Craic: - Kalervo Lahdenmäki Irlannissa

By Kimmo Matero

Kotimaa saa jälleen jäädä taakse, kun tanssimuusikko Kalervo
Lahdenmäki singotaan 80-luvun alkupuolella Irlannin vihreälle
saarelle, tällä kertaa ystävyyskuntatoimintaa käynnistämään.

Kalervo saa huomata, että on sitä kotiseutuhenkeä muuallakin:
Irlannin tasavaltalaisarmeijan avustajaksi päätyminen kiinnittää
viranomaistenkin huomion, ja terroriteot muuttavat mukavan
kulttuurimatkan luonteen tavallista jännittävämmäksi.

Muusikkona Kalervo tulee tällä kertaa tutustuneeksi Irlannin
perinteikkääseen kansanmusiikkiin. Mutta saako vanha
soittokaveri matkalla selville isänsä henkilöllisyyden?

"Craic" on Kalervo Lahdenmäen seikkailuista kertovan kirjasarjan toinen, itsenäinen osa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 17, 2020
• ISBN: 9789528031345

Kimmo Matero

Kimmo Matero on eri kulttuureihin ja musiikkiin intohimoisesti suhtautuva harrastaja, joka on halunnut tallentaa omien ulkomaanmatkojensa kokemuksia, yhdistämällä niitä ja maailmanhistorian tositapahtumia kuvitteellisen alter egonsa, Kalervo Lahdenmäen seikkailuiksi.

Book preview

"Craic (/kræk/ KRAK) or crack is a term for news, gossip, fun,

entertainment, and enjoyable conversation, particularly

prominent in Ireland. It is often used with the definite article –

the craic – as in the expression What's the craic? (meaning

How are you? or What's happening?). The word has an

unusual history; the Scots and English crack was borrowed into

Irish as craic in the mid-20th century and the Irish spelling was

then reborrowed into English. Under either spelling, the term

has great cultural currency and significance in Ireland."

(https://en.wikipedia.org/wiki/Craic)

Sisällysluettelo

Luku Yksi

Luku Kaksi

Luku Kolme

Luku Neljä

Luku Viisi

Luku Kuusi

Luku Seitsemän

Luku Kahdeksan

Luku Yhdeksän

Luku Kymmenen

Luku Yksitoista

Luku Kaksitoista

Luku Kolmetoista

Luku Neljätoista

Luku Viisitoista

Luku Kuusitoista

Luku Seitsemäntoista

Luku Kahdeksantoista

Luku Yhdeksäntoista

Luku Kaksikymmentä

Luku Kaksikymmentäyksi

Luku Kaksikymmentäkaksi

Luku Kaksikymmentäkolme

Luku Kaksikymmentäneljä

Luku Kaksikymmentäviisi

Luku Kaksikymmentäkuusi

Luku Kaksikymmentäseitsemän

Luku Kaksikymmentäkahdeksan

Luku Kaksikymmentäyhdeksän

Luku Kolmekymmentä

Luku Kolmekymmentäyksi

Luku Kolmekymmentäkaksi

Luku Kolmekymmentäkolme

Luku Kolmekymmentäkolme Ja Yksi Kolmasosa

YKSI

Ruislintu rääkyi korvissani. Raotin silmiäni. Missään ei näkynyt tähkäpäitä. Eikä liioin täysikuuta.

Annoin silmäluomen lerpahtaa takaisin lepoasentoon. En siis ollut Eino Leinon runossa, vaan huomattavasti mielikuvituksettomammin omassa sängyssäni. Eipä siinä mitään, en oikein runoista pitänytkään. Vänrikki Stoolia olin pakon edessä suostunut yläasteen juhlassa kaksi säkeistöä lausumaan, mutta siihen runourani oli päättynytkin.

Seuraavaksi digitaaliseksi rihkamakaupassa mainostettu rannekelloni alkoi piipittää siihen korealaisessa tehtaassa ohjelmoitua melodiaa. Kellon sointi oli sen verran ärsyttävä, että oli pakko nousta katkaisemaan keskieurooppalaisen säveltäjäneron orkesteriteoksesta redusoitu yksiääninen uikutus alkuunsa. Mutta sehän se kai oli herätyskellon tehtäväkin.

