Lääkintäkersantti

By Veijo Valkiainen

"Olin viimeinen Lääkintäaliupseeri JR:7 Rykmentissä"

Veijo Valkiainen kertoo esikoisteoksessaan oman isänsä, Toivo Valkiaisen, tarinan lääkintämiehenä sodassa ja tarttuu näin kirjallisuudessa vähän käsiteltyyn aiheeseen - lääkintämiesten tehtäviin etulinjalla tai sen välittömässä läheisyydessä jatkosodan aikana. Haavoittumiset ja kuolema olivat rintamalla aina läsnä ja lääkintämiehet kohtasivat usein vaikeita valintoja: mennäkö auttamaan vaikka oman hengen uhalla ja kuka apua tarvitsee kipeimmin.

Kertomusta vahvistavat Toivo Valkiaisen itse ottamat valokuvat rintamalta.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Oct 14, 2015
• ISBN: 9789523187337

Book preview

sotasairaala

Alkusanat

Isäni Toivo Armas Valkiainen syntyi Puumalassa 30. kesäkuuta 1914. Hänen isänsä Kustaa Valkiainen oli Puumalan kirkonkylän kasvatteja mutta muutti avioiduttuaan Luukkolan kylän Mikkolan tilalle. Siellä hän toimi maanviljelijänä ja teki siinä ohessa suutarintöitä. Perheessä oli 13 lasta, joten vilinää riitti. Elämä oli vaatimatonta, mutta ei ajan mittapuun mukaan poikkeuksellista. Jo lapsena tehtiin selväksi, että jos ei tee työtä, ei ole leipää. Ainakin mukana piti olla ja tehdä sellaista, mihin kukin pystyi. Isäni sairastui viiden vanhana espanjantautiin, kuumetta oli pitkään melkein 40 astetta. Ihmeen kaupalla hän siitä kuitenkin selvisi, mutta pituuskasvu junnasi monta vuotta paikoillaan. Kansakoulu tuli kylälle 1920-luvulla, ja se kesti viisi lukuvuotta. Vuonna 1936 oli vuorossa vakinainen väki Käkisalmella ja lääkintäaliupseerikurssi Viipurissa. Päästessään siviiliin kesällä 1937 hän ei arvannut, että siellä opittuja taitoja tarvitaan jo reilun kahden vuoden päästä. Lokakuussa 1939 tuli kutsu ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Palveluspaikka oli Pieksämäki ja Radankorjauskomppania 6. Kyseinen risteysasema oli päivystyspaikka, mutta korjausjunan alue oli koko Itä-Suomi. En nyt käsittele talvisodan aikaa kuin muutamalla rivillä, sillä varsinainen kertomus alkaa kesästä 1941. Vaikka oltiin rauhan tilassa, uuden sodan uhka leijui kuitenkin ilmassa. Siviilissä ei ehditty olla kuin reilu vuosi, kun tuli taas käsky lähteä puolustamaan isänmaata. Suurin osa kertomuksista on isältäni kuultua, ja niillä on vahva totuuspohja. Olen laittanut siteeksi myös hiukan lihaa ja verta. Kirjassa esiintyvät henkilöiden nimet ovat osin tekaistuja. Myöskään taisteluiden kulku ja tapahtumapaikat eivät välttämättä ole oikeita. Viime sodista on kirjoitettu paljon, mutta harvemmin olen törmännyt lääkintäsotaa käsitteleviin teoksiin. Kriittisesti tarkasteltuna olen saattanut kuvailla tapahtumat väärin. Mutta tarkoitus on ollut tuoda esille, mitä tapahtuu haavoittumisen jälkeen. Monesti piti tehdä vaikeitakin valintoja, menenkö oman henkeni uhalla auttamaan ja kenelle annan ensimmäisenä apua. Sodassa kaikki on yhtä hallitsematonta kaaosta, ja sen myötä se on yllätyksiä täynnä. Olkoon tämä kunnianosoitus kaikille niille, jotka mukana olivat. Ei ollut vaihtoehtoja, paras nuoruus meni, mutta isänmaa säilyi. Tuskin kukaan sieltä enää palasi normaalina takaisin. Toiset kertoivat, useimmat vaikenivat kantaen sodan arpia sekä henkisesti että fyysisesti kuolemaansa saakka. Kirjassa oleva kuvamateriaali on isäni jäämistöstä. Tein kesällä 2013ja 2014 sotahistoriallisen matkan Tampereen Tykistökillan kanssa. Päätutustumiskohde oli Sintolan harjulla sijaitseva tykistön tulenjohtopaikka Onni. Mainittakoon, että harjulla sijaitsevalta tulenjohtajan tähystyslavalta johdettiin todella tarkasti tulta vihollisen niskaan. Ja sillä oli ratkaiseva merkitys pysäytettäessä eteneminen Vuosalmen peltoaukeilla. Näin minä sen olen ainakin ymmärtänyt, mutta saatan olla väärässä. Suurena ihmetyksen aiheena löysimme harjulta vielä tulenjohtolavan rippeitä sekä muutamia puolapuita ikihonkien juurelta. Kävimme myös Äyräpäässä, Vuosalmella, Siiranmäessä sekä myös muutamilla muilla kahinapaikoilla. On ollut paljon helpompi kuvata tapahtumia, kun on itse myös käynyt tapahtumapaikoilla. Haluan erityisesti kiittää niitä, jotka ovat toimineet esilukijoina. Kuuntelin heitä nöyrällä korvalla ja tein sen pohjalta pieniä korjauksia käsikirjoitukseen. Kiitän myös niitä, jotka tiesivät harrastuksestani ja kannustivat viimeisille riveille saakka. En tiennyt syksyllä 2008, mihin savottaan kynäni laitoin, mutta nyt se on tehty.

