Kaaren kertomus: Viimeinen osa

By Inna Airola

Tässä minun on hyvä olla
vieressäsi viimeinkin


Valatun velhon kartanossa Kaare Vilgarrinpoika on vihdoin löytänyt paikkansa. Suhde Ásevaine Argerintyttäreen ei kuitenkaan ole virallinen eikä laillinen, sillä nainen on vierasverinen, väärän ikäinen - ja sukuunsa sidottu.


Vapautusrahoja varten Kaare alkaa selvittää, mitä salaisuuksia Herja Hildirin vasarakoru todella kätkee, ja se johdattaa nuorukaisen yhä kauemmaksi menneisyyteen, muinaisiin aikoihin ja taikoihin, joita ei pitäisi olla.


Matka on tuonut Kaaren kauas Kaakkoismaasta, mutta edessä on vielä viimeinen taipale taivaidenvalojen alla.


Historiallista fantasiaa romantiikkaa unohtamatta. Kauniista kielestä kiitetyn Kaaren kertomuksen maailma on saanut innoituksensa Suomen, Pohjolan ja Venäjän historiasta ja mytologiasta.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jul 26, 2019
• ISBN: 9789528013228

Inna Airola

Inna Airola on kotoisin kuusimetsästä ja asuu kaukana pääkaupunkiseudulta katsottuna. Hän on koulutukseltaan humanisti ja kirjoittaa työn ohessa omapäisesti ja omakustanteisesti.

Book preview

Tuonen tyynen tyvenen, vainajalan vetten

rantamilla, reunamilla,

syliini sinut suljen

Tuonelan tummalla turpeella, kuoleman karulla kankaalla,

vuoteessa viimeisessä, ikiunen peiton alla,

kuolontuojan kutopuista

Tässä on minun hyvä olla

Vieressäsi viimeinkin

— kaakkoismaalainen runo

Sisällysluettelo

VELHON VÄVY

Luku I

Luku II

Luku III

Luku IV

Luku V

Luku VII

Luku VIII

Luku IX

Luku X

Luku XI

Luku XII

POHJOLA

Luku XIII

Luku XIV

Luku XV

Luku XVI

Luku XVII

Luku XVIII

TORNIEN KAUPUNKI

Luku XIX

Luku XX

Luku XXI

Luku XXII

Luku XXIII

Luku XXIV

Luku XXV

Luku XXVI

Luku XXVII

Luku XXVIII

Luku XXIX

VELHON VÄVY

Talvesta kesään 884

I

Valatun kartano

Keskipohjan jaarlikunta

Vaikka olkaa viilsi täysinäistä ahkiota koirien kanssa vetäessä ja jalkoja särki päivänpitkän kävelystä lumisella, talvenkalpealla tietaipaleella kylästä kartanolle, Kaare Vilgarrinpoika ei voinut edes väittää olevansa mitään muuta kuin väsynyt. Ja vaikka käynti kievarissa oli välttämättömyys ja hevosetta erityisen pitkä, ajatus kartanoon palaamisesta ja luvatuista rieskoista pakotti yhtä lailla jalkaa toisen eteen kuin hymyä suupieliin.

Vähään aikaan Kaare ei ollut kantanut huolta juuri mistään, hän sai olla juuri niin kuin halusi, tehdä töitä tahtomassaan järjestyksessä ja levätä, jos niikseen tuli. Jokin pieni järjen ääni piti hänet kuitenkin kurissa. Karmanhand Karózjevitšin palatessa saattomatkalta paikkojen oli syytä olla kunnossa ihan jo sillä, ettei velho vain keksisi lähettää häntä pois. Vilgarrinpoika olikin saanut jo aikaiseksi kaikenlaista pientä puhdetta niin pihalla kuin talossa, ja vaikka Ásevaine toistuvasti muistutti, ettei ollut tarvetta vetää itseä väärälle, aina löytyi jokin juttu, johon jopa taito sekä kyky pystyivät. Jos ei muuta, niin itsensä Kaaren oli vakuutettava luvasta nukkua hirsiseinien sisällä, syödä velhon varoilla ostettua ruokaa ja maata talon tyttären vuoteessa.

Jostain syystä, vaikka metsässä tuskin kukaan kulki saati näki Vilgarrinpojan naamaa, häntä punehdutti ajatella, mitä he jo olivat kaksin kokeneet. Se oli yhä hapuilua, turhaakin varovaisuutta ja toiseen vielä tutustumista, mutta joka kerta enemmän — joka kerta jotain muuta kuin edellisellä.