Vilkaisin kellon edistyksellistä kvartsikidenäyttöä. 5:35, kuten pitikin. Alkusyksyn yksi toisensa jälkeen pimeämmät aamut saivat hetken vain tuntumaan aikaisemmalta kuin se olikaan.

Keittiön pöydällä palkkapäivää odottavat laskut vetivät minut ylös sängystä ja kahvinkeittimen ääreen. Mukillinen vettä säiliöön, kaksi mitallista Juhla-Mokkaa suodattimeen ja perkolaattori porisemaan. Paulig teki merkkivuotensa kunniaksi juhlamokan, olisi työkaverini Late tässä vaiheessa todennut. Ensimmäisillä työpaikan kahvitauoilla lohkaisu oli naurattanut, mutta kesän edetessä sekä se, että lukemattomat vastaavat, olivat menettäneet uutuudenviehätyksensä. Huomasin alkaneeni keittää aamukahvit kotonani, ennen lajittelukeskukselle lähtöä. Joku aamu veisin sinne vielä Costa Ricaa. Katsottaisiin, millainen juttu siitä lohkeaisi. Toisaalta, sitten joutuisin myös itse juomaan sitä. Hylkäsin suunnitelman saman tien, koska tarinassa ei olisi voittajia.

Edellisen vuokralaisen keittiön ikkunaan asentama elohopeamittari näytti vain kuutta lämpöastetta. Puin Hard Rock Café Dublin -logolla varustetun T-paidan ylle Michiganin yliopistoa mainostavan pitkähihaisen. Sitten kiskoin mikkeliläisen urheiluseuran verryttelytakin edellisten päälle. Mietin, että vain yhdessä näiden logojen mainostamista paikoista olin oikeasti käynyt. Mutta eipä nyt oltukaan matkailunedistämiskeskuksen asialla, vaan valmistautumassa päivän palkkatöihin. Jonain päivänä kerrospukeutuminen olisi varmaan trendikästäkin, mutta omassa arjessani sen lähtökohta oli puhtaasti käytännöllinen. Vaikka töissä tulisi kierroksen edetessä lämmin, alkumatkastakaan ei olisi mukava palella.

Eipä silti, pidin kyllä alkusyksystä. Maiseman syvistä värisävyistä, jotka kielivät kohta alkavasta ruskasta. Jakelukierroksen sai tehdä aivan rauhassa, ei ollut loma- tai humalaisia tiellä. Eikä ollut enää hyttysiäkään, mutta ei toisaalta vielä luntakaan liukastamassa asfalttia. Reittiä saattoi askeltaa väliin juostenkin. Ja kun ilma oli raikas, ajatuskin juoksi jotenkin paremmin. Ei tarvinnut pelätä, että Seppäläisen Laura saisi Lappalaisen Seurat.

Ajattelin, että siinä oli varmaan verenkierrollakin enemmän töitä, kun hiukan palelsi; eiköhän se pumpannut ajatuksiakin aivoihin ripeämmin? En tiennyt varmaksi, mutta sen tiesin, että Sirpa ei syksyistä tykännyt. Jää sitten tänne palelemaan, se oli huutanut ovelta. Mutta eivätpä ne syksyt varmaan Kouvolassa sen kummempia olleet.

KAKSI

Lehtien lajittelu oli aika suoraviivaista puuhaa, mutta kirjeiden ja postikorttien kanssa sai olla tarkempi. Kirjoittivat osoitteet niin epäselvällä käsialalla nykyään. Meni ällät ja iit helposti sekaisin kuin entisellä ylioppilaalla. Etenkin, kun olin muualta paikkakunnalle muuttanut, enkä voinut katujen nimien arvaamisessa pohjautua kokemusperäiseen historiatietoon.

