Rikosreportaasi Pohjoismaista 2003

By Eri tekijöitä

Rikosreportaasi Pohjoismaista on kokoelma jännittäviä ja autenttisia poliisitarinoita Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta. Tarinat ovat rikostutkimuksissa mukana olleiden poliisien kirjoittamia. Tarinat ovat saaneet päätöksensä ja rikosten tekijät on tuomittu. Rikosreportaasit ovat hengästyttävää luettavaa, sillä totuus on usein tarua ihmeellisempää. Lukija pääsee kurkistamaan Skandinavian poliisihistorian dramaattisimpiin tarinoihin ja tutustumaan siihen palapeliin, joka on koottava syyllisten löytämiseksi. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 2, 2018
• ISBN: 9788711972489

Book preview

www.egmont.com

Rikostapauksia · Tanska

Kaksoismurha Fanøn saarella

Kriminalkommissær Kaj Nielsen, Esbjerg.

---

Kuka on tekijä? Mikä tekojen motiivi? Missä tekijä nyt on? Lukemattomat kysymykset pulpahtivat pintaan, kun kaksi ruumista, lapsi ja aikuinen nainen, löydettiin haudattuina Fanøn saarelta. Keitä kuolleet ylipäätään olivat?

Grönlantilaisen 23-vuotiaan naisen avioliitto päättyi hänen ja hänen vajaan kolmevuotiaan tyttärensä murhaan.

Esbjergin poliisi joutui keskelle laajaa kansainvälistä yhteistyötä vaativaa murhajuttua.

Lapsen jalka jyrkänteessä

Tämä tapahtui helmikuun alussa vuonna 2000. Oli tavanomainen, purevan kylmä länsirannikon talvipäivä. Pakkasta, tuulta ja välillä hieman sadetta.

Eräs kansalainen, jolla on kesäasunto Fanøssa, oli samana iltapäivänä ottanut yhteyttä Jyllannin itärannikolla sijaitsevaan poliisipiiriin, Koldingiin. Asukas oli vahvasti sitä mieltä, että oli nähnyt lapsen jalan kesämökkitonttinsa rinteessä. Rikostarkastaja ja pieni joukko rikosjaoston henkilökuntaa Esbjergistä lähti Fanøn saarelle tarkistamaan tilanteen.

Fanø on länsirannikon kesäparatiisi, jonka rannat ovat mitä parhaimmat. Saarella on paljon mökkejä ja hotelleja. Saksalaiset ja tanskalaiset turistit kansoittavat saaren maaliskuusta lokakuulle, mutta myös talvisaikaan saarelle tulee turisteja kokemaan länsirannikon raastavan tuulen ja leveät hiekkarannat. Levoton Pohjanmeri heittää tyrskynsä rannalle, jossa kesäisin makaa rantaturisteja vilvoittelemassa aavistamatta lainkaan, millainen Fanø on talvisin. Saarella on 3 000 asukasta. Aikaisemmin saarella oli oma kauppalaivasto ja kalastuskuttereita, nyttemmin leipä saadaan lähinnä turismista.

Saarelle kulkee lautta puolen tunnin välein. Matka kestää 12 minuuttia, joten saari on Esbjergin rannikon välittömässä läheisyydessä. Esbjergin kaupungissa on noin 80 000 asukasta, jotka aiemmin saivat elantonsa kalastuksesta. Tänä päivänä kaupungille tunnusomaista on laaja off shore -teollisuus, joka on yhteydessä Pohjanmeren öljynporaukseen.

Tekopaikka

Kesämökillä Fanøn saarella jouduttiin toteamaan, että mökin omistaja valitettavasti oli oikeassa. Ensimmäisten varovaisten tarkastelujen perusteella vaikutti siltä, että kesämökkitontin rinteessä oli haudattuna lapsi. Vaikutti myös siltä, että tapauksesta oli kulunut jo jonkin aikaa.

Tehtävää johtava rikostarkastaja päätti pian, että tapausta alettaisiin tutkia tavanomaisen tapon menettelytavoin. Näin ollen tekopaikka eristettiin niin suurelta alueelta, että rikokseen liittyviä jälkiä saattoi vain teoriassa löytyä rajatun alueen ulkopuolelta. Nyt oli vain pidettävä alue koskemattomana ja varmistettava mahdollisimman monta jälkeä – jos niitä sattuisi löytymään.

Jokaiselle oli selvää, että Esbjergin rikospoliisilla oli tehtävä, joka ei ollut lainkaan tavanomainen. Tarvittiin lisää yksiköitä: järjestyspoliisin koirapartio etsintään ja alueen virkaveljen paikallistuntemusta. Kaikkein kipeimmin tarvittiin rikosteknistä osastoa ja tunnistuksen keskusyksikköä, joiden erityisosaamisalue oli sormenjälkien etsintä ja varmentaminen.

