Rahaan kahlittu rakkaus

By Laura Kallio

Kun menneisyys yllättää!Kirsi on hyvä työssään ja menestynyt urallaan. Hänellä on edessään jälleen yksi työmatka, tällä kertaa yhdessä työkaverinsa ja kihlattunsa Clausin kanssa. Matka on bisnestä varten, mutta Kirsille se on myös yllättävä paluu menneisyyteen. Hän ja Claus saapuvat Vihervaaran kartanoon, jossa muistot ympäröivät Kirsin. Ne palauttavat mieleen ihastumisen Mikaeliin, aseman keittiöpiian tyttärenä ja tunteen siitä, että hän on huonompi kuin muut. Tällä kertaa Kirsillä on kuitenkin tehtävä – hän on tullut pelastamaan kartanon. Kirsi saa nopeasti huomata, ettei menneisyyden keskellä ole helppoa pitää kiinni nykyhetkestä. Muistot suloisesta ensirakkaudesta saavat hänet kyseenalaistamaan kihlauksensa ja ajatuksensa rakkaudesta ja onnesta. Janottaako vanha suola vain nostalgian takia, vai onko todellinen rakkaus sittenkin piilotettu kartanon kätköihin?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 27, 2023
• ISBN: 9788728547427

Book preview

Rahaan kahlittu rakkaus

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2007, 2023 Laura Kallio and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728547427

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Kahden miehen välissä

P aulan ilme oli paljonpuhuva, kun hän kääntyi minuun päin.

– Eikö sinua koskaan ota päästä? Siis ota päästä ihan oikeasti niin kovasti, että sinun tekisi mieli silputa tällainen lehti ja polttaa se sitten vielä perään?

Minun oli pakko hymyillä. Oikeastikin minua hymyilytti ehkä kuitenkin enemmän Paulan teatraalisuus kuin se, että minusta hänen möykkäämänsä aihe olisi ollut kovin vitsikäs. Ketäpä naista olisi hirvittävästi hymyilyttänyt, kun oma kulta vikitteli iltapäivälehden kannessa uppo-outoa naista. Niin kuin minun Claus, jälleen kerran.

Mutta minä tiesin totuuden Clausista. Blondeja, brunetteja, mustatukkaisia ja punapäitä riitti sulhaseni kimpussa pilvin pimein. Oli riittänyt aina ja tulisi aina riittämään. Minusta huolimatta. Erona oli kuitenkin se, että minä olin kihloissa Clausin kanssa. Naikkoset, he vain yrittivät hyötyä miehestä ja hänen seurastaan kaksi kiivasta minuuttia. Joskus hetken sai ikuistettua joku juorutoimittaja. Niin kuin jälleen kerran. Siitä oli elävä todiste Paulan kädessä.

– Kyllä se Clauskin voisi katsoa välillä, missä hengailee ja kenen kanssa. Minua ainakin tympii, vaikka sinua ilmeisesti ei, Paula jatkoi nurinaansa.

Minä annoin Paulan nurista. Hän vihasi miehiä tai ainakin useimpia heistä. Saattoi olla, ettei hän rakastanut heistä kovinkaan monta. Tiesin, että Claus kuului ennemmin ystäväni vihattujen kuin rakastettujen listalle. Se oli tosiasia, jolle en voinut mitään.

– Onneksi sinä et ole menossa naimisiin Clausin kanssa, totesin ystävälleni ja iskin silmää hänelle perään.

Paula tyytyi vain mullistamaan minulle. Hänen kielensä roikkui ilmassa vielä silloinkin, kun Else ponnahti sisään huoneeseeni, koputtamatta kuten tavallisesti.

– Claus odottaa sinua, nainen mutisi ja näytti siltä kuin olisi halunnut myrkyttää sekä minut että ystäväni.

Jos Paulalla oli pitkä lista vihattuja miehiä, Elsella oli varmasti yhtä pitkä vihattuja naisia. Minä ja Paula kuuluimme sen listan kärkikaartiin. Ehkä jopa viiden ensimmäisen naisen joukkoon.

– Claus pyysi ilmoittamaan, että asialla on kiire, Else nipisti huuliensa välissä.

Samassa nainen oli jo paukauttanut oven kiinni niin, että ikkunalasit helisivät huoneen toisella seinustalla.

– Ohhoh, mutisin naisen perään.

– Ohhoh, ohhoh, on tainnut vanhapiika Elsekin nähdä, mitä lehdet kirjoittavat Clausista, Paula naurahti.

Mulkaisin Paulaa. Oliko hän pääsemässä taas yhteen lempivitsiinsä? Asia varmistui ennen kuin ehdin edes nostaa kättäni.

