Rue Morguen murhat ja muita kertomuksia

By Edgar Allan Poe

Huikeita jännitysnovelleja mestarilliselta tarinankertojalta.Kun Quartier S. Rochin asukkaat kuulevat epätoivoisia huutoja madame L'Espanayen ja hänen tyttärensä mademoiselle Camille L'Espanayen kodista, ihmiset ryntäävät apuun. Ovi on kuitenkin lukittu sisältä, ja sisälle murtautuminen ei käy hetkessä. Kukaan ei ole osannut valmistautua siihen, mitä kauheuksia asunnon sisältä löytyy... Mutta missä on murhaaja? Ja kuka lukitsi oven sisäpuolelta?Rue Morguen murhat ja muita kertomuksia on kauhuklassikko vailla vertaa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 26, 2022
• ISBN: 9788728405574

Edgar Allan Poe

New York Times bestselling author Dan Ariely is the James B. Duke Professor of Behavioral Economics at Duke University, with appointments at the Fuqua School of Business, the Center for Cognitive Neuroscience, and the Department of Economics. He has also held a visiting professorship at MIT’s Media Lab. He has appeared on CNN and CNBC, and is a regular commentator on National Public Radio’s Marketplace. He lives in Durham, North Carolina, with his wife and two children.

Book preview

Rue Morguen murhat ja muita kertomuksia

Translated by Paavo Lehtonen

Original title: The Murders in the Rue Morgue and Other Stories

Original language: English

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1841, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728405574

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

EDGAR ALLAN POE

Edgar Allan Poe (1809—1849) tunnustetaan yleisesti nykyaikaisen salapoliisikirjallisuuden perustajaksi. Vuosina 1840—45 hän kirjoitti viisi novellia jotka ovat luoneet pohjan sittemmin muusta kirjallisuudesta erilliseksi lajiksi, genreksi, haarautuneelle salapoliisikirjallisuudelle. Kolmessa näistä novelleista — »Rue Morguen murhat», »Marie. Rogêtin arvoitus» ja »Varastettu kirje» — hän kuvasi useimpien myöhempien kirjallisten salapoliisien esikuvaksi muodostuneen C. Auguste Dupinin tutkimuksia. Aiheeltaan näihin liittyvät läheisesti novellit »’Sinä olet se mies’» sekä »Kultakuoriainen» (joka on julkaistu suomeksi SAPO-sarjan teoksessa Korppi ja kultakuoriainen).

Poe oli kiistämättä aikansa merkittävimpiä amerikkalaisia kirjailijoita, runoilija, novellisti, esseisti ja kriitikko. Hän ei itse arvannut panneensa alulle uutta kirjallisuudenlajia eikä osannut erityisemmin arvostaa salapoliisinovellejaan, joita hän sanoi »päättelykertomuksiksi» (tales of ratiocination). »En väitä että ne eivät olisi kekseliäitä», hän kirjoitti eräässä kirjeessä, »mutta ihmisten mielestä ne ovat kekseliäämpiä kuin todellisuudessa ovatkaan — niissä käytetyn menetelmän ja menetelmän vaikutelman vuoksi.» Novellikirjailijana Poe oli erikoistunut romanttiseen kauhutarinaan, joka monessa mielessä on salapoliisitarinan vastakohta; tosin näillä lajeilla on yhteisiäkin piirteitä. Poen aikana kuolema ei ollut vielä tabu samalla tavoin kuin se on ollut meidän vuosisadallamme, aihe jonka avoin ja seikkaperäinen käsittely loukkaa käsityksiämme ns. hyvistä tavoista: viime vuosisadan kirjallisuudessa siitä on loputtomiin esimerkkejä, tavanomaisista kuolinvuodekohtauksista meidän mielestämme usein pöyristyttävän hekumoivilta tuntuviin väkivaltaisen kuoleman kuvauksiin. Poen kauhutarinoiden aiheena on usein juuri väkivaltainen kuolema, ja niissä hän käsittelee sitä yleensä tunnepohjaisen subjektiiviseen sävyyn, yliluonnollisia ja painajaismaisia aineksia korostaen, väkeviä groteskisti tihentyneitä tunnelmia luoden. Käsityksen tällaisesta suhtautumisesta kuolemaan saa monista teoksen Korppi ja kultakuoriainen novelleista; samaan suuntaan viittaavat myös tähän valikoimaan liitetyt novellit »Kielivä sydän» ja »Perverssiyden paholainen», jotka ovat — paljon muun ohella — lähinnä psykopatologisia tutkielmia murhaajan pakkomielteistä, rationaalisesti käsittämättömien tunteiden ja kuvitelmien hallitsemasta maailmasta. Kauhuromanttisia aiheita on myös novellissa »’Sinä olet se mies’».

