Moravalainen Yö

By Peter Handke

Peter Handke - Nobelin Kirjallisuuspalkinto 2019

Kertomus uransa lopettaneesta kosmopoliittisesta kirjailijasta, väsyneestä miehestä, joka Morava-joella Balkanilla aloittaa laivalleen kokoontuneelle ystäväjoukolle yöllisen tilinteon matkastaan Keskiseen Eurooppaan ja Iberian niemimaalle - paikkoihin ja teemoihin, jotka ovat hänelle elintärkeitä. Tilityksestä kasvaa syvälle luotaava pohdiskelu ihmisenä olemisesta ja vieraantumisesta ja kokonaisesta aikakaudesta, joka ei tunne enää arvojaan eikä itseään.

"Mestarillisten miniatyyrien kokoelma - antaa syvällisen
lukukokemuksen ja suuren nautinnon."
Irish Radisch, Die Zeit

• Language: Suomi
• Publisher: Lurra Editions
• Release date: Dec 19, 2019
• ISBN: 9789527380017

Peter Handke

Vuoden 2019 Nobelin kir­jal­­lisuuspalkinnon saaja, itä­valta­lainen maailman­kansalainen Peter Handke (s. 1942, Grif­­­­­­­fen, Itävalta) on eurooppalaisen nyky­kirjallisuuden omaleimaisimpia tekijöitä. Hänen huomattava tuotantonsa käsittää niin romaaneja, runoja kuin näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia - mm. yhdessä Wim Wendersin kanssa tehty Berliinin taivaan alla (1987). Peter Handken kirjallinen ilmaisu on alusta alkaen perustunut epätyyliin - epäjuonelliseen kerrontaan, jossa keskeisintä on kertojan voimakas sisäinen kokemus ja tunne ja monitasoinen tulkinta ulkopuolisesta maailmasta. Näin kirjailija on astunut kauas kirjallisuuden valtavirrasta - piiriin, jossa hän on ainoita maailmankirjallisuudessa. Peter Handkelta on suomennettu yksitoista teosta. 2000-luvulla LURRA Editionsin kautta ovat ilmestyneet: Riisuttu epä­­onni (suom. Arja Rinnekangas), Jukeboksista (suom. Markku Mannila), Don Juan (hänen itsensä kertomana) (suom. Markku Mannila), Moravalainen Yö (suom. Arja Rinnekangas), Suuri putous (suom. Arja Rinnekangas) ja Intohimoisesta Sienestäjästä (suom. Arja Rinnekangas). Moravalainen yö (Die Morawische Nacht, 2008) on Peter Handken monitasoinen ja -tulkintainen kuvaus uransa lopettaneesta väsyneestä kirjailijasta, miehestä, joka Kosovon ja Serbian osittaisella rajajoella, Moravalla, aloittaa yöllisen kertomuksensa kutsutulle vieras­joukolle matkastaan niihin paikkoihin ja teemoihin, jotka ovat hänelle tärkeitä niin Keskisessä Euroopassa kuin Iberian niemimaalla. Kokonaisuudesta kasvaa syväluotaava pohdiskelu Euroopan ja koko maailman arvoista aikana, jona kohtalolla tuntuu olevan enää vain statistin rooli.

Book preview

Vuoden 2019 Nobelin kir­jal­­lisuuspalkinnon saaja, itä­valta­lainen maailman­kansalainen Peter Handke (s. 1942, Grif­­­­­­­fen, Itävalta) on eurooppalaisen nyky­kirjallisuuden omaleimaisimpia tekijöitä. Hänen huomattava tuotantonsa käsittää niin romaaneja, runoja kuin näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia – mm. yhdessä Wim Wendersin kanssa tehty Berliinin taivaan alla (1987). Peter Handken kirjallinen ilmaisu on alusta alkaen perustunut epätyyliin – epäjuonelliseen kerrontaan, jossa keskeisintä on kertojan voimakas sisäinen kokemus ja tunne ja monitasoinen tulkinta ulkopuolisesta maailmasta. Näin kirjailija on astunut kauas kirjallisuuden valtavirrasta – piiriin, jossa hän on ainoita maailmankirjallisuudessa. Peter Handkelta on suomennettu yksitoista teosta. 2000-luvulla LURRA Editionsin kautta ovat ilmestyneet: Riisuttu epä­­onni (suom. Arja Rinnekangas), Jukeboksista (suom. Markku Mannila), Don Juan (hänen itsensä kertomana) (suom. Markku Mannila), Moravalainen Yö (suom. Arja Rinnekangas), Suuri putous (suom. Arja Rinnekangas) ja Intohimoisesta Sienestäjästä (suom. Arja Rinnekangas). Moravalainen yö (Die Morawische Nacht, 2008) on Peter Handken monitasoinen ja -tulkintainen kuvaus uransa lopettaneesta väsyneestä kirjailijasta, miehestä, joka Kosovon ja Serbian osittaisella rajajoella, Moravalla, aloittaa yöllisen kertomuksensa kutsutulle vieras­joukolle matkastaan niihin paikkoihin ja teemoihin, jotka ovat hänelle tärkeitä niin Keskisessä Euroopassa kuin Iberian niemimaalla. Kokonaisuudesta kasvaa syväluotaava pohdiskelu Euroopan ja koko maailman arvoista aikana, jona kohtalolla tuntuu olevan enää vain statistin rooli.

Teoksen suomennostyötä on tukenut Alfred Kordelinin yleinen edistys- ja sivistysrahasto

Teoksen suomentamiseen on saatu tukea

© Suhrkamp Verlag Frankfurt am Main 2008

Published by arrangement with the Leonhardt & Høier Literary Agency, Copenhagen.

