Eramore

By Mikko Ijäs

Eteerinen Kofi Cooper kulkee arvoituksellisen kaupunkinsa repeileviä katuja Elonpuolustajana - Eramoren virkavallan edustajana. Työn ja elämän toistaessa itseään, roikkuu pölyisessä ilmassa synkkä mullistus. Velvollisuuksien hatarasti kannattelema maailma vaikuttaa lopullisesti sortuvan, kun käyntiin sysäytyy tapahtumaketju, jonka punaiset jäljet tuntuvat johtavan myyttiseen hallintorakennukseen.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Oct 9, 2017
• ISBN: 9789515687951

Mikko Ijäs

Mikko Ijäs on intohimoinen, Espoossa asuva tarinankertoja. Kytevä Pohjoinen on hänen kolmas teoksensa.

Book preview

Äidilleni.

Sisällysluettelo

Esinäytös

ENSIMMÄINEN OSA: Pari

Luku 1

Luku 2

Luku 3

Luku 4

Luku 5

Luku 6

Luku 7

Luku 8

Luku 9

Luku 10

Luku 11

Luku 12

Luku 13

Luku 14

Luku 15

Luku 16

Luku 17

Luku 18

Luku 19

Luku 20

Luku 21

Luku 22

Luku 23

Luku 24

Luku 25

Luku 26

Luku 27

TOINEN OSA: Seuraus

Luku 28

Luku 29

Luku 30

Luku 31

Luku 32

Luku 33

Luku 34

Luku 35

KOLMAS OSA: Sormi

Luku 36

Luku 37

Luku 38

Luku 39

Luku 40

Luku 41

Luku 42

Luku 43

Luku 44

Luku 45

Luku 46

Luku 47

Luku 48

Luku 49

Luku 50

Luku 51

Luku 52

Luku 53

Luku 54

Luku 55

Esinäytös

Unohdus kannoillaan hän tarttui tärisevillä käsillään varastohallin nuhjuiseen peltioveen. Hän kampesi sitä puoli askelta ylös ja livahti sitten sisään narskuvan luukun perässään maan pintaan pudottaen. Tomua pölähti seisovaan ilmaan paksuna kerroksena.

Säkkipimeä huone tuoksui pölyltä, lialta, ruosteisilta kannatinpalkeilta ja menneiltä kierroilta.

Maan alle louhitun kammion ilmassa maistui erilainen hankaluus kuin kaupungin betonipölyn kyllästämässä hapessa, kun sitä sävytti mahdollisuus, ulkopuolisuus ja kuolema.

Hän etsi housujensa sivutaskusta kitukasvuisen kurkun kokoisen mustan LED-taskulampun, jonka sähkölataus oli jo hiipunut. Kellertävä valokiila nousi laajaan tilaan. Katutasolta kammion kokoa oli ollut vaikea hahmottaa, vasta nyt hän alkoi tajuta tilan avaruuden.

Hän käänteli lampun valokiilaa lattiaan, seiniin ja kattoon kutitellen sillä luolamaisen tilan harmaita, teräviä kiviseiniä, sitten lamppu rätisi pimeäksi.

Kun valo tuli takaisin, käväisi sen hohde ihmismäisessä muodossa.

Sydän murjoi rinnassa, kun hän tunsi jähmettyvänsä paikoilleen, raskaana kuin tilaa ympäröivät kiviseinät.

Lampun akku antoi kokonaan periksi, vähäinenkin valo kuoli hänen edestään. Hän pysyi hetken paikallaan, kunnes alkoi taas edetä, latoen kaiken luottonsa kuulo- ja tunnisteluaisteihinsa.

Hiljaisuus kiertyi ympärille, sitä rikkoi vain katkonaisista askeleista kuulunut raahustus. Kammion pimeys oli melkein läpäisemätöntä. Hän roikotti käsiään suorina, tunnustellen etualaansa. Rakottuneet kädet haroivat seisovaa ilmaa, kunnes jalkaa toisensa eteen satoja kertoja siirrettyään hän tunsi jotakin sormenpäissään.