On jotenkin tyypillistä Poen kaksijakoiselle persoonallisuudelle — ja samalla koko romantiikan kaksijakoiselle ajatusmaailmalle — että hän saattoi käsitellä samaa aihetta, kuolemaa, myös toiselta kannalta, viileän älyllisesti eritellen, liki tieteellisen kliiniseen ja objektiiviseen sävyyn. Hänen salapoliisinovelleissaan yliluonnolliset ainekset ja ratkaisut ovat ehdottomasti pois suljettuja. »Tuskin kumpikaan meistä uskoo yliluonnollisiin ilmiöihin», Dupin sanoo ystävälleen. »Henkiolennot eivät surmanneet madame ja mademoiselle l’Espanayeta. Surmantyön tekijät olivat aineellisia ja pakenivat paikalta luonnollisella tavalla.» Sama periaate tunnustetaan yleisesti myös nykyaikaisessa salapoliisiromaanissa; Ronald Knox meni aikoinaan jopa niin pitkälle että ei hyväksynyt salapoliisiromaaniin edes yhtä ainoaa kiinalaista, koska kiinalaiset ovat salaperäisiä ja länsimaiselle järjelle usein käsittämättömiä. Jos tapahtumat eivät ole yliluonnollisia, ne on pystyttävä selittämään puhtaasti rationaalisin keinoin, älyllisen erittelyn ja loogisen päättelyn avulla. Dupin puhuu itse usein logiikasta, päättelystä, premisseistä ja todennäköisyydestä selittäessään tutkimusmenetelmiään. Samanlaisia »tieteellisiä» menetelmiä ovat sittemmin käyttäneet useimmat suuret klassiset salapoliisit, Sherlock Holmes, isä Brown, Hercule Poirot, lordi Peter Wimsey, Philo Vance …

Mitä tällainen premmissien — johtolankojen — pohjalta tapahtuva looginen päättely sitten oikeastaan on? Yksinkertaisen ja tässä yhteydessä varsin sopivan selityksen tarjoaa Thackerayn sepittämä pikku juttu, jota on siteerattu eräässä logiikan oppikirjassakin esimerkkinä loogisesta päättelystä: »Eräs elämää kokenut abbé, joka istui keskustelemassa muutamien läheisten ystävien kanssa, sattui sanomaan: ’Pappi kuulee toisinaan merkillisiä asioita. Voitteko kuvitella, hyvät ystävät, ensimmäisella rippilapsellani oli omallatunnollaan murha.’ Tuskin hän oli tämän lausunut, kun paikkakunnan ylhäisin aatelismies tuli huoneeseen ja sisään astuessaan huudahti: ’Oletteko tekin täällä, rakas abbé? Tiedättekö; hyvät ystävät, että olin abbén ensimmäinen rippilapsi?’» Näin yksinkertaisella tavalla salapoliisikirjallisuudessa ei tietenkään murhaa selvitetä, mutta menetelmä on periaatteessa sama, tunnettujen tosiseikkojen pohjalta tehtävä looginen päättely.

Murha ja sen selvittäminen eivät suinkaan olleet ennen Poeta täysin uusia aiheita anglosaksisessa kirjallisuudessa — niitähän käsitteli osin jo Shakespearekin Hamletissa. Teos jossa selvästi oli jo nykyaikaista salapoliisiromaania ennakoivia piirteitä oli englantilaisen William Godwinin Caleb Williams vuodelta 1794; romaani oli kuitenkin otteeltaan lähinnä moraalinen, yhteiskuntakriittinen tutkielma lain ja sen käytön epäoikeudenmukaisuudesta, ja lopussa murhaaja sai ansaitsemansa rangaistuksen. Poen salapoliisinovelleissa oli uutta se että ne ovat tietyssä mielessä ikään kuin keskeneräisiä: ne eivät noudata kaavaa »rikos ja rangaistus»,jota oikeustajumme tuntuu vaativan. Tärkeintä niissä on se miten rikoksen ongelma ratkaistaan, ei se että rikollinen saa rangaistuksen. Tällaisina Poen salapoliisinovellit — toisin kuin esim. »Kielivä sydän» ja »Perverssiyden paholainen» — ovat otteeltaan ja sävyltään lähinnä älyllisiä ja eritteleviä, objektiivisuuteen pyrkiviä. D. H. Lawrence onkin oivaltavassa Poe-esseessään sanonut: »’Rue Morguen murhat’ ja ’Kultakuoriainen’ ovat mekaanisia tarinoita joissa kiinnostavaa on syyn ja seurauksen monisäikeisen ketjun päätökseen saattaminen. Ne ovat tutkielmia psykologisista suhteista, ja niiden kiinnostavuus on pikemmin tieteellistä kuin kirjallista.» Lawrence tuntuu osuneen aivan oikeaan.

