Öisin valvoo leopardi

By Sesse Koivisto

Rakkaus yllättää suomalaisen tutkijan Keniassa.Kun nuori tutkija Ossi Kangas saapuu Keniaan, hänen elämänsä muuttuu perinpohjaisesti. Paikalliselle Ossi on omituisuus. Miksi valkoinen mies haluaa tutkia maan eläimiä metsästämisen sijaan? Kenian luonto ja eläimistö vievät Ossin mukanaan. Iltaisin kuuluu papukaijojen huutoja ja puutamaanien kaikuvia ääniä. Mutta suurimman vaikutuksen Ossiin tekee nuori nainen – Miriamun. Valkoisen miehen ja tumman naisen rakkautta ei kuitenkaan katsota pelkästään hyvällä. Selviääkö Ossin ja Miriamunin rakkaus ennakkoluuloista huolimatta?Öisin valvoo leopardi on kaunis romaani Keniasta ja unohtumattomasta rakkaudesta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2023
• ISBN: 9788728468975

Book preview

Öisin valvoo leopardi

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2002, 2022 Sesse Koivisto and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728468975

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Minnalle, Kimmolle ja Auralle

Kun olen kuollut, kukaan ei enää muista Miriamua. Siihen asti hän on vain minun. Miriamu oli ensimmäinen nainen, jota rakastin, ja varjelen mustasukkaisesti hänen muistoaan. Te ette tiedä, kuka hän oli, koska niin kauan kuin elän, hänen tarinansa kuuluu vain minulle.

Kun kuoltuani olette lukeneet nämä paperit, tiedätte myös, miksi minä koko elämäni ajan, niin kauan kuin vielä kykenin, matkustin joka vuosi hänen maahansa. Tultuani lentokentältä keskikaupungille menin joka kerta samaan liikkeeseen ja vuokrasin auton. Ajoin tuttua tietä pohjoiseen Naro Moruun.

Päivä oli ehtinyt iltaan, kun olin perillä, metsikössä noin kolmen tuhannen metrin korkeudessa. Jätin auton tien reunaan setrien alle, pystytin telttani metsään ja rakensin nuotion. Valmistin yksinkertaisen aterian vetäen sieraimiini naavaisten havupuiden tuoksua ja kuunnellen metsästä kantautuvia ääniä, kyyhkyjen kujerrusta, turakojen ja papukaijojen rääkäisyjä ennen kuin kävin nukkumaan pimeässä yössä. Puutamaanien aavemaisesti kaikuvat äänet sekoittuivat uniini.

En koskaan nähnyt unta Miriamusta, mutta kun nousin aamun valjetessa ja aloin kylmyyden jäykistämin sormin sytytellä nuotiota, sama odotus täytti mieleni. Etsin katseellani Miriamun pyhää vuorta, Kere Nyagaa.

Kun aurinko nousi ja valaisi Mount Kenyan lumipeitteiset huiput, tunsin että hän oli luonani. Kuulin hänen matalan, pehmeän äänensä niin kuin silloin, kun hän kertoi minulle kansansa syntyhistorian, jonka jokainen kikuju kuulee lapsena. Kuinka Jumala, Ngai, loi vuorelle ensimmäiset ihmiset, Gikujun ja Mumbin, miehen ja naisen, joista kikujut polveutuvat – kuinka Jumala antoi heille tämän maan.

Miriamu oli taas luonani, hän pujotti pienen, ruskean kätensä kouraani ja painoi poskensa käsivarttani vasten. Hän oli luonani Mount Kenyan lumessa, bambujen huojunnassa, maan ja sammalen kosteudessa, setrien kirpeässä tuoksussa ja kaskaiden taukoamattomassa sirinässä.

Ensimmäinen luku

Istuin makuutelttani ulkopuolella ojennellen paljaita jalkojani. Oli nautinnollista riisua varrelliset safarikengät ja sukat työpäivän jälkeen ja hengittää illan tuoksuja.

