Suomalaisen kosto eli Tuomas Winterin seikkailut: Historiallinen kertomus 1800-luvun alusta

By Aaro J. Jalkanen

Kallavesj-laulun kirjoittaja lähetystöneuvos Aaro Jalkanen kirjoitti paljon. Tämän historiallisen romanttisen seikkailuromaanin "Suomalaisen koston eli Tuomas Winterin seikkailut" hän kirjoitti 27-vuotiaana Amerikassa, jossa se julkaistiin 1907. Kirja vie meidät vuoden1809 Suomen sotaan, jossa sankari saa syyn lähteä kostoretkelle. Hän päätyy von Döbelnin armeijaan, Ruotsiin, Napoleonin Ranskaan ja Kaliforniaan.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 2, 2018
• ISBN: 9789528029144

Aaro J. Jalkanen

Kirjan kirjoittaja Aaro Jalkanen (1875 - 1960) syntyi Savossa, Rautalammilla, kävi koulua Kuopiossa ja jatkoi opintoja Helsingissä. Jo koulupoikana hän avusti Brofeldtien Savo-lehteä, kirjoitteli juttuja ja runoja. Kirjoittamistaan hän jatkoi lähes koko elämänsä ajan. Hänelle olivat erityisen rakkaita aiheita kotimaa ja sen kulttuuri. Kuopion kotiseutulaulu "Kallavesj, Kallavesj" on tunnetuin hänen kirjoittamistaan runoista. Sen kunniaksi pystytettiin Aaro J. Jalkasen muistomerkki vuonna 1980 Kuopioon. Kesällä 2016 julkaistiin postimerkki laulun täyttäessä 100-vuotta.

Book preview

kirjoittajasta

1. LUKU

TUOMAS WINTER VANNOO

KOSTAVANSA

Elettiin maaliskuun alkua vuonna 1809. Roteva suksimies hiihti idästä Köyliön järven jään yli. Hän seisahtui hetkeksi katselemaan rantaa ja suuntasi sitten suksensa edessä häämöttävää lumista nientä kohti.

Puolessa tunnissa hän saavutti niemen kärjen. Hän silmäili kärsimättömästi näkymää ja hiihti, kunnes seisahtui ja jäi tarkkailemaan.

Totta tosiaan, hän mumisi itsekseen, on tuossa Ventaan nuottakota, jonka vieressä on hyvä onkipaikka, ja tuolla on Ventaan hyvälöylyinen sauna ja sen vieressä haarukkakoivu, mutta missä talo on?

Yhtäkkiä hän säpsähti. Hänen ajatuksensa olivat liidelleet lapsuuden leikkipaikoilla, mutta nyt muistui mieleen sota kaikkine kauhuineen.

Hän hiihti kiihkeästi eteenpäin ja huomasi pelkonsa toteutuvan. Tuhkana oli Ventaan kartano. Vain kaatuneet piiput ja hiilikeko olivat jäljellä.

Isä, äiti, Annikki, missähän he olivat? Olivatko pelastuneet? Taivaan Isä, ehkä he olivat ...!

Tuhannet kysymykset ja epäilykset täyttivät hänen ajatuksensa. Hän hiihti hurjasti eteenpäin, saapui rannalle ja ryntäsi saunaan. Saunassa oli kaksi henkeä: Ventaan entinen ruotu-ukko ja tämän pojanpoika. Tuomaan kun näkivät, he alkoivat itkeä.

Missä on isäntäväkenne? Tuomas kysyi säikähtäneenä.

Ukko kertoi nyyhkien: Ryssät tulivat ... kasakat taloon ... upseeri raiskasi Annikki-neidin ... Isänne hyökkäsi hänen päälleen ... kasakat tappoivat hänet ... tappoivat äitinne ... tappoivat pienen herran ja polttivat talon. Kaikki kuolleet ... kaikki ... kaikki ... rengitkin tappoivat ... minun vaivaisen säästivät, saunan säästivät ... kaikki tappoivat ... kaikki ... voi maisteri kulta ... voi maisteri kulta ... kaikki ...

