Rikosreportaasi Pohjoismaista 1994

By Eri tekijöitä

Rikosreportaasi Pohjoismaista 1994 kertoo pitkän rivin jännittäviä ja autenttisia poliisitarinoita Ruotsista, Norjasta, Suomesta ja Islannista. Tarinat ovat rikostutkimuksissa mukana olleiden poliisien kirjoittamia. Tarinat ovat saaneet päätöksensä ja tuomiot niistä on annettu. Rikosreportaasi Pohjoismaista 1994 on hengästyttävää luettavaa – totuus kun on usein tarua ihmeellisempää. Lukija pääsee kurkistamaan muutamien Skandinavian poliisihistorian dramaattisimpien tarinoiden kulissien taakse, ja tutustumaan siihen palapeliin, minkä syyllisten selvittäminen vaatii.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 22, 2018
• ISBN: 9788711972397

Book preview

www.egmont.com

Rikostapauksia · Norja

Kalavarkaat

Kalan ja kalatuotteiden varkaudet olivat pitkään tuntematon ongelma, mutta hintojen noustessa äkisti pilviin nämäkin tavarat alkoivat kiinnostaa ja vetää puoleensa.

Joskus kevään kulmalla 1987 muuan ammattimiesryhmä huomasi mahdollisuudet suuriin ansioihin. He menivät öisin kalavarastoihin ja hankkivat kalaa, jonka he heti möivät eteenpäin. Heidän ahneutensa vuoksi varkaudet kuitenkin pian huomattiin ja asiasta ilmoitettiin poliisille. Juttu näytti olevankin paljon suurempi, kuin kukaan oli voinut uneksiakaan. Kaikkiaan 15 tonnia kalaa, arvoltaan 450 000 kruunua, oli varastettu.

Ikivanhat käsittelytavat

Vestlandetissa Norjassa on kalastettu ja jalostettu kalaa ikimuistoisista ajoista alkaen. Ranta-aitat, suuret ja pienet, ovat kuuluneet rannikkoseutujen asutusten luonteenomaisiin piirteisiin. Kaikkialle, missä on ollut tarjolla hyviä satamapaikkoja, on rakennettu ranta-aittoja kovalla vauhdilla.

Eräs kannattavan kalastuksen edellytyksistä on, kuten tiedetään, hyvä satamapaikka ja että lähistöllä on jakelu- ja jalostuskoneisto ja tietenkin kannattava kalakanta. Koska suuri osa väestöstä eli kalastuksella oli selvää, että kalojakin täytyi olla monenlaisia ja tuotteiden lukumäärä määräytyi sen mukaan. Esimerkiksi kalliokalat kuivatettiin auringossa kalliolla pitkin rannikkoa monien vuosien ajan. Prosessi on tietenkin aikaa vievä, mutta siten käsiteltyä pidettiin parhaana kalliokalana. Monet ovat vuosien varrella ansainneet kiliseviä kolikoita keräämällä ja kuivattamalla tätä kalaa. Sittemmin rakennettiin kuivaamoita, joissa kalat voitiin kuivattaa keinotekoisesti. Tapa oli tehokkaampi kuin entinen aikaa vievä menetelmä, joka edellytti aurinkoista ja poutaista säätä. Paljaan taivaan alla kaloja kuivatettaessa kalat oli illalla kerättävä kasoihin ja levitettävä jälleen seuraavana päivänä. Kasat olivat pyöreitä, noin kaksi metriä halkaisijaltaan. Kasan päälle pantiin katto suojaamaan mahdolliselta sateelta.

Tällä alalla, kuten useimmilla muillakin, kehitys on ollut merkittävää ja kalatuotteiden käsittely ja valmistaminen on muuttunut käsityöstä koneelliseksi. Alkuaikoina kaikki kalat nyljettiin ja siimoihin pantiin syötit käsin, mutta tänään sitä varten on koneet. Kalastusvälineet ovat kehittyneet ajan mukana. Ne ovat tulleet tehokkaammiksi ja sen tuloksena saaliit ovat moninkertaistuneet. Siksi on täytynyt asettaa pyyntirajoituksia kalakannan säilyttämiseksi. Samalla kun uusia kalastusvälineitä ilmaantui, yleisö pääsi nauttimaan uusista herkuista, kuten erilaisista simpukoista ja myös uusista ja melkein tuntemattomista kalalaaduista. Valmistustekniikka on myös muuttunut, uusia vaihtoehtoja on ilmaantunut tasaisin väliajoin.