Saksankielinen alkuteos: Die Morawische Nacht

LURRA Editions

[e-mail]

www.lurraeditions.fi

Peter Handken kuva © Leena Louhivaara

Kansi ja taitto: Kim Söderström

ISBN: 978-952-7380-01-7

1

Jokaisella maalla on oma Samarkandinsa ja Numanciansa. Sinä yönä nämä molemmat paikat olivat lähettyvillämme, täällä Morava-­joella. Iberian ylängöllä sijaitseva Numancia oli kerran ollut viimeinen pako- ja puolustuslinnake Rooman valtakuntaa vastaan; Samarkand, mitä paikkaa se sitten esittäneekään historiassa, kehittyi ja on tarunomainen; tulee olemaan tarunomainen, tuolla puolen historiaa. Pakolinnan paikaksi valikoitui Morava-­joella laiva, pieneltä vaikuttava, joka nimitti itseään hotelliksi, mutta joka ensisijaisesti oli jo pitemmän aikaa toiminut kirjailijan, entisen kirjailijan asuntona. HOTELLI-kyltti toimi vain peitenimenä: Se, joka tiedusteli huonetta, hyttiä, yöpyäkseen, ohjattiin yleensä toisaalle ilmaisulla täynnä. Kysyntä tosin oli lähes olematonta, eikä vain sen vuoksi, että laiva oli kulloinkin sellaisessa joenkohdassa, jonne ei ollut varsinaista kulkutietä. Jos joku joskus vaivautuikin perille saakka, se johtui hotellin nimestä, joka pimeässä loisti joenuomaa pitkin kauas: MORAVALAINEN YÖ.

Laiva ei ollut ankkurissa, vaan kiinnitettynä köysillä rannan puihin tai sähköpylväisiin, tietoisesti siten, että köydet voitiin irrottaa helposti ja nopeasti – vaikkapa pakoa varten, tai myös muitta-mutkitta-matkan jatkamisen tai kääntymisen vuoksi, vastavirtaan tai myötävirtaan. (Morava oli tuohon aikaan, oltuaan monta vuotta eikä ainoastaan sodasta johtuen umpeen kasvanut ja heitteille jätetty, myös jopa meidän Eurooppamme murheenkolkaksi riitaantuneen maan rajat ylittäneen ja – lähes – kaiken parantaneen talouden seurauksena, suurelta osin sekä Moravan eteläisiltä että läntisiltä alkulähteiltä alkaen, laivoille jälleen jokseenkin kulkukelpoinen.)

Yönä, jona meidät kutsuttiin laivalle, laiva oli kiinnitettynä Porodinin kylän ja Velika Planan kaupungin välille. Velika Plana sijaitsee tosin lähempänä jokea. Mutta kutsu tuli Porodinin puoleiselta rannalta, paikasta, joka on kauempana molempia asutuksia yhdistävästä sillasta, ja näin kukin meistä kutsutuista kiemurteli kylästä ulos ristiin rastiin, milloin vasemmalle, milloin oikealle kaartaen, eri suuntiin vieviä peltoteitä pitkin. Seikka, että jokainen meistä kutsutuista vietti parhaillaan aikaansa Porodinissa tai läheisten kylien maalaistaloissa, sai aikaan sen, että osasta meistä – aiemmin kirjailijana toimineen henkilön ystävistä, kavereista, kaukaisimmista naapureista, tukijoista, joista kukin oli tietyssä elämänvaiheessa ollut hänen matkakumppaninaan – muodostui eräänlainen autoilla, polkupyörillä, traktoreilla ja myös kävellen etenevä kolonna, joka liikkui peltojen halki yhtä nopeasti kuin liikkuivat meistä he, jotka etenivät omilla kulkuneuvoillaan pitkin kuoppaisia teitä, jotka johtivat aina jonnekin toisaalle ja päätyivät lopulta ei minnekään. Tosin myös jalkaisin liikkuvien täytyi siellä täällä poiketa arvaamattoman kauas reitiltä jonkin syvälle ulottuvan ojan vuoksi ja sen seurauksena eksyä kohta vielä toistamiseen jonkin läpipääsemättömän pöheikön vuoksi, vaikka valokyltti MORAVALAINEN YÖ näytti loistavan kivenheiton päässä.

Miksi laivuri-isäntämme oli valinnut asuin­paikakseen juuri Porodinin tienoon? Saatoimme vain arvailla sitä: Eräät uskoivat hänen valintansa johtuneen koko Balkanin alueelle levinneestä, sotien väliin sijoittuvasta tarinasta – täällä oli aina ollut jos ei sotaa, niin kuitenkin sotien välillä – jonka mukaan joku paikka­kuntalainen oli murhannut irto­laisen, mitä tekoa sitten koko kylä sovitti murhan vuosipäivinä. Toiset uskoivat isäntämme muuttaneen tienoolle pikemminkin Morava-­joen tähden, katsellakseen jokea, ennen kaikkea joen kimaltelevia kaarteita, joista yksi vei yläjuoksun suuntaan ja toinen alajuoksulle. Ja jotkut taas arvelivat ensisijaiseksi syyksi sen, että isäntämme halusi yksinkertaisesti vain istuskella jossakin niistä useista balkanilaisista kulmabaareista tässä monien tienhaarojen ja risteyksien täyttämässä suuressa kylässä, ylhäällä taivaan horisontissa laiduntavat lampaat ja edessään sakea viini.

