Lumottu lehmus

By Ritva Toivola

Tuomaksen ja Annin tarina huipentuu maagisessa, kolmannessa osassa!Noita on pakottanut Tuomaksen ja Annin siirtymään pääkaupunkiin asumaan. Siellä he asettuvat kotoisaan puutaloon, jota varjostaa lehmuspuu. Eikä mikä tahansa puu: lehmus on portti toiseen maailmaan täynnä erikoisia otuksia. Leipomossa työskentelevä Anni ihastuu, ja Tuomaksen hevonen Usva katoaa arvoituksellisesti. Vanha ystävä Räpylä kertoo kohtaamisestaan merenneidon kanssa. Kaverusten elämä on täynnä taikuutta ja yllättäviä salaisuuksia. Minkälaisia arvoituksia lehmukseen oikein liittyy?Trilogian kolmas, itsenäinen osa kuvaa aikuistumassa olevien Tuomaksen ja Annin elämää kaupungissa, joka ei ole aivan tavanomainen. Lehmuksen arvoitus kruunaa rakastetun nuorten fantasiasarjan. Voiko ihminen muuttaa muotoaan eläimeksi? Voi, jos hän saa käsiinsä noidan käyttämän karhuntaljan... Tuomas Karhumieli ja Annin Unennäkijä johdattaa lukijan ihastuttavaan maailmaan, jossa vanhat suomalaiset kansantarut heräävät eloon.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 18, 2023
• ISBN: 9788728432525

Book preview

Lumottu lehmus

Copyright ©2015, 2023 Ritva Toivola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728432525

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

TUOMAS SEISOI asemarakennuksen edessä ja ihmetteli ihmisvilinää ja taloja, joissa näytti olevan viisikin asuinkerrosta päällekkäin. Sellaisia ei ollut hänen kaukaisessa kotikylässään.

Eikö asukkaita pyörryttänyt, kun he katsoivat ulos ylimmistä ikkunoista noin korkealta?

Junamatka oli ollut pitkä ja rasittava, mutta vihdoinkin hän oli perillä pääkaupungissa. Hän piteli tiukasti kiinni Usvan suitsista ja yritti rauhoittaa sitä, sillä outo ympäristö ja väen paljous sai hevosen hermostumaan. Sen sieraimet laajenivat ja se luimisteli ja hörähteli, eikä olisi malttanut pysyä paikallaan tuntiessaan kärryjä kadulla vetävien vieraiden hevosten hajun.

Tuomas oli kyllä itsekin hiukan pyörällä päästään katsellessaan ympärilleen.

Anni oli kirjeissään luvannut tulla vastaan asemalle, mutta Tuomasta oli harmittanut, kun tyttö luuli häntä niin avuttomaksi, ettei hän selviäisi kaupungissa yksinään. Sen vuoksi hän oli päättänyt olla ilmoittamatta varsinaista saapumispäiväänsä. Hän veisi ensin Usvan yhteistalliin, jonne maalaiset kuulemma saattoivat jättää hevosensa hoitoon kaupungissa ollessaan. Vasta sen jälkeen hän menisi tapaamaan Annia.

Nyt siis pitäisi löytää tie tallille.

Laajan asematorin toisella laidalla seisoi kaksi vuokraajuria hevosineen kyytiä odottelemassa. Noiltahan minä voin kysyä, he tietävät varmasti, hän ajatteli.

Tuomas lähti taluttamaan Usvaa torin poikki ajureita kohti.

Ajurit juttelivat keskenään seisoskellen ja tupakoiden vaunujensa vieressä. Toinen heistä oli keski-ikäinen ja lihavahko, toinen laiha ja nuori. Kummallakin oli virkalakki ja yllään sininen takki, jonka edustaa komisti kaksi kiiltelevää metallinappiriviä kauluksesta helmaan saakka.

Kuskit pukeutuivat täällä tosi hienosti, niinhän Anni oli kertonutkin.

Tuomas häpesi hetken omia vaatteitaan, jotka olivat kyllä hänen parhaansa, mutta aivan ryppyiset matkan jäljiltä.

Hän otti lakin päästään ja tervehti.

– Kaunis hevonen sinulla, sanoi vanhempi kuskeista ja tarkasteli asiantuntijan silmin Usvaa. – Aika nuorikin se on. Taitaa olla jotakin hienoa rotua?