Sormet kulkivat varovasti sen pinnalla, hän tunsi pyöreät muodot; kovan, mutta taipuisan, nahkamaisen materiaalin; teräviksi ajoittain muuttuvat kulmat.

Hän halusi huutaa – huutaa yli pimeyden, yli pölyn, yli valheiden.

Kun kolinat ja ihmisten huudahdukset kaikuivat takaa ja taskulamppujen keltaiset kiilat pyörivät seinillä, valahti hän polvilleen ja risti sormensa takaraivolleen.

Tavaraton huone oli luukusta kajastavaa savunsinistä hohdetta lukuun ottamatta pimeä, ja siellä haisi eltaantuneelta.

Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa, odottaa ja odottaa. Kaksi kertaa päivässä metallioven pienestä luukusta työnnettiin neliskulmainen lautanen, jonka keskelle oli annosteltu siivu kovettunutta korvikelihaa. Ruoan liiallinen suolaisuus sai hänet himoitsemaan vettä, jota tarjottiin yleensä yksi lasillinen päivässä. Aina hän ei saanut sitäkään vähää.

Kurkku tuntui hiekkaiselta, ravinnon ja nesteen nielemisestä alkoi vankeuden edetessä tulla yhä hankalampaa.

Pian tapahtuva olisi väistämätöntä, mutta se tekisi eron, miten hän siihen suhtautuisi. Hän halusi kuolla ylpeänä.

Hän tiesi jotakin, mitä kukaan muu katutasolla ei voinut tietää. Ehkä he aavistivat, mutta eivät todella tietäneet. Tieto hengittäisi hänessä. Se rauhoitti, johti ajatukset taaksejäävistä muualle.

Ei kyyneleen kyyneltä. Reaktion käännyttäminen oli kuitenkin paljon vaikeampaa ja henkisesti satuttavampaa kuin hän oli uskonut.

Huoneen ovi avattiin. Ärhäkkä, kapoinen valonsäde kasvoi oviaukon kanssa kilpaa, sokaisten pimeyden herkiksi hautomat silmät. Valkoisiin pukuihin sonnustautuneet hahmot kävelivät ronskisti huoneeseen ja tarttuivat häntä hartioista. Hahmot olivat nälän ja vankeuden uuvuttamalle ilmassa sumuina leijuvia hauraita hourekuvioita, joiden epäselvät äänet ja liikkeet tapahtuivat kuin läpi pölyisen kankaan, jota vihuri riepotteli.

Hän terästi aistejaan, yrittäen saada selvää heidän katkonaisesta puheestaan.

… valmis?

se… helppoa…

... usko.

hei!…

Läps, läps.

Tajuaako tuo mitään? Kalju mies kysyi pariltaan, joka oli vantterampi, nuorempi ja selvästi komeampi – synkällä tavalla maalauksellinen.

Taitaa olla muissa maailmoissa, nuorempi miehistä sanoi.

Ei hän vielä ole, Ed, kaljupää toppuutteli kolkosti naurahtaen. Ei vielä.

Pitkään jatkunut puhumattomuus oli kovettanut kielenkannat betoniksi. Jokainen sana – täysistä lauseista puhumattakaan – tuntui kamppailulta omaa fysiikkaansa vastaan.

Haluan –, hän raakkui.

Huoneeseen saapuneet miehet kohottelivat kulmiaan synkeän näköisinä.

Yritätkö sanoa jotakin? Emme me tulleet tänne kuuntelemaan sinua, kaljupää totesi.

Mitä sinä sanoit? Toinen miehistä käänsi katseensa lattialla nestehukassaan hourailevaan surkimukseen, välittämättä toverinsa toteamuksesta.

Kertoa…

Kertoa? Se sanoi kertoa, kaljupää nyökytteli. Haluan kertoa.

Niin sanoi... kenelle ja mitä?

Mietitkö oikeasti tuollaisia? Samantekevää! Meidän on määrä näpäyttää tätä pahalaista ja kaikkea sitä, mitä hänen tempustaan mahdollisesti seuraa.