Aamuyöstä ylös nousseena ja kievarissa vain sen verran viipyneenä, että sai kaikki tarpeelliset köytettyä ahkioon ja pientä palasta paluumatkalle, Vilgarrinpoika kiipesi viimeistä mäenpätkää kartanolle vielä valoisaan aikaan. Tapansa mukaan hän päästi koirat irti pihamaan sillä puolen, salpasi portin, purki kuorman ja jätti ahkion kuistille kuivumaan. Daša ja Vod juoksivat viimeisiä tempoilujaan hangessa sen aikaa, kun Kaare kantoi tavarat eteiseen ja käski koirat sitten kömpelöllä kahden sanan tšarnitsan taidollaan sisälle. Eivät ne häntä enää vierastaneet niin kuin alun alkaen eikä Vilgarrinpoika tieten tahtoen tunkenut kättään pihtisten leukojen luokse, mutta kyllä ne silti osasivat kerjuulla käydä: vikistä vähän palasta puurokulhon reunalta ja kuskata keppiä hangessa heitettäväksi, ja jos oikein onneksi otti, saattoi korvan takaa rapsuttaa kiireemmäksi hetkeksi.

Keittiöstä kulki vastaan ohran ja porkkanan makea tuoksu. Argerintytär pyyhki pöydältä jauhojäämiä Kaaren tullessa keittiöön ja osoitti syrjemmälle jo uunissa levänneitä, voilla silattuja leipäsiä. Nuorukainen laski kantamuksensa niille sijoille ja kauhaisi kaksi rieskaa kertaheitolla suuhunsa. Hän ei voisi varmasti koskaan tympääntyä siihen, että Ásevaine paistoi joka päivä jotain tuoretta — ei vain kerta viikkoon tai pahimmassa tapauksessa ehkä kerran kuun aikana. Siinä missä muualla Kohinakorven ja pitkän Pohjan aloilla kärsittiin jatketusta juomasta ja ryyditetyistä jauhoista, kartanon kellarissa ja varastoissa oli yllin kyllin tavaraa ja kylästä sai loppuja, kun tiesi mitä kysyä ja mitä maksaa. Vasta edellisellä viikolla Vilgarrinpoika oli vienyt jauhoja vastineeksi vakallisesta kananmunia.

Kuuluiko kievarissa mitään? Argerintytär kysyi lennättäen viimeisen erän uunista ulos.

Vilgarrinpoika solkotti jotain kohteliaaksi tarkoitettua alas istuessaan ja mumisi yhä vain epäselvemmin suu täynnä niin leipää kuin asiaakin. Siinä myhistessään hän kaivoi taskustaan keskeltä taitellun kirjeen.

Raude oli laittanut sanaa, että Ana on tulossa Auramaan ensi viikolla Pyreijan ja tämän poikavauvan kanssa. En ihmettelisi yhtään, jos he suuntaavat saman tien Auraman vankilaan vieraisille.

Ásevaine vilkaisi nuorukaista merkitsevästi muttei sanonut mitään. Hän oli sanonut riittävästi jo kuullessaan Jerkerintyttären vankilassa piilottelemasta velipuolesta — kuvannut sen puolen Pohjolaa etsityimmäksi pahantekijäksi, jonka oli kuviteltu kuolleen jo monta vuotta sitten, ei viruvan vankilassa siskonsa saaliina saati siitä itse mitään tietämättä. Argerintytär arveli Oddi Jerkerinpojan tuominneen itsensä vannomalla kostoa Valkealle soturille — jolle tosin kostoa janosi puolet Pohjolaa, eikä Pyreija olisi koskaan voinut vangita kaikkia. Nyt se oli muutenkin myöhäistä.

Kaare jatkoi: Tässä annetaan ymmärtää, että minun olisi syytä olla paikalla selvittämässä omin sanoin siskopuolelleni, missä oikein olen ja miksi olen hylännyt Rauden niin julmasti kesken kylmimmän kauppakauden ja kaikkea sellaista. Pah, Kaaren oli puuskahdettava, ja hän nakkasi kirjeen kauemmaksi. Mitä se heille kuuluu? Selityksillekin saisin todennäköisesti jonkin puoleista parjausta. Tai pahimmassa tapauksessa he parjaisivat sinua. Hän tuijotti Argerintyttäreen toisen kulman alta, mutta nainen vain hymähti, pesi kätensä vadissa uunin reunalla ja kuivasi esiliinaansa.