Oikeuslääketieteellinen laitos tuli mukaan ulkopuolisena yhteistyökumppanina jo rikospaikkatutkinnan vaiheessa. Sen osuus tapahtumapaikalla ja muissa kysymyksissä oli suuri, kun yritettiin selvittää, mitä oikein oli tapahtunut. Valmiusjoukoilta tarvittiin henkilökuntaa, telttoja, kaivamisvälineitä ja valaistustarvikkeita. Monta eri yksikköä oli mukana pitkän tutkinnan alkumetreillä, ja myöhemmin osoittautui, että Esbjergin poliisi sai uusia, hyviä yhteistyökumppaneita, jotka ratkaisevalla tavalla osallistuivat jutun selvittämiseen.

Liikkeelle lähdettiin tutkimalla tarkoin kesämökin lähialue. Oli välttämätöntä, ettei mitään jäänyt huomaamatta tai hukattu tekopaikkatutkinnassa. Ainoa menetetty saisi olla aika, jonka ruumiit olivat olleet haudattuina. Tai ehkä on hieman aikaista puhua kahdesta ruumiista, äitiä kun ei vielä tuolloin ollut löydetty. Rikosteknikoiden kanssa sovittiin, että tutkinta Fanøn saarella aloitettaisiin seuraavan päivänä kello 10.

Yön aikana tekopaikkaa vartioivat paikallinen virkamies ja poliisin varmuusjoukot. Lasta ei ilmeisestikään ollut haudattu riittävän syvälle, sillä rinteestä pilkotti pieni jalka. Vaikka julma rikollinen ei välttämättä ole johdonmukainen ja suunnitelmallinen, jutussa oli kuitenkin yhtä ja toista merkillistä. Lapsi oli tapettu ja haudattu – miksei kukaan ollut kaivannut häntä? Oliko kysymys ulkomailta tuodusta lapsesta vai olivatko lapsen lähiomaisetkin menehtyneet?

Ajatukset risteilivät rikostutkijoiden ja oikeuslääkäreiden päässä heidän työskennellessään tekopaikalla tiistaiaamupäivällä. Oli vaikeaa estää ajatuksia liukumasta siihen suuntaan, että äitikin olisi tapettu. Ja että hänen täytyi olla jossakin lähistöllä. Mutta mitään ei ollut näkyvissä.

Työ lapsen esiin kaivamiseksi ja mahdollisten jälkien varmistamiseksi jatkui koko päivän. Lounastauolla eräs rikostutkija kulki ympäri kesämökkitonttia. Jonkin ajan kuluttua hän palasi ja kertoi, että uskoi löytäneensä äidin haudan.

Vajan takana oli pari keppiä työnnetty maahan. Ensisilmäyksellä paikka näytti siltä, että siinä kasvoi pieniä puita, mutta ne saattoi nykäistä helposti ylös ja ne olivat vain muutaman sentin syvyydellä maassa. Kun sen tiesi, se näkyikin aivan selvästi. Parkkiintunut rikosteknikko oli suurena apuna.

Tutkinta lapsen haudan ympärillä jatkui, ja äiti kaivettiin myös esiin. Äiti oli haudattu jonkin verran syvemmälle. Heräsi kysymys, mitä mökissä oikein oli tapahtunut. Äiti oli täysin maatunut, mutta oli ilmeistä, että lapsi oli maatunut vielä nopeammin. Saatoimme vain arvailla, mutta yhteenkään kysymykseemme emme saaneet vastausta.

Ilta oli jo pitkällä, ja pimeys esti tutkinnan jatkamista. Poliisin varmuusjoukot eristivät alueen uudelleen, ja seuraavana päivänä alkoi kesämökin ja sitä ympäröivän tontin perusteellinen tutkintatyö. Mitään näennäistä teknistä näyttöä tapoista ei ilmennyt. Ei löytynyt vainajille kuuluneita vaatteita, ei lapsen leluja, ei sairasvakuutuskortteja tai passeja. Ei löytynyt mitään, mikä olisi voitu yhdistää tappoihin. Kaikki jäljet olivat kuin pois pyyhkäisty. Tapaus muistutti täydellistä rikosta. Yksi jälki – piilossa katseilta – voisi osoittautua tutkinnan kannalta tärkeäksi.

Ruumiit vietiin oikeuslääketieteen laitokselle Århusiin, missä Fanøn saarellakin mukana ollut oikeuslääkäri suoritti ruumiinavaukset. Nopeasti selvisi, että äiti oli tapettu iskemällä häntä tylpällä esineellä päähän, mutta lapsen kuolinsyytä ei voitu määrittää. Oikeuslääkärit totesivat yhteenvedossaan, että lapsen kuolema saattoi johtua ulkoisesta tukehtumisesta, mikä tarkoittaa hengitysteiden tukkeutumista. Ruumiita ei ollut vielä tunnistettu.

