Henkilöjuna 422

By Irja Virtanen

Adam Voutilainen on tyypillinen rautatievirkamies: uuttera, kestävä, valpas ja äreähkö. Hänen suurin unelmansa on tulla joskus rautatieaseman asemapäälliköksi. Voutilaisen elämä etenee pitkin tavallista uomaansa, kunnes eräänä päivänä hänen työpaikalleen saapuu muuan tyttö. Tytöllä on painavaa asiaa – tyttö kertoo Voutilaisen pojan lainanneen häneltä merkittävän summan rahaa eikä ole maksanut lainaa takaisin. Nyt tyttö on pahassa pulassa. Mitä oikein on tapahtunut? Onko Voutilaisen kunnollinen poika voinut syyllistyä moiseen? Voutilainen päättää selvittää tilanteen ja lähteä tapaamaan poikaansa. Kaikki ei kuitenkaan suju Tampereen matkalla aivan niin kuin hän oli odottanut. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 17, 2021
• ISBN: 9788726842159

Book preview

www.egmont.com

1

— Onko juna paljonkin myöhässä?

— Kaksikymmentä minuuttia.

— Lippu kaupunkiin edestakaisin kolmannessa.

— Tässä, olkaa hyvä. Viisikymmentäkaksi markkaa.

Toisen luokan kirjuri Adam Voutilainen leimasi tottuneesti lipun, ojensi sen matkustavaiselle, poimi rahat lippuluukun messinkisestä kourusta ja heitti ne kassalaatikkoon.

Tavaratoimiston puhelin kuului soivan itsepintaisesti. Kirjuri meni vastaamaan soittoon ja joutui selostamaan perinpohjaisesti, kuinka paljon veneen rahti Kouvolaan tulisi maksamaan.

Oli keskiviikkoilta, myöhäinen jo; odoteltiin päivän viimeistä kaupunkiin menevää junaa. Koko illan oli tammikuinen pakkanen kiristynyt kiristymistään. Toimiston ratapihan puoleiseen akkunaan kiinnitetty celsiusmittari näytti jo reippaasti yli kahdenkymmenen asteen. Jokainen illan mittaan toimistossa käynyt junailija ja asemamies oli veikannut pakkasen ehtivän aamuun mennessä hyvinkin kolmeenkymmeneen.

Seinäkellon alapuolella oleva lennätin puhkesi nyt nakuttamaan. Mutta koska rautatien linjapuhelin pärähti samaan aikaan vaatimaan kahdella pitkällä soitollaan kirjuria tähdellisempiin tehtäviin, sähkötti hän lennättimeen pari rauhoittavaa odotusmerkkiä ja kiiruhti keskuskaapin ääreen vastaamaan linjan kutsuun. Läntinen naapuriasema siellä vihdoinkin tarjosi junaa:

— Matkustajajuna neljäsataakaksikymmentäkaksi Kairasta. Lähtee täältä täsmälleen 22.15.

— Selvä on. Antaa tulla.

Kirjuri merkitsi tiedon junapäiväkirjaan. Sitten hän otti puhelinyhteyden molempiin vaihdekoppeihin ilmoittaen vaihdemiehille matkustajajunan olevan tulossa pääraiteelle. Sen jälkeen hän soitti kiireesti linjapuhelimella itäisen naapuriaseman, Nokkalan, lyhyen ja pitkän soiton, sai langan päähän äreän kollegansa, joka puolestaan antoi kyseiselle junalle luvan jatkaa matkaa sinne. Välittömästi tämän soiton jälkeen Adam Voutilainen tarttui jälleen kosmoskynään ja kirjoitti junapäiväkirjaan ihanteellisen kauniilla käsialallaan tarkat ajat kaikista toimenpiteistään.

Hiki siinä touhussa tuli vaikka työ oli tuttua, jo miltei veriin juurtunutta. Kirjuri pyyhki nenäliinalla kuperan otsansa ja katsahti seinäkelloon. Nyt olisi ollut tilaisuus hetken lepoon ellei lennätin olisi ollut armoton. Se kutsui sisukkaasti, voisi melkein sanoa raivokkaasti. Sillä sähköttäjä, joka jossakin naputti sähkötysavaimella, kuului korjaavan virhelyöntejään ja kutsuvan kiihkeällä morsetuksella kovakorvaista kirjuria.