Et sinä minua mukaasi tarvitse — vältytpähän enimmiltä uteluilta.

Siinä kohdin Kaare antoi kulmiensa rypistyä jo paheksunnan puolelle, ja hän tempaisi itsensä tuolilta mennäkseen naisen likelle.

Et sinä ole sellainen, mitä pitäisi piilotella. Hän tarrasi käsistä ja silitti kohtaa, missä peukalo erkani muista kaltaisistaan. Iho oli siitä rahtusen rikki ja sinipunainen, ja kun Ásevaine sihahti kosketusta, Kaare vain nosti käden huulilleen ja suuteli kovimman kivun pois. Minä en antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos luulisit minun häpeävän sinua jollain tavalla. Olkoonkin, että vasta kuukausi on kulunut, mutta ennemmin minä veisin sinut torille ja kuuluttaisin, että kuolkaa kateudesta, mokomat.

Ásevainen muka toruva tuhahdus peitti vain vaivoin alleen vinon hymyn ja huvituksen. Sitten hän siveli nuorukaisen lyhyttä sänkeä, joka oli päivän aikana tunkenut iholle, ja suuteli suulle, varovasti kuin antamatta liikoja luuloja. Se kutitti varpaissa asti. Kaare olisi kernaasti antanut periksi kaiholle ja kaapannut Argerintyttären vietäväksi vuoteeseen, ja pitkään hän sitä pohtikin Ásevainen jo askareidensa pariin palattua ja esiliinansakin kaappiin jo ripustettua. Kun nainen lopuksi huuhtoi viimeiset taikinanmurut ja juureskuoret laskiämpäriin ja levitteli uuninpohjan hiilloksen, Vilgarrinpoikaa poltteli pelkkä katsominen niin kovaa, ettei hän voinut olla kokeilematta.

Yksi suudelma kaulalle, toinen korvanlehdelle, vähän vaativampi ote vyötäröltä. Kaare tiesi sanomattakin olevansa kömpelö koskemaan, mutta sitä mitä keho kaipasi, oli turha yrittää väittää muuksi, eikä vastaankaan Argerintytär laittanut. Heidän siinä tovin toisiaan pideltyään Vilgarrinpoika veti naisen peräänsä parvelle, ja jos Ásevaine jotain oli sanomassa, suuteli hiljaiseksi. Huoneen ovea kumpikaan ei huomannut laittaa kiinni. Henki veteli kiivaasti vaatteita riisuvien käsien tahdissa, ja iholla kulki kylmiä väreitä niiden sattuessa yhteen, vähän vieläkin kuin ei olisi koskaan toiseen koskenutkaan.

Sinä olet häiriötekijä, Ásevaine nauroi Kaaren oikaistessa itsensä sängylle ja kahmaistessa hänet alleen. Kun Vilgarrinpojalla ei ollut siihen vastattavaksi kuin pitkä, kummeksuva katse, nainen könysi parempaan talteen ja siveli sormillaan kuoppaa nuorukaisen kaulan alla ja siitä olkapään haalistunutta, kuivaa arpea. En saa töitäni tehdyksi, kun kaikki aika menee vain sinun kanssasi sängyssä. En minä osannut edes arvailla, että tästä tulisi näin… kokonaisvaltaista.

Kaare ei turhia viitsinyt peitellä hymyään ja laski painonsa paremman käsivartensa varaan. Huonommallaan hän tarrasi arpeaan siveleviin sormiin ja suuteli niitä ja huulia siten kuin oli viime aikoina tullut tavaksi.

Eikö tämän ole tarkoituskin olla kokonaisvaltaista? Vilgarrinpoika kysyi. Tuntui, että suutelemista ei voinut lopettaa, kun sen makuun oli kerran päässyt. Miten niin pieni ele saattoi tuntua niin suurelta? Joka kerta se oli erilaista ja uutta, ja Kaare olisi voinut vannoa, että Ásevaine jopa maistui joka kerta erilaiselta. Minä häiritsen sinun elämääsi ja sinä minun, ja kumpikin vähän toisiamme — eikä kummallakaan ole siitä pahaa sanottavaa. Päinvastoin, hän lisäsi vähän hymyään leventäen, kun Ásevaine ei kieltänyt häntä viemästä kättään alas, koskettamasta rinnan kärkeä tai hipaisemasta reiden sisäpintaa. Mitä enemmän me toisiamme häiritsemme, sitä paremmalta se joka kerta tuntuu.