– Ihan tavallinen maatiaishevonen, mutta minun omani ja melkein varsa vasta. Parivuotias, Tuomas sanoi ylpeänä.

– Oletko tullut myymään sitä?

– En minä sitä myydä halua. On tarkoitus löytää täältä työtä sekä hevoselle että itselleni. Nyt etsin tietä Juholan tallille.

– Vai sillä lailla, kuski totesi. – Vai maalaispoikia sitä ollaan.

– Maalta minäkin olen kotoisin. Tulin tänne vain vuosi sitten, myös hevoseni kanssa, kertoi nuorempi kuskeista ja taputti tyytyväisen näköisenä liinakkoaan. Hän oli pitkä ruipelo ja iloisen oloinen eikä näyttänyt juuri Tuomasta vanhemmalta. – Et taida tuntea kaupunkia vielä?

– Olen ensimmäistä kertaa pääkaupungissa, mutta olen päättänyt muuttaa tänne asumaan.

– Tuossako on koko muuttokuorma? vanhempi kuski osoitti kahta Usvan selän yli roikkuvaa säkkiä, jotka oli sidottu suistaan yhteen. Hän katseli Tuomasta arvioivasti päästä jalkoihin.

– Siinä. Toisessa on vähän vaatteita ja toisessa kauroja hevoselle.

– Tänne on tullut viime aikoina aika paljon maalaisia työnhakuun. Satamassa on parhaillaan kaksi laivaa purkamassa lastiaan, ja miehet jonottavat sinne töihin. Sinne sinäkin voit mennä, jonon jatkeeksi. Saatat hyvinkin saada töitä.

Nuoremmalla kuskilla oli kainalossaan paperiin kääräisty leipä. Hän mursi siitä palan, jonka antoi hevoselleen. Toisen palasen hän tarjosi Usvalle, joka nappasi sen halukkaasti huuliensa väliin. – Tämä sinun hevosesi näyttää enemmänkin ratsulta tai juoksijalta kuin vahvalta kuormahevoselta. Onko se jo koulutettu rattaiden eteen? hän kysyi.

Tuomas vakuutti Usvan osaavan vetää kuormia, vaikka tiesikin että se oli vasta äskettäin suostunut valjastettavaksi ja oikutteli joskus. Sen jaksamisesta kovassa työssä ei voinut olla varma. Kai se siihen tottuisi.

– Juholan talli on kuulemma viime aikoina ollut aika täysi, mutta kyllä sinne varmaan aina yksi hevonen mukaan mahtuu, nuorempi kuski totesi.

Kuskit alkoivat neuvoa tietä Juholan tallille:

Se ei ollut ihan keskustassa, mutta ei kovin kaukanakaan. Tuolta kerrostalojen välistä ensin ylämäkeen nousevaa katua, sitten eteen tulevan sillan yli ja vielä siitäkin eteenpäin katujen risteykseen ja kaksikerroksisen punaisen puutalon kohdalta vasemmalle…

– Juholan talli on suuri, keltaiseksi maalattu rakennus. Ympärillä on lauta-aita. Ei sinne ole vaikea löytää.

Tuomas kiitti neuvosta ja lähti taluttamaan hevostaan korkeiden talojen välistä johtavaa katua. Taakseen vilkaistessaan hän huomasi molempien ajurien katselevan jälkeensä.

Tuolla silta jo näkyi. Usvan kavioiden kopse sai sen kaikumaan, ja kun he olivat päässeet sillan yli, kaupunkiympäristö oli muuttunut aivan erilaiseksi kuin keskustassa. Enää ei näkynyt korkeita kivitaloja. Katua reunustivat puutalot, joiden pihoilla kasvoi marjapensaita.

Kimeitä lasten ääniä kuului kaikkialta, pyykit liehuivat kuivumassa naruilla ja koirat haukkuivat ohikulkijoita aidan takaa. Jossakin kiekui kukko. Mukulakiviset kadut vaihtuivat kuoppaisiksi, pudonneiden lehtien peittämiksi hiekkateiksi. Tuomaan kotiseudulla ensilumi oli jo vähän aikaa sitten satanut maan valkeaksi, mutta etelän pääkaupungissa sade oli tullut vielä vetenä. Kaikkialla oli lätäköitä.

Kuskien neuvot pyörivät sekavana vyyhtenä Tuomaan päässä. Kohta hän ei ollut enää ihan varma, oliko oikealla tiellä.