– Sano minun sanoneeni, että tuo Clausin sihteeri on rakastunut Clausiin. Hän, jos kuka, olisi hyvillään, jos sinun ja Clausin hääsuunnitelmat menisivät myttyyn. Hän olisi varmasti tyytyväisempi kuin minä, Paula alkoi paasata tuttua rataa. – Minä kuitenkin olen sinun ystäväsi ja haluan, että sinä olet onnellinen. Jos ei se sitten onnistu ilman porho-Clausia, niin olkoon.

Paula oli todellakin päässyt lempivirteensä: kuka kelpasi kenelle ja kuka siitä kaikesta otti milläkin lailla nokkiinsa. Minä en ollut tippaakaan huolissani Else Routasen tunteista omaa kihlattuani kohtaan. Olin paljon enemmän huolissani Else Routasen tunteista minua kohtaan. Oli sietämätöntä, ettei nainen arvostanut minua piirun vertaa. Hän muistutti niin kovin paljon erästä toista tahtonaista, tahtonaista, jonka oli onneksi jäänyt jo kauas menneisyyteeni.

Paula keskeytti ajatukseni hyppäämällä alas pöydänkulmalta ja sanomalla:

– Minun on parasta häipyä. Tämä yritys ei kaipaa meikäläistä keskellä päivää eikä muutoinkaan. Oli kiva käydä lounaalla, mutta nyt minä lähden omiin hommiin.

Hymyilin iloisesti Paulalle, kun tartuin lööppilehteen ja viskasin sen hänelle.

– Ole hyvä ja korjaa myös jätöksesi, murjaisin, kun Paula jo otti koppia kioskilta ostamastaan juorukatalogista.

– Minä korjaan. Leikkaan ja liimaan leikekirjaani. Näytän sitten sinulle kaikki ne keräämäni jutut, kun sinä itket minulle, että olet tehnyt elämäsi virheen, Paula huudahti mukamas tosissaan.

Mutta me molemmat tiesimme, että ystäväni pelleili. Toki hän saattoi pitää leikekirjaa, aivan niin kuin oli kerännyt kahdeksanvuotiaana kiiltokuvia huomattavasti sisukkaammin ja säntillisemmin kuin minä. Mutta että minä itkisin hänelle, että olin tehnyt elämäni virheen? Sellaista hän ei näkisi koskaan, ei, vaikka eläisi satavuotiaaksi. Minulla oli oikein hyvä käsitys siitä, mitä minä olin tekemässä.

S ovimme Paulan kanssa tapaavamme viikonloppuna uudelleen. Paula oli järjestänyt kuukausitolkulla valokuvanäyttelyä, jonka avajaisia juhlittaisiin vihdoinkin lauantaina. Minä olisin mielelläni mukana todistamassa ystäväni aikaansaannosta.

Niinhän meillä oli aina mennyt yhdessä: olimme iloinneet toistemme rinnalla, mutta myös surreet. Onneksi olimme säästyneet vähillä murheilla kumpikin. Vain muutamalla ikävällä, ikävällä mieskokemuksella. Ehkä siksi Paula pelkäsi, että Claus olisi uusin ikävä, ikävä mieskokemukseni, etenkin, kun Claus jaksoi juksata julkisuutta lukuisilla naisystävillään.

Rullasin sähköpostit esiin ennen kuin suuntasin käytävälle ja kohti Clausin valtaisaa huonetta. Kuten Paulakin oli todistanut, Else oli jälleen käynyt komentelemassa minua melkein kuin pahankurinen anoppi, vaikka hän oli kihlattuni sihteeri. Silti Paulan tokaisu siitä, että Else itse oli rakastunut Clausiin, sai minut hymyilemään. Rakastunut Clausiin? Claus olisi voinut olla Elsen poika, jos Else ei olisi ollut naimaton eikä Claus tunnettu siitä, että oli alun perin orpo poikarukka, joka oli luonut omaisuutensa tyhjästä.

Minä en pitänyt Elsen komentelevasta tavasta, olipa ilmassa mustasukkaisuutta tai ei. Vaikka en olisi ollut Clausin kihlattu, olin silti suhteellisen menestynyt ja hyvässä asemessa yrityksessä. Elsellä ei ollut mitään syytä suhtautua minuun kuin johonkin kiipijään. Minä olin saavuttanut maineeni jo paljon aikaisemmin kuin olin alkanut seurustella Clausin kanssa.

Joku tervehti minua kopiointi-keskuksen luona. Minä hymyilin takaisin. Tiesin, että näytin hyvältä ja jotenkin myös arvovaltaiselta. Minulla oli yllä harmaa, tyköistuva jakkupuku, johon kuului itse jakun lisäksi kauniisti leikattu hame. Sekä jakku että hame olivat omiaan korostamaan ulkonäköäni, hoikkaa ja pitkää vartaloani, joka oli yhä hyvässä kunnossa, vaikka siitä, kun olin ratsastanut aktiivisesti, oli aikaa jo useampi vuosi.