Samaten voisi väittää että Poen salapoliisinovellit eivät tarkastele rikosta, murhaa tai syyllisyyttä eettisenä tai moraalisena ongelmana, jonka lukija saattaisi kokea omakohtaisesti järkyttävänä, pöyristyttävänä, surullisena, säälittävänä — näinhän me todellisuudessa suhtaudumme kuolemaan, murhaan ja murhaajaan. Salapoliisikirjallisuus ei operoi tunnepohjaisilla adjektiiveilla, ei vetoa lukijan moraalisen kauhistuksen tai säälin tunteisiin. Nämä tunteet korvaa uteliaisuus, halu päästä selville totuudesta: mitä todella tapahtui, kuka on syyllinen? Poe teki aiheesta lähes puhtaasti älyllisen ongelman, joka ei vaadi lukijalta moraalisia kannanottoja. Kuolema ja murha muodostuvat näin ollen abstraktioiksi, joita voi tarkastella viileän etäisesti kuin šakkitehtävää tai matemaattista ongelmaa. Tällä tavoin abstraktille tasolle siirrettynä kuolema ei enää ole tabu. Poen viitoittamia jälkiä seuraava anglosaksinen salapoliisikirjallisuus on tässä mielessä — aiheen perimmäisestä karmeudesta huolimatta — täysin »hyväksyttävää», salonkikelpoista, ja etenkin anglosaksisissa maissa saattaa jonkun kelpo kirkkoherran yöpöydällä hyvinkin teologisen tutkimuksen vierellä olla iltalukemisena nokkelia, vaikkakin pöyristyttäviä murhia vilisevä salapoliisiromaani.

C. Auguste Dupin edustaa paljolti Poen ihannoitua omaakuvaa. Hän on outo yhdistelmä toisaalta ankaran loogista, yli-inhimillisen älykästä tutkijaa, tarkkaa havainnoitsijaa ja pedanttista saivartelijaa ja toisaalta maailmasta eristäytyvää, haaveiluun antautuvaa ja intuitioonsa luottavaa romanttista taiteilijaa; Poen tavoin hänkin uskoo älyn ylivertaiseen voimaan. Kiintoisaa on se että novellissa »Varastettu kirje» Dupin esittää pätevästä rikollisesta jotakuinkin samanlaisen näkemyksen: tämän pitää olla yhdistelmä runoilijaa ja matemaatikkoa. Kun vielä ottaa huomioon Dupinin ystävän kaavailut tämän persoonallisuuden kaksijakoisuudesta, ei ehkä ole mahdottoman kaukana ajatus että Poella — kuten suurelta osin muussakin salapoliisikirjallisuudessa — rikoksen tekijä ja sen selvittäjä ovat ikään kuin saman kahtia jakautuneen persoonallisuuden vastakkaisia, toisiaan täydentäviä ääripuolia: rajana ja yhtymäkohtana näiden välissä on itse rikollinen teko, useimmiten murha, jonka toinen puoli yrittää salata ja toinen selvittää. Ratkaisu riippuu siitä pystyykö salapoliisi eläytymään rikoksen tekijän ajatusmaailmaan, samastumaan häneen, yhdistämään vastapuolet tekoa eritellessään ja uudelleen kootessaan. Itse rikos ja siihen liittyvä rangaistus jäävät salapoliisikirjallisuuden abstraktissa, myöhemmin paljolti rituaalimaiseksi kaavoittuneessa maailmassa sivuun moraalisia ja eettisiä kannanottoja vaativina tapahtumina; rikos on läsnä vain analyysin ja synteesin kautta tapahtuvana älyllisenä rekonstruktiona. Tällaisena salapoliisikirjallisuuden perusasetelma vastaa tarkkaan romantiikan ihmiskäsitystä, jossa tuhoava ja luova puoli esiintyvät paradoksaalilla tavalla toistensa rinnalla ja toisiaan täydentäen.