Aurinko laskee päiväntasaajalla aina samaan aikaan. Sitä seuraavaa hämärää kestää vain hetken. Äänet ympäröivällä savannilla alkavat yhtäkkiä: kaskaiden lakkaamaton siritys, laulusirkkojen kuoro, lepakoiden piipitys ja kymmenien erilaisten sammakoiden orkesteri. Kaikki täkäläiset sammakot eivät kurnuta, ne voivat kilistä, piipittää ja päästää kumeita tai heleitä ääniä. Savannin öinen konsertti on täynnä salaperäistä jännitystä.

Apulaiseni John Munge oli alkanut valmistaa illallista leirikeittiössä. Muiden taitojensa lisäksi hän osasi laittaa erinomaista ruokaa. Kiprono tuli rennoin askelin pitkä laiha vartalo keinahdellen parkkipaikalta, missä hän oli ollut korjaamassa Land Roveria.

Kiprono oli säästänyt minut autoa koskevilta murheilta siitä asti kun oli tullut palvelukseeni. Ennen muuttoani Keniaan luulin tietäväni jotakin autoista, mutta tuo nelivetoinen kottero osoitti nuo luulot vääriksi. Ystävällisesti virnistellen Kiprono neuvoi erilaisia kikkoja, joiden avulla en enää joutunut miettimään, kuinka selvitä leiriin, jos auto hyytyi savannille ja muutaman askeleen päässä makaili leijonalauma. Kipronon ollessa mukana annoin hänen huolehtia autosta ja keskityin eläimiin.

Iltatuuli puhalsi akasioiden latvoissa. Istuimme kaikki kolme ruokailukatoksessa syömässä Mungen keitoksia, papumuhennosta ja paahdettua vuohenlihaa. Hiukseni ja partani olivat vielä kosteat suihkun jälkeen. Läheisestä pensaasta kuuluva laulusirkan ääni oli niin voimakas, että Kiprono nousi tympääntyneenä ja huitaisi nuotionkohennuskepillä pensaaseen. Laulu vaikeni sekunnissa. Vaikka Kiprono tiesi hyvin etten hyväksy sirkan vaientamista, hän vain nauroi niin että valkoiset hampaat loistivat mustassa naamassa.

– Minun pitäisi passittaa sinut takaisin Robertsoneille availemaan autonovia ja pokkuroimaan yes bwana ja so sorry memsahib, minä murahdin tietäen hyvin, ettei hän piitannut uhkauksistani vähääkään.

Kiprono oli toiminut autonkuljettajana Michael Robertsonin farmilla muutamia vuosia, kun olin tavannut hänet sattumalta huoltoasemalla Masai Maran luonnonsuojelualueella yrittäessäni saada jotakuta mekaanikoista katsomaan Land Roveria. Kenelläkään ei ollut ollut aikaa. Kiprono oli odotellut baaritiskiin nojaillen isäntäperheensä nuoria, jotka olivat uima-altaalla, eikä hänellä ollut ollut muuta tekemistä kuin vetelehtiä huoltoasemalla. Nähdessään huolestuneen naamani hän oli tarjoutunut vilkaisemaan autoani. Sitten hän oli häärinyt sen kimpussa jotakin iskelmää vihellellen. Hän oli kadonnut konepellin taakse, ryöminyt auton alle, väännellyt joitakin muttereita ja kuunnellut moottoria. Sitten hän oli tullut luokseni pyyhkien öljyisiä käsiään trasseliin.

– Autonne on kunnossa, bwana. Ette taida olla kovinkaan perillä autojen salaisuuksista, Kiprono oli myhäillyt.

– Etkö tulisi minulle töihin? En pysty maksamaan kovin hyvää palkkaa, ja joutuisit asumaan teltassa ja viettämään aika epäsäännöllistä elämää.

Kiprono oli tunnustanut olevansa läpeensä kyllästynyt Robertsoneihin ja työhönsä farmilla. Eri asia oli päästä irrottautumaan sieltä. Ovelana miehenä hän oli keksinyt ratkaisun, nyt kun oli kerran vaihtoehto. Hän ilmoittaisi isännälleen palaavansa kotikyläänsä Baringojärvelle, mistä hänen heimonsa, kipsigit, oli kotoisin. Hänen isänsä oli tullut vanhaksi ja sairaaksi, minkä vuoksi Kipronon pitäisi jäädä huolehtimaan perheestä.