Keskiyöhön oli vielä kosolti aikaa. Me olimme sovitusti panneet varhain levolle ja kun kutsu sitten tuli, olimme yhä sikeässä unessa. Mutta havahduimme kukin hetkessä. Ei podettu unenjälkeistä tokkuraa eikä oltu pyörällä päästämme. Kukin meistä herätettiin eri tavoin, useimmiten soitolla käsipuhelimeen. Mutta oli myös niitä, joiden ovealähetti koputti tai joku heitti pikkukiven ikkunaan – yksi pieni kopautus ja yksi ainoa kivi riittivät. Eräs meistä, joka sitten liittyi kolonnaan, tiesi kertoa, että hänet oli säikäyttänyt ulos unestaan ja ylös vuoteestaan Porodinissa se, että ikkunaverhot oli ikään kuin vedetty syrjään ja kaukana Morava-joen laaksossa sijaitsevasta valokyltistä oli osunut häneen eräänlainen anova vilkkuvalo; puolestaan eräs toinen kulkueeseen liittyvä ilmoitti, että hänet oli säpsäyttänyt hereille signaali, joka kantautui pikemminkin joltakin todelliselta alukselta kuin asumuksena toimivalta jokilaivalta. Hänet oli säpsäyttänyt hereille? Ehkäpä. Mutta se ei tainnutkaan olla aivan tavallinen säikähdys. Ja oli niin tai näin, joka tapauksessa herätys ilman sanoja oli tapahtunut tosiasia. Ja oli miten oli, jokainen meistä tuntui ottavan jopa yhdestä huudosta vaarin, niin tylymmästä kuin lempeästä. Ja puhelimet ehtivät soida vain lyhyen aikaa. Ja kävi niinkin, että kun eräs meistä vastasi puhelimeensa nokkelana kuin jonkinlaisesta puolivalvetilasta havahtuneena, sekunnin murto-osan etuajassa, hän kuuli puhelimestaan vain naurua, ihan lyhyesti vain, tuskin tunnistettavasti, syvän unen ja täysin hereillä olon välisellä kynnyksellä, mutta aivan selvästi ja se nauru merkitsi ilman sanoja komentoa: Ylös!. Miten melodista olikaan se nauru, eikä se nauru ollut peräisin ystävältämme, joka asui asuntona toimivassa jokilaivassa, vaan yksiselitteisesti nauru oli jonkun naisen naurua, mikä ei ollenkaan hämmästyttänyt unesta herätettyä. Itse asiassa mikään ei hämmästyttänyt häntä sillä hetkellä eikä matkalla peltojen ja kesantojen halki – yhä runsaampana levittäytyivät kesannot, huolimatta niin rikasperäisestä jokimaasta kuin rajattomasti tuottavasta uudesta maataloudesta – aina MORAVAISELLE YÖLLE saakka. Heräämisemme hetkellä, paljon ennen puoltayötä, meitä ei hämmästyttä­nyt yhtään mikään. Myöskään seuraavat tunnit eivät aiheuttaneet meissä hämmästyksen häivää poukkoil­lessamme ja kompuroidessamme kivien ja kantojen ylitse: Vallalla oli tuntemus suuresta vireydestä, joka, kuten ulkona käyvä yöilman raikkaus, tuli jostakin sy­vältä sisältämme ja joka oli lähes täydellistä.

Jalkaisin liikkuvat saapuivat ensimmäisinä laivalle. Niiden, jotka tulivat eri ajo­neuvoilla, jopa polkupyöril­lä, oli pitänyt luopua kulku­peleistään jo paljon ennen Morava-joen ranta­pengertä; tiettömällä taipaleella, yhä useammin eteen ilmestyvien vesihautojen ja tihei­den piikkipensasesteiden vuoksi, koska eteneminen oli mahdotonta. Hämärään tottuneille jalkaisin liikkuville pujottelemiset ja ylittämiset tuottivat vähiten hanka­luuksia, kun taas eri ajo­neuvoilla liikkuvat hapuilivat eteenpäin vielä jonkin aikaa ajovalojen ja pyörälamp­pujen sammuttamisenkin jälkeen, lähes hämärä­sokei­na. Näin kerrottaessa tuntuu, että meitä oli liikkeellä monta, melkoisen suuri määrä, siis kokonainen kolon­na. Mutta ilmaisu hämää: Sellaisen vaikutelman loim­me vain yöstä johtuen jokimaastossa. Tosiasiassa meitä ei ollut enempää kuin kuusi tai seitsemän, mikä luku vastasi niin sanotusti edessä olevia yön tunteja, episo­deja, lukuja, aamun­sarastukseen saakka. Vuodenaika: Kohta Kevätpäivänseisauksen jälkeen. Päivämäärä: Hieman ennen ortodoksien Pääsiäistä, joka, kuten joka vuosi, erona aikaisempaan käytäntöön, mukautettiin yleis­eurooppalaiseen Pääsiäiseen, mikä käytäntö tu­lisi jatkossa olemaan pysyvä. Kuun asema: Uusikuu. Tuuli: Leuto yötuuli, joen läheisyydessä voimistuva. Hitaasti lännestä itään kulkeutuvat pilvi­lautat. Ensim­mäisiä kesätähti­kuvioita, jotka yön päättyessä salli­vat vielä lyhyen hetken katsella Orionia ja muutamaa muuta viimeistä talvitähtikuviota.

Vastoin yhden jos toisenkin ennakko-­odotuksia enti­nen kirjailija vastaanotti meidät yksin hänen asunto- ja pakolaivallaan. Samoin hän vaikutti, vastoin joidenkin odotuksia tai epäilyksiä, terveeltä ja, kuten aiemmin olisi sanottu, hyvinvoivalta; ei aivan ylieloisalta, mutta vakaasti molemmilla jaloillaan seisovalta (vielä kirjai­lijana toimiessaan hänen tyypillinen asentonsa oli ol­lut siirtyä alinomaa jalalta toiselle, mikä ei todellakaan merkinnyt mitään, kaikki kotikylässä olivat tehneet samoin, polvenkorkuisesta alkaen); ja rauhalliselta, varsinkin kaiken sen jälkeen, mitä yhdelle jos toiselle kutsutuista oli kantautunut korviinsa hänen kiertomat­kastaan, Daura, myös ajoittaisesta pakomatkastaan, ja myös ajoittaisista harharetkistään, ja myös ajoittaises­ta kuolemantaipaleestaan, ja myös hänen ajoittaisesta amok-juoksustaan halki Euroopan, läpi kotimaansa.

Illan isäntä ei vaikuttanut lainkaan ilahtuneelta vierait­ten saapumisesta, mikä ei oikein vastannut tulijoiden odotusta. Ei halaistua tervehdyksen sanaa kuulunut reelingillä silhuettina erottuvan isäntämme suusta, niin kutsuvasti loistavan MORAVALAISEN YÖ -kyltin ala­puolelta. Ei mitään, ei edes tervehdykseen viittaavaa kädenliikettä, joka olisi kutsunut peremmälle laivalle meidän tällä välin täysilukuistuneen joukkomme. Tosin laivan reunalla oli lankuntapainen, joka yhdisti jol­lakin tavoin laivan ja mantereen. Se oli kuitenkin niin kapea ja niin jyrkkä, että meidän piti kivuta kuin kana­lan orrella nelinkontin ylöspäin, yksi toisensa jälkeen, lankun luiskahdellessa allamme ja samassa tahdissa itse luisuen koko ajan taaksepäin; ymmärrettävää oli täten se, että isäntämme ei ojentanut yhdellekään meis­tä kättään auttaakseen tätä kannelle ja toivottaakseen edes tämän yhden tervetulleeksi. Huomionarvoista on kenties vielä se, että hän jätti meidät laivalla aluksi pitkäksi aikaa keskenämme ja liittyi seuraamme vasta myöhemmin, kuka tietää mistä.