Uusia tuotteita

Aikaisemmin olivat suola, sokeri ja yksinkertaiset mausteet ainoat, mitä tarvittiin, nyt monet ja eksoottisemmat mausteet ja lisäaineet ovat tulleet käyttöön. Tämä ja vähentynyt kalansaanti ovat lisänneet kysyntää. Monen vuoden ajan kalaa pidettiin köyhän kansan ravintona, kun se oli niin halpaa, suutarinlohihan on tuttu käsite kaikille, joilla on jonkin verran ikää. Viime vuosina kalan hinnat ovat nousseet korkeuksiin, kuten kaikki muutkin hinnat. Sen vuoksi ala on alkanut kiinnostaa myös monia, jotka eivät pidä kumartumisesta ja rahan takia työn tekemisestä.

Niin kauan kuin hinnat olivat alhaalla, ei kalaa taikka kalatuotteita pidetty erityisen arvokkaina, eivätkä ne houkutelleet heikkoja sieluja tarttumaan sellaiseen tavaraan. Asian toinen puoli on se, että siihen aikaan naapurit ja ystävät jakoivat keskenään päivän ateriakalat maksamatta niistä mitään. Noihin aikoihin vallitsi vanha, hyvä naapurisopu, jota pidettiin yllä kauan uudempinakin päivinä eräillä seuduin, mutta joka katosi kuin sumu auringonpaisteessa, kun inflaatio todella tuli ja liikkeessä olevan rahan määrä kasvoi.

Kun joku laski silliverkkonsa, naapurit saivat osan saalista niin pitkälle kuin siitä riitti. Seuraavalla kerralla joku toinen teki samoin, ja sillä tavalla perheet pysyivät välttämättömässä päivän ruoassa. Ovia ei liioin koskaan lukittu, ei talojen eikä aittojen ovia työpäivän päätyttyä. Kenen tarvitsi varastaa kalaa, sitähän sai ilmaiseksi, jos käväisi ranta-aitalla taikka kalastusveneellä.

Ajat muuttuivat kuitenkin. 1980-luvulla eri kalalajien hinnat olivat huomattavasti nousseet, esimerkiksi turskan, ruijanpallaksen, lohen, katkarapujen ja monien muiden meren herkkujen hinnat. On selvä, että kun osa näistä kalalajeista jalostettiin, hinnatkin kohosivat. Monille kalastuskunnille määrättiin kiintiöt. Se kohotti hintoja vielä enemmän, mutta teki elämän helpommaksi niille, jotka halusivat helppoa rahaa.

Kentältä jalostukseen

Eräässä paikassa Vestlandetissa, sanokaamme sitä Uselåksi, oli monia sekä suuria että pieniä ranta-aittoja ja useita yrityksiä, jotka olivat aktiivisesti mukana kalastuselinkeinon harjoittamisessa. Kaikkialla rannikolla oli näitä aittoja ja myös pieniä ja suuria kalastusveneitä, jotka toivat saaliita läheltä ja kaukaa. Jotkut näistä aitoista sijaitsivat hyvin lähekkäin, mutta kalastuselinkeinon markkinat ovat suuret ja tuotanto saattoi siten vaihdella voimakkaasti. Kilpailu oli hyväksyttävällä tasolla, mutta muodostui yhä enemmän taisteluksi käyttökelpoisesta tuotannon raaka-aineesta.

Niille, jotka eivät ehkä tunne kalastusta ja saaliita kovin hyvin, eivätkä tiedä millaisista määristä on kysymys mainittakoon, että kyse on useista tonneista, eikä vain kiloista…

Paikallinen kalastusveneiden laivasto harjoitti kalastustaan aivan tupansa nurkan takana ja jakoi päivittäin pikku saaliinsa. Kyse saattoi olla yhden miehen veneistä, joista kalastettiin torkolla, taikka hieman suuremmista, joissa käytettiin verkkoa taikka troolia. Mahdolliset ostajat kirjoittautuivat Kalanmyyntikuntaan ja saaliit menivät heille, taikka juuri sinä päivänä ajankohtaisille ostajille.

Veneitä tuli myös kaukana olevilta pyyntipaikoilta, kuten Grönlanti, Islanti, Färsaaret ja Shetlannin saaret, ja kalalajit saattoivat vaihdella vuodenaikojen mukaan.