– Onko se totta?

– Ei tietenkään. Ukko on seitsemänkymmentäseitsemän, mutta seisoo järvessä napaansa myöten ja kiskoo sieltä kalaa enemmän kuin kukaan jaksaa syödä.

– Eikö Baringojärvessä ole krokotiileja?

– Ei kovin vaarallisia. Sitä paitsi ukko on tottunut niihin pikkupojasta saakka.

Sen jälkeen olin työskennellyt savannilla useita kuukausia apulaisteni kanssa. He olivat yleensä mukana autossa, kun liikuin maastossa tutkimassa leijonia. Munge, aina hyväntuulinen kikuju, oli teräväsilmäinen havainnoitsija ja lapsesta asti perehtynyt Afrikan lintuihin ja nisäkkäisiin. Leirissä Munge huolehti ruuasta, Kiprono taas muista askareista.

Keskenään he kävivät loputtomia swahilinkielisiä väittelyitä heimojensa paremmuudesta tai kerskailivat naisseikkailuistaan, mutta tulivat kaikesta nahistelusta huolimatta hyvin toimeen keskenään. Minä nautin heidän kinastelustaan, se oli aivan kuin olisi katsellut huvittavaa elokuvaa. Tiesin, että he viihtyivät työssään, koska kohtelin heitä eri lailla kuin valkoiset yleensä. Annoin heidän ymmärtää, että he olivat minulle työtovereita eivätkä palvelijoita. Kielsin heitä kutsumasta minua bwanaksi, minkä he oppivat nopeasti.

Minusta tämä henkilökunta riitti mainiosti, mutta Munge oli saanut päähänsä, että tarvitsin apua muistiinpanojen kirjoittamiseen ja papereiden järjestelyyn, koska istuin niiden parissa myöhäiseen iltaan, usein monta tuntia vielä illallisen jälkeen. Hän aloitti taas saman jankutuksen.

– Miriamu säästäisi sinulta paljon vaivaa. Hän on siisti ja näppärä eikä pyytäisi suurta palkkaa.

– Lopeta jo Munge, Kiprono keskeytti. – Naisista on kaikenlaista harmia. He ovat jatkuvasti tyytymättömiä. Ja ajattele kuinka hankalaa olisi oleskella hänen kanssaan tuntikausia savannilla leijonien keskellä. Jos hänelle tulisi pissahätä…

– Kiprono on oikeassa, minä sanoin. – Miesporukassa on helpompaa. Ja osaako hän edes lukea ja kirjoittaa? Mitä semmoisella sihteerillä tekee?

– Kai minä siskoni tunnen, Munge tuhahti. – Olen kertonut sinulle, että ihan niin kuin Jomo Kenyattakin isä opiskeli yliopistossa. Hän ehti oppia siellä kaikenlaista ja pani sitten Miriamun kouluun. Sisko olisi halunnut jatkaa Makereren yliopistossa Kampalassa, koska pärjäsi niin hyvin koulussa. Mutta rahat loppuivat kesken. Isällä oli kuitenkin kaikenlaisia Miriamun tulevaisuutta koskevia suunnitelmia. Hän järjesti tytön töihin rikkaiden valkoisten maatilalle. Sitten alkoi maumausota ja isä pääsi hengestään. Silloin Miriamu palasi kotikylään. Hän ei enää halunnut olla siellä farmilla. Sisko otti isän kuoleman raskaasti. Hän on rohkea ja sinnikäs eikä pelkää mitään.

– No minä mietin asiaa. Halusin lopettaa asiasta puhumisen. Munge halusi tietysti järjestää siskolleen työtä. Olin jo oppinut, kuinka sukurakkaita afrikkalaiset olivat.

– Sinä Ossi et ole koskaan kertonut, miksi oikein tulit tänne ja mikset halua metsästää niin kuin muut valkoiset vaan tutkia eläimiä, Kiprono sanoi. Hän oli hakenut uuden olutpullon ja kaatoi myös Mungelle, mutta ei itselleen, sillä hän ei käyttänyt alkoholia.

