Anna-Lisan antiikki

By Eli Åhman Owetz and Sanni Haahdenmaa

Antiikkiunelmia ja tunteiden kipinöitä

Anna-Lisa Johansson on päättänyt jättää tylsän toimistotyönsä Tukholmassa ja toteuttaa unelmansa omasta antiikkiliikkeestä entisen elintarvikeliikkeen tiloissa Roslagenin kylässä. Anna-Lisa nauttii täysillä maalaiselämästä ja saa kylästä nopeasti uusia ystäviä. Uusien tuttavuuksien joukossa on vihreäsilmäinen automekaanikko Johnny, joka tuntuu vierailevan Anna-Lisan putiikissa yhä useammin. Mutta pian saapuvat tummat pilvet: Seudulla mellastavat antiikkivarkaat aiheuttavat harmata hiuksia ja läheisestä Solstaholmin linnasta Anna-Lisa saa veroisensa vastustajan.

Anna-Lisan antiikki on toinen osa kolmekymppisestä antiikkikauppias Anna-Lisasta kertovassa sarjassa, jossa käsitellään unelmien toteuttamista, yksinkertaiseen maalaiselämään kätkeytyvää onnea ja sen oikean löytämistä.

Eli Åhman Owetz on ruotsalainen kirjailija, toimittaja ja maanviljelijän tytär pienestä Roslagenin kylästä. Hänen pitkäaikaisena unelmanaan on ollut perustaa oma retroputiikki, joten hän teki unelmastaan kirjansa aiheen.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Jul 8, 2021
• ISBN: 9789180003056

Book preview

LUKU 1

Muuttoauto katosi soratien mutkan taakse.

Menin takaisin sisään ja suljin oven hitaasti perässäni. Istuin lattialle laatikkopinojen keskelle ja aivastin pölystä.

Olin keskellä unelmaani lakkautetussa maalaiskaupassa, josta tulisi antiikkikauppa ja myös minun kotini tästä illasta lähtien.

Aiotko sinä asuakin täällä? Nukkua… kaupassa? Kuin erikoinen vanha täti, herätä siihen, kun asiakkaat koputtavat ikkunaan?

Kattis, ystävättäreni, joka asui yhdessä naapurikylistä, oli onnesta mykkä, kun kerroin ostaneeni Söderbergan maalaiskaupan. Mutta hän ei tietenkään voinut olla kiusoittelematta minua.

Juuri nyt minusta tuntui siltä, että voisin nukahtaa heti, suoraan punaiselle ruutulattialle.

Viime kuukausi oli ollut ihan hullu.

Unelma omasta antiikkikaupasta oli kasvanut vuosien mittaan, ja sellaisten kirppislöytöjen määrä, jotka voin myydä sitten, kun minulla on kauppa, oli kasvanut samaa tahtia unelman kanssa. Lopulta Sundbybergin-asuntooni oli hädin tuskin mahtunut sisään.

Olin pakannut viikkokaupalla. Kymmenen minuuttia ennen kuin muuttomiehet soittivat, pakkasin viimeisen esineen, saksalaisen Bay-vaasin nimeltä Florenz.

Missä punaisella ruksilla merkitty laatikko olikaan? Tuolla, yhteen sidottujen String-hyllypäätyjen pinon takana. Avasin muuttolaatikon ja käärin kuplamuovin auki Florenzin ympäriltä.

Pieni 50-luvun maljakko geometrisine kuvioineen oli ollut kaikkein ensimmäinen kirppislöytöni. Siis tunteisiin vedonnut löytöni.

Siitä oli itse asiassa lohjennut pieni pala, ja kaksikymmentäviisi kruunua oli siksi oikeastaan ollut liikaa pyydetty.

Pieni virhe tarkoittaa vain, että sitä on rakastettu, myyjä sanoi.

Se oli minusta hienosti sanottu.

Silloin en vielä ollut kuullut kymmenen muun myyjän sanovan samaa. Lupasin itselleni, etten koskaan sanoisi niin asiakkaalle.

Siirsin kuluneen verhon syrjään maalaiskaupan pienemmän ikkunan edestä. Oli valoisa kevätilta ja kylätie oli autio.

Asetin Florenzin etualalle näyteikkunaan.

Hei, Söderberga, pian teidän kauppanne taas aukeaa, minä kuiskasin.