Haluan kertoa..., hän toisti. En kadu mitään. Kuulitteko?

Kalju mies tuhahti. Ai kuulimmeko? Jaksaa vielä uhotakin.

Herää kysymys, nuorempi miehistä sanoi. Onko meillä tähän oikeus?

"Me olemme oikeus, kalju sanoi synkeästi. Viskataan katolta alas, lähetetään palaset pois – kaikki mikä jää jäljelle. Hän on kaiketi korkeanpaikankammoinen."

Vanki tunsi vatsansa muljahtavan.

Ei! Tai siis... hän ei ansaitse nopeaa, silmänräpäyksessä tapahtuvaa loppua. Suoritetaan rikkomuksen arvoinen kurinpitotoimi, annetaan aikaa miettiä tekojaan.

Vanki piti mahastaan kiinni vaikeroiden.

Luuletko että... Nuorempi mies katseli tätä päätään kallistaen. Luuletko että tämä menee sallitun rajoissa?

Muista keitä me olemme.

Onko unohtaminen vaihtoehto?

Toinen heistä pyöritti napakasti päätään.

Vanki tunsi miten miehet raahasivat häntä puolitunnottomista jaloista. Kuului rahinaa, kun selän kangas hieroi kivilaattoja vasten.

Sumuisena raottuvissa silmissä vilahdellut harmaa, kuiva ja pysähtynyt maailma teki kuolemaa. Sitä asuttivat ihmiset, joiden sydän löi, mutta silmät eivät nähneet, vaikka sisin puhui omiaan.

Seuraava olkoon rohkeampi.

Seuraava olkoon taidokkaampi.

Seuraava olkoon –

Sitten tuli pimeää.

Ja valoisaa.

ENSIMMÄINEN OSA

Pari

1

Niin alkoi hänen viimeinen kiertonsa.

Taivas yllä jakautui kahdeksi puolikkaaksi, toisen puolen sulkeutuessa tumman pilvimassan sisään, kun vastakkaisella laidalla kirkkaat, purppuraiset säteet helottivat vaakasuorasti ahavoituneeseen kaupunkiin ja Lotchcoten aseman töpötettyyn betoniseinään.

Ulkona olisi voinut kävellä jo aamulla ohuessa, hihattomassa paidassa.

Menneiden aikojen betonivalumuotituksella luotu rakennus kiehui kuumimpina päivinä yhtenä suurena hornankattilana; sen karhealla pinnalla pystyisi varmasti kuumentamaan köykäisen ateriansa. Helle toi mukanaan entistä tunkkaisemman, kivisemmän lemun, jota edes tehokas ilmastointi ei pystynyt leyhyttämään tiehensä.

Onneksi niin kuumat ilmat alkavat olla tältä erää ohi.

Lotchcote oli kylmänharmaa, täydellisen neliskanttinen, kolmikerroksinen vankka tukikohta, joka oli vähintäänkin yhtä ruma kuin suurin osa suljetun kaupungin arkkitehtuurista, mutta sen sisällä sykki jännittävä, ainutlaatuinen sydän; se oli periaatteessa hallinnon ohjauksessa, mutta käytännössä Elonpuolustajat saivat oman toimivaltansa rajoissa operoida omassa rauhassaan.

Jossain vaiheessa Kofi Cooper oli alkanut jopa pitää asemansa tutun turvallisesta tunkkaisuudesta. Siitäkin, kun oli käynyt ilmi, ettei betonivalumuotitus kestänyt erityisen hyvin ajan hampaan nirskuntaa kuivien tuulien puristuksessa.

Vankka, aitopuinen etuovi oli nähnyt parhaat kiertonsa jo ennen Edwin Eleyn yhden miehen kostoretkeä – harvinaisesta materiaalista valmistettu sisäänkäynti oli kolhuilla kuin petetyn miehen itsetunto.