Voutilainen huokaisi alistuneesti mennessään vastaamaan morsetukseen. Heti yltyi lennätin suoltamaan kapeata lennätinnauhaa. Kirjuri jätti nauhan juoksemaan ja kurkisti lippuluukusta odotushuoneeseen. Merkillisen paljon siellä olikin näin myöhään Tampereelle aikovia. Oli eräs tuntematon ukko reppuineen, tehtaan vartiopäällikön rouva pienen tyttönsä kanssa, Kellon kartanon pehtori ja apteekkarin palvelustyttö. Kirjuri kiinnitti huomionsa viimeksi mainittuun, sillä tyttö ei ollut ostanut lippua. Sen seikan hän muisti selvästi, arvellen kuitenkin, että kenties tyttö oli ostanut lipun päivemmällä, jolloin aseman konttoristi oli myynyt niitä postijunaan. Saattoi tietysti myös olettaa tytöllä olevan viikkolippu, vaikka kirjuri kyllä epäili sitä vahvasti.

Lennättimestä purkautui jatkuvasti sanomia. Sähkösanomat tulivat kauppias Savulle, joka tänään täytti kuusikymmentä vuotta. Niitä oli tullut pitkin päivää. Savu oli muuan kylän mahtimiehistä. Hän omisti, paitsi ruokatavaraliikettä, myös maatilan, kuului kunnanvaltuustoon ja lauloi läheisen kauppalan mieskuorossa. Kuulostellen korvat herkkinä junan tuloa kirjuri ryhtyi lukemaan morsenauhaa ja merkitsemään sanomia tavallisille kaavakkeille siirtääkseen ne myöhemmin korukaavakkeille.

Adam Voutilainen oli lyhyt tanakka mies, siinä viisissäkymmenissä — jo pari vuotta ylikin. Hänellä oli pyöreä päänmuoto, vaalea ohentunut tukka, pullakat hyvänväriset kasvot ja raittiista ja siveästä elämästä kertovat kirkkaat pienet silmät. Hän oli tyypillinen rautatievirkamies: uuttera, kestävä, valpas ja äreähkö. Hänen vuosikymmeninen unelmansa oli päästä joskus tämän aseman asemapäälliköksi. Vakaasti hän uskoi sen päivän vielä joskus valkenevan, kunhan nykyinen päällikkö Jaakko Korvenraivio joskus — eikä niin joskuskaan, viiden vuoden perästä se jo tapahtuisi — siirtyisi eläkkeelle. Tai kuolisi. Mutta sitä onnenpotkua oli jokseenkin turha vartoa. Asemapäälliköt olivat yleensä sitkeitä ja rautaisen terveyden omaavia miehiä. Sen masentavan huomion Voutilainen oli tehnyt pitkän virkauransa aikana.

Puhelin pärähti taas. Länsivaihteen mies ilmoitti junan viheltävän jo pääopastimella. Voutilainen kiitti tiedosta merkiten ajan heti päiväkirjaan. Makasiiniin oli myös ilmoitettava junasta. Reippaasti hän sitten painoi junanlähettäjän komean punakankaisen lakin päähänsä, otti naulasta taskulampun, tarkisti että se toimi, lukitsi kassalaatikon ja lähti ulos vastaanottamaan junaa ja lähettämään sen edelleen. Matkustajajunat seisoivat tällä asemalla vain kaksi minuuttia.

Hän asteli ryhdikkäästi ja arvonsa tuntevasti asemasillalle. Toimiston ulkovalo levisi viuhkan tavoin laiturille, ja kirjuri jäi seisomaan valoon, jotta hänen punainen virkalakkinsa näkyisi kyllin selvästi.

Junan jyminä vahvistui hetki hetkeltä, sitten veturi syöksyi esiin länsikaarteesta kolmine häikäisevine valonheittäjäsilmineen. Se oli ylväs vaikuttava näky. Siinä oli sähköistävää, murskaavaa menon tuntua, eräänlaista määrittelemätöntä kohtalonomaisuutta, joka toi kirjurin mieleen sotilasmarssin. Vakavana hän tervehti ohiliukuvan veturin miehiä ja kääntyi sitten tarkkailemaan, että asemamies oli valmiina ottamaan vastaan kauppias Savulle saapuvaa myöhästynyttä kukkalähetystä, josta oli asemalle jo etukäteen tiedotettu.