Veneiden suuretessa ne saattoivat saada monen tonnin saaliita. Veneet toivat maihin sekä suolattua kalaa, kuten turskaa, molvaa taikka turskan sukuista keilakalaa, taikka jäädytettyä kalaa, kuten ruijanpallasta ja seitä taikka pakastettuja tuotteita, kuten katkarapuja ja erilaisia simpukoita. Kaukana kalastavat venekunnat, jotka olivat poissa useita kuukausia, olivat pakotettuja suolaamaan kalat taikka pakastamaan ne. Veneessä suolattavat kalat oli nyljettävä käsin. Vasta, kun uivat kalatehtaat tulivat markkinoille, koneet tulivat tavallisiksi myös tässä työssä. Suolattava kala oli myös käsiteltävä aluksessa, jotta laatu säilyisi parhaana.

Pakastettava kala täytyi puhdistaa kunnolla, jotta kalan laatu ei varastoinnin aikana heikkenisi. Työ näillä aluksilla ei juuri tarkoittanut kahdeksantuntisia työpäiviä ja vaikka miehistön ansiot saattoivatkin tuntua korkeilta, tuntimaksu jäi silti aika huonoksi.

Kaikki nämä veneet toimittivat saaliinsa raaka-aineena ja kalat jalostettiin sitten maissa. Se antoi monia työtilaisuuksia, vaikka osa niistä saattoikin olla melko sesonkiluontoisia.

Usein oli pakastamoita, savustamoita taikka kuivaamoita ranta-aittojen lähistöllä, ja siten niistä toimitettavat taikka myytävät tuotteet saattoivat olla sekä tuoreita, pakastettuja, savustettuja, että suolattuja. Kun hinnat nousivat ja tuotteiden arvo kasvoi, alkoi esiintyä myös varkauksia ja tietenkin kyseessä olivat tavarat, jotka olivat helpoimmat myydä.

Varkaiden kuljetustiet

Tavarat kuljetettiin veneillä ja autoilla rannikolta ja myytiin suurissa kaupungeissa. Todennäköisesti monet varkaudet olivat tilaustöitä, mutta sellaista ei varmuudella voi väittää.

Tietenkin niin poliisi kuin kalastajatkin tekivät innolla töitä saadakseen tämän liikenteen loppumaan, mutta helppoa se ei ollut. Strategisiin paikkoihin koetettiin sijoittaa tarkistuspisteitä, mutta jos tavarat pääsivät näiden pisteiden ohi, niitä oli melkein mahdoton jäljittää. Varkaat joutuivat kuitenkin säännönmukaisesti kiinni ja vastuuseen teoistaan. Onnettominta asiassa oli kuitenkin se, että useimmissa tapauksissa he olivat ehtineet käyttää rahat ja sen vuoksi jälkikäteen tuskin mitään oli pelastettavissa.

Jotta varkaat todella voitaisiin pysäyttää siinä yhteydessä, kun he kuljettivat tavarat tekopaikasta sinne missä ne myytäisiin, oli perustettava kiinteitä tarkistusasemia. Vestlandetissa useimmat tiet kulkevat itä-länsi-suunnassa vuonoja pitkin, ja paikat, missä nämä tiet yhtyvät pääteihin, ovat ihanteellisia paikkoja näille tarkistusasemille.

Heti kun varkaudesta ilmoitettiin, nimismies hälytettiin ja tarkistusasema miehitettiin. Tämä toimi monessa tapauksessa tehokkaasti, mutta jos ilmoitus tuli myöhään ja varkaat olivat jo ohittaneet tarkistusasemat, tavaroihin oli erittäin vaikea päästä käsiksi. Kun siis varastettiin joko kalaa taikka kalatuotteita ja varkauden ilmituleminen kesti liian kauan, oli tavarat myyty jo kauan sitten ja niitä oli pidettävä menetettyinä.

1980-luvulla poliisi tosin teki monia iskuja kalastusrintamalla säännöllisin väliajoin, mutta väittää ei voida, että se olisi johtanut suurten juttujen paljastumiseen.

Varkaus huomataan

Myöhäistalvella 1987 eräs kala-aitan omistaja huomasi, että hänen aitastaan oli kadonnut suurehko määrä suolattua turskaa. Varkauden huomaamiseen oli kulunut suhteellisen pitkä aika sen vuoksi, että omistaja säilytti kalojaan jäähdyttämössä, missä hän taikka hänen apulaisensa kävivät melko harvoin. Muuta kalaa koskeva työ suoritettiin kala-aitassa ja luultavasti laskettiin, että kaikki oli kunnossa, kun kyse oli tavaroista, jotka olivat valmiit toimitettavaksi. Pomo taikka hänen henkilökuntansa eivät reagoineet ensimmäisellä, eikä toisellakaan kerralla, mutta sitten he huomasivat, että suuria määriä oli kadonnut ja silloin asiasta tehtiin ilmoitus.