Tuomas vaipui saunan penkille kuullessaan nämä onnettomuuden sanomat. Hän itki kuin lapsi.

Suru valtasi hänet kauan kokonaan. Hän huusi isäänsä ja äitiään ja rakasta Annikkia. Hän syytti itseään, ettei ollut jäänyt heitä puolustamaan. Viimein surun purkaukset vähenivät ja hän kykeni lähtemään ja ottamaan selvää tapahtumasta. Hänen isänsä, äitinsä ja veljensä oli murhattu, hänen Annikkinsa raiskattu ja syösty liekkeihin.

Ennen iloinen Tuomas Winter, Ventaan perheen ainoa elossa oleva jäsen, oli tämän kovan iskun kautta muuttunut. Sanatonna nähtiin hänen seuraavana päivänä astuvan pitäjän rovastin luo. Rovasti alkoi lohdutella, mutta Tuomas keskeytti hänet:

Tiedän kaikki. Olen tullut sanomaan teille jäähyväiset. Lähden ehkä iäksi. Tässä on teille kirjallinen valtuutus menetellä Ventaan kanssa parhaanne mukaan. Lähtekää nyt kanssani omaisteni haudalle.

Sanaa sanomatta astelivat rovasti ja Tuomas hautausmaata kohti ja saapuivat haudalle, joka kätki Tuomaksen rakkaimpien jäännökset.

Tälle haudalle, Tuomas sanoi rovastille, on teidän pystytettävä hautapatsas ja hautakumpua on teidän huolellisesti hoidettava niillä tuloilla, jotka saatte Ventaasta. Lupaatteko sen?

Lupaan!

Kuulkaa ja olkaa todistajana sille valalle, jonka minä tällä isäni, äitini, veljeni ja morsiameni haudalla pyhästi vannon: Niin totta kuin Jumala minua auttaa ruumiin ja hengen puolesta, niin totta minä Tuomas Winter kostan isäni, äitini, veljeni ja morsiameni murhaajalle, vaatien hengen hengestä, veren verestä. Kostoa minä vannon, kostoa kaikkivaltiaan Jumalan nimessä. Tämä on valani, rovasti. Hyvästi! Rukoilkaa joskus puolestani. Kiitos kaikesta!

Winter oli jo lähtenyt ennen kuin rovasti ehti sanoa mitään. Hän risti kätensä ja huokasi: Jumala häntä siunatkoon. Kosto on herran, mutta ihminen on välikappale. Ilman hänen tahtoaan ei hiuskarvakaan putoa päästämme.

2. LUKU

TUOMAS WINTER TURUSSA

Flintin lesken kapakan talikynttilän valo ulottui Aningaistenkadulle saakka. Jumaluusopin ylioppilas Bernhard Borg mitteli katua verkalleen, kun hän tunnisti vastaantulijan.

Kas vaan Tuomasta! hän huudahti. Mihin sinua viedään?

No perhana, Tuomas vastasi puhutteluun, Borg totta jukoliste! Löysinpähän jonkun tutun. Mutta kuule, Flintin lesken takakamarissa saamme varmaan haarikan olutta. Mennään sinne, minulla on ensiksikin jano, toiseksi joku koiranaamainen venäläinen voisi tarpeettomasti tähtäillä minua täällä kadulla ja kolmanneksi me juomme lähtömaljat.

Vankkavoimainen Tuomas tarttui ystävänsä käsivarteen ja veti hänet mukaansa kapakkaan. Kohta ystävykset istuivat kahden lesken takakamarissa vaahtoava oluthaarikka edessään.

Kerrohan nyt, mistä sinä putosit kadulle, Bernhard kysyi uudestaan.

Niin, niin, kerron nyt asian juurta jaksain, kuuntele kärsivällisesti Kuten tiedät isäni aikoi tehdä minusta papin ja neljä vuotta pänttäsin päähäni hepreiskaa, kreikkaa, latinaa, jumaluusoppia ja muuta sen semmoista. Mutta niin kuin muistat, en sentään ollut liian ahkera.