Pakkanen oli tosiaan kireä ja lumi narskui. Veturi pysähtyi vasta pumppuhuoneen luona päästellen pilvenä sihisevää höyryä ulos varaventtiilistään. Makasiini ja asemapihan vaahterat olivat ylt’yleensä pakkashuurun verhoamassa jäähileessä. Juna luovutti asemalle vain yhden matkustajan, vanhan miehen. Savun kukkalähetys saapui ja lennätettiin kiireesti lämpimään makasiiniin. Kirjuri valvoi, että lähtevät matkustajat pääsivät turvallisesti junaan — hän pani merkille, ettei apteekkarin palvelustyttö ollut heidän joukossaan, ja kummeksui sitä. Sitten hän heilautti veturiin päin vihreätä valoa. Sieltä vastattiin heti kimeällä lähtövihellyksellä, ja veturi nykäisi vaunun toisensa jälkeen liikkeelle. Viimeisen vaunun takasillalla seisova konduktööri Jantunen tervehti kirjuria tuttavallisesti. He olivat koulutovereita. Jantunen oli jäänyt aikoinaan lyseon toiselle luokalle ja keskeyttänyt opintonsa, Voutilainen sen sijaan oli läpäissyt keskikoulun hyvin. Kirjurista tuntui kuin Jantunen olisi yhä vielä kantanut siitä hänelle hienoista kaunaa.

— Terve, Aati! kuului miesääni sanovan kirjurin selän takana. — Yötä myötenkö sitä nyt ollaan?

Se oli Mattisen Valtteri, rautatieläisiä hänkin, päivystävän veturin lämmittäjä.

— Terve vaan. Yötä myötenhän sitä on taas istuttava.

— Taitaa tehdä kiljuvan pakkasen aamuksi, saa nähdä miten pässi lähtee liikkeelle ja miten junat huomenna kulkevat. Sinulla on tuossa asetinpukissa vääntämistä, jos kampi pahasti jäätyy.

— Eipä se ehdi jäätyä, junia riittää pitkin yötä. Jaaha, tästä on mentävä lipputilin tekoon. Siinä riittää ahertamista aamuun asti.

— Et taida sinäkään herrana helpolla päästä, Mattinen huomautti siristäen merkitsevästi toista silmäänsä. — Entä miten poikasi edistyy siellä herrojen leipomossa, siellä teknillisessä opistossa?

— Hyvinhän tuo. Mikäpä siinä.

— Hurjastelee nuorten miesten tyyliin vai?

— En usko. Pentti on vakava poika.

— Niinhän ne isät aina sanovat, Mattinen tokaisi nauraen lyhyen härnäävän naurun. — Niinhän se Kotakosken Tiltukin aina sanoo Eskosta, että ’se vain ihan pikkuisen maistelee’, vaikkei Esko ole kymmeneen vuoteen selvää päivää nähnyt.

— Niinpä kai, niinpä kai, kirjuri mutisi välinpitämättömän sävyisästi. — Ei vaan, tästä on mentävä nyt. Hyvää yötä.

— Yötä. Terve sun terve, Aati.

Adam Voutilainen oli hieman närkästynyt. Mattisella oli ikävä tapa töksäyttää aina tuo ’terve Aatinsa’ ikään kuin olisi erityisesti alleviivannut kuinka tuttuja tässä oltiin. Mattinen nyt on mikä on, kirjuri ajatteli. Yksinkertainen hömppänä suoraan sanoen koko Valtteri. Viitsi yhä vielä passata iltajunat vaikka sai muutenkin olla kaiket päivät rautatien remmissä.

Mennessään odotushuoneen poikki toimistoon kirjuri huomasi apteekkarin kotiapulaisen istuvan vieläkin penkillä. Mitähän tyttö oikein odotti? Oli ehkä sopinut tapaamisesta jonkun kanssa täällä odotushuoneessa, kun oli näin kova pakkanen, eikä toinen ole vielä tullut, hän päätteli rientäessään puhelimen ääreen.