Luukku avautui Kofin käsissä sisäänpäin. Se valitti äänekkäästi, tavalla, jonka hän oli kuullut tuhansia kertoja. Hän kolautti pähkinänruskeat, lievästi pölyiset saappaansa kynnyksen yli.

Kofi saapui Lotchcoten himmeään vastaanottoaulaan, joka heräsi eloon yhden ainoan naisen läsnäololla – tämä valaisi sitä tehokkaammin kuin katonrajassa sätkivät himmeät, 10 watin loisteputket 2700 kelvinin lämpimine sävyineen, jotka nuokuttivat iltaisin työläisiä penkkeihinsä.

Se nousi yhtenä lämmön rintamana Gretchen Bianchin ylöspäin kääntyvistä suupielistä, tuikkivista silmistä ja punoittavista poskista. Aulavastaavalla ei tuntunut koskaan olevan huonoa päivää, tai sitten karehdittavan lempeästi ikääntynyt nainen vain kätki ne olemuksensa sisään erityisen taidokkaasti.

Ole jatkuvasti surullinen ja olet epäilyttävä, naura jatkuvasti ja olet vielä epäilyttävämpi. Ehkä hänen hymynsä on paksun panssarioven ensimmäinen lukko.

Kofi, Gretchen sanoi äänellä, josta kaikui aikojen saatossa hiotunut tuttavuus – jotain hyvän työtoveruuden ja ystävyyden väliltä.

Gretch.

Kofi huomasi ikkunan valokiilassa pölysäikeitä.

Rauhallisen näköistä.

Pirun tylsän näköistä.

Gretchenin pupillit tuikkivat kuin Lotchcoten tietokoneiden huomiosignaalit. Pienille huulille ajelehti hymy, jonka näyttävyys olisi saanut Eramoren visailulähetystenkin naisjuontajat kateellisiksi.

Hän ei edes tarvitse tuekseen syvään uurrettua, kehojen muotoja nuolevaa vitivalkoista toppia.

Kofi ei voinut kuvitella hienostuneen vähäeleisesti pukeutuvalla Gretchenillä sellaista halpaa vaatekertaa.

Olisiko hänestä tullutkin juontaja, jos Gretch ei olisi valinnut uraa Lotchcotessa? Se saa kysymään, miksi hemmetissä tuo nainen valitsi uran täällä!

Kofi räpäytti silmiään ja pudisti melkein huomaamattomasti päätään.

Mitään ei tapahdu, ei yhtään mitään, mutta se on kai sitten hyvä asia, tavallaan, Gretchen totesi pyöritellen mantelin muotoisia silmiään. Olemme hoitaneet työmme niin kuin kuuluukin. Hyvä me. Elonpuolustajat!

Tuo olisi ehkä totta, jos meillä olisi jotain hoidettavaa.

Älä nyt vie happeani. Gretchen koputti liioitellun napakasti tumman pöytänsä pintaa naurahtaen, vain ikivanhan tavan vuoksi.

Kofi hymähti, vaikka hän tunsi olevansa tänään tuhansina sirpaleina. Gretchenin olemus liimasi kaksi niistä toisiinsa, mutta liima oli vielä aivan liian tuoretta.

Roy… onko päällikkö jo tuolla ylhäällä? Niin monet... niin pirun monet haluaisivat istua siihen hikiseen lasitoimistoon, mutta jo yhden päivän jälkeen se tuoli polttaisi persauksen syville rakoille.

Kofi tunsi Gretchenin syvän tuijotuksen.

Kuulin ainakin kolistelua portailta hetki sitten. Ehkä Roy ihan oikeasti nukkuu yötkin siinä huoneessaan. Minä en ole muistaakseni ikinä ollut paikalla ennen häntä. Se on... aika kummallista, Gretchen sanoi.

Miksi sinun pitäisikään? Kofi mietti.

Miksi sinun pitäisikään, hän sanoi.