Viime kerrasta oli viisitoista vuotta. Edellinen omistaja oli ollut ikääntynyt, ja kauppa oli toimittanut hänelle lähinnä sosiaalista virkaa.

Kesäisin mies myi varmasti kesävieraille jäätelön ja sillipurkin jos toisenkin. Mutta talvisin, Kattis kertoi, piti soittaa ensin, jos halusi ostaa jotain. Sitten Janssonin setä tuli alakertaan. Ellei sitten jo kököttänyt kaupan puolella puolinukuksissa.

Aivan kuten vanha kauppias minäkin asuisin yläkerrassa. Kattiksesta se oli melkein yhtä hauskaa kuin jos olisin asunut kaupan puolella.

Anna-Lisa, sinusta tulee Janssonin setä.

Täpötäyden varaston perällä olevat narisevat puurappuset johtivat asuinpuolelle. Oli jo tullut hämärää, ja kompastelin kohti rappusia pinnatuolien, lattiamaljakkomeren ja String-hyllykappaleiden lävitse.

Huomenna Kattis ja hänen Kallensa tulisivat auttamaan minua asentamaan valot koko taloon. Mutta nyt en halunnut sytyttää lamppua edes pikku asunnossani.

Istuin Janssonin sedän vanhan keittiönpöydän ääressä levollisessa hämärässä ja join loput kahvit punaisesta retrotermoksestani. Viimeiset aamulla tekemistäni munavoileivistä saivat muodostaa illallisen.

Aamu. Tuntui siltä, että siitä oli ikuisuus.

Silloin: tukholmalainen toimistotyöntekijä. Nyt: antiikkimyyjä maalla.

No, ainakin pian. Vappuna, tasan kuukauden päästä, Anna-Lisan antiikki avaisi ovensa.

Tarjoaisinko avajaiskahveilla Rex-kakkua vai kääretorttua?

Se oli viimeinen asia, jota pohdin ennen kuin vaivuin uneen.

LUKU 2

Heräsin siihen, että kukko kiekui. Minut herättänyt kiekuja oli varmasti naapurin kukko. Muutaman sekunnin päästä se kiekui taas. Ääni oli valittava ja se murtui.

Nyt asuin todellakin maalla.

Ja maailman suloisimmassa pikku asunnossa. Makasin hetken sängyllä nauttimassa näkemästäni.

Makuuhuone oli ensimmäinen asia, joka oli saanut minut huudahtamaan sisäisesti ihastuksesta, kun Göran Jansson, maalaiskauppiaan poika, oli esitellyt minulle asuntoa sinä syyspäivänä.

Seinissä oli tummat, kukkakuvioiset 1920-luvun tapetit, rautasängyssä messinkinupit, ja suuren vaatekaapin ovia koristivat jugendomenat. Yhdessä nurkassa oli lipasto, jolle oli asetettu emaloitu kannu ja vati.

Niin, tyttöseni. Täällä ei juuri mikään ole muuttunut sen jälkeen, kun vanhempani menivät naimisiin. Keittiö ja kylpyhuone uusittiin 1950-luvulla, mutta makuuhuone sai jäädä… niin, he tekivät lähinnä töitä, eikä uusiminen ollut heistä välttämätöntä.

Salasin kiihtymykseni siitä, että kyseessä oli koskematon 1920-luvun huone, ja vain nyökkäsin. Yritin rypistää otsaani ja näyttää ostajalta, joka olisi halunnut kaiken olevan uutta ja vitivalkoista.

Mutta unelmissani nukuin jo rautasängyssä. Siinä, jossa nyt makasin muistelemassa, miten Göran Jansson oli esitellyt minulle taloa.

Nuorempi Jansson, 78, oli innokas pääsemään viimein talosta eroon. Hänen omat lapsensa olivat pitkään harkinneet pitävänsä talon kesämökkinä, mutta olivat lopulta luopuneet suunnitelmistaan.

Maalaiskauppa oli ollut myytävänä jo kahden vuoden ajan. Tähän asti yksikään ostajaehdokas ei ollut tarttunut tarjoukseen. Göran Jansson vaikutti antaneen periksi.

Kun hän avasi kylpyhuoneen oven, hän otti kasvoilleen anteeksipyytävän ilmeen.

