Rakkaus ja kapinalliset

By Cristiano Parafioriti

Sisilia 1860. Kansanäänestys sinetöi saaren lopullisen liittämisen syntyvään Italian kuningaskuntaan. Muutamaa vuotta myöhemmin, Tortoricin Galatissa (nykyisessä Galati Mamertinossa), eräs nunna piilottaa äärimmäisen huolellisesti kirkollisen kirjan sisään kovasti etsityn päiväkirjan, jonka oli kirjoittanut paikallinen, aseistettua ryhmää johtanut ja yli kolme vuotta Savoijin joukkoja vastaan taistellut kapinallinen. Kapinallisten tappio ei lopettanut päiväkirjan metsästystä, joka oli saavuttanut todellisia julmuuden hetkiä. Mutta mitä niin paljastavaa tuo päiväkirja sisälsi, että sitä noin katkerasti etsittiin?

Mukaansatempaavien tarinoiden Tämä oli minun kyläni (2014) ja Sisilialaisuus (2016) jälkeen, Cristiano Parafioriti päättää tällä vakuuttavalla historiallisella romaanillaan hänen juuristaan kertovan trilogian. Raivoisien taistelujen ja intohimon rytmittäminä verellä värjätyt ja rakkaustarinat kietoutuvat toisiinsa, johtaen vääjäämättä näiden kuluneiden sivujen päähenkilöt väistämättömään ja veriseen välienselvittelyyn.

• Language: Suomi
• Publisher: BadPress
• Release date: Jan 19, 2020
• ISBN: 9781071524848

Book preview

RAKKAUS

JA

KAPINALLISET

ROMAANI

Haluan heidät kaikki kuolleina! He ovat kaikki talonpoikia, kapinallisia ja Savoijin, Piemonten, tarkka-ampujien ja maailman vihollisia. Kuolema moukille, näille etelän nartun penikoille. En halua todistajia, sanotaan, että he olivat rosvoja.

(Eversti Pier Eleonoro Negri kenraali Enrico Cialdinin, kuningas Vittorio Emanuele II:n luutnantin määräyksellä, Elokuu 1861).

KIRJAILIJAN HUOMAUTUS

Tämä kirja on fantasiaa. Henkilöt, organisaatiot ja olosuhteet ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, tai jos ne ovat todellisia, käytetään niitä kertomustarkoituksessa. Kaikki viittaukset

todellisiin tapahtumiin tai oikeisiin ihmisin ovat tapahtuneet

sattumalta.

Tai melkein.

JOKA KIROTTU AAMU

Galati Mamertinossa, Sisiliassa, Calogero Emanuele, jota kutsutaan Bauksi, nousee varhain ja tietää, että hänen on aloitettava taas uusi työpäivä kunnassa. Monien sisilialaisten isien tavoin hänelläkin on lapsia, jotka ovat hajallaan ympäri Italiaa työnsä vuoksi, eikä tämän etäisyyden tietenkään pitäisi, mutta se saa hänet nousemaan ylös sängystä hieman surullisempana.

Joka kirottu aamu.

Kevät on juuri alkanut ja täällä Nebrodien vuoristossa aurinko paistaa vielä ujosti. Aamunkoitteessa se katsoo alas Rafan vuorelta ja heittää muutaman haalean säteen tämän syrjäisen kylän pääaukion rosoisille laatoille, mutta ei vielä lämmitä pistävää ilmaa eikä niiden tunnottomia ruumiita, jotka jo aloittavat päivänsä.