— Numero 422 lähti täältä 22.37, hän ilmoitti Nokkalan junanlähettäjälle.

— Täällä on tavarajuna 4001 valmiina. Sillä on teille pari G-vaunua. Saako se lähteä sitten kun matkustajajuna on tullut? sieltä kysyttiin.

— Ei käy. Meillä lastaa parhaillaan tavarajuna 4012. Se on ottanut jo vettä ja puita. Ajattelin lykätä sen radalle heti kun 422 on saapunut teille.

— Ei helkkari, minä en ota teiltä junaa ennen kuin 4001 on selvä.

— Mutta 4012 on aikataulun mukaan etuoikeutettu, ja sillä on kiire.

— Kiire on minunkin junallani. Sitä paitsi teidän junanne kuhnii iät kaiket Juppilan mäessä. Kysyn vielä kerran: onko rata selvä numerolle 4001 sitten kun henkilöjuna on tullut.

— Ilmoittakaa henkilöjunan tulo, puhutaan sitten vasta.

— Mutta tavarajunalla on kiire.

— Se ei muuta asiaa, kirjuri ärähti katkaisten tuohtuneena puhelun. »Joku ylimääräinen sähköttäjäkölvi ja määräilee kuin vanha tekijä», hän marmatti itsekseen. »Sillä on kiire. Kohta tässä nähdään kenellä se kiire on …»

Suuttuneen vireästi Voutilainen riisui yltään takin ja ripusti sen tuolin selkänojalle. Nyt tarkeni ilman takkiakin, sillä hänellä oli yllään myös villapaita, oikea lampaanvillainen paksu tikkuri, jonka vaimo oli kutonut nimenomaan kylmiä yövuoroja varten. Hyräillen harmin kirvoittamaa epävireistä hyräilyä hän teroitti pari kosmoskynää aseman tylsällä puukkonysällä, otti päivän lipputilikirjan ja ryhtyi merkitsemään siihen pahvilippujen numeroita lippukaapista.

Valaistus tuntui tänään tavallista hämärämmältä. Kirjurin oli haettava silmälasit avukseen. Oli päiviä jolloin hän saattoi nähdä numerot täysin selvästi, mutta sitten taas toisinaan kuten nytkin oli numeroiden erottaminen työlästä. Ilmeisesti se johtui verenpaineesta. Äskeinen suutahtaminen oli kohottanut sitä taas aika lailla. Korvissa kuului kohinaa kuin olisi tuuli yhtäjaksoisesti tohissut.

Toimiston ovelle koputettiin. Arka epäröivä koputus. Kirjuri murahti kehottavasti. Ovi aukeni, ja sisään astui nuori nainen, juuri sama apteekkarin palvelustyttö joka oli aiheuttanut Voutilaiselle päänvaivaa. Tyttö tervehti kainosti ja jäi oven suuhun seisomaan.

— Mitä asiaa neidillä on? kirjuri kysäisi, ehkä hitusen töykeästi, sillä hän ei pitänyt siitä, että häntä häirittiin tilinteon aikana.

— Olisin halunnut puhua … teidän kanssanne … eräästä asiasta, tyttö vainteli.

Kirjuri vilkaisi silmälasiensa ylitse ovelle. Tytön esiintymisessä oli jotakin uteliaisuutta herättävää. Hän otti silmälasit nenältään ja heilauttaen niitä kärsimättömästi kehotti:

— Puhukaa. Mistä on kysymys?

— Olisin puhunut … teidän pojastanne, Pentistä.

Voutilainen säpsähti. Rypistäen otsaansa hän pujotti silmälasit koteloon, vei lipputilikirjan sivupöydälle ja käveli vitkaisesti työpöytänsä ääreen. Ikäloppu pyörivä toimistotuoli vinkaisi valittavasti hänen istuutuessaan.

— Olkaa hyvä, tulkaa tänne peremmälle. — Kirjuri yritti ystävällistä rohkaisevaa äänensävyä onnistumatta siinä. Ääni kuulosti hänen omissakin korvissaan kireältä.

Tyttö sipsutti pää painuksissa pöydän luo ja istuutui varovasti kirjurin osoittamalle tuolille. Kattolampun puolipallon muotoinen maitolasinen kupu