Simon matkat Peilikaupunkiin

By Tiina Kaila

Jännittävä ja runollinen saturomaani unohtumattomasta kesästä heinätukkien seurassa
Simo, äiti, isä ja isoveli Lauri asuvat kesäisin pienen saaren valkoisessa kalastajamökissä. Simo rakastaa uimista, onkimista ja soutelua, mutta kaikkein mieluiten hän poimii mansikoita heinikosta. Ja siellä, heinien keskellä, hän eräänä kihisevän kuumana kesäpäivänä kohtaa olennon, jolla on heinähiukset ja pikimustat silmät. Olento on heinätukka, ihmeellisen Peilikaupungin asukas. Pian myös Simo löytää tien Peilikaupunkiin, ja kesän seikkailut voivat alkaa!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 24, 2024
• ISBN: 9788727137247

Book preview

Simon matkat Peilikaupunkiin

Copyright ©1978, 2024 Tiina Kaila and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727137247

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Heinässä, heinikon sisässä on toinen maailma, kokonaan toinen. Sitä ei löydä heinikkoja penkomalla, ei korsien sekaan kurkistelemalla, ei, vaikka kaataisi kaikki kesäiset niityt. Sinne pääsee kyllä, mutta aivan eri keinoin.

Joskus, jonkin ohikiitävän hetken sinä voit sen olemassaolon aavistaa, arvata, haistaa. Kun istut niityn laidalla, ajattelet niitä näitä, säpsähdät äkkiä, kuulet jonkin hyvin tutun, kauniin, melkein unohdetun äänen. Sitten sinä ajattelet, että se oli tuuli, että tuuli kulki pehmein askelin ohi, mutta arvaat ja aavistat kyllä, että se ääni kuului syvemmältä, etäämpää, että se oli kaiku, kangastus jostakin kaukaisesta paikasta.

Mansikoita

Eräällä pienellä saarella asui kesäisin valkoisessa kalastajamökissä Simo, Simon äiti, isä ja isoveli Lauri.

Vaikka Simo mielellään ui ja kahlasi kesät pitkät, onki, souteli, käveli metsissä, vielä mieluummin hän kuitenkin poimi mansikoita suurien, läiskyvien haapojen alla heinikossa, ja niin hän vähitellen oppi tuntemaan sen toisen maan, josta minä kerron.

Eräänä elokuisena aamuna, niin kuumana ja tyynenä, että koko ilma hyrisi, surisi ja soi pienistä hyönteisistä, kihisi perhosten siiveniskuista, oli Simo herännyt hyvin aikaisin ja hiipinyt sängystä suoraan ulos, portaille.

Siihen hän istahti unisena, siristellen, melkein ujona, kun kesäaamu noin vain paiskautui suoraan syliin.

Kärpäset käyskentelivät kiireisinä auringon kuumentamilla portailla, tulivat ja menivät. Mutta takaa, avonaisesta ovesta, kuului isän hyrskyävä kuorsaus, yön ja unien pimeistä, pehmeistä laaksoista. Sellainen unien hämärä asui vielä talon sisällä, mutta ulkona, täällä, aamun terä tuli yhä häikäisevämmäksi, nyt se vihloi jo silmiä.

Simo nojasi raukeana leukaansa hentoihin polviin, vilkaisi vedenvärisillä, harhailevilla, hajamielisillä silmillään mansikkapaikalle päin. Sinne haapojen alle, heinikkoon olivat kivet asettuneet mukavasti niin että niitä pitkin saattoi liikkua paljain jaloin astumatta ollenkaan maahan ja niillä kyykkien poimia marjoja. Ja kun hän oli aikansa katsellut, alkoi selvästi tuntua, miten tuuli toi mansikantuoksua portaille asti ja lopulta hän jo maistoi niiden maun suussaan.

Niinpä hän juoksi nopeasti hakemaan sisältä korvatonta, vaaleansinistä kahvikuppia, kiirehti sitten tomuista polkua myöten, muurahaiskallion ylitse, vadelmikon ja pietaryrttipöheikön lävitse, maksaruohon peittämää rinnettä alas mansikkapaikalle. Siellä hän alkoi vinhasti hypellä kiveltä kivelle, poimi, kumosi molemmin käsin heinätuppoja, pisteli suurimmat mansikat suuhunsa ja siemaisi aina välillä kuppiin pudotettujen mansikoiden makeaa tuoksua.

Äkkiä yöpuvun lahje tarttui johonkin oksaan ja, rips, oli ratkennut. Simo laski kupin varovasti maahan ja istahti onnettomana tarkastelemaan repeämää. Mutta aamun kirkkaus, heinän pakahduttava tuoksu ja kärpästen kiihkeä meteli saivat hänet nopeasti hajamieliseksi. Pian hän vain ajatuksettomana tuijotteli yöpuvun lahjetta, istui siinä, liikkumatta suuren kesän sylissä, sen sydämessä ja ytimessä. Hän taisi unohtaa mansikatkin, mahtoiko muistaa edes nimeään.

Ja silloin, juuri silloin hän näki, että viereisellä kivellä joku katseli häntä, joku, josta ei voinut sanoa kuka tai mikä. Eikä siinä oikeastaan ketään ollutkaan. Ei se kuitenkaan tuntunut miltään näyltä, ennemminkin hauskalta piilokuvalta. Sen saattoi samanaikaisesti nähdä ja olla näkemättä.

Pitkään Simo huvitteli kallistelemalla päätään, siristelemällä silmiään, juuri niin kuin tehdään piilokuvaa katsellessa: Tukka, otsa ja toinen silmä, tai sitten ratamon lehti ja kaksi kukkivaa kortta. Toinen silmä ja vasen korva, tai leinikin varsi ja joku varjo siinä.

Mutta mitä useamman kerran kuvaa katseellaan käänteli, sitä vaikeampi sitä oli enää saada katoamaan korsien kätköön. Sen piirteet vahvistuivat vahvistumistaan. Ja sitten olento äkkiä liikahti. Simo säikähti hiukan. Mutta kovin vähän, niin auringonpaahteen raukaisema hän oli.

— Mitä ihmettä, hän vain kuiskasi hiljaa.