Calogero Bau juo kahvin Ciccion baarissa ja polttaa aamun toisen savukkeensa kiinnittäen hajamielisen katseensa joihinkin ohikulkijoihin ja majesteettiseen Matricen kirkkoon. Tuolla nimenomaisella hetkellä hänen sydämensä synkkenee. Hän ajattelee don Peppe Emanuelea, jota kutsuttiin Malupiloksi, isäänsä, joka oli kuollut vain muutamaa vuotta aikaisemmin ja joka oli ollut tuon kirkon kantava voima, aina mukana juhlien järjestelyissä, valmistelemassa kantolavoja ja messuja, asettuen ehdoitta Herran ja papiston palvelukseen. Don Peppe saattoi joskus vaikuttaa tylyltä, mutta todellisuudessa hän oli vain vanha, sanan hyvässä merkityksessä, mies, joka puhui vähän, mutta teki paljon. Kun hän kuoli, oli kuin koko kyseinen kirkko olisi romahtanut, ja vielä pahempaa se oli hänen pojalleen Calogerolle, joka oli perustanut koko olemassaolonsa tuolle miehelle.

Calogero Baulla on vaimo, kolme nuorta lasta, vanha äiti ja yksi sisko vanhapiika, joka asuu vielä Galatissa. Hänellä on työpaikka kunnan palveluksessa, (ylellisyyttä nykyään), ja hän elää eteenpäin miten pystyy. Kahvi, pari savuketta ja sitten hän suuntaa sinisellä Fiat Puntollaan työhönsä kunnan arkistossa, kaupungin laidalla Tortoriciin menevän tien varressa.

Joka kirottu aamu.

PAKO TRUNGALIIN

Oli kylmä ja pimeä iltapäivä. Minä ja ystäväni Pilierin korttelista olimme metsässä lähellä Trungalia. Se oli hieman hämmentävä paikka, johtuen tuosta tuhoutuneesta kirkosta, josta täällä Galati Mamertinossa kerrottiin kauheita asioita. Ture S., meidän päällikkömme, oli kuitenkin päättänyt rakentaa majan sinne lähelle, pienen puron varteen. Hänen mukaansa sen piti testata rohkeuttamme.  Olimme kuljettaneet sinne lautoja, rullan rakennustyömaalta varastettua rautalankaa ja muita tarpeellisia työkaluja. Teimme töitä yli kaksi tuntia kunnes tuo katoksemme tuli valmiiksi. Olimme lapsia ja majan rakentaminen metsään oli  tärkeä tehtävä. Meillä oli puiset lapiot, kaaret jännitettyinä naruilla jousiksi ja kuviteltuja vihollisia; meidän piti olla pelottomia, omalla tavallamme. Syötyämme pari pähkinää ja muutamia raakoja kastanjoita majan sisällä, huomasimme, että nyt vieläkin tummemmalta taivaalta alkoi tipahdella pisaroita. Sitten sade sakeni eikä oksista tehty katto pystynyt enää suojaamaan meitä kaikkia. Häivyimme sekaisin ja epäjärjestyksessä kuka mihinkin, joku meni metsään, jotkut muut alemmaksi laaksoon, minä menin suojaan Trungalin tuhoutuneen kirkon sisäänkäynnin kaaren alle. Kylmän hytinään yhdistyi myös pelon vapina, joka alkoi hitaasti hyökätä minua kohti. Tuon temppelin rauniot suojasivat minua sateelta, mutta eivät pelolta. Päinvastoin.

Kerrottiin, että siellä lähellä oli vuosisatoja aikaisemmin kuollut nuori tyttö. Yrittäessään päästä eroon Galatin paronin ja näiden maiden isännän kynsistä, joka yritti ottaa hänet väkisin,  nuori nainen oli kaatunut tuhoisasti juuri kaadetun vihreän hasselpähkinäpuun terävälle kannolle, lävistäen itsensä kuoliaaksi.  Kukaan ei ollut nähnyt paronin väkivaltayritystä, ja nuoren naisen kuolema oli otettu kohtalokkaana onnettomuutena. Vaikka aatelismiestä ei ihmisten silmissä rangaistukaan, oli hän ryhtynyt katumaan ja yrittäessään vapauttaa sielunsa, päätti hän rakentaa tuon kirkon juuri rikospaikalle. Mutta päätös oli osoittautunut järjettömäksi heti, se toi mukanaan tummia enteitä ja vakavia epäonnistumisia. Lopulta eräänä kesäyönä alkoi tuhoisa palo, joka merkillisesti alkoi itse kirkosta ja levisi koko ympäröivään metsään. Kolmen päivän raivoisan liekkejä vastaan taistelun jälkeen, joita salaperäiset voimat näyttivät ruokkivan, tuli oli laantunut ja viimeiset liekit olivat sammunut, paljastaen joillekin talonpojille paronin nyt hiiltyneen ruumiin. Nuoren tytön kosto oli jollakin hämärällä tavalla suoritettu loppuun.