Tottelevaisesti perässä seuraava Usva hirnahti joka kerran, kun vastaan tuli hevosten vetämiä vaunuja tai ratsastajia, joita näyttikin olevan aika paljon liikkeellä. Kerran se pelästyi ohi rämistelevää polkupyörää.

Usvalla alkaa varmaan olla nälkä, Tuomas ajatteli. Sen pitäisi pian päästä talliin, saada vettä ja kauroja. Ja nälkä minullakin jo on.

Nyt minä taidan kyllä olla eksyksissä, hän päätteli vähän ajan päästä. Tässähän pitäisi olla jo se kaksikerroksinen, punainen puutalo, josta kuskit olivat puhuneet?

Hän pysähtyi neuvottomana ja katseli ympärilleen. Molemmin puolin katua oli puutaloja, mutta ne kaikki olivat vaaleilla väreillä maalattuja. Yhtään punamullalla siveltyä rakennusta ei ollut näköpiirissä.

Pitäisi ehkä kysyä tietä joltakulta vastaantulijalta, sillä varmasti kaikki näillä kulmin tiesivät Juholan tallin.

Jalankulkijoita liikkui kaduilla jonkin verran, mutta juuri tällä hetkellä ei ollut näkyvissä ainoatakaan hevosmiestä.

Jostakin talon takaa alkoi kuulua kummallisia ääniä, kovaa pauketta ja surinaa. Mitä ihmettä se oli? Kuulosti siltä kuin siellä olisi ollut valtava paarmaparvi pörisemässä.

Usva luimisti korviaan ja liikahteli levottomasti. Tuomas joutui taas rauhoittelemaan sitä, mutta yhä kovemmaksi muuttuva ja lähestyvä rätinä ja pauke kummastutti myös häntä.

Talon nurkan takaa juoksi esiin lauma kiljuvia lapsia, joita näytti ajavan takaa jokin… Mikä ihme se oli? Itsestään liikkuvat vaunut? Jonkinlainen kone? Pieni veturi tuli ensinnä Tuomaan mieleen.

Usva korskahti ja peräytyi pari askelta taaksepäin. Sen silmät pyörivät hurjasti ja se repäisi itsensä irti Tuomaan otteesta.

Tuomas tuskin huomasi, miten hänen hevosensa laukkasi pillastuneena tiehensä, sillä niin ihmeissään hän oli näkemästään.

Tuohan on automobiili, hän oivalsi sitten, vaikka ei ollut koskaan elämässään sellaista nähnytkään. Kuvia hän kyllä oli autoista nähnyt ja lukenut pari niistä kertovaa, innostunutta lehtikirjoitustakin. Automobiili, niin sanottiin, oli juuri alkamassa olevan 1900-luvun uusi ja mullistava keksintö.

Tuomas vetäytyi nopeasti pois tieltä, kun suriseva ja paukkuva auto ajoi hänen ohitseen istuimellaan kaksi mustahattuista, tärkeän näköistä herraa.

– Ottakaa kyytiin! kiljuivat autoa juosten ja hypellen seuraavat lapset.

Autossa istuvat herrat eivät vilkaisseetkaan sivuilleen. Toinen heistä käänteli edessään olevaa pyörää. Siitä autoa ohjattiin, Tuomas tiesi.

Auto roiskaisi lätäköstä kuravettä hänen jaloilleen ja sitten se jo kääntyikin tieltä ja hävisi talojen taakse huutava lapsilauma perässään.

2.

VASTA AUTON KADOTTUA Tuomas älysi kaivata hevostaan ja hätääntyi hiukan.

Onneksi hän oli sentään huomannut mihin suuntaan pillastunut Usva oli laukannut. Hän lähti juoksemaan pitkin kapeaa katua ja löysi melkein heti kaksi säkkiä, jotka hevonen oli pudottanut selästään.

Säkit eivät painaneet paljon, hän ripusti ne omille hartioilleen ja hölkkäsi eteenpäin.

Vähän matkan päässä tie haarautui. Sen märässä pinnassa oli niin paljon kavioiden jälkiä, ettei hän pystynyt päättelemään, kumman tien Usva oli valinnut.

