Prinsessa

By Jalmari Finne

Rauhalliseen Kauniaisten kaupunkiin saapuu mystinen nainen, joka osoittautuu Langenbergin prinsessaksi. Mitä ihmettä aito aatelinen prinsessa tekee täällä? Pojat epäilevät naista venäläiseksi vakoojaksi ja ryhtyvät salapoliisitoimiin.Valkoinen torakka -niminen salaseura jatkaa seikkailujaan sarjan kolmannessa osassa. Mysteeriä selvittäessään pojat päätyvät moniin seikkailuihin ja pestautuvat mm. peitehommiin hotelli Seurahuoneen juoksupojiksi. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 13, 2020
• ISBN: 9788726307245

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen luku.

Kari Peltonen ja Viljo Rassi olivat lähteneet yhdessä kasveja keräämään ja olivat saapuneet junassa Kauniaisiin, huvilayhteiskuntaan, joka on jonkin matkan päässä Helsingistä Turkuun johtavan radan varrella. Täällä oli pieni järvi, ja he aikoivat sen rannalta kerätä vesikasveja. He astelivat asemalta huviloiden välitse johtavaa tietä pitkin keskustellen.

Kari, joka oli vanhempi, lausui:

— Tänä aamuna ennen lähtöämme katselin sanomalehteä. Siinä oli taas kahdesta vakoojasta, jotka oli saatu kiinni.

— Helsingissäkö? kysyi Viljo.

— Ei, vaan taaskin Kannaksella, vastasi Kari. — Se on ihan surkeaa, että me täällä Helsingissä emme pääse ollenkaan niiden kanssa tekemisiin. Ne vanhemmat pojat kertovat, miten jännittävää oli, kun he Valkoisen Torakan liittona saivat taistella vakoojia ja muita sellaisia vastaan. Ja sitten he kaiken aikaa puhuvat sillä tavalla kuin me emme pystyisi mihinkään.

— Millä me mitään teemme, kun ei satu ollenkaan sellaisia juttuja tiellemme, sanoi Viljo. — Se on samaa kuin vaatisi, että meidän pitäisi kerätä harvinaisia kukkia sieltä, missä niitä ei kasvakaan.

— Juuri niin, lausui Kari. — Kun minä olen sen meidän joukon johtaja, niinkuin tiedät, niin saan aina silloin tällöin kuulla, että minä en pysty johtamaan. Pojat tahtoisivat mielellään päästä oikein suureen seikkailuun käsiksi. Sinä olet ainoa, joka et koskaan ole sanonut mitään soimaavaa minulle.

— Kyllähän minä sen ymmärrän, että vakoojat, sillä niitä on tietysti yhä vielä, ovat tulleet varovaisiksi, sanoi Viljo. — Minä olen pojille aina sanonut, että heidän on pidettävä silmänsä auki, sillä minä hetkenä tahansa voi joku, joka ei kuulukaan meihin, pyytää apua. Missä tahansa voi olla Valkoisen Torakan merkki odottamassa meitä.

— Sinä olet aivan liian luottavainen, sanoi Kari. — Me emme ole pitkään aikaan tehneet mitään huomattavaa. Meidät on jo kokonaan unohdettu.

Molemmat pojat kuuluivat siihen suureen isänmaalliseen seuraan, joka kutsui itseään Valkoiseksi Torakaksi. Sen jäsenet kokoontuivat hyvin merkillisiin paikkoihin ja pitivät piilopaikkansa visusti vain omana tietonaan. Milloin oli tuollainen kokouspaikka kellarissa, milloin ullakolla. Heillä oli oma merkkinsä, paperista leikattu valkoinen torakka, joka voitiin sijoittaa ja kiinnittää minne tahansa ja jonka asento ja torakkaan tehdyt merkit selittivät liittoon kuuluville, mistä oli kysymys. Kahdesti he olivat tehneet hyvin suuren palveluksen valtiovallalle. He pelastivat Ruotsin lähetystön kuriiripostin, jonka joukko venäläisiä oli jo varastanut, mutta jonka pojat oveluudellaan ja rohkeudellaan saivat käsiinsä ja veivät lähetystöön. Toisella kertaa he löysivät kokonaisen painon, missä tehtiin vääriä tuhannen markan seteleitä. Mutta heidän urotyönsä eivät olleet supistuneet vain näihin kahteen tapaukseen, vaan hyvin monta kertaa heillä oli ollut tilaisuus pitää silmällä vakoojia, koska kukaan ei voinut epäilläkään koulupoikaa, joka kuljeksi kadulla epäillyn henkilön jäljessä. Pojat itse sanoivat tätä vahtipalvelukseksi, mutta se ei heitä ajan mittaan miellyttänyt, koska siinä ei ollut mitään suorastaan jännittävää. Tämän tähden olikin suuri määrä alkuaan asiasta innostuneita poikia jättänyt seuran. Uusia kyllä aina liittyi seuraan, mutta näitäkään ei voitu millään tavalla pitkää aikaa pitää innostuneina, koska ei voitu tarjota heille suuria tapahtumia. Kari Peltonen oli joutunut johtajaksi sen vuoksi, että joukko häntä vanhempia poikia oli eronnut määrätystä ryhmästä, ja hän koetti kaikin tavoin pitää jäsenten mieliä vireinä, mutta turhaan. Viljo oli ainoa uskollinen, joka ei vähääkään epäillyt sitä, että Valkoisella Torakalla oli suuri tehtävä suoritettavana. Toiset sen sijaan pysyivät poissa niistä suurista keskusteluista, joissa puhuttiin velvollisuudesta isänmaata kohtaan ja siitä, että jokainen vähäpätöisessäkin asemassa oleva voi joutua isänmaataan varjelemaan.

Kun lukukausi kouluissa oli päättynyt ja siis pojat pääsivät kesälomalle, vähentyi seuran kokouksiin osaaottaneiden lukumäärä niin paljon, että Karia melkein itketti. Kutsua ei ollut noudattanut muuta kuin viisi poikaa. Tämä kokous oli ollut edellisenä iltana, ja sieltä poistuessaan olivat Kari ja Viljo päättäneet käyttää seuraavan päivän, joka oli sunnuntai, kasvien keräämiseen. Kari tahtoi päästä pois kaupungista maalle, missä ei tarvinnut pitää silmiään aina auki nähdäkseen, oliko jossakin joku pyytämässä Valkoisen Torakan apua taistelussa isänmaanpettäjiä ja vakoojia vastaan.

Pojat olivat järven mutaisilla rannoilla koonneet joukon kasveja ja palasivat taas metsään kävellen kaitaa polkua seudulla, missä ei ollut huviloita. Kävellessään he silmäilivät tien sivuun löytääkseen mahdollisesti jonkin sellaisen kasvin, mitä heillä ei vielä ollut.

Viljo näki jo etäältä valkoisen kukan, joka näytti oudolta. Hän joudutti askeliaan. Tultuaan otaksumansa kukan luo hän sanoi jännityksestä väräjävällä äänellä:

— Kari, täällä on valkoinen torakka.

Kari juoksi katsomaan. Kun Viljo aikoi ottaa