Ajatellessani tuota järkyttävää tarinaa, tunsin sieraimissani oudon hajun. Käänsin hitaasti katseeni kirkon sisälle, jossa näin nokkosien ja rikkaruohojen seasta mustan villisian uhkaavan kärsän. Se ei perääntynyt huudoistani, ei ottanut askeltakaan taaksepäin, vaan päinvastoin aikoi selvästi hyökätä kimppuuni.  Ja kauhu valtasi minut täysin, kun ymmärsin uhkan, joka ensin oli vaikuttanut vain vaaralliselta tuntemukselta. Mustan villisian porsas oli siellä ulkona minun lähelläni. Ymmärsin olevani pahimmassa mahdollisessa paikassa: äidin ja sen pentujen välissä.  Silmänräpäyksessä päätin paeta sinne, mikä minusta näytti varmimmalta reitiltä, paitsi että yksi noista pienistä porsaista päätti juosta samaa reittiä ja näytti siltä, että minä jahtasin sitä. Näin täytyi uskoa tuon raivoissaan olevan äidin, joka varmistuttuaan muiden jälkeläistensä turvallisuudesta, ryntäsi puolustamaan pakenevaa lastaan. Yhtäkkiä kohtaus näytti paradoksaaliselta. Yritin välttää pääpolkua, tunsin käsivarsieni raapiutuvan pensaisiin ja jalkojeni täyttyvän nokkosten polttamista, joita  talloin pakonomaisesti yrittäessäni pelastaa itseni.  Pakenevan lapsen kiljunta peittyi raivoisan mustan ja vihaisen äidin huutoihin, eikä kumpikaan niistä tuntunut toista turvallisemmalta. Voimieni ollessa lopussa liukastuin sateen kastelemalla lehtimatolla ja kääntyessäni ymmärsin, etten päässyt enää pakoon. Ehdin vain tuntea kovan jysäyksen, joka iski minuun.

* * *

Se oli laskeutumisen vastareaktio.

Koneen pyörät olivat koskettaneet maata, herättäen minut tuosta omituisesta painajaisesta. Katsoin kelloa: se oli 08.40. Kone oli ollut melko täsmällinen.

Nousin edelleen järkyttyneenä ahdistavasta unesta, vedin vetolaukun alas hattuhyllyltä ja avasin puhelimen. Muut matkustajat tekivät samoin ja normaalitilaan palautetuista puhelimista alkoi kuulua häiritsevä piippausten, soittoäänien ja kellojen konsertti. Oven avautuessa Palermon valo tunkeutui sisään matkustamoon. Heti koneen ulkopuolella, jo ennen portaiden laskeutumista, oman maani ilma täytti keuhkoni ja sydämeni.

Siirtyessäni bussilla lentokentältä rautatieasemalle näin pikaisesti vierelläni Capacin verilöylyn muistomerkin.

Kuinka äärettömän surullista! Katkera kivipaasi pystytettynä tuon lähtemättömän surun muistoksi, mafian kiduttaman saaren  historian veriselle tahralle. 

Pitkän, Tirrenian rannikkoa seuraavan junamatkan jälkeen, Messinaa kohti, jäin pois Sant’Agata di Militellon pysäkillä, jossa vanhempani olivat odottamassa minua. Ja niin otimme yhden niistä monista teistä jotka johtivat Nebrodeille.

Väsyneesti näin kyläni vuoren rinteelle tarrautuneena, ja nopean aterian jälkeen nukahdin, tällä kertaa lempeämmin, tuon kalpean keväisen ilman tuudittamana, joka vielä kamppaili leijuakseen ilmassa, siellä, Galati Mamertinossa, Sisiliassa.