Et ollut, mieluimmin opiskelit ranskaa professorien tyttärien kanssa ja laulelit heille rakkauden lauluja messuharjoitusten sijasta. Sitten välipaloiksi sinä tappelit kisällien kanssa ja miekkailit kuin ranskalainen. Joskus huviksesi kannoit hevosia mäkeä ylös ja ammuit luodikollasi piipun nysiä maaukkojen hampaista, ja silloin tällöin levähdit karsserissa. Eikö niin?

No sinnepäin se oli, mutta vähän ennen kuin tämä kirottu sota syttyi, arvelin vihdoin astua hengelliseen säätyyn ja menin Gadolinin luo.

Niin herra professori, sanoin olen tullut kuulusteltavaksi jumaluusopista. Gadolin kysyi aluksi, olenko lukenut sitä ainakin muutaman sivun. Kun en muistanut mitä ukko Kant on tuuminut luonnollisten ja yliluonnollisten kappaleiden käsittämisestä, hän siirtyi Lutheruksen käsitykseen uskosta. Kun sitäkään oikein muistanut, Gadolin ajoi minut tieheni. Menin kreikkaa koittamaan, mutta kärpäset olivat sotkeneet alfat ja deltat niin, että minut käskettiin mennä niitä selvittämään.

Tuli sota ja läksin rajalle ryssää vastaan, tappelin aina kun sain, mutta jouduin Pyhäjoella huhtikuun 16. päivänä vangiksi kenraali Löfwenhjelmin kanssa. Parin päivän perästä karkasin ryssiltä. Sen jälkeen tappelin siellä ja täällä, kunnes viime syksynä haavoitun Oravaisissa ja jouduin vangiksi. Minut kuljetettiin Pietarin tuolle puolen. Pari kuukautta sitten sanoin heille hyvästit ja olin toista viikkoa kotikylässä ajettuani monta ryssän hevosta hengiltä."

Mitenkä sinä pääsit karkaamaan?

Minä olin hyvissä väleissä kuormastokenraalin keittäjättären kanssa, joka meille sairaille vangeille antoi ruokaa siellä Venäjällä. Eräänä yönä hän tuli minua tervehtimään. Minä jätin hänet koppiini ja pujahdin itse pois tukittuani parilta kolmelta levottomalta vartijalta suun. Varastin hevosen ja parin viikon päästä olin jo Uudellakirkolla ja siellä olen rauhallisena talonpoikana vetelehtinyt tähän saakka. Suokoon Venäjän pyhimykset minulle anteeksi, että en joka paikassa joutanut lupaa kysymään, kun hevosta ja ruokaa tarvitsin ja vastahakoisia vähän kiireessä kovakätisesti pitelin. Suomen puolella eivät enää pahasti ahdistelleet. Kuuluvat kaikessa rauhassa pitävän Porvoossa valtiopäiviä, antavan maan ryssille, mutta niin totta kuin olen Tuomas Winter, ei tämä poika jää maahan, jossa ryssä on herrana.

Olen laverrellut sinulle vanhaan tapaan, vaikka sydäntäni painaa suuri suru. Mutta tekee niin hyvää koettaa hetken unhoittaa se ja muistella iloisia aikoja. Oi jospa kykenisit auttamaan minua surussani. Löysin kotini poltettuna, isäni, äitini ja veljeni olivat ryssät surmanneet! Morsiameni, Annikkini, he olivat raiskanneet ja ajaneet liekkeihin. Voi, miksi en ollut heitä suojelemassa. Tahtoisin huutaa koko maailmalle heidän kohtalonsa, mutta mitäpä se välittäisi minusta ja omaisteni kärsimyksistä. Nöyrästi he ruoskaa kumartavat, mutta minä en kumarra. Minä itse hankin verisen koston sukuni murhaajille. Voi sinua, sinä kreivi Berg, kasakkaluutnantti. Tekosi huutavat kostoa. Minä muserran sinut kuin tämän pöydän.

Näin sanoen Winter iski nyrkkinsä pöytään, niin että se hajosi palasiksi. Mutta huomattuaan tekonsa, hän häpesi kiivauttaan ja liikutustaan ystävänsä edessä. Halliten