Vaikka isäntämme oli kutsunut meidät alukselle, tuntui kuin olisimme hänelle nyt pelkäksi häiriöksi. Tulomme ei näyttänyt ilahduttavan häntä alkuunkaan. Läsnäolomme ei sopinut hänelle. Hän oli sitä täysin vastaan. Olimme kuin ei-toivottuja tunkeutujia; jokipiraatteja. Tosin olimme osanneet odottaa sitä, olimmehan me jo tottuneet hänen silmin­nähden puutteelliseen vieraanvaraisuuteensa, töykeyteensä vastakohtana tutuksi tulleille vanhoille balkanilaisille tavoille. Ja kuitenkin hän löi meidät tuona yönä ällikällä, kun hän sätti – hänen ensimmäiset sanansa pitkän jäykän puhumattomuuden jälkeen – meidän tottelevaista täsmällisyyttämme, meidän suunnitelmallisuuttamme. Ja seuraavaksi hän sammutti laivan valokyltin niin, että olimme jonkin aikaa täydellisesti pimeässä. Ja samoin hiljeni balkanilainen musiikki, joka ainakin jotkut meistä, myönnettäköön, oli osaltaan houkutellut laivalle. Sen sijaan kantautui nyt Moravan ranta­pusikoista ohimoita vihlova sammakkojen konsertti, joka kestäisi koko yön, ja, toisena äänenä Velika Planan lähistöllä kulkevalta moottoritieltä kantautuisi kuorma-autojen mölinä, myös yhtämittaisena läpi koko yön; samoin tavarajunaliikennettä eikä ainoastaan Turkkiin ja vastakkaiseen suuntaan, vaan ylipäätään maaosien välillä, suhahtelisi aika ajoin ohitse ilman lepohetkeä.

Kun olimme tottuneet pimeyteen, havaitsivat jotkut jotakin yllättävää laivan isännässä: hän nyökytteli päätään sammakoiden kurnutuksen tahdissa, ja myös sen, vaikka häilyvästi, miten hän hymisi lähes melodiaa muistuttavasti rekka-­autojen vingahtelun ja jylinän mukana. Se oli hänessä uutta, sillä emme tienneet ketään, kuka olisi ollut melulle herkempi kuin oli hän. Eikö edellisellä vierailullamme ollutkin riittänyt jo äkillinen tuulenpuhallus, ihan kevyt vain, ja hän oli sulkeutunut itseensä kuin vihollisen kosketuksesta? Ja liekö ollut pilaksi tarkoitettu sekin, kuten hän oli tuolloin jatkuvasti toistellut, että hän oli lopettanut myös kirjoittamisen vastenmielisyydestään kaikenlaista hälyä kohtaan? Jokaisen äänen hän oli ajan mittaan kokenut pelkkänä meluna, metelinä, ilkeänä sellaisena. Jopa musiikin? Myös sen, nimenomaan sen, niin Claudio Monteverdin kuin Franz Schubertin. Ja myös tuulenpuhalluksen ja puiden lehtien värinän, äänien, jotka ennen eivät olleet hänelle pelkästään kaikkein läheisimpiä ääniä, vaan olivat yhä uudestaan täyttäneet hänet määrittelemättömällä rakkaudella, ja oli vielä kolmas ääni, joka edellä mainittujen tavoin oli muuttunut hänen korvissaan vastenmieliseksi, hänen lyijy­kynänsä rapina hiljaisuudessa, oli se sitten rytmistä tai melodista. Saattoiko isäntämme ilmeisen muuttunut asenne melumaailmaa kohtaan olla tulosta hänen osallistumisestaan Hiljaisuuden akustiikka ja melun akustiikka -nimiseen kansainväliseen kongressiin, kokemus, joka, kuten yksi meistä, hänen seuralaisensa kongressissa, tiesi kertoa, oli ollut yksi hänen kiertomatkansa virstanpylväistä?

Me olimme kaikki miehiä, me yöllä laivalle kutsutut; joiden hän komensi, nyt odotetusti, riisumaan pois kenkänsä, ikään kuin astuisimme valtamerijahtiin. Mutta edes naisen kohdalla, aivan sama kenen naisen kohdalla, hän ei olisi epäröinyt vaatia samaa. Koko ajan hän puhui ihmeen hiljaisella äänellä, aivan eri tavalla hiljaisella äänellä kuin aiemmin. Olimme olleet jo kauan hänen uskottujaan. Ja kuitenkaan moni meistä ei nyt aivan heti ymmärtänyt, että hän halusi tartuttaa meihin saman hillityn puhetyylin. Hänen täytyi kuiskata näille muutamille erikseen: Hiljaa! Hiljaa! Selväksi tuli silloin joka ikiselle, että rintaäänen välttäminen sinä yönä ei ollut isäntämme mielijohde eikä liittynyt mihinkään käyttäytymissääntöön, vaan juontui enemminkin jostakin vaaran tunteesta. Yhdellä iskulla tiedostimme jonkin vaaran, joskaan emme tienneet minkä, minkälainen tarkalleen. Aistittavaa oli niukasti: Vaara Vaara. Niinpä sen sijaan, että nyt olisimme alkaneet kuiskailla, kuten isäntämme teki; me vaikenimme; meistä tuli tyystin puhumattomia, sekunti sekunnilta. Ja siinä hiljaisuudessa me tajusimme myös, että musiikin keskeyttämisellä niin kuin myös MORAVALAISEN YÖN pimentämisellä oli ollut tietty tarkoitus; molemmat viestittivät jostakin vaarasta. Liikkumattomana me tuijotimme aluksen katonrajaan, jonkaalta ovi johtiniin kutsuttuun vastaanottoon, josta päästiin yhtäältä vierashuoneeseen tai ravintolaan ja toisaalta vieras- ja hotellihuoneisiin, jotka todellisuudessa toimivat, kuten myös ravintola, laivan isännän oleskelu-, makuu- ja tähystelypaikkoina.