Puumalassa 25.1.2015

Veijo Valkiainen

– Ota Eino pari riukua, niin korjataan veräjän läheltä vielä hiukan aitaa.

Koska Kuikansuolle menevä aita vaikutti ehyeltä, keräsimme työkalut mukaamme ja läksimme lampsimaan kotiin. Itikoita oli niin paljon, että piti taittaa koivusta vihta, jolla saattoi tuoda hetken helpotuksen ahnaasti iskevien hyttysten sekaan. Pihalle päästyämme jätimme työkalut liiteriin ja vein rautakangen kujaan. Vilkaisin narahtavan tuvanoven suuntaan, Anni huuteli sieltä pienet letit heiluen:

– Nyt kaikki syömään, ennen kuin ruoka jäähtyy.

Tupaan päästyäni havaitsin heti äitini vakavan ilmeen:

– Sinulle on tullut postia, niin ja Eerolle kanssa.

Huomasin heti Mikkelin sotilaspiirin leiman, jo toisen kerran muutaman vuoden sisällä. Äskeinen työväsymys ja nälkä olivat tipotiessään.

– Missäs on sakset? Niin saa siistimmin avattua.

Äiti oli myös utelias ja sanoi hiukan käskevällä äänellä:

– Lue nyt ääneen, niin kuullaan muutkin.

Eihän kirjeessä ollut montaa riviä, mutta sitäkin painavampaa asiaa: Ylimääräiset kertausharjoitukset 10.6.1941 klo 12.00, allekirjoitus sekä sotilaspiirin leima. Vähän aikaa oli hiljaista, sitten äiti virkkoi:

– Tuo tietää sotaa.

– Eihän tässä mihinkään sotaan olla lähdössä, vaan normaalit kertausharjoitukset.

Tämän sanoessani kävi paha aavistus myös omassa mielessä, vaikka yritin tämän kertoa mahdollisimman rauhallisella äänellä.

– Mikäs päivä on kymmenes kesäkuuta? Ai jaa, se onkin seuraavan viikon tiistai.

Ruokarukouksella aloitimme aterioinnin, ja siihen ne jutut melkein jäivätkin. Jokainen varmaan mietti mielessään, mitähän äsken kuultu kirjeen sanoma tarkoitti. Maailman tilanne oli todellakin sekava, ja Hitler rynni joukkoineen länttä kohti. Kukaan ei tarkalleen tiennyt suuren ja mahtavan natsivallan seuraavaa siirtoa. Suomessakin valmiustasoa oli nostettu resurssien mukaan, talvisodan opetus oli liian ankara pienelle maalle. Olin jo lusikoimassa herkullista ohrauunipuuroa, kun äiti mietteliään näköisenä kysäisi:

– Laskeekohan ne ennen heinäntekoa pois?