Epäily

Kesämökki oli vuokramökki. Vuokratoimisto aloitti heti tapauksesta kuultuaan vuokrasopimustensa läpikäymisen. Yksi vuokrasopimus erottui joukosta. Se oli tehty viikon ajaksi lauantaista 9. lokakuuta 1999 lauantaihin 16. lokakuuta 1999. Outoa oli, että lämpöä oli kulunut vain 33 kilowattituntia, kun normaali kulutus olisi ollut noin 200–300 kilowattituntia. Lämmöstä ei ollut koskaan maksettu, eikä kukaan tiennyt, oliko mökin avainta edes palautettu. Lämpölaskua ei ollut ryhdytty perimään, koska vuokraaja oli ilmoittanut osoitteen, joka oli Venezuelassa.

Eriskummallista oli ollut sekin, että koko mökki oli aivan nokeentunut. Tulisija oli valkoisen pigmentin peitossa ja näytti siltä, kuin sitä olisi lämmitetty aivan liikaa. Tulisijassa ei kuitenkaan ollut yhtään tuhkaa, kun mökille mentiin siivoamaan lauantaina 16. lokakuuta. Mökissä ei ollut jälkeäkään mistään rikokseen viittaavasta eikä muusta epäilyjä herättäneestä. Mitään ei ollut kumollaan, missään ei näkynyt verijälkiä – ei mitään silmiinpistävää.

Nyt vuokraustoimistossa muistettiin, että asianomainen henkilö oli ollut toimistossa syksyllä 1999. Ensimmäisen kerran hän oli käynyt siellä 30. syyskuuta 1999, jolloin hän oli tiedustellut mökkiä vuokralle. Mökin sijainti oli kiinnostanut häntä valtavasti. Sen tuli mieluiten olla hieman erillään muista, omissa oloissaan. Hän oli allekirjoittanut vuokrasopimuksen eräästä toisesta mökistä ja ilmoittanut nimekseen Juan Carlos Clasen ja osoitteekseen Kvaglundparken, Esbjerg.

Hän oli käynyt Fanøn saarella myös 6. lokakuuta 1999 ja vuokrannut polkupyörän tarkoituksenaan käydä katsomassa mökkiä. Hän oli tuolloin nimittäin valinnut mökin, juuri sen, jolta surmatut myöhemmin löydettiin. Kesämökki sijaitsi ikään kuin kattilassa. Tällä kertaa hän oli ilmoittanut nimekseen Juan Carlos Venezuelasta. Toimistossa muistettiin, että vuokrasopimuksen astuttua voimaan hän oli soittanut ja sanonut olevansa Saksassa. Hän myöhästyisi, mutta halusi tulla mökille.

Juan Carlos oli antanut itsestään erittäin miellyttävän kuvan. Hän oli charmantti eteläamerikkalainen, joka puhui sujuvaa englantia. Oli vaikea uskoa, että juuri hän olisi surmaaja.

Esbjergin poliisilla oli nyt tutkinnalleen lähtökohta. Yhdessä vuokrasopimuksessa osoitteena oli Kvaglundparken. Väestörekisteristä tiedusteltaessa saatiin selville, että osoitteessa oli kirjoilla 23-vuotias grönlantilainen nainen ja tämän kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta vanha tytär. Tieto sopi loistavasti löytöjen kanssa.

Osoitteessa käyminen paljasti, että asunto oli hylätty.

Isoäiti

Muutama kuukausi aikaisemmin Grönlannissa asuva äiti ja isoäiti oli pelännyt tyttärensä ja lapsenlapsensa puolesta. Hän oli kääntynyt poliisin puoleen ja kertonut huolestumisestaan. Hän oli kertonut, että hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin 6. syyskuuta 1999 erään venezuelalaisen Juan Carlosin kanssa vain muutaman päivän tuttavuuden jälkeen. Tytär oli tutustunut mieheen Brugsenin edessä Nuukissa elokuun 30. päivänä 1999. Tyttö oli silmin nähden rakastunut etelämaalaiseen mieheen, joka ei ollut antanut tunteille vastakaikua. Mies oli lähestulkoon vältellyt naista. Todistaja oli kertonut, että mies oli kadonnut heti häitten jälkeen ja ilmestynyt kotiin vasta muutaman päivän kuluttua.

Isoäiti oli pelännyt, että tyttärelle oli tapahtunut jotakin. Hän oli saanut tietää, että Juan Carlos olisi vienyt tuoreen vaimonsa Venezuelaan perheensä luo, mutta miksei tämä ollut soittanut? Tytär oli täysiikäinen ja sai tietenkin tehdä mitä halusi. Oli kummalista, että hän ei ollut soittanut, mutta pitääkö heti epäillä rikosta? Olihan olemassa varmaa tietoa siitä, että hän lähtisi miehensä kanssa Venezuelaan, jossa hän ilmeisesti oli parhaillaan.

Myöhemmin osoittautui, että Karen (nimi on keksitty) oli joutunut perusteellisen huijauksen kohteeksi. Se, mitä hän oli pitänyt uuden ja jännittävän tulevaisuuden alkuna, olikin tuhoon tuomittua. Palaan siihen myöhemmin. Tulevaisuus oli yhtä toivoton kuin tyttären toivo siitä Venezuelassa oli ollut.

