

Sellainen tila oli Eevin harmina. Hänen rintaansa ahdisti, kun hän ajatteli sitä. Se oli niin huonossa kunnossa. Hän olisi mieluimmin unohtanut sen ja asunut onnellisena kerrostalossa, jonka rumuutta hän ei huomannut ja jonka ankeus ei ikinä ahdistanut häntä.

Näissä tuiki arkipäiväisissä ajatuksissa, vailla vähäisintäkään uskoa muuhun kuin omaan, selkeään järkeensä, Eevi Savolainen makasi laadukkaalla joustinpatjallaan.

Silloin jysähti. Eikä se ollut yksikään kerrostalon tavallisista jysähdyksistä. Makuuhuoneen vaatekaapin ovi lensi auki. Eevi näki, kuinka hänen harmaiden kävelypukujensa välistä hyökkäsi ulos pikkuinen ukko. Hän olisi huutanut, jos olisi uskonut silmiään. Mutta hän ei uskonut, vaikka omin silmin näki olennon saappaineen ja kaulaliinalla vyötettyine nuttuineen. Päässä sillä oli kuhmuinen huopahiippa.

Peruskoulussa parkkiintunut Eevi puristi peitonreunaa ja tuijotti hämärissä pitkäpartaista ukkoa, joka saapasteli tuimana hänen plyysisellä vuoteenvierusmatollaan. Vajaan puolen metrin korkuinen olento seisahtui hänen viereensä ja tuijotti häntä törröttävien kulmakarvojensa alta. Se murisi kuin koira. Eeviä ei helpolla yllätetty, mutta tämä ylsi jopa peruskoululapsukaisten kekseliäisyyden yläpuolelle.

– Tavatonta! hän hihkaisi kuivankimeällä äänellä.

– Niin on! tiuskaisi ukkeli. – Minä olen vartioinut sinun tilaasi kohta 500 vuotta, eikä edes sinun ensimmäisen esi-isäsi mökkipaha ollut ikinä niin huonossa kunnossa kuin sinun talosi on nyt!

– Miten niin? Eevi puolustautui, kun ei parempaakaan ällistykseltään keksinyt.

Siitä ukko kimmastui. – Miten niin?! se karjui ja näytti ratkeavan kiukkuunsa. – Miten niin, tosiaan! Minä kun en selittele! Olento piti pienen tauon ja jatkoi sitten uhkaavaan sävyyn: – Kustilla on muutakin tekemistä kuin selitellä. Mutta jos asiaan ei tule muutosta niin… pian koko kaupunki tietää, että Eevi Savolaisen siisti kerrostaloasunto on pelkkä kulissi! Että hän on huolimaton ja piittaamaton, minkä osoittaa hänen kotitilansa kurja rappio!

Uhkaus sai Eevin näkemään kauhukuvia pirstoutuneesta maineestaan kaupungin järjestelmällisimpänä naisena. Outo olento tuijotti Eeviä vielä hetken, mutta odottamatta pidempään se kiipesi takaisin Eevin vaatekaappiin ja läimäytti oven voimalla kiinni jäljessään.

Eevin vielä istuessa sängyllä haukkomassa henkeään Siiri tassutteli hiljaa huoneeseen.

– Mikä se pamaus oli? hän kysyi unisena.

– En tiedä, Eevi sanoi vastoin parempaa tietoaan.

– Ei se ollut mitään vaarallista.

Siiri nyökkäsi tyytyväisenä ja lähti takaisin nukkumaan. Ovella hän kuitenkin vielä kääntyi ja kysyi:

– Kai me sitten huomenna lähdetään maalle?

– Katsotaan, katsotaan, Eevi sanoi hätäisesti.

– Mutta nyt nukkumaan! Hän veti peiton korvilleen ja yritti huokaista rauhallisesti, vaikka ei kunnolla saanut edes hengitettyä järkytykseltään. – Minä en ole tulossa hulluksi! En ole, hän hoki mielessään varmuuden vuoksi.

Aina sama juttu, Siiri ajatteli alakuloisena omassa vuoteessaan. Ja maalla kun olisi niin kivaa! Hän katseli suuresta ikkunasta näkyvää tyhjää taivaankaistaa. Oli aivan hiljaista.

Siiri näki unta Niemiladosta, Eevin kotitalosta. Hän oli käynyt siellä silloin tällöin, mutta vierailut olivat aina lyhyitä. Hän uneksi hiljaisista huoneista ja oviaukoista, joiden takana asui salaisuus. Suuret puut natisivat tuulessa ja metsän uumenissa näkyi auringon lämpöisiä läikkiä. Unessa Siiri katseli kuvakirjaa, johon hänen olisi tehnyt mieli astua sisään.

Aamulla hänen tätinsä heräsi kellon soittoon – sikäli kuin hän oli saanut nukuttua ollenkaan.