– Yleensähän nämä kestävät 2–3 viikkoa ja tulemme silloin jo takaisin.

Jäin miettimään äsken kertomaani, vasta toissa vuonna oli sota, mutta kuitenkin meitä piti kouluttaa lisää. Eikös sitä sotimaan opi vähemmälläkin? Vakinainen väki 15 kuukautta ja siihen talvisota päälle, sekin kesti minulla melkein kuukauden pitempään kuin muilla. Erikoiskoulutuksen saaneet otettiin aikaisemmin ja laskettiin myöhemmin pois, olin koulutukseltani lääkintäaliupseeri ja talvisodassa ylensivät kersantiksi. Kai tehtävät radankorjausjunan lääkintämiehenä oli katsottu ylentämisen arvoiseksi, siihen kai vaikutti ehkä kaikkein eniten komppanianpäällikkö Forsman.

– Onkos saunassa jo löylyjä?

– Onhan siellä, vain vedet oli vielä kantamatta, Aino tiuskaisi hiukan äkäisenä.

– Niin ja minusta ei ole niiden kantajaksi, hyvä kun jaksoin viedä puut saunaan.

– No ei sinun ole tarvinnut ennenkään, kyllä se on hiukan enemmän miesten töitä.

Rupattelimme vielä lauteillakin tulevista harjoituksista. Selvästi oli aistittavissa tiettyä jännitystä: miksi kaksi saman talon miestä pyydetään yhtä aikaa harjoituksiin? Niin ja Taunollakin oli armeija jo loppusuoralla, onpas nyt kova kysyntä harmaisiin. Eiköhän tuo aika näytä, mitä tuleman pitää. Vilvoittelimme kodan puolella tavallista pitempään, sillä nyt piti nauttia jokaisesta hetkestä. Havahduin mietteistäni ulkoa kuuluviin ääniin:

– Joko me päästään saunaan?

– Tulkaa vaan, sieppasin vielä paidan kainaloon ja aloin tallustella kohti nukkuma-aittaa. Helteinen viikko oli uuvuttanut normaalia väsyneemmäksi. Kelasin vällyjen välissä vielä huomista, rantahaan aita, ja iltapäivällä voimme ottaa jo hiukan löysemmin.

Viikonloppu meni nopeasti ja olimme jo tiistaissa. Kysyin Viljolta:

– Soudatko meidät Lajun rantaan?

– No voinhan kyyditä, kun ei muilla taida olevan aikaa siihen.

Viljolla oli vielä muutama vuosi ennen kuin tulee syynikutsu.

Eero kyseli:

– Mitä sinne otetaan mukaan?

Tokaisin:

– Eikös sotilaspassissa ole lista mitkä ei tule valtion puolesta. Omat saappaat kannattaa kuitenkin ottaa mukaan, sillä valtionvirsut ei olleet hyvät pitkillä marsseilla.

Isä-Kustaa oli tehnyt pojilleen kunnon saappaat, ja niillä oli hyvä kävellä ilman sitä pelkoa, että kohta on jalat rakkuloilla. Ei ollut itsestään selvää, että mentäisiin kuorma-autolla, vaan yleensä tehtiin pitkiäkin marsseja ilman ainuttakaan kyytipeliä, koska niitä tarvittiin tärkeimpiin kuljetuksiin. Polttoaine oli kortilla ja yksityiset saivat ajaa häkäpönttöpirsseillä, niillähän ne kulkivat armeijan autotkin.

Kohta koitti lähdön aika, eväät ja varusteet oli pakattu reppuun ja kyytimieskin oli tomerana oven suussa. Äiti tuli pihalla vastaan ja tokaisi vakava ilme kasvoillaan:

– Ei taida kuitenkaan tuo ilma suosia sotaan lähtijöitä.

Aamuyöstä oli alkanut hiukan sataa, mutta lähdettävähän se oli, kun kerran näin oli käsky käynyt. Ei siinä sitten enää muuta kuin toivottiin sateen pikaista loppumista ja sanottiin:

– Näkemiin nyt sitten.