Tutkinta

Tutkinta eteni. Suuri määrä rikostutkijoita haastatteli ihmisiä kesämökin ja Kvaglundparkenin asunnon lähistöllä.

Kysymys kuului, olivatko uhri ja tekijä olleet niin kauan Tanskassa, että olisivat ennättäneet solmia kontakteja tai tehdä sen verran suuren vaikutuksen johonkuhun, että heidät ylipäätään muistettaisiin neljä kuukautta rikoksen jälkeen. Olisiko mahdollista rekonstruoida heidän aikansa Esbjergissä?

Yleisöltä tuli useita vihjeitä, joiden mukaan joku tunsi parin tai oli puhunut heidän kanssaan.

Vihjeet tulivat henkilöiltä, jotka olivat tavanneet pariskunnan näiden asunnon lähellä Kvaglundparkenilla. He olivat tavanneet Karenin, joka oli hyvin avoin ja iloinen. He olivat saaneet sen vaikutelman, että hän oli hieman miehensä alistama, mutta hän oli kuitenkin ollut iloinen.

He olivat tavanneet myös Juan Carlosin, joka oli hyvin viehätysvoimainen tyyppi. Tämä oli kertonut tavanneensa vaimonsa sattumalta. Hän oli todistajien mukaan kertonut myös, että he saisivat yhteisen lapsen, mikä ei sopinut hänen suunnitelmiinsa. Hän oli antanut Kvaglundaparkenissa asuvien tuttavien ymmärtää, että hänellä oli perhe Saksassa, jonne hän aikoi palata. Hän ei ollut maininnut sanallakaan Fanøn saarta, ei myöskään sitä, että todellisuudessa hän ei ollutkaan Juan Carlos Venezuelasta.

Saatiin vihjeitä ihmisiltä, jotka olivat tavanneet Karenin ja Nadjan (nimi keksitty) matkalla Fanøn saarelle lokakuun 9. päivänä 1999. Asianomaiset olivat kohdanneet iloisen Karenin. Tämä oli onnellinen siitä, että oli menossa lomailemaan miehensä kanssa mökille Fanøn saareen. Hän oli kertonut menneensä naimisiin miehen kanssa, joka oli kotoisin lämpimästä maasta. Karen oli myös iloinnut siitä, että hän matkustaisi loman jälkeen Venezuelaan. Samalla hän oli ollut hiukan huolissaan, tulisiko hän siellä toimeen heidän kanssaan. Saavuttuaan Fanøn saarelle Karen oli soittanut miehelleen ja saanut luvan ottaa taksin kesämökille.

Mitä tämän jälkeen tapahtui, sitä emme tiedä. Sen tiedämme, että vielä seuraavana aamuna Karen ja Nadja olivat elossa. He olivat nimittäin olleet läheisessä kaupassa ja ostaneet sämpylöitä. He olivat elossa vielä sunnuntaina 10. lokakuuta kello 15:n aikoihin. Eräs todistaja oli nähnyt heidät kävelyllä Strandvejenillä muutaman sadan metrin päässä mökistä. Siellä oli myös eräs mies, jonka tuntomerkit vastasivat Juan Carlosia. Todistajan mielestä pariskunta oli ollut epäsuhtainen. Olemme varmoja, että havainto on tuolta päivältä, sillä todistaja pystyi työtehtävänsä perusteella varmistamaan kellonajan.

Sama todistaja teki maanantaina 11. päivänä lokakuuta kello 17–19 jutun kannalta tärkeän havainnon. Hän näki tumman miehen kaivavan kuoppaa juuri siinä kohdassa, jossa Karen oli haudattuna. Samanaikaisesti savupiipusta tuli savua, joten tulisija oli käytössä. Voidaan olettaa, että surmattujen tavarat ja verityön jäljet hävitettiin polttamalla tuona päivänä, mutta emme voi olla varmoja.

Juan Carlosista on tuolta ajankohdalta varsin monta havaintoa. Vuokrasopimuksen aikana hän allekirjoitti asiakirjoja, lunasti sekkejä ja varasi lentolippuja. Hän soitti kännykästä, jonka teletunnistetiedot saatiin oikeuden päätöksellä. Ne todistajat, joiden kanssa keskustelimme, pystyivät työvuorojensa, muistiinpanojensa ja muun sellaisen avulla määrittämään suurin piirtein, milloin olivat puhuneet Juan Carlosin kanssa.

Tutkinta kesti kauan. Alussa ei oltu varmoja siitä, mikä tieto olisi tärkeä, mutta jälkeenpäin asiasta saatiin kuva. Asioiden tärkeys saatettiin kuitenkin varmentaa vasta sitten, kun Juan Carlos antaisi selvityksensä poliisille – tai mahdollisesti päättäisi vaieta.