Novellissa »Perverssiyden paholainen» tämä vastakohta-asetelma ei ole eriytynyt henkilötasolla, mutta ilmenee kuitenkin päähenkilön tunnustusten rakenteessa: yleispätevyyteen pyrkivä tieteellinen esitys (oli se sitten miten epätieteellinen tahansa) saa väistyä loppupuolella esiin tunkevan kertojan subjektiivisten näkemysten ja kerronnallisemman esityksen tieltä. Teokseen Korppi ja kultakuoriainen sisältyvässä novellissa »William Wilson» vastakkaisuus ilmenee taas äärimmilleen eriytyneenä nimihenkilön ja hänen kaksoisolentonsa toisiaan tuhoavissa hahmoissa. Samansuuntaisia ajatuksia esitti, tosin Poesta ilmeisesti täysin riippumatta, Charles Dickens parikymmentä vuotta myöhemmin erästä todellista murhatapausta käsittelevässä lehtiartikkelissa sanoessaan että murhaaja tuntuu hautoneen mielessään »kahta eri juonta, joista toinen oli suunnattu uhria vastaan ja toinen häntä itseään vastaan, toisen päämäärä oli suorittaa murha ja toisen paljastaa murhaaja»; tämän näkemyksen varaan rakentuu Dickensin Edwin Droodin arvoitus (1870), joka on ensimmäisiä englantilaisia salapoliisiromaaneja.

Dupin oli tutkijana tyypillinen nojatuolisalapoliisi, joka selvitti ongelmat suurelta osin asunnossaan piippua tuprutellen ja loogisia päätelmiä tehden. Hän oli myös lajin ensimmäinen suuri eksentrikko salapoliisipersoonallisuuksien pitkässä saatossa, asenteiltaan aristokraattinen ja pöyhkeän ylimielinen. Hänen suoranaisia jälkeläisiään ovat mm. Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes, Agatha Christien Hercule Poirot, Dorothy Sayersin lordi Peter Wimsey, John Dickson Carrin Gideon Fell ja sir Henry Merrivale, S. S. Van Dinen Philo Vance, Rex Stoutin Nero Wolfe, joilla kaikilla on tavallisuudesta poikkeavia harrastuksia, oli kyse sitten kokaiinin käytöstä, harvinaisten ensipainosten keräilystä tai orkideain kasvatuksesta. Dupinin suhde poliisiin, lain ja järjestyksen viralliseen valvojaan, oli ylimielisen vähättelevä, ja tämä asenne on paljolti periytynyt myös hänen seuraajiinsa; salapoliisi — kuten rikollinenkin — toimii tavallaan lain ulkopuolella. Dupinin apurina toimiva nimettömäksi jäävä kertoja on taas saanut seuraajikseen melkoisen joukon keskinkertaisella älyllään ja naiiviudellaan suuren neron loistetta korostavia avustajia ja kronikoitsijoita: Sherlock Holmesin tohtori Watsonin, Hercule Poirotin luutnantti Hastingsin, lordi Peter Wimseyn Bunterin, Nero Wolfen Archie Goodwinin …

Salapoliisiromaanin maailmansotien väliin osuneen kulta-ajan keskeisiä älyllisiä ongelmia oli ns. lukitun huoneen arvoitus, fiktiivisen ajattelun looginen paradoksi: murha huoneessa joka on sisältä käsin lukittu ja johon murhaajalla ei kaiken järjen mukaan ole ollut pääsyä. Tämän haasteen barissa ovat askaroineet lukuisat salapoliisikirjailijat, joista nimekkäin lienee John Dickson Čarr. Kaikkien näiden lukitun huoneen arvoitusten takana on tietenkin Poen »Rue Morguen murhat». »Marie Rogêtin arvoitus» olisi taas voinut luoda pohjan vähän harrastetulle dokumentaariselle salapoliisikirjallisuudelle. Novellia kirjoittaessaan Poella oli mielessä New Yorkissa vuonna 1841 murhatun Mary Cecilia Rogersin yleisöä suuresti kuohuttanut tapaus, ja siinä käytetyt lukuisat sanomalehtiotteet ovat melko tarkkaan peräisin Mary Rogersin murhaa käsitelleiden newyorkilaislehtien kirjoituksista. Poe antoi itse myöhemmin ymmärtää että New Yorkin poliisi todella selvitti murhan hänen novellissa esittämiensä vihjeiden perusteella; todellisuudessa tapaus jäi kuitenkin selvittämättä, ja Mary Rogersin otaksutaan kuolleen epäonnistuneeseen aborttiyritykseen. »Varastettua kirjettä» Poe piti itse parhaana »päättelykertomuksenaan», ja sitä se epäilemättä onkin. Monet kriitikot ovat kuitenkin huomauttaneet yhdestä siinä esiintyvästä karkeasta virheestä: Dupin ei olisi mitenkään voinut nähdä samaan aikaan kirjeen osoitepuolen kirjoitusta ja selkäpuolen mustaa sinettiä.