Gretchen kohautti jänteviä hartioitaan. Tämä omasi naiseksi jykevän luuston. Pearson varmaan ryystää posket lommolla sitä aamujuomaansa – sitä missä on käsittämättömät neljä makeutuskuutiota ja enemmän soijamaitoa kuin kahvia. Hei, sanoinko sitä tosiaan vahingossa kahviksi? Pidätä minut, Kofi Cooper! Herra KC, tee nyt jotain!

Herra KC...

Pidätä? Miksi? Gretch, et ole tehnyt ainakaan tietääkseni mitään pahaa. Tietääkseni.

Enkö tosiaan? Gretchen kääntyi vasen silmä viiruna. Niin, en ehkä vielä...

Kuules, minä tästä lähdenkin. Kofi tökki peukalollaan taakseen. Minulla on Roylle yksi tärkeä asia.

Jaa yksikö vain? Gretchenin lanteet keinuivat, kun tämä nosti kämmenensä pystyyn. Hän käveli takaisin näyttöpäätteelleen.

Roy Pearsonin hikiseen ylätoimistoon pääsi, kun nousi ensin kaksi kiemurtelevaa porrasrivistöä Lotchcoten päähuoneesta. Toimisto sijaitsi ylhäällä neliskanttisen lasikuvun sisällä. Halutessaan johtohuoneen läpinäkyvät seinät sai piiloon paksuilla, öljynmustilla kaihtimilla.

Kofi toivoi koko sydämestään, että Roy pudottaisi tälläkin kertaa kaukosäätimensä napista ihmettelevät silmäparit pimeyteen.

Massiivisen keinopuupöytänsä vieressä seisoskellut tanakka mies huomasi Kofin heleästi sinertävän lasin läpi. Elonpuolustajien päällikön pyylevä, karvainen käsi nousi ilmaan.

Kofi nappasi raskaasti ilmaa keuhkoihinsa ja puhalsi sitten syvään. Miten ihmeessä happi voi maistua näin katkeralta? Minun pitäisi nyt nauttia jokaisesta hengenvedostani enemmän kuin mistään tällä planeetalla. Mutta sen sijaan... tämä tuntuu kuin hitaalta kidutukselta.

Hän tarttui ovenkahvaan, eikä se antanutkaan tänään käsille ikävän tuttua staattista sähköiskua.

Kofin vasen suupieli nousi.

Niin alkoi hänen viimeinen kiertonsa.

2

P eremmälle sieltä, mokoma luuviuku! No Kofi! Roy huudahti häärien kaapistonsa vieressä yllättävän hyväntuulisena. Tässä ei todellakaan olla tähdenlennon selässä; aamu on ollut niin rauhallinen, että koko divisioonamme lakkautetaan pian. Hah! Sanoin sen ääneen, enkö sanonutkin? Voihan paska.

Sanoit, Kofi sanoi lakonisesti samalla katsellen, miten päällikkö näpräsi vaaleanvihreän kaapistonsa vierellä metallisia käsirautojaan, joiden pinta suorastaan kiilsi. Niitä kutsuttiin leikkimielisesti peiliraudoiksi, muttei koskaan päällikön kuullen.

Voi tavaton... ensimmäistä pidätystään ei ikinä unohda, ei ikinä, päällikkö sanoi hiljaa rautojaan sivellen. Näytti, että hellässä otteessa viihtyisi jokin pörröinen satuolio, vaikka käsiraudat eivät pörröiset olleetkaan.

Se hetki, kun tajuaa käsillä olevan sellaisen vallan saattaa toinen ihminen Varjokoloihin. Dramaattinen tauko. Se todella vaikutti minuun, hemmetin syvästi vaikuttikin. Kierrot ne vain kasautuvat, mutta tuo hetki elää värikkäästi mielessäni. Et voi uskoakaan miten innokas olin takakiertoina puolustamaan tätä surkeaa eloamme. Niin energinen, niin täynnä tarmoa ja unelmia. Hölmöistä hölmöimpiä unelmia.