Se, mitä sitten haistoimme, ei todellakaan ollut vaara. Se oli Moravan tuoksua, se miltä joki oli tuoksunut huhtikuun öinä, lumen sulaessa sen alkulähteillä eteläisillä ja läntisillä vuorilla; meidän mielikuviemme mukaan hajussa oli kuitenkin jotakin, mikä oli ollut läsnä kaikkina aikoina jo vuosisatojen ajan; se haju, niin ainakin mielikuvamme mukaan, oli jotakin, joka oli kaikki ne vuodet pysynyt täällä samana – korkeintaan tuntui, että siihen oli lisätty hiukkanen syvällä vedessä ruostuvasta raudasta, joka oli peräisin kaikista yläjuoksun tuhotuista silloista (päivänselvää oli se, että sillat oli jo ajat sitten rakennettu uudelleen ja siltoja oli tuotu vaikka millä mitalla lisää myös luotijunia varten)?, samoin kuin rantakaislikon sammakkoparvien jatkuvasti pullistuvien kehojen hajusta? Pikemminkin kai niiden tulevasta hajusta: Eikö meistä jokaiseen tarttunut myös se haju, jonka joka ikinen sammakko, kun niitä otti kiinni, merkkasi limaisesta ihopinnastaan kädelle?

Odottamattomasti – tai sitten ei – laivan isäntä syleili nyt meitä. Jokaista meistä halattiin vuorollaan, sanattomasti, lujasti, pitkään, mukaan kuuluivat poskisuudelmat puolin ja toisin, kulloinkin pakolliset kolme, kuinkas muutenkaan. Ja kuin ovimies hän piti meille sitten ovea auki majapaikkaan, ja kuin hovimestari hän myös sitten johdatti meidät peremmälle salonkiin tai vierashuoneeseen. Salonkia lämmitettiin perinteisellä takkatulella, tervetuloa huhtikuiseen jokiyöhön. Hämmästyttävää oli, että sellaista tulta pidettiin tällä laivalla, mutta kuten sanottu, me emme olleet ihmetelleet, emme ainoastaan sinä yönä, vaan enää aikoihin, oikeastaan mitään, eikä varsinkaan mitään, mikä liittyi tähän kaukaiseen naapuriimme. Tuli takassa, välistä leiskuva, välistä pelkkä hiillos, toimi seuraavien tuntien aikana ainoana valonlähteenä ja tulesta huolimatta avautui salonkia kiertävän lasituksen takana näkymä ympäristöön, yhtäällä Morava-joelle, toisaalla jokilaakson metsiin. Se, että huoneen monet kohdat saattoi tulesta johtuen vain aavistaa, ei liene häirinnyt ketään; eikä myöskään yön kulkua – kenties jopa päinvastoin.

Korkeintaan pystyi kuvittelemaan esimerkiksi naisen kasvot ja hahmon, joka myöhemmin huomaamattomasti liittyi seuraamme. Hahmo puikahti sisään rakentamattoman kannen osasta, laivan isännän jätettyä yksin vieraansa, jotka seisoivat jähmettyneinä ja ennen kaikkea kuivin suin salongissa. Pöydät vaikuttivat tosin katetuilta, mutta oliko se vain harhaa? Kussakin pöydissä oli kattaus vain yhdelle henkilölle. Ryhmä tai ei-ryhmä: ei merkkiäkään yhteisestä juhlapöydästä. Kaikki pöydät sijaitsivat sitä paitsi ja niin sanotusti kohtuuttoman kaukana toisistaan, muodostaen viereiseen pöytään ja myös useisiin muihin pöytiin nähden kulman, joka ei ainoastaan vaikeuttanut heti alun alkaen ryhmän muodostumista, vaan suoranaisesti estivät sen. Tietenkin olisimme voineet järjestää pöydät yhdeksi pitkäksi pöydäksi, saman tekevää mihin muotoon tahansa, suoraan, viistoon, kaareen, puoliympyrään, L-muotoon. Mutta tunsimme liian hyvin isäntämme ja hänen maniansa; hän ei sietänyt kotonaan kenenkään taholta pienintäkään esineen siirtelyä: Jos joku meistä olisi siirtänyt jotakin hänen tavaroistaan, oli se sitten kirja tai tiilenpalanen, vähemmän kuin puoli tuumaa (tällaisilla mittayksiköillä hän ilmaisi asian mielellään) alkuperäisestä sijainnistaan tai jos mitä tahansa tavaraa olisi siirretty edes hitusen – mistään kun ei voinut päätellä, että juuri se sijainti oli juuri tämän paikka – niin siitä olisi väistämättä seurannut jonkinlainen rangaistus, sanoina, mihin verrattuna lyönti sormille olisi vaikuttanut pelkältä hipaisulta.

Nainen oli se, joka johdatti laivan vieraat, jokaisen yksitellen, yhden hengen pöytiin, joissa he sitten istuivat, selikkäin tai ainakin puolittain, turvattomasti ja oudosti erilleen asetetussa muodostelmassa – ainakin aluksi tuntien tiettyä vierautta. Tunne tosin unohtui pian tuntemattoman naisen pitäessä meistä huolta ja hänen tehdessään epämääräisessä valossa ympyränsä, spiraalinsa ja ellipsinsä, toisella tavalla ja vieläpä ilahduttavalla tavalla tietoisena kauneudestaan. Jo aikoja sitten olimme vieraantuneet ajatuksesta tulla palvelluksi jonkun toimesta emmekä enää halunneet sallia sellaisen tapahtua. Päästää joku lähelle; piti huolehtia itse itsestänsä! Tulla palvelluksi tämän kaltaisen kaunottaren, tai kaunottaren ylipäätään, toimesta, saattaisi kuitenkin miellyttää meitä. Ja kauniina koimme tässä vieraassa, pikemminkin hämärästi erottuvassa naisessa ensisijaisesti hänen lantionsa, jonka pystyi välistä selvästi näkemään valon ja puoli­hämärän välimaastossa. Lantion muoto oli täydessä sopusoinnussa hänen liikkeisiinsä nähden hänen huolenpitonsa, ei, hänen huomaavaisuutensa, juuri niin, hänen huomaavaisuutensa kanssa. Koko nainen, koko ihminen, pystyi sen mukaisesti olemaan vain kaunis. Ja lantion kauneus säteili hyvyyttä. Lantionkaaressa yhdistyi kauneus ja hyvyys. Vieraan naisemme lantio oli, ilman mitään intoilua, hyvyyden kehto.