Hieman toisenlaista tutkimusmenetelmää edustaa novelli »’Sinä olet se mies’». (Novellin nimi on muuten lainaus Vanhasta testamentista, toisesta Samuelin kirjasta; siinä kerrotaan kahdesta samassa kaupungissa asuvasta miehestä, joista toinen oli köyhä ja toinen rikas, samaan tapaan kuin Poen novellissa.) Tässä novellissa nimetön tutkija ei tyydy tekemään loogisia päätelmiä nojatuolissa istuen, vaan turvautuu toiminnallisempiin menetelmiin, joten häntä voidaan pitää esim. Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin yksityisetsivien varhaisena prototyyppinä. Erikoisuutena voi mainita että novellissa käytetään ensimmäisen kerran ballistisia tutkimusmenetelmiä rikosta selvitettäessä. Nykylukijasta ehkä hieman karmean tuntuinen loppuratkaisu toisuu sekin monissa myöhemmissä salapoliisiromaaneissa, mm. Edgar Wallacen teoksissa The Terror ja The Black Abbot.

Poe oli salapoliisikirjailijana parikymmentä vuotta muita lajin ensiyrittäjiä edellä. Englantilainen salapoliisiromaani alkoi muotoutua vasta 1860-luvulla Wilkie Collinsin, Sheridan Le Fanun ja Charles Dickensin toimesta. Heidän teoksissaan on salapoliisiaineksen ohella kuitenkin paljon muita aineksia, ja vasta vuosisadan loppupuolella salapoliisiromaani eriytyi Arthur Conan Doylen ja monien hänen aikalaistensa ansiosta erilliseksi kirjallisuudenlajiksi, joka melko tarkkaan noudatti Poen viidessä novellissaan kiteyttämää kaavaa. Klassinen salapoliisiromaani säilyi Englannissa perusolemukseltaan tällaisena aina 1930-luvun lopulle, jolloin siihen alkoi vähitellen tulla uusia piirteitä, selvemmin psykologista, moraalista, jopa yhteiskuntakriittistä ainesta; Yhdysvalloissa Hammett ja Chandler irtaantuivat jo aikaisemmin Poen perinteestä ja kehittivät salapoliisiromaanista uudentyyppisen, meidän aikamme käsityksiä ehkä paremmin vastaavan rikosromaanin.

Paavo Lehtonen

KIELIVÄ SYDÄN

Totta, on aivan totta että olin ollut hyvin hermostunut, hirvittävän hermostunut, ja olen vieläkin, mutta miksi yrität väittää että olen hullu? Sairaus oli terävöittänyt aistini, ei tuhonnut niitä, ei tylsistänyt niitä. Etenkin kuuloaistini oli tarkka. Kuulin kaiken mitä tapahtui taivaassa ja maan päällä. Kuulin monia ääniä myös helvetistä. Miten minä siis voisin olla hullu? Kuuntele ja tarkkaa miten terveesti, miten tyynesti minä pystyn kertomaan koko tarinan.

En osaa sanoa miten ajatus alkujaan juolahti mieleeni, mutta kun se kerran oli syntynyt, se vainosi minua yötä päivää. Minulla ei ollut tekoon mitään aihetta. En tuntenut minkäänlaista kiihkoa. Minä rakastin ukkoa. Hän ei ollut tehnyt minulle vääryyttä. En himoinnut hänen kultaansa. Syynä oli kaiketi hänen silmänsä, niin, niin se oli! Hänellä