Joku on joskus ollut hänen pomonsa, Kofi mietti ja istuutui tätä vastapäätä polyuretaanista valmistetulle tuolille, jonka moni ylipainoinen istuja oli hinkannut kehollaan syvemmäksi kuin mitä se alun perin oli ollut. Vasemman kulman viillosta puski esiin tummankeltaista täytettä.

Tämä nahka on yhtä keinotekoista kuin Royn niin sanottu hymy, joka välillä yrittää murtautua piilostaan. Se on kuin Eramoren aurinko.

Päällikön puolipitkät, ohimoilta harvenneet hiukset kiilsivät kuin öljyyn kastettuna, puolittain harmaantuneena siivousmoppina. Kaikki hänen kasvoissaan oli sliipattua, kuin sääntökirjan mukaista; tuuheat kulmakarvansa mies saattoi siistiä kerran neljänneskierrossa ja parrankasvulleen hän laittoi stopin todennäköisesti aamuin illoin.

Roy, minä –

"Jumankauta, että eilinen Totuuspeli olikin hyvä! Ihan hiton hyvä, suorastaan ikimuistoinen! Kauden paras, katsoithan sen? Roy keskeytti työpöydällään kököttävää päätettään tuijottaen. Ei hitto, luulen, että se pönäkkä mies on oikea syyllinen. Hikoili kuin mikäkin Paahdetta kaksin käsin kulautellut mummo. Se nainen... hän vaikutti liian… no, liian selvältä, ja se nuori poika taas ei missään olosuhteissa ehtisi tekemään sitä. Mitä luulet?"

Minä vihaan Totuuspeliä.

"Minä vihaan... että Totuuspeli jäi välistä eilen", Kofi sanoi.

Johan nyt, Roy totesi. Nuori mies... sinulla on sitten vapaailtoinasi varmasti muutakin mielekästä puuhattavaa. Peltoja kynnettävänä ja siemeniä istutettavana – tajuathan mitä ajan takaa? Ja toivottavasti sinäkin ajat takaa, niin että raikaa.

En kuvitellut tämän menevän näin...

Royn pöydällä nökötti hänen sydänsopimuksensa kunniaksi hankittu kuppi, jonka keraamisessa pinnassa kaksi vaaleanpunaista neliötä hymyilivät toisiaan käsistä pidellen. Roy Pearsonin sormet kipristyivät sen kahvan ympärille, pian se teki lähempää tuttavuutta miehen kupruhuulten kanssa. Äänekäs ryystö kuulosti lähes hyökkäävältä.

Haluan vain pois täältä.

Tuntiessaan hien päänahassaan, Kofi veti syvään henkeä, ja kuljetti levottomaksi käyvää katsettaan ympäri toimistoa, joka oli hyvin pelkistetty, eikä lahjana saatua kahvikuppia lukuun ottamatta sisältänyt muita henkilökohtaisia esineitä.

Roy ei rakasta enää työtään... Hän toimii kyllä pikkutarkasti, ja sääntöjen puitteissa, mutta intohimo... se on kadonnut, aikoja sitten.

Kofi selvitti ajatuksensa ja kurkkunsa, kun Roy laski sokerilta löyhkäävän kuppinsa takaisin pöydälleen.

Minulla oli... minulla oli oikeastaan sinulle hyvin tärkeää asiaa. Hän tunsi sydämensä kylmenevän sanoista, jotka roikkuivat hänen kielellään.

Roy vetäisi kämmenensä huuliensa läpi. Yhtenä korvana, hän totesi. Tai kahtenakin.

Tekonahkaisen tuolin ryppyiset käsinojat painuivat kasaan liiallisesta voimantuotosta, kun Kofi puristi niitä käsillään. Hän tunsi kehonsa vastustelevan, ja samalla jokin happoinen oli rajussa nousukiidossa vatsalaukusta kohti henkitorvea.

Roy, asiat ovat nyt sillä tavalla, että... Kofi räpytteli silmiään tuijottaen päällikkönsä kasvojen sijasta toimiston harmaata lattiaa.

Miten tämä voikin olla näin tukalaa?