Juan Carlosin pitkä matka

Lokakuun 12. päivänä 1999 Juan Carlos matkusti Tanskasta. Tämä tieto saatiin lentoyhtiöiden matkustajalistoista. Hän matkusti lentäen Kööpenhaminasta Sdr. Strømfjordiin Grönlantiin. Sieltä hän jatkoi helikopterilla Kanadan pohjoisosaan, paikkaan nimeltä Frobisher Bay. Kaikesta päätellen hän oli noussut koneeseen passi mukanaan. Mutta tosiasia kuitenkin oli, että passi oli poissa, kun hän saapui Kanadaan.

Kanadan rajavartiolaitoksen passiviranomainen sai tietää, että yhden matkustajan passin kanssa oli ongelmia. Lennolla mukana oli eräs kolumbialainen, joka ilmoitti nimekseen Alexander Lopez. Tämä haki itselleen poliittista turvapaikkaa. Toiset lennolla olleet matkustajat joutuivat odottamaan useita tunteja, kun selvisi vielä, että muuan Juan Carlos Clasen, joka oli noussut koneeseen Sdr. Strømfjordista, ei ollutkaan lennolla sen saapuessa Frobisher Bayhin. Poliisiviranomainen selvitti, että Juan Carlos Clasen ja Alexander Lopez olivat yksi ja sama henkilö.

Alexander Lopez pidätettiin luvattomasta maahantulosta. Hän kertoi, että Kolumbian gerillasotilaat olivat tappaneet hänen vanhempansa. Hän itse oli päässyt pakenemaan Euroopan kautta vihdoinkin Kanadaan, josta haki turvapaikkaa.

Pidätetty ulkomaalainen vietiin Royal Canadian Mounted Police (RMCP) Immigration Task Forcen hoteisiin Torontoon. Siirtolaisviranomaisten ensimmäinen tehtävä oli selvittää pidätetyn oikea henkilöllisyys.

Asianomainen ja hänen matkatavaransa käytiin huolella läpi. Tavaroista löytyi Alcatel-merkkinen käsipuhelin, josta saatiin puhelinkohtainen IMEI-numero. Lisäksi löydettiin maailmankartta, johon oli piirrettynä reitti, muttei mitään, mikä olisi paljastanut asianomaisen kansallisuuden. Immigration Task Force (ITF) löysi Alexander Lopezin käsimatkatavaroista pienen nimilapun, jossa luki nimi Juan Carlos.

Alexander Lopezin huolellinenkaan tarkastus ei paljastanut mitään erikoista. Myöhemmin ilmeni kuitenkin, että tarkastuksella oli ollut varsin olennainen merkitys. ITF ei ollut aivan varma, oliko Alexander Lopez eteläamerikkalainen. Muutama kokenut viraston työntekijä oli sitä mieltä, että hän oli pikemminkin itäintialaista alkuperää. Hän puhui useita kieliä sujuvasti, joten hänen kansallisuuttaan ei voitu selvittää kielen avulla. Voitiin kuitenkin todeta, että hän puhui hyvää englantia pohjoisamerikkalaisella korostuksella.

Hänestä otettiin rutiininomaisesti valokuva ja sormenjäljet, joista täytyy mainita, että ne olivat erittäin selkeät. Sormenjäljet ovat monesti olleet rikosjutuissa todisteena. Tässä tapauksessa niistä ei ollut todisteeksi, mutta sormenjäljet olivat ratkaisevassa asemassa, jotta tekijälle voitiin myöhemmässä vaiheessa langettaa tuomio. Mielenkiintoista jutussa oli varsinaiset tekniset todisteet.

ITF päästi Juan Carlosin vapaalle jalalle 3. marraskuuta 1999 turvapaikkakäsittelyn ajaksi. Sitä ennen oli tiedusteltu Tanskan viranomaisilta, tunsivatko he asianomaisen. Ulkomaalaisvirasto tunsi miehen, sillä tämä oli hakenut oleskelulupaa Tanskaan. Muuta hänestä ei löytynyt. ITF totesi myös, että Juan Carlos oli 20. elokuuta 1999 anonut viisumia Kanadaan maan lähetystössä Wienissä. Anomus oli hylätty, mutta nyt hän oli Kanadassa ja häntä oli turvapaikanhakijana kohdeltava inhimillisesti.

Juan Carlosin onnistui solmia Kanadan vankilassa niin hyviä kontakteja, että hän sai erään syntyperäisen kanadalaisen vannomaan, että tämä tunsi Juan Carlosin ja menisi hänestä takuuseen. Juan Carlos laskettiin vapauteen. ITF rupesi sittemmin epäilemään, että Juan Carlos oli itse maksanut takuusummansa. Kun he myöhemmin halusivat ottaa häneen yhteyden sen henkilön välityksellä, joka oli mennyt hänestä takuuseen, oli mies kadonnut.