Hän seisoi hetken neuvottomana ympärilleen vilkuillen. Vasemmanpuoleista tietä pitkin oli tulossa kaksi naista, ja kun he osuivat kohdalle, hän kysyi, oliko heitä vastaan laukannut valkea hevonen. Naiset pudistivat päätään, ja niinpä Tuomas kääntyi toiseen suuntaan.

Hän kyseli hevostaan vastaantulijoilta ja kaduilla leikkiviltä lapsilta, mutta kukaan ei ollut nähnyt Usvaa. Mikä siis neuvoksi? Oli vain jatkettava toivotonta harhailevaa etsimistä.

Tuomas antoi periksi vasta jouduttuaan kaupungin rajalle, jossa oli taloja enää harvakseltaan. Hämärtyvä tie hänen edessään näytti johtavan asumattomaan metsään, ja sinne oli turha mennä.

Kuinka Usva saattoikin säikkyä sillä tavoin? Kotona maalla se oli ollut säyseä ja rauhallinen, hän mietti. Vaikka eihän se toisaalta ihmekään ollut, sillä hän itsekin oli hiukan pelästynyt auton ilmestymistä.

Ei kai auttanut muu kuin palata tyhjin käsin takaisin kaupungin keskustaan? Yö oli jo tulossa. Ehkä asematorin ystävälliset kuskit voisivat neuvoa, mitä hänen pitäisi nyt tehdä.

Katulyhdyt syttyivät juuri, kun hän pääsi takaisin torille. Sen reunassa oli nyt pitkä rivi kyydittäviä odottelevia vuokra-ajureita, heidän joukossaan olivat myös ne kaksi, joiden kanssa oli jutellut aikaisemmin päivällä.

– Löytyikö Juholan talli? vanhempi kuskeista kysyi hänet huomatessaan.

Kuskit kerääntyivät joukolla Tuomaan ympärille päivittelemään hänen huonoa tuuriaan, kun hän kertoi Usvan karkaamisesta.

– Vai autoa se säikkyi?

Tuomas sai kuulla, että automobiileja alkoi yhä useammin näkyä kaupungin kaduilla ja niistä oli ollut harmia monille ajureille.

– Joutavia herrasväen leikkikaluja! Mihin niitä muka tarvitaan? joku kuskeista sanoi. – Rumiakin ne ovat, ei ihme että ne saavat hevoset pillastumaan.

Toisen mielestä autolla ajo pitäisi kokonaan kieltää keskustan kaduilla, etteivät ne pelästyttäisi arkoja hevosia.

Enimmäkseen ajurit olivat myötätuntoisia, mutta Tuomas huomasi, että jotkut taisivat naureskellakin hänelle, tyhmälle maalaiselle. Hän oli kuulevinaan jonkun suusta sanan kaurahattu,ja se suututti häntä.

Hän nieli kuitenkin kiukkunsa. Hölmö hän tietysti olikin, kun hukkasi hevosensa heti kaupunkiin päästyään.

– Minun liinakkoni säikkyi myös aluksi, mutta nyt se rupeaa jo kyllä tottumaan kaupungin meluun, totesi se nuori kuski, joka oli antanut Usvalle leivänpalan.

– Mene heti ilmoittamaan poliisilaitokselle hevosen katomaisesta, kuskit neuvoivat. – Et sinä sitä muuten saa takaisin. Hevosvarkaitakin on liikkeellä. Irrallaan liikkuva hevonen saattaa helposti joutua niiden käsiin.

Tämän kuullessaan Tuomas pelästyi aika tavalla. Hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi, että Usva voitaisiin varastaa. Hän lähti kiireesti ajurien osoittamaan suuntaan.

3.

POLIISILAITOS OLI vain parin korttelin päässä, mutta Tuomas joutui odottamaan pitkään sen eteistiloissa ennen kuin pääsi kertomaan asiansa.

Tärkeältä vaikuttava tummapukuinen virkamies raapusti teräskynällään Usvan tuntomerkit muistiin.

– Käsität kai, että hevostasi voidaan ruveta etsimään vasta aamulla. Sehän on sitä paitsi saattanut laukata vaikka kuinka kauas kaupungin ulkopuolelle. Sieltä me emme sitä löydä.

Poliisi seisoi korokkeella kirjoituspulpetin takana ja silmäili ohutsankaisten silmälasiensa läpi alas Tuomaaseen. – Asutko sinä kaupungissa? Mihin osoitteeseen ilmoitetaan jos hevonen löytyy?

Hetken mietittyään Tuomas antoi