Otin pyörän kujasta ja polkaisin muitten perästä Sorlahden rantaan. Viljo ja Eero olivatkin jo odottelemassa, ja veneen kokka oli käännetty valmiiksi selälle päin. Teroitin Viljolle:

– Älä anna muitten ajaa pyörälläni ja muista lukita se, saat tietenkin käyttää sitä omiin ajoihin.

Sade alkoi jo pikku hiljalleen laantua, ja näytti siltä, että päivästä kuitenkin taitaa tulla yhtä lämmin kuin edeltävistäkin. Vähän matkaa oli soudettu, kun airojen narisevan äänen katkaisi Eeron muistutus Viljolle:

– Katsohan verkot tullessasi, niin sitä minä vaan, että ei tarvitse varta vasten tulla.

– Joo joo kyllähän minä ilman muuta.

Lahnoja ja muita vedenantimia oli tullut harvinaisen hyvin, olihan se vaihtelua talven lihapainotteisiin ruokiin ja maistui hyvälle ainakin näin vielä alkukesästä. Kaikki leivänjatke, mitä ei tarvinnut rahalla ostaa, oli tarpeen. Kohta oltiin jo vastarannalla ja kokka kolahti rantakiviin, hyppäsimme pois ja sieppasimme reput mukaamme. Lopuksi työnnettiin alkuvauhtia veneelle ja luvattiin kirjoittaa kyytimiehelle, koska saa tulla hakemaan. Kulkihan puhelinlinjakin aivan talon alapuolelta, mutta se oli rakennettu vain armeijan tarpeisiin. Niin ja olisi pitänyt mennä Sorniemeen saakka soittamaan.

Lähdettiin kävelemään Lajunmäkeä ylös ja siitä käännyimme kohti Puumalaa. Pysäkin kohdalla Eero sanoi:

– Ei taideta jäädä odottelemaan linja-autoa vaan kävellään kirkolle saakka.

– Niin saattaa olla, että emme sovi kuitenkaan kyytiin, ja samalla vilkaisin taskukelloa.

– Oikeassa taidat olla.

Muitakin tiellä liikkujia oli runsaasti, kuka pyörällä ja kuka hevosella, ja määränpää taisi olla useimmilla sama. Vaikutti siltä, että oli todellakin suuremmat harjoitukset edessä, vai ottivatko laidastaan kaikki kutsuntaikäiset? Olimme jo lähellä Huutovuorta, kun joku huusi römeällä ja kantavalla äänellä:

– Mitäs veljekset!

– Ai Einokos se siellä, terve vaan pitkästä aikaa.

Olimme olleet samoissa savotoissa edellisenä talvena, ja siksi ääni kuulosti niin tutulta. Jatkoi juttua naurahtaen:

– Missäs Tauno on?

– On vielä sotaväessä, mutta kyllä hänen olisi pitänyt päästä jo siviiliin.

Loppu matka menikin rattoisasti, sillä oli paljon haastamista, kun emme olleet nähneet sitten viime talven sen puolen asukkaita.

Lossirannassa oli oikea vilske, näky oli kuin markkinoilta. Hevoset korskuivat ja kuopivat aistiessaan muita hevosia lähistöllä. Miehet juttelivat pienissä ryhmissä kuka mistäkin, ja välillä äänekäs naurunremakka täytti tienoon. Lossi rantautui, vain muutamia lähiseudun asukkaita oli tulossa kirkolta päin. Sinne mennessä kaikki eivät sopineet edes kyytiin, ja heti kun turvaketju oli laitettu kiinni, aloimme ähisten kiskoa kapuloilla lossia vastarannalle. Hevosmiehet olivat tarkkana pitäen suitsista kiinni, ainakin ensikertalaiset olivat tarkkailun alla. Luukkosen Nestori puhui kovalla äänellä vanhasta tapauksesta, kun huolimaton tupakkamies oli tikkua raapaistessaan säikäyttänyt hevosen sillä seurauksella, että ruuna meinasi juosta virtaan. Eero sanoi:

– Nyt miekin muistan tuon jutun, naapurin Viljami haastoi kuin suurempaakin ihmettä:

– Meinasi Lajun isännän ruuna tippua virtaan.