Pearson lepuutti oikeaa kättään pöytänsä pinnassa, sormien nojautuessa leukaan ja hymykuoppien noustessa ymmärtäväisesti esiin hänen jähmeistä kasvoistaan.

Jumpetti, minä ymmärrän, hän sanoi. Ja olet sinä peijakas ansainnutkin sen, kaikkien näiden tusinakiertojen jälkeen. Perhana, olisit ansainnut jo niin paljon aiemminkin.

Hän luulee, että puhun korotuksesta.

Mutta –

Nostaisiko, sanotaanko nyt vaikka viisikymmentä krogia lisää kierrossa, tuota pahoin lipsuvaa työmoraaliasi? Royn hymy oli ällöttävän teennäinen.

Kofi etsi sanojaan. Ei, nyt ei ole kyse siitä. Hän pyöritti päätään.

Eikö? Mitä ihmettä! Taidan käydä huolimattomaksi! Roy veti peukaloon puristetun etusormensa suunsa läpi kuin se olisi lihaisa vetoketju. Helkkari, nostan sitten omaa palkkaani sen viisikymmentä krogia, nyt kun siitä tuli puhe!

Kofin kurkku oli kiristynyt, hän nieleskeli hankalasti, kuin valtava jääpala henkitorvessaan.

Roy... kuule... minä... minä olen mennyttä.

Hän näki vain harmaan lattian.

Minulla on kasvain – aggressiivinen aivokasvain, liian pitkälle edennyt, jotta sitä voisi hoitaa, etäpesäkkeitä maksaan sekä munuaisiin levittänyt.

Pearsonin silmät levisivät suuriksi, kun mies vain tuijotti Kofia suu ammollaan.

Älä jumankauta… ei kai... ei se voi olla niin. Roy oli liikkumaton tuolissaan. Sinähän näytät niin... niin eloisalta. Miten ihmeessä muka voit...

Päällepäin, Kofi sanoi. Kehoni on antanut vihjeitä jonkun aikaa, mutta luulin niitä ylirasitukseksi.

Ylirasitukseksi! Mistä muka! Roy töräytti ja säpsähti sitten. Tai siis... en tietenkään tarkoita, että...

Ei, olet oikeassa, Roy.

Hyvänen aika… Kofi… minä… Päällikkö nieleskeli. Koska sinä… koska sinä sait tietää?

Vasta toissa päivänä, hän vastasi. Alison soitti minulle, ja huomasin kuuntelevani sitä puhelua kuin ruumiini ulkopuolella.

Voi jumpetti. Roy pyöritti päätään nousten ylös tuolistaan. Hän haki käsilleen pienen lättymäisen esineen, painoi nappia ja samassa kaihtimet kätkivät sihahtaen heidät muiden asemalaisten aamukatseilta.

Kukaan ei ehkä vilkuillut, eikä piitannut, mutta Kofi arvosti silti Royn elettä.

Eivätkö korjaajat muka voi sille mitään? Roy istuutui taas. Ne ihmiset ovat hemmetin eteviä. Suoranaisia taikureita. Eräänkin puukotushaavan he –

Voit pysäyttää sateen, ja taikoa yön aamuksi, mutta tämä... tämä lunastaa minut, Kofi keskeytti hiljaisena kuiskauksena. On liian myöhäistä edes yrittää tehdä mitään. Se olisi resurssien haaskausta.

Tuntemani Kofi Cooper ei luovuta noin vain, Royn äänessä oli aistittavissa olematon säväys haikeutta. Ehkä Kofi kuvitteli sen, halusi kuulla sen.

Mutta sinä et tunne oikeaa Kofi Cooperia.

Roy... sinun jos kenen pitäisi ymmärtää, ettei tosiasioita kannata paeta. Kofi sipaisi kädellään tummansiniseen, joustavaan kankaaseen kiedottua etureittään.

Mitä sinä tarkoitat tuolla?

Sitä, että olet ennen kaikkea käytännöllinen – siksi sinä istut tässä toimistossa.

Hmhm.