Kysymys, ääneen lausumaton, joka sitten virisi, kun laivan isäntä, meille muista tapaamisistamme tutuksi käyneen hetkittäisen häviämisensä jälkeen, oli jälleen ilmaantunut odottamatta joukkoomme ja auttoi nyt naista keittiön ja salongin ja pöytien välillä, kuului: Isäntämme ja joku nainen, miten yhtälö oli mahdollinen? Ei kukaan, ei ainakaan kukaan meistä, ollut tavannut isäntäämme koskaan yhdenkään naisen kanssa sen jälkeen, kun hän oli asettunut Morava-joen jokilaivaan kauaksi kotimaastaan ja kauaksi myös aiemmasta asuinpaikastaan. Ja jos joku olikin sattunut näkemään hetkellisesti senkaltaista, isäntämme oli aina heti antanut ymmärtää, ettei hänellä ollut kyseisen naisen suhteen mitään aikeita, ei yhtikäs mitään. Kyseinen nainen oli vain sattumalta hänen seurassaan ja ihmisenä, teknisistä, taloudellisista tai ties mistä syystä johtuen, eikä naisena. Piinallista isännällemme näytti ylipäänsäkin olevan näyttäytyminen naisen seurassa, ja hän myös toi korostetusti esille sen, miten vieras ja yhdentekevä kulloinkin hänen seurassaan viivähtänyt nainen hänelle oli. Nainen oli vain joku ihminen. Nytkin hän pysytteli ylikorostetun etäällä tästä naisesta ja jos hän puhutteli naista meidän läsnä ollessamme, hän teki sen korostetun asiallisesti ja painotetusti, toistaen teitittelymuotoa. Ja kun hän jäi yksin meidän poistuttuamme, hän järjesti asian sitten niin, että nainen poistui ennen meitä, tai vähintäänkin poistui kanssamme samanaikaisesti.

Jotkut meistä arvelivat isäntämme olevan peloissaan siitä, että me voisimme kuvitella hänestä jotakin, ja puolestaan hän halusi välttää, että hänen persoonastaan ylipäätään luultiin mitään, puhumattakaan suhteesta tai ei-suhteesta johonkin naiseen; hän halusi välttää, että joku voisi muodostaa hänestä käsityksen – että taas rakentuisi jokin tietty mieli­kuva hänestä. Toiset arvelivat hänen oikeastaan pelkäävän naisia. Hirveä pelko! arveli yksi, ja toinen jopa arveli: Kauhu. Naiset kauhistuttavat häntä pohjimmiltaan. Ja eikö sellainen pelko, kauhu tahi kammo, olekin kirjaimellisesti läsnä monissa hänen kirjoissaan, vaikka hänen kirjailijavuosistaan on jo kulunut aikaa ja hänen varhaisempien vuosiensa tuntemukset ovat jo lähes vanhentuneet? Ja eikö hänen viime kuukausien kiertomatkaansa halki Euroopan ollutkin ainakin jossakin määrin vaikuttanut juuri asioiden pakeneminen, ja toden totta, etenkin pako erään naisen tähden, aivan toisenlainen pako kuin se, joka hänet aikoinaan innoitti kirjoittamaan.

Ei niin, että isäntämme olisi nyt laivan salongissa esiintynyt jotenkin parina tuntemattoman naisen kanssa. Mutta heidän välillään näytti vallitsevan tietty yhteisymmärrys, ainakin silloin, kun he huolehtivat vieraista, asettivat ruokaa pöytiin ja tarjoilivat juotavaa. Emme olleet ainoastaan hänen vieraitaan, pikemminkin olimme heidän vieraitaan. He kaksi olivat ilmeisesti kokeneet jotakin, mikä oli saattanut heidät yhteen. Mutta mitä se oli? Selvää oli se, että tapahtunut ei voinut olla mikään hetken kokemus – ei mitään lyhytvaikutteista. Ja jos se olikin lyhytvaikutteista, jos pelkästään hetkellistä, niin sitten toisessa aikatilassa, jossa ei päde lyhyys eikä pituus, sen sijaan jokin kolmas aste. Molemmat käyttäytyivät kuin rikoskumppanit yön ensimmäisen tunnin aikana, jona etupäässä syötiin ja juotiin eikä keskusteltu juuri mistään, saati kerrottu tarinoita. Ei ollut mitään luonnollisempaa kuin se, että tämän vieraan naisen rauhallisuudessa, hänen astuessaan esiin keittiön heiluriovesta ja liikkuessaan sinne tänne sikin sokin aseteltujen pöytien lomitse, oli jotakin tanssinomaista. Mutta se, että myös tämä mies, olipa hän sitten naisen edessä, sivulla tai takana, oli osa asetelmaa, kuuluen kaikkeen kuin olisi naisen tanssipartneri – eikä se ainoastaan vaikuttanut siltä – että nimenomaan tämä mies: se sai aikaan ihmetystä. Tosin he olivat pukeutuneet aivan eri tavoin; mies, (jos tämä sana nyt enää mitään tarkoittaa) ennemminkin läntisesti, ja nainen, hyvin vaikea sanoa, ehkä balkanilaisittain. Ja kuitenkin heidän vaatetuksensa nähtiin yhteensopivana. Muuan nainen ja tietty mies luonnollisesti toisiaan täydentäen: sitä meistä ei olisi kukaan uskonut juuri tästä miehestä. Ja vielä vähemmän olisimme uskoneet, että juuri tämä mies, sellaisena kuin hän nyt vaikutti, kykenisi tarjoamaan jollekulle naiselle kodin. Ja yksi jos toinenkin meistä epäili tätä kaikkea koko yön ajan.