Ja niin minä kerroin, miten haaveilin Afrikasta jo lapsena. Ehkä sain sen hingun Tarzan-kirjoista, jotka kyllä antavat väärän kuvan tästä maanosasta. Kiprono ja Munge eivät olleet koskaan kuulleet edes puhuttavan Tarzanista.

Kun opiskelin eläintiedettä yliopistossa, haluni saada nähdä tätä luontoa vain kasvoi. Mutta minusta on aina vastenmielistä, kun ihmiset huvittelevat tappamalla eläimiä. Halusin tietää enkä tappaa. Aika monet väärät käsitykset perustuvat metsästäjien tietoihin. Eivät he jaksa tarkkailla eläimiä, kun pitää saada ne hengiltä.

Kun valmistuin, kerroin professorilleni unelmastani. Hän lupasi ohjata tutkimuksiani ja kannusti minua hakemaan apurahaa Keniaan.

En kertonut, ettei apuraha yksin riittänyt. Minulla oli varakas setä, isän vanhempi veli, jolle kerroin suunnitelmistani. Setä ei ollut opiskellut yliopistossa niin kuin isä vaan erosi keskikoulusta ja meni sahalle töihin. Hän oli ahkera, oppivainen ja osasi käyttäytyä. Nyt hän oli sahanomistaja, paljon rikkaampi kuin isä, joka monen vuoden yliopistolukujen jälkeen valmistui maisteriksi ja sai pienen maaseutulehden päätoimittajan paikan.

Isän tietämättä lähdin lakki kourassa setäni puheille kertomaan suunnitelmistani.

– Ja mitä sinä siellä Afrikassa tekisit? Ampuisit tiikereitä niin kuin Mannerheim?

– Ei siellä ole tiikereitä. Tutkisin vaikka leijonia, mutta en tappaisi niitä. Muistatko kun kerran veit minut Kööpenhaminaan? Sinulla oli jokin kokous ja sinun piti sijoittaa minut turvalliseen paikkaan siksi ajaksi. Jätit minut eläintarhaan. Katselin leijonia, kun ne kulkivat pienessä häkissä edestakaisin, ja minulle tuli kauhean paha olo. Mietin, miltä tuo komea eläin näyttäisi luonnossa, omassa ympäristössään, ja halusin tietää siitä enemmän. Myöhemmin luin, että valkoiset pitävät Afrikassa leijonia paitsi himoittavina metsästyssaaliina, myös haitallisina tuhoeläiminä, joita saa ampua kuin rottia ja variksia kaatopaikalla. Haluaisin lähteä tutkimaan leijonia ennen kuin ne ammutaan loppuun.

Setä on aina pitänyt minusta, ehkä siksi ettei hänellä ole omia lapsia. Minun ei tarvinnut selitellä enempää, setä lupasi toimittaa minulle tietyn summan kuukausittain niin kauan kuin tutkimukset kestäisivät. Muutaman kuukauden suunnittelin tutkimusta yhdessä professorin ja assistenttien kanssa ja sain työlleni yliopiston siunauksen. Monenlaisten ostosten ja pakkaamisen jälkeen löysin itseni lentokentältä Nairobiin asti merkityt lentoliput kädessäni. Tavarat olivat jo lähteneet meritse monta viikkoa sitten.

Olin poikamies, minulla ei ollut edes tyttöystävää, joten vain vanhempani ja sisareni Asta muodostivat huolestuneen saattojoukon, joka teki lähdöstäni turhan dramaattisen. Perheeni varoitteli minua kaikenlaisista vaaroista, kuten myrkyllisistä käärmeistä, ihmissyöjäpedoista ja omanlajisistani rosvoista sekä julmista kikujuista, joiden maumaukapinasta ja verisistä hyökkäyksistä viattomien uudisasukkaiden kimppuun oli saanut lukea viime vuosien sanomalehdistä ja kuulla radiouutisista. Yritin rauhoittaa heitä kertomalla, että kapina oli kukistettu, sen johtaja Jomo Kenyatta oli suljettu vankilaan loppuelämäkseen ja parin vuoden kuluttua Kenian siirtomaa saisi itsenäisyyden. Verinen 50-luku Keniassa oli takanapäin ja uusi vuosikymmen alkanut.