SAARELAISUUDET

Viideltä iltapäivällä äitini karisti epäilykset ärsyttäen minua houkuttelevan kuumalla kahvilla. Hän tiesi haluni nähdä aukio ja kylän vanhat ystäväni vietettyäni niin monta kuukautta yli tuhannenseitsemänsadan kilometrin päässä. Olen neljäkymmentä, joista kaksikymmentä olen viettänyt pohjoisessa, puolet elämästäni, joka tuntuu itseasiassa kokonaiselta.

Kofeiini käynnistää heti moottorini. Tasan kuudelta käännyin aukiolle johtavalle tielle. Kävellessäni vanhan naapurustoni läpi minulla oli katkeransuloinen tunne, kuin selaisin muistojen albumia, tunsin rintani puristuvan sydämeni ympärille. Tämä kaikki on mennyttä. Siellä, Pilieri-kadulla,  pysyvät pystyssä vain talojen kivet, kun taas täällä, sydämeni pohjassa, sijaitsevat muistojen raskaammat lohkareet.

Calogero Bau oli ensimmäinen kyläläinen jonka tapasin. En voinut kieltäytyä juomasta toista kahvia hänen kanssaan Ciccion baarissa. Hän kertoi minulle lapsistaan ja etenkin vanhimmasta, Ileniasta, joka oli kertonut isälleen puhelimitse olevansa hyvin innoissaan luettuaan kertomuksiani. Sitten hän alkoi puhua minulle työstään kunnan arkistoissa ja siitä, kuinka ajan myötä hänelle oli tullut intohimo lukea vanhoja syntymän ja kuoleman tietoja, tiettyjä rekisteritapahtumia, sukunimiä nyt jo lähes hävinneitä tai pikemminkin, kuten hän sanoi minulle, vanhoja asioita.

En ollut koskaan ajatellut, että Calogero Bau voisi jotenkin herättää minussa niin paljon uteliaisuutta. Hyvä mies, epäilemättä, nöyrä, myötätuntoinen, mutta hän ei varmasti koskaan ollut tuntunut minusta sellaiselta, jonka kanssa voitaisiin kosketella sellaisia erityisiä ja erikoisia aiheita. Ja sen sijaan hän onnistui uskomattomasti kiehtomaan minua. Suostuin myös hengittämään passiivisesti hänen ties kuinka monennen savukkeensa savua, ja lähdettyämme baarista aloimme kävellä piazza San Giacomolla. Hetken verran näin isäni istuvan käsityöläisten piirissä lukemassa Gazzetta del Sud -lehteä. Juuri tuolla lyhyellä hetkellä tunsin todella olevani kotona. Calogero Bau puhui minulle edelleen arkistosta.  Tosiasiassa hän ei kertonut minulle paljon muuta, mutta se ei poistanut minusta sitä kiihkeää halua ja uteliaisuutta tutustua papereihin, joista hän oli puhunut minulle. Illansuussa hain isäni hänen viimeisistä iltapuuhistaan ja lähdimme yhdessä kohti kotia. Heti oven ulkopuolella, kirkkaan taivaan ansiosta, minut valtasi vastustamaton halu mennä Rafan vuorelle.

Näkymä sieltä on vertaansa vailla mihin tahansa aikaan vuorokaudesta, mutta Rafan ilta on puhdasta runoutta! Auringonlaskun aikaan aurinko antaa tilaa kuulle ja tähdelle, mutta onnistuu ennen kuolemaansa sytyttämään näkymät Tirrenian merelle ja kaukaisuudessa näkyville Eolian saarille. Saaret näyttävät veden nielemiltä, mutta ne eivät koskaan huku. Ne pysyvät ikuisessa tasapainossa, jota suojaa taivaallinen sopimus, joka on asettanut ne olemaan siellä aina.  No, minä tiedän mikä on totuus; nuo saaret ovat me, omasta maastaan maanpakoon joutuneet pojat, nyt irrallaan siitä. Sydämessään niin lähellä, mutta ruumiillisesti niin kaukana,