Ja mitä oli tarjolla ruoaksi? Sillä vielä oli liian aikaista syödä pääsiäislammasta: Mitä muuta kuin Morava-joesta pyydystettyä monnia ja haukea, lisäksi erilaisia salaatteja, valmistettu pääasiassa kaalista, Kupus’sta, johon oli sekoitettu kirveliä, ja uunin avotulella paistettuja perunoita ja sitä ennen sylttyä, Piktija, valmistettuna lihasta ja villijäniksestä, oheen juuri paistettua rieskaa, minkä jälkeen Porodinin korkeilla takakukkuloilla laiduntavien lampaiden maidosta valmistettua juustoa, jonka päälle oli pirskoteltu montenegrolaista oliiviöljyä, joka, kiitos Euroopan, oli päässyt eroon juoksettuneen moottoriöljyn maustaan ja näin ollen, etiketin mukaisesti, öljy oli luokiteltu toscanissimoksi. Juomaksi oli eteläisen Morava-tasanteen viinejä, kuten Kruševac, Aleksinac ja ennen kaikkea Varvarin, jotka tosin vuosien kuluessa olivat jo siirtyneet burgundilaiseen, ala-itävaltalaiseen ja kalifornialaiseen omistukseen, mutta jotka kuitenkin olivat saaneet säilyttää alkuperäiset nimensä: Smaragdi, Rubiini, Onyx, Pakoputki, Kauppahalli, Melankolia, Sillanrypälemehu; jopa kauempana etelässä, etäällä Moravasta, aikaisemmin Kosovon alueella sijainneen Poljen alueella kasvatettu, yleisesti bordeaux-kypsäksi luokiteltu, viini kantoi edelleen nimeä Amselfeld. Rakijaa, sikäläistä muinaista snapsia ei ollut olemassa enää, ei ainakaan sillä nimellä: Sitä paitsi sinä yönä ei ollut tarkoituskaan juoda väkeviä.

Tiettynä hetkenä kutsujamme liittyi meidän seuraamme, tosin myös itse istuen yksin omassa pöydässään, syöden ilta-aterian kanssamme. Sen sijaan tämä vieras, luottamusta herättävän kaunis nainen pysytteli, muutoin melkein häviämässä olevan balkanilaisen tavan mukaan, laivan puolihämärässä keittiössä, lukuun ottamatta myöhemmin tapahtuvaa eleetöntä pöytien siivoamista. Keittiöoven pyöröikkunan lävitse saattoi meistä se, joka kohottautui ylös paikaltaan, nähdä, miten nainen, työnsä tehneenä, istui yhtä lailla mykkänä takan nurkassa hellan vieressä selkänojattomalla jakkaralla, eleettömänä, joskaan ei jäykkänä, kädet helmoissaan. Laivan isäntä oli noussut ylös heti ruokailumme jälkeen ja oli alkanut kävellä salongissa edes takaisin. Pöytien sekaisen sijoittelun vuoksi suoraan kävely oli lähes mahdotonta. ja niinpä hän liikkui tilassa kiemurrellen, aluksi epäsäännöllisesti, sitten säännöllisesti, lopulta toistuvasti edes takaisin, edes takaisin. Vaikutti siltä kuin hän ei haluaisi koskaan lopettaa tätä edestakaista kävelyään. Sitä paitsi hän oli avannut sitä ennen salongin ovia ja ikkunoita, ja pikku hiljaa meille muille tuli todella kylmä.

Myös sen jälkeen, kun isäntämme oli mielestään tuulettanut salonkia kylliksi, hän jatkoi loputonta kulkuaan – erona äskeiseen se, että nyt hän kulki takaperin, takaperin yläjuoksun suuntaan, takaperin kohti alajuoksua. Vaikutti siltä, että hän hyväksi lopuksi halusi istuutua – mutta häneltä olikin avautunut toinen kengän­nauha ja kun hän oli solminut sen, hän jatkoi jälleen kulkuaan takaperin edes ja takaisin, ikään kuin hänen olisi pakko tehdä niin. Ja kohta hän lähes jo istuutui – kun puun­kalikka takassa ei suinkaan räjähtänyt, vaan ollen yhä kostea yltyi rätisemään ja suhisemaan, synnyttäen ääniä, jotka muistuttivat vikinää ja sihinää. Ja sitten kolmannella kerralla hän ei ainoastaan istuutunut, vaan istui selkä suorana, käänsi päänsä kohti yöllistä horisonttia ja samalla kohti ryhmäämme ja veti syvään henkeä – ei sillä tavoin kuin jos jonkun kännykkä olisi juuri alkanut soida, saati jonkun vatsa kumia (miten sellaista voisikaan tapahtua sellaisen iltaruoan jälkeen), vaan sillä tavoin kuin aistisi hengityksen, hyvin hiljaisen, pelkkään kuunteluun keskittyneen hengityksen (voi olla, että juuri tämä tuli myös esteeksi?) – ja taas toisaalta: Katso edellä. Ilmeisesti laivan isäntä ei siis kuitenkaan ollut parantunut melu­herkkyydestään, olkoonkin että hän oli lopettanut jo kokonaan kirjoittamisen? Päinvastoin tuo tauti oli kuluneina aikoina jopa pahentunut hänessä ja esti häneltä, kuten aiemmin kirjojen kirjoittamisen, nyt puhumisen? Vähäisinkin, harmittamin ääni saattoi tunkeutua hänen korviinsa häiriöäänenä, sulkea hänen suunsa, tukkia hänen kurkkunsa, viedä häneltä puhehengityksen? Ja jopa tuo kyseinen ääni, josta kuka tahansa toinen olisi tunnistanut jotakin avointa, ystävällistä, lausujansa taholta avoimeksi tarkoitettua, epäitsekkään odotuksen kaltaista, alkujaankin sopusoinnussa olevaa, sulki isäntämme kohdalla hetkessä hengitystiehyet, muuttuen vieraaksi eliöksi hänen henkitorvessaan? Ja kuitenkin hänellä oli suhteellisen vahvat korvat, joissa oli sisäänpäin, samankeskisesti suuntautuneet, suojapoimuin vahvistetut kuulotiet, kuin luodut kuuntelemaan, oikeat kuuntelijat.