– Se merkitsee uutta verilöylyä. Ison Britannian hallitus ei enää aio tulla hätiin sitten kun neekerit aloittavat kostopuuhat. Niin kuin tiedät, monet valkoiset viljelijät ovat jättäneet tilansa ja paenneet ulkomaille. Kaikki valkoihoiset ovat vaarassa, sinäkin, kun Kenia itsenäistyy, isä varoitti.

– Saatanhan tulla takaisin ennen sitä, minä sanoin ja nostin painavan käsipakaasini lattialta.

– Tietysti sinä tulet. Minä rukoilen joka ilta, että säilyisit hengissä, hyvä äitini sanoi ja halasi minua kyyneleet silmissä. – Ja muista kirjoittaa kotiin!

Isä ei halannut, mutta räpytteli hämmentyneenä silmiään ja taputteli minua selkään.

Leirimme oli Marajoen ja Ol-ke-ju-ronkaijoen mutkassa Hippopoolista etelään. Olin lähtenyt sieltä aamulla Mungen kanssa ja jättänyt hänet tekemään ostoksia lähimmästä kylästä. Lupasin hakea hänet illalla.

Oloololon leijonalauma, jota johti vanha isoäiti Lady, oli asettunut parin kilometrin päähän Ngorongoroon vievästä tiestä. Laumaan kuuluivat Ladyn lisäksi sen tyttäret Soolo ja Pat sekä näiden kolme tytärtä, jotka olivat vielä hiukan täplikkäitä, ja kaksi keskenkasvuista urosta. Yli kaksivuotiaat urokset lähtevät yleensä laumasta ja rupeavat vaeltelemaan nomadeina, kunnes perustavat oman lauman. Usein näitä nuoria uroksia on kaksi – tavallisesti veljestä – jotka solmivat elinikäisen ystävyyden.

Lauman uroksia, Kalia ja jättiläismäistä Refua ei ollut näkynyt moneen päivään. Toivoin, ettei niitä ollut ammuttu. Yleensä ne kävivät tervehtimässä laumaansa aika usein. Nyt naaraat olivat saaneet täysikasvuisen seepran ja makailivat täysin vatsoin, läähättäen ähkyisinä saaliin ympärillä. Korppikotkat istuivat läheisissä puissa totisina kuin patsaat. Tunnelma oli kuin jostakin Villin Lännen elokuvasta. Joukossa ei ollut yhtään punanaamaista korvakorppikotkaa, jotka ovat suurimpia ja pystyvät murskaamaan jopa luita.

Aurinko oli korkealla, taivaalla vain muutamia poutapilviä ja ilma oli hautovan kuuma. Olin riisunut paidan ja naukkailin tuon tuostakin vesipullostani. Yksikään leijonista ei nostanut päätään, ne makasivat kuin kuolleet.

Olin alkanut kiintyä tähän laumaan. Se oli harvinaisen sopusointuinen, jopa syödessään, mikä ei ole tavallista, sillä leijonien ruokatavat eivät ole ihmisen näkökulmasta esimerkillisiä. Jos leijonalla on vain yksi silmä tai repeytynyt korva, se on todennäköisesti ruokailun yhteydessä syntynyt vaurio.

Kun olin istunut kaksi tuntia samalla paikalla eivätkä leijonat olleet liikahtaneetkaan, aloin kyllästyä. Koska leijonat viettävät luonnossakin makuuasennossa ainakin kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa, ei tämä hiljaisuus ollut mitenkään tavatonta. Suurimpana vaikeutena oli pysytellä hereillä, kun leijonien ympärillä pörräävät kärpäsetkin pörisivät nukuttavasta.

Minulla oli tietysti muistiinpanovälineet mukana, mutta niihin ei ollut mitään kirjoittamista. Olin yhtä laiska kuin tutkittavani enkä tullut kirjoittaneeksi kotiin kovin usein, mihin perheeni oli saanut tyytyä.

Otin esille almanakkani ja mietin, mitä tähän mennessä oli tapahtunut.