Siinä, missä se aikaisemmin oli ollut alussa arkuutta ja lopussa lähinnä kipua, nyt se oli syvältä sykkivää lämpöä, joka teki jo hengityksestä raskasta, sävyttynyttä huohotusta. Se loppui melkein yhtä vaivihkaa kuin oli alkanutkin, kuumeena ja katkonaisina hengenvetoina samaa tahtia lantion liikkeiden kanssa. Sydän hakkasi itseään irti, kädet tärisivät painon alla. Kaare hädin tuskin tunsi kasvoillaan käyviä huulia, eikä varsinkaan nähnyt hymyä, jonka Argerintytär itselleen toisen tyydytyksestä salli.

Kun Kaare lopulta vetäytyi Ásevainen sylistä, maailma silmissä pyörähti ja pimeni, palasi sitten ja pakotti painamaan pään tyynyyn ja selän uuninmuurin lämpöön. Argerintytär hipaisi punehtunutta poskea kertaalleen ja nousi sitten vuoteesta käydäkseen kylpykomerossa. Mutta vaikka vesi viilensi ja puhdisti, palattuaan Kaaren kainaloon Ásevaine huomasi, että kosketus kuumotti yhä, tahtoi lisää, tahtoi toisenkin kerran.

Vilgarrinpoika oli jo sulkenut silmänsä, ja hiukset lojuivat osittain kasvoilla, osittain tyynyllä. Ásevaine siirsi niitä syrjään, hyväili hetken sängen tuntua nenän alta ja kulki leuan luista linjaa pitkin silittääkseen korvanlehden takaa ja viedäkseen sormensa sieltä solisluuta alas käsivarrelle. Ennen kuin Argerintytär harmikseen ehti alemmas, Kaare oli jo kietonut kätensä hänen vyötärönsä ympärille, vetänyt kiinni rintaansa vasten ja löytänyt taas huulillaan sellaisen kohdan, josta lähti lämpöä pitkin muutoin jo viilennyttä ihoa.

Ásevaine painoi päänsä nuorukaisen rintaa vasten, sormet toisen lomissa. Kaare tuoksui suolalta ja savulta ja joltain muulta, jolle ei ollut nimeä. Sen tunsi vain hetkinä vähän rakastelun jälkeen, joka kerta enemmän, joka kerta väkevämpänä.

Iltapäivä meni ja muuttui illaksi, ja lopulta makuukamariinkin hiipi kylmä. Ásevaine havahtui jalkojaan silittävään viileään, nosti päänsä Kaaren kainalosta. Oli vaikea sanoa, kuinka kauan he olivat torkkuneet, mutta olo oli ainakin sen mukainen, tokkurainen ja tahdoton. Toinen koira vikisi alhaalla, arvatenkin nälkäänsä tai päästäkseen ulos.

Otsaansa pidellen Argerintytär kohottautui ylös. Kaare urahti unissaan. Vilgarrinpojan toinen käsi oli yhä Ásevainen ympärillä ja toinen ilmeisesti ollut koko illan hänen niskansa alla. Nuorukainen nukkui puoliksi pois tyynyltä, huulet raollaan ja poski painuneena niin, että koko naama oli kurtulla.

Ylös, ulos, renki ja rakastaja, Ásevaine kuiskasi Vilgarrinpojan korvaan ennen kuin nousi istumaan vuoteen reunalle ja taikoi tuluksilla tulen kynttilään. Kaare mutisi jotain kaikuna, yritti nostaa kätensä kietoakseen ne Ásevainen kaulaan, mutta olka ei tahtonut liikahtaa. Hän ähki ja tuhisi vaivaansa hieroen, avasi sitten silmänsä. Hetken hän vain tuijotti niin, että pihkakulta osui kynttilänkajoon.