Nämä tiedot Esbjergin poliisi sai Interpolin kautta. Lisäksi saimme miehen sormenjäljet ja valokuvan. Puhelimen IMEI-numeron avulla saimme puhelimen teletunnistetiedot, joista ilmeni, että puhelin oli korttipuhelin, eikä hän ollut kytkenyt puhelinta mihinkään puhelinyhtiöön. Saimme kutakuinkin hyvän kuvan hänen liikkeistään ja keihin hän oli ollut yhteydessä Tanskassa. Lisäksi selvisi, että juuri sillä puhelimella Karen oli tilannut taksin saavuttuaan Fanøn saarelle lokakuun 9. päivän iltana 1999. Tämän vuoksi meillä oli täsmällinen ajankohta taksin tilaamiselle ja Karenin saapumiselle Fanøn saarelle.

Rikostekninen osasto teki hyvän työn. Rikospaikalta, mistä emme uskoneet saavamme mitään jälkiä, teknikot löysivät sormenjälkiä, jotka vastasivat Alexander Lopezilta alias Juan Carlosilta alias Juan Carlos Clasenilta otettuja tämän saavuttua Kanadaan 12. lokakuuta 1999. Jäljet löytyivät kahdesta maustepurkista keittiöstä neljä kuukautta ajankohdan jälkeen. Mökki oli ollut käytössä koko tuon ajan. Tämän lisäksi Kvaglundparkenin asunnosta löydettiin lampunvarjostimesta ja ikkunasta jälkiä, jotka olivat yhteneväiset Kanadassa otettujen sormenjälkien kanssa.

Nyt oli tekninen näyttö sille, että se henkilö, joka saapui Kanadaan 12. lokakuuta 1999 oli se henkilö, joka oli ollut asunnossa Kvaglundparkenilla ja kesämökissä Fanøn saarella Karenin kanssa. Oli selvää, että tämä tekninen näyttö mökinvuokraajan ja Kanadaan saapuneen välillä oli niin yksiselitteinen, ettei ollut epäilystäkään, etteikö asianomainen ollut yksi ja sama henkilö. Voitiin kuvitella, että tekijä myöhemmässä kuulustelussa väittää, ettei toiminut yksin ja että passi oli vaihtanut omistajaa.

Todellisuudessa oli nyt kyse siitä, että saataisiin Kanadassa pakeneva turvapaikanhakija kiinni ja kuulustelluksi ennen kuin kuluisi liian pitkä aika. Emme voineet tietää, mitä hän tulisi selittämään. Hän voisi sepitellä tarinoita toisista henkilöistä. Koko ajan oltiin tietoisia siitä, että mitä enemmän aikaa kului sitä vaikeampi poliisin oli tarkistaa hänen kertomuksensa todenmukaisuus. On nimittäin niin, että todistustaakka on poliisilla ja syyttäjäviranomaisilla objektiivisesti. Ja jokainen kohtuullinen epäily on laskettava syytetyn eduksi. Valheellinen selitys, annettuna vuosia tapahtumien jälkeen, olisi vaikea osoittaa valheeksi kohtuullisin keinoin. Tämän takia Esbjergin rikospoliisille oli ratkaisevaa, että Juan Carlos pidätettäisiin mitä pikimmin.

Kuka Juan Carlos oli?

Tehtävä ei näyttänyt helpolta. Juan Carlos oli itse kertonut olevansa Venezuelasta. ITF oli sitä mieltä, että hän oli itäintialaista syntyperää. Sitä paitsi oli tiedossa, että hänellä oli suhteita useisiin Kaukoidän maihin. Tietoja ei koskaan voitu tarkistaa, mutta kuitenkin ne olivat sellaisella hetkellä tulleita tietoja, jolloin meillä ei ollut mitään käsitystä hänen olinpaikastaan. Lisäksi tiesimme, että hänellä saattoi olla joitakin yhteyksiä New Yorkiin, mikä sinänsä sopi hyvin siihen, että hänen englannin kielessään oli pohjoisamerikkalainen korostus. Emme tienneet, mistä löytäisimme miehen, mutta USA oli hyvä paikka aloittaa.

Juan Carlosin nimellä oleva venezuelalainen henkilöllisyys oli todellinen, ja Venezuelan poliisia pyydettiin tutkimaan sitä. Vertaamalla sormenjälkiä venezuelalaisen Juan Carlosin sormenjälkiin voitiin todeta, että oikea Juan Carlos Venezuelasta ja Alexander Lopez eivät olleet sama henkilö.

Kansainvälinen apu

Kansainvälisessä työssä ensisijainen yhteistyökumppani oli Kööpenhaminassa valtionpoliisin yhteydessä toimiva Interpol sekä oikeusministeriön kansainvälinen virasto. Interpol välittää yhteydenotot ulkomaille, kun taas oikeusministeriö on muodollinen kanava oikeusanomuksille, jotka koskevat pidätyspyyntöjä, vangitsemisia ja vastaavia.