Muistelin alkuaikojani Keniassa. Kun olin viettänyt siellä muutaman viikon ja päässyt aika mukavasti alkuun, istuin eräänä päivänä lounaalla Nairobissa Piikkipuu-nimisessä katukahvilassa vastakorjatun New Stanley -hotellin edessä.

Koska Nairobin valkoiset 1960-luvun alussa yleensä tunsivat toisensa, olin sen verran outo ilmestys, että minuun kiinnitettiin huomiota. En ollut varakas turisti vaan vaatimattomasti pukeutunut maisterismies. Jostakin pöytien välistä ilmestyi tyylikäs keski-ikäinen nainen, jolla oli leveälierinen hattu ja pitkä safarihame. Tämä nainen, Diana Delamere, tuli esittelemään itsensä.

Myöhemmin kuulin, että viehättävä rouva oli seurapiirien kuningatar ja hänen miehensä, lordi Delamere, koko valkoisen siirtokunnan johtaja ja kuvernööri Baringin ystävä. Nairobin pääkatu oli nimetty hänen appensa, edesmenneen lordin kunniaksi Lord Delamere Avenueksi, ja vanhan lordin patsas komeili aivan siinä New Stanley -hotellin edessä.

Armon rouva suvaitsi kutsua minut Muthaigaklubissa järjestämäänsä partyyn samana iltana. Minulle tuli kiire ostaa silkkipaita ja hienompi solmio. Jonkinlainen pikkutakkihan minulla oli jo ennestään, koska täällä ei moneenkaan ravintolaan päässyt ilman pukua ellei sitten vaadittu peräti smokkia.

En mennyt tilaisuuteen mielelläni, sillä tiesin etukäteen, etten tulisi viihtymään kenialaisen hienoston parissa. Jo ala-aulassa Diana Delamere tuli säteilevänä minua vastaan, ja kun olin saanut lasin afrikkalaiselta, pitkään valkoiseen hameeseen kanzuun ja punaiseen fetsipäähineeseen pukeutuneelta mieheltä, joka kulki tarjottimineen paljain jaloin, paronitar esitteli minut seurueelle. Kukaan ei kätellyt, sehän ei kuulu englantilaisiin tapoihin.

Sitten Lady Delamere ohjasi minut juuri niiden miesten luo, joiden seurasta välitin vähiten, nimittäin metsästäjien. Tunsin itseni köntykseksi näiden herrojen parissa. Myöhemmin illalla myös sir Evelyn Baring, Kenian kuvernööri, seisoi lähettyvilläni keskustellen vilkkaan vaaleatukkaisen naisen kanssa.

Nainen poistui tervehtimään jotakin ystävätärtään, ja kuulin myöhemmin, että hän oli Elsa-nimisen leijonanpennun kasvattanut itävaltalainen Joy Adamson, alun perin Friederike Bally. Joy Adamson oli äskettäin julkaissut kirjan leijonastaan Elsasta. Joyn mies George Adamson oli ampunut pentujen emon.

Koska minun täytyi pyytää kuvernööriltä lupa tutkimuksiini, käytin tilaisuutta hyväkseni ja menin tervehtimään häntä. Sir Evelyn Baring harrasti vuorikiipeilyä ja kalastusta. Hän oli myös taitava purjehtija. Parasta hänessä oli kiinnostus villieläimiä kohtaan. Maumausodasta johtunut poikkeustila oli käynyt pahasti herra Baringin voimille. Siitähän oli kulunut vasta neljä vuotta. Kuvernööri suhtautui pyyntööni yllättävän suopeasti, vaikka ei ehkä pitänyt sitä kovin tarpeellisena. Hän lupasi puhua työstäni yliriistanvalvojalle.

Lienen nyt torkahtanut, sillä kalenteri oli pudonnut auton lattialle ja jalkani olivat puuduksissa. Käännyin katsomaan leijonia ja saatoin vain todeta, että ne olivat hävinneet. Perhana! Korppikotkat olivat lennähtäneet alas puusta ja häärivät innokkaina pystyssä sojottavien raidallisten jalkojen ja törröttävien kylkiluiden kimpussa. Olin kai herännyt