Jaahas, ja sitten kylpyhuone… Se on kai säikäyttänyt suurimman osan muista taloa katsoneista…

Olin aivan äimistynyt näkemästäni.

Valo lankesi ikkunaluukusta ihanaan pieneen mintunvihreään kylpyhuoneeseen. Syvä 50-luvun amme. Pieni lavuaari kahdella hanalla, toinen kylmää ja toinen kuumaa vettä varten. Vessanpönttö oli samaa kaunista vihreän sävyä kuin amme ja lavuaari. Ammeen yläpuoliset kaakelit olivat kiiltävän mustat ja sopivat pöntön istuimeen.

Kylpyhuone oli retrounelma ja vaikutti olevan loistokunnossa. Mutta oli hyvin todennäköistä, ettei Göran Jansson tuntenut sanaa retro.

Tuota… minä… hmm…

Katsoin häntä enkä saanut sanottua sanaakaan.

Hän vilkaisi minua ja käänsi sitten katseensa lattiaan.

Jaahas, sinäkin. Ei, kyllä tämä pitää purkaa, jos haluamme saada talon myydyksi.

Melkein huusin suoraa huutoa.

Mutta hillitsin itseni. Ei kylpyhuoneen purkamisesta tulisi koskaan ajankohtaista, sillä minähän muuttaisin tähän taloon.

Sen sijaan sanoin lohdulliseen äänensävyyn, että kaikesta huolimatta kaikki oli hyvässä kunnossa. Ja lisäsin kuolaamatta innosta, mikä oli uroteko:

Miltä keittiö näyttää? Sekin uusittiin siis 1950-luvulla?

Kyllä, niinhän se oli. Minun ja Göran Janssonin onneksi. Sillä siellä, vinoon asennettujen helmenharmaiden keittiönkaappien edessä, hän sai viimeinkin maalaiskaupan myytyä.

Hyvin lyhyen neuvottelun jälkeen.

Pojanpoikani on LVI-alalla. Sanotaan, että puramme kylpyhuoneen ja asennamme uuden, ja saat talon 850 000 kruunulla.

Otan sen 700 000 kruunulla. Tällaisena. Irtaimiston kanssa.

Göran Jansson raapi päätään.

Jaa-a, kuule. Niin… eihän sillä pojalla kuitenkaan koskaan ole aikaa… Jaahas… ja irtaimisto… eikö kaikkea roskaakaan tarvitse viedä kaatopaikalle? Seitsemänsataatuhatta… Jaahas… kyllä, sanotaan sitten niin.

Näin sängystäni keittiöön, vinosti eteisen poikki.

Minun (minun!) kauniit keittiönkaappini, vihreäruudullinen lattia, ruokapöytä laminaattilevyineen. Ja kiiltävän punainen Smeg-jääkaappi.

Jääkaappi oli ainut luksusostokseni. Ostin sen samana päivänä, jona myin Sundbybergin-asunnon.

Olin selvästi hyötynyt siitä, että vuokra-asuntoja muutettiin asumisoikeusasunnoiksi. Niiden kuuden vuoden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, että vuokrakolmiostani oli tullut asumisoikeusasunto, asunnon arvo oli kasvanut niin paljon, että saatoin ostaa maalaiskaupan ja rahaa jäi silti elämiseen, kunnes liiketoiminta lähtisi rullaamaan.

Lähtisikö se? Huoli tuntui vatsan seudulla vihlaisuna.

Ei, huolet pois. Tänään oli yrittäjäelämäni ensimmäinen päivä. Oli aika totella kukon kehotusta. Ei muuta kuin ylös ja töihin!

LUKU 3

Kun Kattis ja Kalle tulivat kymmenen aikaan, olin jo ehtinyt saada vähän järjestystä laatikkokaaokseen. Istuin kahvikuppi kädessäni keittiöjakkaralla keskellä myymälää ja mietin.

Säilyttäisinkö vanhan ja hurmaavan tiskin vaakoineen, niin että kävi selväksi, että täällä oli ollut maalaiskauppa? No jaa, minulla oli parempi vaihtoehto.

Halloo! Onko ketään kotona? Löytyisikö antiikkikauppiaalta vanhaa puntaria myytäväksi?

Kattis astui ovesta sisään, vaalea pyörremyrsky, joka oli tänään pukeutunut sinisiin haalareihin, ruudulliseen flanellipaitaan ja kunnon kumisaappaisiin.