Yhdysvaltain suurlähetystöön Kööpenhaminaan perustettiin heinäkuussa 1999 FBI-toimisto. FBI on amerikkalainen liittovaltiopoliisi. Lähetystön yhteydessä on myös INS-toimisto. INS tulee sanoista Immigration & Naturalization Service ja se on todellakin suurin poliisiyksikkö USA:ssa, jossa työskentelee paljon siirtolaisia. Lähetystössä Kööpenhaminassa olevilla poliisiyksiköillä on yhteyshenkilöitä kaikkiin Pohjoismaihin. Meidän yhteysmiehemme INS: ssä oli aikaisemmin tanskalainen poliisi, kun taas yhteysmiehemme FBI: ssa oli heidän oma agenttinsa.

Kööpenhaminan Interpol otti yhteyden Yhdysvaltojen lähetystöön. Maaliskuussa kutsuimme INS:n ja FBI:n edustajat Esbjergiin. Kerroimme heille, millainen vastenmielinen rikos oli tehty. Lähtiessään Esbjergistä he vakuuttivat tekevänsä kaikkensa, jotta etsitty henkilö pidätettäisiin. He todellakin lupasivat näin. Tämän jutun yhteydessä saimme mitä parhaan kuvan INS:stä ja FBI: stä yhteistyökumppaneina.

INS:llä oli jo eräs kuuma johtolanka. Heillä oli jopa passi ja muita henkilöllisyyspapereita, joissa oleva valokuva täsmäsi etsittyyn. Paperit olivat ilmeisen väärennettyjä, kun kyseessä oli henkilö, jolla oli useampi henkilöllisyys. Passi oli kopio, minkä vuoksi voi olla, että väärä henkilö käytti sitä. Passi oli myönnetty Intiassa ja INS oli takavarikoinut sen 8. heinäkuuta 1999, kun passinhaltija oli yrittänyt matkustaa Puerto Ricoon. Siinä yhteydessä hänet oli pidätetty 19. päivään heinäkuuta 1999 saakka, jonka jälkeen hänet karkotettiin Ecuadoriin, jossa hänellä ilmeisesti oli yhteyksiä.

Kun vertasimme takavarikoitua passia siihen passiin, jonka Juan Carlos oli toimittanut Tanskan ulkomaalaisvirastoon, saatoimme todeta hänen matkustaneen ahkerasti. Kesän aikana hän oli matkustanut usean Aasian, Amerikan ja Euroopan maan läpi.

Juan Carlos alias Juan Carlos Clasen tai Alexander Lopez, miten vain halutaan, ei kuitenkaan ollut täysin kadonnut maan kamaralta. Grönlannissa Karenin ystävätär oli odottanut sitten marraskuun 1999 ymmärtämättä, mitä oikein oli meneillään. Hän oli Karenin perheen ja muiden ystävien ja tuttavien tavoin huolissaan. Marraskuussa hän sai tietää, että Karen oli elossa. Juan Carlos soitti eräänä päivänä ja kertoi muun muassa, että Karen ja Nadja olivat hänen perheensä luona Venezuelassa. Itse hän oli väittämänsä mukaan New Yorkissa.

Hän soitti myöhemmin uudelleen ja sanoi olevansa New Yorkissa Nadjan kanssa, Karen oli perheen luona Venezuelassa. Ystävätär ei oikein ymmärtänyt tätä. Nadjahan puhui vain grönlantia – miten hän pärjäisi Juan Carlosin kanssa, joka puhui englantia. Ystävätär oli huolissaan. Tuona ajankohtana Karen ja Nadja olivat maanneet kuolleina haudoissaan Fanøn saarella jo useita kuukausia. Juan Carlos juoni täydellistä rikosta. Jos joku tulevaisuudessa halusi ottaa jutun esille kadonneen henkilön etsintänä, lähtökohtana oli, että Karen ja Nadja olivat vapaaehtoisesti Venezuelassa aviomiehen ja isäpuolen, Juan Carlosin, kanssa.

Karen oli aikuinen nainen ja sai tehdä mitä halusi. Se tosiasia, että Karen näiden tietojen valossa vaikutti todellakin muuttaneen Venezuelaan, siirtäisi varsinaisen etsinnän aloittamista tuntuvasti. Karenin perhe Grönlannissa oli kuitenkin jo ilmaissut huolestumisensa.

Juan Carlos antoi virheellisiä tietoja omasta henkilöllisyydestään, olinpaikastaan sekä Karenin ja Nadjan olinpaikasta.

Kysymykset painoivat päälle. Mistä löytäisimme Juan Carlosin? Venezuelasta vai New Yorkistako? Ehkä idästä. FBI:ltä saamistamme vihjeistä saattoi päätellä, että kaikkein todennäköisin paikka olisi New York. Kanadan vankilassa tehdyssä puhelinkuuntelussa oli selvinnyt, että Juan Carlos oli soittanut erääseen osoitteeseen Queensiin New Yorkiin. Osoite viittasi erääseen Sanjayhin, joka aikaisemmin oli majaillut New Yorkissa.