Clausin ovi oli kiinni. Siinä ei ollut mitään uutta. Siinäkään ei ollut mitään uutta, että minä koputin. Kukaan ei mennyt Clausin huoneeseen koputtamatta. En edes minä.

Claus vastasi pian tutulla murahduksellaan. Se sai minut hymyilemään itsekseni. Pöyhäisin kädelläni nutturaani ennen kuin astuin sisälle.

Kun Claus näki, että tulija olin minä, hän nosti katseensa papereista, tosin vain hetkeksi. Clausilla ei ollut pahemmin aikaa kenellekään, ei edes minulle. Mutta annoin moisen anteeksi, sillä hänhän oli CLADin, suuren sijoitusyrityksen, pomo. Ei hänellä voinutkaan olla aikaa. Kyllä minä sen ymmärsin. Olin ollut hänellä töissä viimeiset kolme vuotta. Minäkin tiesin kohtalaisen paljon sijoittamisesta. Myös sen, että se vei paitsi rahaa myös aikaa.

– Minulla on hyviä uutisia, oikein hyviä. Ole hyvä ja istuudu, Claus aloitti.

Mies olisi voinut puhua samalla lailla asiakkaalleen kuin minulle. Mutta sekään ei haitannut minua: Me olimme nyt töissä. Minulla ei kuulunutkaan olla erityisasemaa edes Clausin työlukaalin suljettujen ovien sisällä.

Claus viittasi leveää nahkasohvaansa päin. Kun olin nähnyt sohvan ensimmäisen kerran, olin ajatellut, että se oli yhtä iso kuin äitini pikkuriikkinen keittokomero. Nyt sohva oli minulle enää itsestäänselvyys, niin kuin moni muukin asia, jotka seurustelu Clausin rinnalla olivat tuoneet elämääni.

Istuuduin mukavasti sohvalle. Ojensin käteni, kun Claus ojensi minulle kauniin, käsinmaalatun posliinikupin. Kahvi oli itse jauhetuista pavuista. Se tuoksui taivaalliselle.

– Joko sinä olet valmis? Claus kysäisi selvästi tyytyväisenä itseensä.

Mies rakasti sitä, että sai pitkittää jännitystä, niin omaansa kuin muidenkin.

Siemaisin kahviani. Se maistui yhtä taivaalliselle kuin tuoksuikin. Sen lämpö laskeutui hetkessä vatsaani ja sai minut nojaamaan rennosti sohvan leveään selkänojaan. Oli kevyt olo.

– Jo, jo minä olen valmis, Claus, sanoin hitaasti.

Tiesin, että sanani ja niiden unenomainen liike olivat miehelle mieleen. Me aivan kuin pelasimme jonkinlaista esileikkiä, esileikkiä ennen bisneksentekoa, sillä bisneksessä kaikesta oli kyse, uudesta asiakkaasta todennäköisesti. Claus ei olisi koskaan kysellyt minun valmiustilojani, jos olisi ollut puhe meistä kahdesta ja esimerkiksi häistämme. Ei, sellaiset asiat hän hoiti ilman turhaa liehittelyä. Liehittely kuului kaupantekoon, ei sormuksilla merkattuihin suhteisiin.

– Meillä on uusi asiakas, Claus aloitti aivan niin kuin olin arvannutkin. – Tai ainakin melkein on. Viimeinen silaus vain. Siinä sinä saat auttaa minua.

Nautin siitä, että Claus tarvitsi minua. Suhteessamme minä olin selkeästi se, joka tarvitsi toista enemmän. Mutta bisneksessä, siinä olin miehen kanssa tasavertaisempi, kumma kyllä.

– Mistä on kysymys? totesin takaisin.

Se kuului pelin henkeen.

Yllätyksekseni Claus oli kuitenkin tavallista nopeampi. Hänellä oli kiire päästää tilanne laukeamaan.

– Hevosista, rakas, hevosista, mies naurahti. – Hevosissa sinä olet tämän talon paras mahdollinen asiantuntija, jos en muista ihan väärin.

Katsoin Clausia ihmeissäni. Hevosia? Missä vaiheessa mies oli mennyt sekaantumaan eläimiin? Se oli uutta minulle, kokolailla uutta.

– Hevosia, ihmettelin ääneen asti.

– Hevosia, Claus toisti sanani, mutta hänen lausumanaan siitä puuttui hämmästys. – Hevosia, jos niissä piilee kovan luokan mahdollisuus. Ja nyt piilee. Siksi me pelaamme tämän yhdessä kotiin.

Mieheen silmiin syttyi jotain. Ehkä taistelutahtoa, ehkä voitonkajastusta. Hän