Ystävättäreni työskenteli paikallislehdessä toimittajana. Mutta vapaa-ajallaan hän teki parhaansa näyttääkseen maanviljelijältä.

Meistä tuli parhaat ystävät yläasteella Sundbybergissä, ja hengailimme teinivuodet yhdessä. Mutta kun Kattis sai vastavalmistuneena toimittajana töitä Norrtelje Tidningenistä kymmenen vuotta sitten, hän muutti perheen maalaispaikkaan Godstaan, joka sijaitsi Söderbergan naapurikylässä.

Godsta oli vanha tila, jolla olin viettänyt monta kesäviikkoa Kattiksen kanssa.

Puntari, heh heh. Käytättekö te maajussit edelleen sellaista asioiden punnitsemiseen? Tervetuloa sisään!

Kiitos! Oi, onpas täällä täyttä. Mahtuuko kaikki tämä varmasti, kun olet purkanut laatikot?

Kattis pyyhki pientä tilaa katseellaan.

Kyllä se mahtuu. Jos ei, niin varastossa riittää tilaa.

Kalle, joka oli juuri astunut sisään, kannusti minua ja laittoi kätensä Kattiksen hartioiden ympärille. Hän hymyili samalla hölmöllä tavalla kuin minä olin hymyillyt nähdessäni yläkerran ensimmäistä kertaa.

"Voi, tytöt. Tiedättekö, montako mehujäätä ja Agentti X9 -sarjakuvalehteä olen ostanut täältä? Heti kun opin pyöräilemään, pääsin veljen ja tämän kavereiden mukaan kauppaan. Se oli taivaallinen paikka!"

Ystävättäreni mies oli oikea maalainen, hän oli kasvanut yhdessä lähikylistä. Hän oli palannut seudulle päivä sen jälkeen kun oli valmistunut ekonomiksi, ja nyt hänellä oli oma tilitoimisto Norrtäljessä.

Kattis ja Kalle olivat tavanneet, kun Kattis oli laatinut lehden vuosittaista veroilmoitusliitettä.

Moneen kysymykseen saatoin saada vastauksen vain tältä mieheltä, Kattiksella oli tapana kertoa heidän tapaamisestaan.

Ja lopuksi minun piti tehdä Kattikselle ilmoitus rakkaudestani, Kalle aina lisäsi.

Laitoin ystäväni nopeasti töihin. Varaston perällä oli neljä pyöreää funkislamppua, jotka olin hankkinut vanhan kahvilan suljettua ovensa. Ja niiden vieressä oli kaksi uutta loisteputkea.

Talon ainut huone, jossa olin päättänyt luopua esteettisistä arvoista ja priorisoida käytännöllisyyden, oli varasto. Siitä tulisi myös minun työtilani. Ja pitää voida nähdä kunnolla, kun hioo vahingoittuneita tiikkipöytiä ja asentaa sähköjohtoja vanhoihin lamppuihin.

Teimme ahkerasti töitä ja keskeytimme työt vain lounaan ajaksi. Kattis oli ottanut mukaan itse tehtyä lasagnea. Lämmitimme sen uunissa.

Pahoittelen, ystävät, minun kotonani ei ole mikroa. Katselkaa ympärillenne odottaessanne.

Kalle ei ollut käynyt kertaakaan asunnon puolella ja hymyili vinoa hymyä käytyään kylpyhuoneessa.

Kylppäri taitaa olla unelmasi?

Kattiksella ja Kallella itsellään oli koti, joka sopisi antiikkiesineitä ja kartanoita esittelevään lehteen. Vanhan ajan kartanon charmi kohtasi modernin keittiösisustuksen tyylikkäästi ja persoonallisesti.

Osasin arvostaa sellaista, mutta se ei ollut minua varten.

Ostimme viime viikolla Scheedesiltä senkin. Tiedät kai linnan antiikkikauppiaat?

Toki, olin tehnyt taustatutkimusta. Scheeden viini & antiikki Solstaholmin linnassa oli viiden kilometrin päässä. Heistä ei ollut kilpailijaksi 1700-luvun huonekaluineen ja tuontiviineineen. Söderbergan lähistöllä ei ollut yhtään retromyymälää. Anna-Lisan antiikki täyttäisi tyhjiön.