New Yorkissa sijaitseva FBI:n kansainvälisen yhteistyön osasto työskenteli nyt kiihkeästi jutun kimpussa. Tiivistä yhteistyötä tehtiin Torontossa olevan RCMP:n kanssa, joka tuli antaumuksella juttuun mukaan. Me Esbjergin poliisissa emme voineet muuta kuin tyytyväisinä seurata heidän työpanostaan. Saattoi aivan tuntea, kuinka kaikki yhteistyökumppanit, Interpol, FBI, INS ja RCMP, olivat tosissaan auttamassa meitä jutun ratkaisussa.

Huhtikuussa 2000 saimme jälleen uusia elonmerkkejä Juan Carlosilta. Hän soitti eräälle tuttavalleen Grönlantiin ja kertoi olevansa Venezuelassa. Tutkijat miettivät, viitoittiko hän vielä kerran virheellistä polkua meidän kuljettavaksemme. Oliko mahdollista, että hän todellakin oli Venezuelassa? Oliko vihje niin varma, että voisimme kohdistaa katseemme tuohon maahan. Vastaus oli itsestään selvä: jatkaisimme New Yorkissa, mutta emme toki voineet sulkea pois mahdollisuutta, että mies todellakin oli Venezuelassa, minkä vuoksi pyysimme Interpolin kautta Venezuelan poliisia panostamaan tutkintaansa.

Aikaa kuluu

Päivät kuluivat. Tutkintamahdollisuudet alkoivat olla loppuun kalutut. Oli kuultu monta todistajaa, jotka olivat kertoneet tai vihjanneet pariskunnan tekemisistä ja menemisistä – niin Grönlannissa kuin Tanskassakin. Perhettä, ystäviä, naapureita ja tuttavia oli kuultu. Mukana oli myös ihmisiä, jotka olivat tavanneet surmatun tai Juan Carlosin sattumalta lentokoneessa, linja-autossa tai Fanøn saarelle menevällä lautalla, mutta oli myös todistajia, jotka olivat tavanneet heidät hississä tai Kvaglundparkenin pesutuvassa ja jotka halusivat kertoa jotakin. Kaikki todistajalausunnot olivat mielenkiintoisia. Jos oli kyseessä todistaja, joka oli jutustellut Karenin kanssa, hän kertoi usein, että Karen luuli olevansa naimisissa venezuelalaisen miehen kanssa. Kukaan todistajista ei voinut kuitenkaan kertoa, että miehellä heidän tietojensa mukaan olisi ollut mitään yhteyksiä USA:han.

Nyt oli vain solmittava langat yhteen. Takaraivossa kalvoi epäily, että saattaisi kulua vuosia ennen kuin Juan Carlos saataisiin kiinni. Mitä hän silloin selittäisi? Olisiko hänen mahdollista saada läpi mahdollinen valheellinen selitys, joka vapauttaisi hänet syyllisyydestä valamieskäsittelyssä? Ei tietenkään voida hyväksyä pienempää näyttöä vain siksi, että rikoksesta oli kulunut neljä, viisi tai kymmenen vuotta. Onhan se jo oikeus ja kohtuus; ei kenestäkään ole mukavaa joutua tuomituksi syyttömänä sen vuoksi, että rikoksesta on kulunut vuosia.

Edistyminen

Huoli oli aivan liioittelu. FBI otti askeleen jutun seuraavaan vaiheeseen.

James Kennedy New Yorkista haki huhtikuussa 2000 limusiiniajokorttia. Tätä varten hän joutui antamaan sormenjälkensä. Ne syötettiin atk-järjestelmään, joka vertaa niitä tietokannassa oleviin. Se oli napakymppi. Sormenjäljet olivat samat kuin ne, jotka otettiin Alexander Lopezilta Kanadassa 12. lokakuuta 1999, jotka otettiin Puerto Ricossa 8. heinäkuuta 1999 ja jotka löydettiin kahdesta maustepurkista Fanøn saarelta sekä lampunvarjostimesta ja ikkunasta Kvaglundparkenin asunnosta.

New Yorkissa tutkintaa hoitanut FBI:n erityisagentti Robert Booth aloitti James Kennedyn tarkkailun.

Eräänä päivänä FBI-agentti näki henkilön, joka muistutti Kanadassa lokakuussa 1999 Alexander Lopezista otettua valokuvaa. James Kennedyä varjostettiin noin tunnin ajan New Yorkissa. Hän meni pankkiin ja oli siellä jonkin aikaa. Yksi agentti tyhjensi ilmat epäillyn ajoneuvon renkaista estääkseen tämän pakenemisen autolla.

Epäilty tuli pankista. Hän huomasi agentit ja poistui autonsa luota, mutta hänet jäljitettiin nopeasti. Häneltä tiedusteltiin, oliko hän sattumalta henkilö nimeltä Sanjay. Epäilty myönsi tämän. Sanjay pidätettiin sinä toukokuun päivänä New Yorkissa. Häneltä kysyttiin, missä hänen vaimonsa ja tämän tytär olivat. Hän vastasi hyljänneensä heidät, koska vaimo poltti liikaa hasista. Tähän voidaan sanoa, että Karen tuskin uskalsi polttaa savukkeita miehensä läsnä ollessa