Postiljooniksi pestautuminen oli ollut Sirpan idea. Seurustelun alkuhuuman saatua seurakseen ripauksen realismia olimme todenneet, että minun muuttoni Sirpan nurkkiin olisi kätevä ratkaisu moneen käytännön ongelmaan. Työpaikkakin oli tullut vastaan enteellisesti Sirpan postilaatikosta löytyneen ilmoituksen muodossa. Ja olihan posteljoiminen myös jopa koiranulkoilutusta kattavampi tapa tutustua uuteen kotiseutuun. Oppi nopeasti, millaista väkeä Haka-yhtymän vastikään 70-luvulla rakennuttamissa vuokrakerrostaloissa ramppasi ja mihin vuorokauden aikaan. Kenellä 40-luvulla rakennetuissa, mansardikattoisissa puutaloissa asuvista perheistä oli koiria ja kuka hemmetti niistä piti ne irrallaan. Minkävärisillä tiilillä vuoratussa suunnikkaassa kukakin kunnanviskaali asui, ja kuka sellaista vasta rakensi.

Sujautin jälleen yhden kirjeen lokerikkoon ja otin seuraavan käteeni. C6-kokoinen, valkoinen. Kahdesta nurkasta rypistynyt peruskuori. Postileima painettuna hiukan vinoon torneja vilisevän postimerkin päälle. Leiman takia jäi epäselväksi, oliko kuvassa Puijo vai Näsinneula. Varmistin pari kertaa, että olin tulkinnut vastaanottajan osoitteen oikein, ja asetin kuoren lokerikkoon, jonka yläpuolella luki Pihlajatie.

Pinnistelin takaisin työrytmiin. Ensin kirjeet ja kortit aakkosjärjestyksen mukaisiin lokerikkoihin, sitten aikakaus- ja sanomalehdet. Yllättävän monta miestenlehteä, ottaen huomioon, että kukaan ei niitä myöntänyt lukevansa. Suomen Kuvalehdet paikkakunnan älyköille, äidinkielen lehtori Luttiselle ja Lions Clubin Kekäläiselle. Monta Maaseudun tulevaisuutta siihen ilmeisesti vielä uskoville. Hevoshulluja nuorisolle - hulluista lehmistähän ei tuolloin tiedetty vielä mitään. Sirpan vanhemmille Valitut Palat. Pari valittua sanaa olisin heidän tyttärestäänkin voinut sanoa, mutta itseäni vastaan sekin olisi kuitenkin kääntynyt.

Kun jakelualueeni alkuosan paperituotekavalkadi oli järjestelty lokerikoista postilaukkuun, pääsin lähtemään 11 kilometrin kierrokselleni. Helkama Jääkärin siviiliversio nitkahteli alkumatkasta lastin alla, mutta norjeni kuorman kevetessä. Pyörä oli suunniteltu metalliseksi suomenhevoseksi: säätiloista, maastonmuodoista ja lähes lastin koosta riippumatta se paineli vankkumattomasti tehtävässään eteenpäin. Polkea sai tasapuolisesti sekä yläettä alamäet.

Late ei voinut käsittää innokkuuttani pyöräilyyn. Itse hän tuprutteli lenkkinsä läpi 70-luvun puolella hankkimallaan pappa-Tunturilla. Sellaisella uudemman mallisella, jonka kulmikas bensatankki sopi keskustaan nousseiden Osuus- ja T-kaupan kenkälaatikoidenkin muotokieleen. Siniharmaa savu kertoi hänen mukaansa kuntalaisille kätevästi, missä postinkantaja kulloinkin kierteli.

Postinkantajan työ oli intensivistä, mutta toisaalta myös ajankäytöllisesti tehostettua. Neljän tunnin päästä päivän urakka oli valmis. Taittelin Pihlajatien muun postin joukosta erilleen ottamani kirjeen taskuuni.

- Mitäs Kalervo, lenkillekö sitten? kuului Laten tupakan kellastuttamien hampaiden välistä kähisty kysymys takaani.

- Niin kuin et tietäisi. Lähde sinä vain Matkahuollon baariin etsimään kadonnutta kilpailukykyäsi.

- Säkään mikään maratonin euroopanmestari ole, tuhahti Late, nosti housujaan ja lähti sätkää käärien tallustamaan linjaautoasemalle päin.