Rutger Scheede ja Kalle olivat lukiossa samalla luokalla. Rutgerhan on itse asiassa oikein mukava, vai mitä, Kalle?

Toki, Rogga on ihan jees. Tosin hänen kihlattunsa, se Tuhkimon ilkeä sisarpuoli -tyyppi, en tajua, mistä Rogga hänet löysi. Hän oli hapan kuin mikä ja tuhahteli, kun Rogga antoi meille kymmenen prosenttia alennusta.

Kysyin asiaa varmuuden vuoksi uudestaan. Kai linnanväki pitäytyi alan hienostopuolella? Toki, niin asia oli. Kattis rauhoitteli minua. Olin ainut retrokauppias tällä puolella Roslagenia.

Saimme asennettua kaikki valot ja muutaman hyllyn ennen kuin ystävieni oli aika lähteä kotiin.

Kirjanpitäjä-Kalle kehotti minua ankarasti olemaan tarkka varastoluettelon kanssa, kun purin myytäviä esineitä ja hinnoittelin niitä. Kattis pyöritteli silmiään Kallen selän takana ja näytti minulle peukkua.

Kun olin heiluttanut heille hyvästiksi, lukitsin oven ja menin varaston puolelle.

Ylhäällä asunnossa soi puhelin.

Kiipesin raput ylös viidellä pitkällä harppauksella.

LUKU 4

Anna-Lisan antiikki. Hyvää iltapäivää!

Täällä Ellen Ljungberg. Asia koskee lehti-ilmoitusta. Tehän ostatte kuolinpesiä, oliko asia niin?

En ollut koskaan ostanut yhtä ainutta kuolinpesää, en edes nähnyt yhtäkään. Mutta oli totta, että olin julkaissut ilmoituksen:

Anna-Lisan antiikki, uusi myymälä, joka keskittyy 1930–80-lukuihin. Avataan keväällä Söderbergassa. Ostetaan kuolinpesiä ja osia kodeista. Kaikki kiinnostaa, myös yksittäiset esineet.

Ja sitten puhelinnumero, sekä kännykän että lankapuhelimen.

Viimeksi mainittu tuntui kunnolla vanhanaikaiselta. Kaupungissa olin käyttänyt jo pitkään vain kännykkää. Nyt vaaleansininen Kobra-pöytäpuhelimeni sai viimeinkin olla puhelin eikä vain koriste-esine.

Se pitää paikkansa. Anna-Lisa Johansson täällä. Mikä asianne olikaan?

Ellen Ljungbergin äiti oli juuri kuollut. Mutta Elleniä, hänen siskojaan tai näiden lapsia eivät kiinnostaneet äidin tavarat. Siksi Ellen soitteli nyt antiikkikauppiaille ja kyseli, kiinnostivatko tavarat heitä.

Moni tavara on peräisin siltä ajalta, kun vanhempani asettuivat tänne asumaan vuonna 1956. Mutta sellaisestahan nykyajan nuoret pitävät. Oletko kiinnostunut?

Ai että olinko?

Vuodelta 1956… Siitä oli vaikea parantaa.

Sovimme, että kävisin seuraavana päivänä katsomassa esineistöä. Sain osoitteen. Ellen Ljungbergin lapsuudenkoti sijaitsi Svanbergan pienessä kylässä kymmenen kilometrin päässä. Se tarkoitti, että voisin ajaa sinne mopolla, joka oli toistaiseksi ainoa menopelini.

Avolava-auton ostaminen oli listalla ensimmäisenä, tekisin senkin seuraavana päivänä. Kylän laidalla oli Mikaelssonin korjaamo, jossa myytiin käytettyjä autoja. Toivoin löytäväni sieltä jotain.

Istuin kirjoituspöydän ääressä Kobra edelleen kädessäni. Adrenaliini virtasi suonissani. Minä olin antiikkikauppias! Menisin katsomaan kuolinpesää!

Miten oikein piti toimia?

Vaikka kyllähän minä sen suunnilleen tiesin. Antiikkikauppias, jonka luona minulla oli ollut tapana hengailla kaupungissa, oli opettanut minulle, että kuolinpesä ostetaan vain, jos siihen sisältyy yksi tai kaksi esinettä, joista saa vuorenvarmasti takaisin koko ostosumman. Ja lisäksi vielä kaksikymmentä esinettä, jotka on helppo saada myydyksi.