Se, mikä sitten lopulta sai ex-kirjailijan istuutumaan, puhumaan, kertomaan, oli tuona yön tuntina Moravalla syntyvä uhan tunne. Ennen kuin uhan tunne toteutui, oli hän, näin minusta tuntuu, kuitenkin kokenut häiritsevänä jopa meidän hengityksenpidättelystämme syntyneet äänet. Uhan tunne? Uhan hän saattoi ainoastaan kuvitella, vai oliko hän kenties nähnyt siitä joitakin enteitä, jotka eivät kuitenkaan olleet sellaisia? Enteitä? Vastarannalla kulkevalta Balkania halkovalta moottoritieltä välähteli selvästi valokiila jokilaakson halki joen tälle puolelle; valo, joka oli niin voimakas, että se tuskin olisi voinut olla lähtöisin kuorma-­autoista, jotka sitä paitsi (moottori­tiessä ei siinä kohtaa ollut mitään mutkaa) kaikki ajoivat suoraan eteenpäin? Ja täällä meidän puoleisella rannalla valon hetkellä, tämän puoleisen joenuoman puiden ja pensaiden välissä, erottui hahmo, naisen hahmo, joka näytti tähtäävän aseella jokilaivan suuntaan, tyhjin käsin, elekielellä, jotka välittivät laukauksen ääniä, useita peräkkäin, kuulumattomia? Kuviteltu uhka? Enteitä, jotka eivät olleetkaan niitä? Oli miten oli: Tämä, näin minusta vaikuttaa, sysäsi vihdoin entisen kirjailijan puhumaan; tämä tunne teki hänet puheliaaksi; tai antoi itse kertomuksen puhua. Oliko niityillä todellinen metsä­kauris, joka kuin vihoissaan ja samalla niin kärsivästi äänteli yössä? Entä pöllö, joka nyt kirkui, oliko se oikea pöllö? (Elettiin hyvin merkillistä aikaa, koska uskottiin, että niin monen ilmaisun yhteyteen piti liittää määre todellinen ja oikea.) Samanaikaisesti ex-kirjailijalta jäi kuulematta yksi jos toinen ääni, myös se paukahdus, joka syntyi, kun viereisessä keittiössä jotakin putosi lattialle; hankauksen ääni, kun yksi meistä työnsi tuolia, yhden jos toisenkin kuulijan yskähdys; yskä, jonka pystyivät aiheuttamaan vain balkanilaiset tupakanlehdet, vaikka ne oli kääritty jo kauan aikaa kaikkiin maailman tupakka­merkkeihin.

Se ei suinkaan ollut hän, joka aloitti yön yli kestävän, yhä uudelleen keskeytyvän, sitten toisella kohtaa jokea jatkettavan ja päivän koittaessa toisella joella – ei enää Moravalla – lopetettavan kertomuksen hänen niin kutsutusta kiertomatkastaan. Ensimmäiset lauseet tulivat, laivaisännän kehotuksesta, meistä eräältä, joka tuohon aikaan oli lähtenyt hänen kanssaan matkalle. Sano sinä. Aloita sinä. Alun löydyttyä ex-kirjailija itse yhtyi kertomukseen. Muutamien virkkeiden ajan nämä kaksi puhuivat yhteen ääneen, ainakin melkein. Jos eroavuuksia kerrotussa esiintyikin, niin harvemmin kertomuksen sisällössä, sen sijaan useimmiten tämän tai tuon sanan kohdalla. Tällaisten pienten vastakkaisuuksien kohdalla, joissa oli pääsääntöisesti kyse sivuseikoista, mitättömyyksistä, jotka eivät liittyneet mitenkään siihen eivätkä tähän, taistelua käytiin molemminpuolisen uppiniskaisuuden voimalla, mitä tuli kerrottuun sisältöön molempien osapuolten taholta; mitä taas tuli yksityisiin sanoihin laivan isännän puolelta, niin hänen auktoriteettiaan tässä suhteessa, vaikka hän olikin jo jättänyt ammattinsa, ei edelleenkään kukaan seurueessa epäillyt.

Jo ensimmäisen puhujan esittäessä johdattavat lauseensa ex-kirjailija näytti silloin tällöin tekevän muistiinpanoja, nähtävästi kulloinkin vain yksittäisiä sanoja. Ensimmäisen kerran pitkästä aikaa me muut näimme hänen, vastoin hänen periaatteitaan, ottavan esiin kynänsä ja kirjoittavan. Tämä tapahtui melkein vastoin ex-­kirjailijan tahtoa, joten heti kohta hän laittoi kirjoitusvälineensä pois. Niin, oliko se hänelle jopa noloa, että hänet nähtiin kirjoittavan?

Näin kului koko yö hänen kertoessaan kierto­matkansa eri etapeista tai pysähdyspaikoista: Hänen matkansa kulloisetkin seuralaisensa saivat häneltä merkin aloittaa, ja sitten hän? jatkoi kertomusta, kun seuralaiset olivat pohjustaneet alun. Välistä, yhden tai kahden kertomuksen vaiheen kohdalla, varsinkin niiden, jotka koskivat ex-kirjailijaa itseään, hän kehotti tuolloisia matkaseuralaisiaan kertomaan vuorollaan eteenpäin, niin että ne kaksi syntyvää erilaista ääntä, jos ne olisi kuultu jostakin kaukaisuudesta, olisivat antaneet mielikuvan ja näytteen kahdenkeskisestä keskustelusta, vuoro­puhelusta ja harmoniasta, joka sopi juuri tällaiseen jokiyöhön – joka kuitenkin, pääpuhujan sanallisen taikuruuden huomioon­ottaen, saattoi seuraavassa hetkessä muuttua hyökkääväksi, lähes kirkumiseksi, myös vihan värittämäksi: Kirkuiko ulkona laivankannella joku silloin täyttä kurkkua? Ammuttaisiinko siellä kohta ensimmäiset laukaukset? Kuinka saattoikaan senkaltaisen räksytyksen myötä kaikki ne hiljaiset äänet pyyhkiytyä pois niin yhtäkkisesti? (Kirkuna kesti tosin aina vain lyhyen hetken, joten sen etäisyyksistä kenties kuullut oletti, että hän olikin kuullut väärin – laivan kannella laivapapukaija lienee vain tolkuttanut?) Ja mitä muuta olisikaan voinut kantautua jonkun korviin laivan kaukaisuudesta? Tuulen johdosta yön aikana joenuoman reunustavista puista syntyvät vokaalit, ja kertojan laivalle mukanaan tuomat konsonantit, kuin vastauksena, kuin lisäyksenä niihin. Puiden vokaalit? Itse asiassa yhä uudelleen vain a – a – a...

Jotkut kiertomatkansa vaiheet tai luvut laivan isäntä kertoi ilman