Kala-aitan omistaja piti jäähdyttämössä suolattua turskaa ja molvaa. Kalat olivat palleissa valmiina toimitettavaksi ja niiden hankkiminen oli maksanut sekä aikaa, että vaivaa. Hinnat olivat myös melko korkealla, sillä tarjonta oli vähäistä. Kun usea tonni hävisi, siitä tuli nopeasti suuria summia. Kalojen varastointi tapahtui siten, että kalat pinottiin palleina tiettyyn korkeuteen ja päällimmäisinä olivat viimeiset kalat selkä ylöspäin. Jokaiseen palliin oli merkitty sen paino ja laatu, joten nämä tiedot olivat helposti tarkistettavissa toimituksen yhteydessä.

Eräänä päivänä omistajan käydessä jäähdyttämössä hän huomasi, että päällimmäisinä olevat kalat olivatkin vatsapuoli ylöspäin.

Tietenkin hän luuli, että syy oli luonnollinen, 1. laillinen, mutta ei kestänyt kauankaan ennen kuin hän ymmärsi, että kutsumattomat vieraat olivat käyneet hänen paikoissaan.

Tarkistuspunnitus

Kun suoritettiin tarkistuspunnitus huomattiin, että monesta pallista oli hävinnyt kalaa ja että kaikkiaan kadoksissa oli noin 15 tonnia, pääasiassa turskaa. Omistaja tutki kala-aittansa ympäristön tarkkaan ja löysi kottikärryjen jäljet. Jäljet johtivat jäähdyttämöstä laiturin reunaan. Jäljistä päätellen varkaat olivat käyttäneet venettä ja he olivat käyneet aitalla edellisenä yönä.

Kala-aitan omistaja ilmoitti asiasta poliisille ja tutkinta pantiin tavalliseen tapaan käyntiin. Rikospaikkatutkinta suoritettiin, mutta kottikärrynjälkien lisäksi muita jälkiä ei löydetty.

Minne kalat olivat joutuneet?

Aluksi poliisi luuli kalojen kulkeutuneen tavallista tietä suuriin kaupunkeihin, mutta minkäänlaisia tietoja ei saatu, joten epävarmuus oli melko suuri. Tutkijat olivat aivan varmoja siitä, että kalat oli viety paikalta veneellä, koska kala-aittaan ei mennyt mitään tietä. Jatkokuljetuksen täytyi tapahtua autolla, jos kalat aiottiin viedä johonkin suureen kaupunkiin. Kaikki mahdolliset autot tarkistettiin, mutta se ei johtanut mihinkään, joka olisi edistänyt tutkintaa.

Jonkin ajan kuluttua, oltiin jo elokuussa, kun oli suoritettu jo monta hukkaan mennyttä tutkimusta niin lähellä kuin kaukanakin, muuan pikkulintu lauloi, että tavarat oli myyty aivan lähistössä. Tietenkin tutkijat olivat keskustelleet sellaisestakin mahdollisuudesta aikaisemminkin, mutta todisteet puuttuivat. Muutoin tuntui siltä, että se mitä luultiin, ei mitenkään olisi mahdollista näin pienellä paikkakunnalla.

Lisää tutkimuksia suoritettiin ja joidenkin päivien kuluttua pidätettiin kaksi nuorukaista, Aslak Bårdvik ja Vigleik Torvang. Molempia kuulusteltiin, mutta tuloksetta. Aslak päästettiin vapaaksi samana iltana, Vigleik seuraavana päivänä.

Tähän on ehkä lisättävä, että vaatii melko laajaa kokemusta huomata kaloissa eroja, esimerkiksi, ovatko ne peräisin eri kalastuspaikoista, kun ne on jo nyljetty ja suolattu, kuten tässä tapauksessa. Tottuneet huomaavat kyllä eron koneella ja käsin nyljettyjen kalojen välillä, mutta tavalliselta kadunmieheltä se ei onnistu. Sen vuoksi tuskin saadaan tulosta siitä, että varastettua kalaa yritetään löytää kotietsinnässä jonkun toisen kalakauppiaan luota.

Perusteellinen tutkinta

Pian saatiin tietää, että nämä kaksi