Lossi kolahti kalturiin ja porukat nousivat maihin, lähdettiin kävelemään torille.

Vaikka lähtöön oli vielä melkein tunti aikaa, vaikutti siltä, että useimmat olivat saapuneet jo paikalle. Kirjurina toimiva Korpraali huuteli vähän väliä seuraava. Kun vuoroni tuli, kirjuri riuhtaisi passin kourasta niin kuin vähempikin ei olisi riittänyt. Tutki sitä tärkeän näköisenä merkiten samalla jotain paksuun kansioon. Lykkäsi passin käteeni ja viittasi kädellä varusteiden jakopaikalle. Vääpeli muistutti:

– Laittakaa siviilivaatteisiin oma nimenne, niin ne osataan toimittaa postin mukana kotiin.

Takaa kuului komento:

– Valkiainen takaisin, ihmettelin mistä on kysymys.

– Kunnantalolla tarvitaan vielä yksi rokottaja, oli unohtanut kaikessa hötäkässä kertoa.

– Paikan päällä saat tarkemmat ohjeet.

En tuntenut muita kuin tohtori Laukan, muut olivat Mikkelistä. Sain rokotusohjeet ja ensimmäiset vilkuilivat jo ovenraosta yläruumis paljaana odotellen vuoroaan. Minun tehtävänäni oli rokottaa vasemmanpuolimmainen jono, ja pienen alkukankeuden jälkeen homma alkoi käydä kuin liukuhihnalta. Koska porukkaa oli paljon samassa huoneessa, ilma alkoi olla jo aika tunkkainen. Ikkunoiden aukaisu helpotti hiukan tilannetta, mutta ei poistanut sitä kokonaan. Vielä muutama mattimyöhäinen, ja sitten pääsimme lähtemään ulos. Jo sisällä huomasin, että ensikertalaisia oli paljon mukana. Eräät olivat kuulemma saaneet vain muutaman kuukauden pikakoulutuksen, mikä vahvisti käsitystäni, ettei tässä oltaisi lähdössä ihan paraatimarssille, vaan jostain suuremmasta tulisi olemaan kysymys. Joutilasta kirkonkylän väkeä oli tullut ihmettelemään sotilaitten paljoutta ja mitä täällä oikein touhutaan. Komppanianpäällikkö Matisto oli antanut käskyn, että ulkopuolisilla ei ole mitään asiaa torialueelle, ja muutama vartiomies oli valvomassa, että käskyä noudatettiin. Kello oli jo muutaman minuutin yli puolen päivän, mutta kahta miestä uupui. Kyseltiin, onko kenellä havaintoa kyseisistä henkilöistä. Samalla hetkellä sieltä saapuikin toinen urhoollinen soturi hikisenä ja hengästyneenä, selosti tuohtuneena, kun oli viety vene rannasta ja piti odotella toista tuntia sen saapumista.

– Ja entäs tämä toinen?, Matisto tenttasi sen puolen asukkaita, onko mitään havaintoa tai muuta vastaavaa?

Mutta kukaan ei ollut nähnyt sitten toukokuun. Eräs uittotyöntekijä vahvisti asian:

– Niin me yhdessä vieritettiin puutavaraa Liimattalanvirralla, enkä ole tilipäivän jälkeen sitten nähnyt missään.

Muutamat koiranleuat huutelivat, että eihän sota yhtä miestä kaipaa. Komppanianpäällikkö ärjäisi koventaen ehkä turhankin paljon ääntään:

– Sotaoikeus ei tule katsomaan sormien läpi samantyylisiä tapauksia, vaan rankaisee ankarimman mukaan.

Lähistöllä olevien miesten ilmeet menivät vakavaksi ja leikinlasku loppui lyhyeen, kaikki ymmärsivät, mistä todellakin oli kysymys.

Eräs mies kiinnitti huomioni huonovointisuudellaan, puhui sekavia ja hikoili vuolaasti. Liekö auringonpistos vai mikä? Tohtori Laukka oli vielä paikalla ja veimme miehen sisälle. Hän epäili yliannostusta, mutta kerroimme, että se ei ollut mahdollista, vaan kaikki sai prikulleen oikein. Mutta viimein väärinkäsitys selvisi, Eemeli oli saanut kaksi kertaa