Kofi nielaisi. Jään auttamaan niin pitkäksi ajaksi kuin pystyn.

Roy Pearson nousi tuolistaan kuin raivokas ilmavirta – temmolla, joka melkein pelästytti Kofin. Aiotko sinä muka jäädä töihin? hän puhisi. Mitä hemmettiä, Kofi? Et missään nimessä jää – sinä vietät enemmän aikaa mukavien juttujen parissa etkä tällä homeisella asemalla.

Mukavien juttujen?

Tuoli tuntui kiskovan häntä syvyyksiin. Osa hänessä halusikin syvälle uppoluksiin. Minun on puuhattava jotakin – ole kiltti ja anna minun jatkaa täällä ainakin toistaiseksi. Jään pois saman tien kun tilanne menee liian vaikeaksi. Minä lupaan.

Roy pyöritti haluttomasti päätään. Voi hitto sinun kanssasi, Cooper. Viimeinen toivomuksesi on, että haluat tehdä lisää tavanomaisia, tylsiä töitä? Mikä hemmetti sinun on, Cooper?

Mieti itseäsi – mitä sinä tekisit minun paikallani?

Roy hörähti. Kävisin vääntämässä oikein kunnon paskat Keskisormen etuovelle – ottaisin Hildasta eron ja pestaisin kolme viihdyttäjää imemään korvaani, isovarvastani ja –

Kofi tirskahti.

Älä perhana ota minusta mitään malleja. Roy sipaisi peukalollaan sileää leukaansa. Harkitsen sitä yhdellä ehdolla, Cooper, ja siitä ehdosta ei neuvotella.

Kuuntelen. Kofi nojautui lähemmäksi päällikköään tuolissaan.

Lio antaa sinulle taustatukea, Roy sanoi tyylillä, joka ei kuulostanut ehdotukselta. Tiedän, että Elonpuolustajat eivät yleensä työskentele pareittain, mutta sinä tarvitset jonkun... ja mielestäni on parasta, että se joku on Lio.

Parasta sinulle vai minulle? Kofi nyrpisti nenäänsä. Hän oli hetken aikeissa vastustella, mutta luopui aikeistaan tajutessaan, miten turhaa se olisi. Kohtuullista, hän sanoi lakonisesti.

Parasta ollakin, Roy totesi topakasti. Lio Byrne seuraa sinua kunnes… kunnes hän kyllästyy noihin kivistä tehtyihin leukaperiisi.

Kofin suu yritti muotoutua hymyyn, mutta sisin ei.

Pearsonin silmistä heijastui huoneen kattovalo. Se päivä kun Lio istui tuossa tuolissa ensimmäistä kertaa... nuori, kimeä-ääninen Lio. Roy sanoi.

Ei Liolla vieläkään ole turhan matala ääni, Kofi mainitsi.

Se on kyllä pirun totta! Pearson myönsi. Kaveri oli innokas kuin pikkupoika, ne maaniset silmät... Hän takuulla muistutti minua, kun Oliana laukoi ronskeja kysymyksiään – siinä oli betoninen rouva, ja rapistuikin samaa tahtia.

Päällikkö velloi vielä hetken muistelmissaan, kunnes tämä vetäisi mielensä nostalgiasta kuin naarausvälineen tekoaltaasta – saaliina oli haikea mieli täynnä unelmia, joista vain mitätön osa oli toteutunut.

Poistu, Roy sanoi. Ja käy nyt hyvä mies vielä korjaajilla – he voivat keksiä jotakin. Voin lainata sinulle krogejakin, jos tarvitset...

Lainata? Kuka ne edes maksaisi takaisin kun olen...

Ehkä, Roy. Ehkä. Kofi nyökkäsi, käänsi selkänsä ja kopisti hiostavan huoneen tomut kengistään.

3

Ovaalinmuotoisen hiekkakentän täyte oli karkeaa, likaisenruskeaa ja vähäisistä sateista johtuen kuivaa kuin aavikolla. Se pölysi nostattaen heikon tuulen