Late oli tietenkin oikeassa. Aiempaan viikonloppumuusikon elämääni kuntoilu ei ollut juuri kuulunut, eikä edellisvuonna lehahtanut lempi ollut jättänyt vapaa-ajan ongelmia, vaikka oli saanut minut muuttamaan aktiiviselta pääkaupunkiseudulta naisen perässä passiivis-rauhalliseen hämäläiseen taajamaan. Mutta siitä saakka, kun Sirpa elokuun alussa lähti, olin käynyt juoksemassa metsässä lähes päivittäin. Puolen tunnin, tunnin, jopa puolentoista tunnin lenkkejä. Ropisevassa rankkasateessa, puiden siluettien siivilöimässä sumussa, ahdistavassa auringonpaisteessa. Useimmiten suoraan töiden jälkeen, ettei tarvinnut heti mennä tyhjään kotiin Pihlajatielle. Metsäterapiassa ei sitä paitsi tarvinnut kuunnella viimeistä sanaani toistelevia, tuntiveloitteisia empaatikkoja, eikä se maksanut juuri lenkkitossuja enempää.

Olin päättänyt näyttää Sirpalle, että hänen lähtönsä ei minua liikuttaisi, vaikka nimenomaan liikkumaanhan se minut oli pistänyt. Halusin myös todistaa pomolleni, että hyväkuntoinen postinkantaja Lahdenmäki olisi Latea luotettavampi resurssi. Muuttotappiokunnassa postin määräkin oli alamäessä, ja leikkaukset alkoivat olla puheenaihe muuallakin kuin sairaalassa. Vaihtoehtoisia työpaikkojakaan ei liiemmin ollut näkyvillä.

Ei siis tavallaan ollut ihme, että Sirpa päätti lähteä kaupunkiin. Tulevaisuudennäkymät eivät kovin kummoiset olleet, ja nuoren parin yhteiseloon oli muutenkin alkanut ilmestyä pilviä taivaalle, rattaisiin kapuloita ja mitä näitä metaforia nyt olikaan. Mutta että yhtäkkiä, kiihkeän kevään jälkeen. Vaikken mitään ollut sanonut. Late oli sitä mieltä, että ehkä juuri siksi, mutta kuka noita tenuneniä kuuntelee. Pari jaksoa oli Uma Aaltosta radiosta kuunnellut ja nyt oli olevinaan niin pariterapeuttia. Onneksi teillä ei ollut lapsia, möläytti vielä perään. No, niinhän sitä kai sanotaan, että lasten ja humalaisten suusta kuulet totuuden. Kurjempaahan se olisi ollut, kun olisi vielä pitänyt selittää lapselle asiaa, jota ei itsekään ymmärtänyt. Olisi ollut samassa tilanteessa kuin tyypillinen fysiikan opettajan sijainen koulussa.

Alkuun oli tuntunut kummalliselta tulla töistä kotiin ja lämmittää se Forssan maksalaatikko vain yhdelle, mutta aika nopeasti siihen oli tottunut. Tiskiäkin tuli vähemmän. Paitoja ei tarvinnut enää ennen päälle pistämistä silittää. Ja tilaa kämpässä oli enemmän, kun Sirpa oli yhden viikonlopun aikana tyhjentänyt omat vaatekaappinsa ja pakannut pois Arabian astiastonsa. Nyt mahtui polkupyörääkin korjaamaan kätevästi olohuoneessa. Ketjuöljy nyt saattoi silloin tällöin roiskua, mutta eipä ollut ketään huomauttelemassa asiasta.

Kävin juoksemassa lenkkini, venyttelin ja palasin postin henkilöstötiloihin ottamaan suihkun. Jälkihien hellitettyä kaivoin torniaiheisella postimerkillä varustetun kirjekuoren takkini taskusta. Varmistin vielä, että kuoressa oli oma nimeni ja repäisin sen pitkän sivun sormellani auki. Suoristin kolmeen osaan taitetun kirjepaperin eteeni.

Moro. Mutsi kuoli. Löysin sen himasta yhen valokuvan. Mä luulen, että mun faija ei sittenkään ollut mun faija. Pitäs lähtee Irlantiin ottamaan asiasta selvää, mutta sähän tiedät mun kielipään. Lähetkö mukaan? Soittele.

Alla oli Helsingin verkkoryhmän puhelinnumero ja lähettäjän nimi. Rane. Takavuosien tanssiorkesterimme peruspessimistinen basistimme, jonka kanssa olimme kaksistaan palanneet erikoiselta keikkakiertueelta Meksikosta, kun muut soittajat olivat jääneet matkalle. Ranen kanssa olimme palattuamme kätelleet kaiken