Mahtaa olla myöhä, Vilgarrinpoika tuumasi ikkunaan vilkaisten, missä lasi ei näyttänyt kuin huoneen omaa heijastumaa, heilautti itsensä naisen viereen ja kuljetti sormiaan pitkällä, luisevalla selällä. Huulen ja käsivarsien lisäksi jälkiä oli selässä, kaukaisia haamuja jostain lapsuudessa saaduista raipaniskuista. Kaare vavahti. Vaikka isä oli lyönyt, oli sentään lyönyt jälkiä jättämättä. Ehkä jonain päivänä hän kysyisi Ásevainelta, mistä mikin arpi oli tullut, jonain päivänä tuonnempana, kun olisi sen aika.

Ehkä illan puoli, vastasi Ásevaine ja huokaisi sitten syvään, kurkottaen vaatteita lattialta. Miten tässä näin taas kävi? Minulla oli kasa kaikkea, mitä piti saada valmiiksi: jauhaa lisää jauhoja, parsia sukkia… Uunin tuhkatkin piti siivota, rieskoihin tuli väärää makua —

Áse, Vilgarrinpoika sanoi, kun naisen ääni vain kiihtyi, kaiken ehtii huomennakin. Velho ei ole tulossa varmasti vielä moneen viikkoon takaisin. Ehdit parsia koko kasan sukkia siihen mennessä. Ja kutoa vaikka uusia tilalle.

Argerintytär huokaisi toistamiseen, muttei saanut pidettyä huvitusta äänestään. Ellet sitten taas houkuta minua sänkyyn puoleksi päiväksi.

Kaare naurahti: Sitä vartenhan minä olen täällä.

Mitä?

Sinua varten, Kaare tarkensi pidellen hymyä, poikamaista ja vilpitöntä, joka välkkyi silmissä asti. Hän kurotti kätensä Ásevainen ympärille, suuteli olkapäätä ja veti naisen takaisin syliinsä, pitääkseen hetken siinä, kunnes pitäisi taas mennä.

II

Auraman kaupunki

Keskipohjan jaarlikunta

Kun Vilgarrinpoika palasi Auramaan, hän löysi Rauden sieltä, mihin oli tämän edellisvuoden puolella jättänyt: talon pöydän äärestä, toisessa kädessä sulkakynä ja toisessa punnukset, joita nuorimies asetteli vaakakuppiin ja pisti sitten pergamenttiin jonkin tietämättömälle turhan merkinnän. Dalgeranpoika tuskin edes kuuli mitään työnsä keskeltä, mutta kun liekki lyhdyssä alkoi lepattaa oven vetämänä, hän käännähti ja tulijan tunnistettuaan karkasi kaulaan kuin pitkäänkin kärsinyt.

Kaare, Ukko-Perkeleen nimessä, olin jo luopunut toivosta, Raude parahteli saatellessaan Vilgarrinpojan pois ovensuusta ja ravisteltuaan lumet tämän takin päältä. Kaare katseli nuortamiestä kuin vähäjärkistä, mutta riisui sitten takkinsa ja lakkinsa ja laittoi reppunsa syrjään istuakseen pöydän ääreen. Kovin tyypilliseen tapaan tarjottavana ei ollut kaljaa ja kuivunutta leivänkannikkaa kummempaa, vaikka Kaaren vatsaa kurni pitkän kievarikyydin jälkeen. Lähteminen Valatusta vähäksikin ajaksi kadutti jo nyt. Kun Vilgarrinpoika sitten nosti repusta tuomisina kartanon kellarista otettuja suolalihoja ja juustoa, Raude ei muuta voinut kuin tuijottaa ja taivastella.

Elämme julmia aikoja, ystävä hyvä, Raude jatkoi jonkin aikaa mutusteltuaan. Sitä seurasi pitkä ja puuduttava selostus kirjanpidosta ja siitä, kuinka hänen oli ollut pakko laittaa kauppahuone kiinni ja ryhtyä pyörittämään myyntiä suoraan satamasta käsin. Ajatus kotikylään karkaamisesta ei sekään ollut kovin kaukana käynyt. Eikä auttanut, että sinun palkkaasi ei enää ollut maksettavana —

Mitä palkkaa? Kaare pisti väliin, mutta Dalgeranpoikaa ei moisella jonninjoutavuudella keskeytetty.

— mutta ei minulla ollut maksaa juuri mitään. Nyt olen laskenut niin, että jos ostan muilta vain varastoon ja kuljetan itse perille, voin tehdä sen itse, enkä tarvitse kuin yhden palkkasoturin kuorman turvaksi ja pitämään varastoja silmällä. Ei tarvitse maksaa siitä, että istuu tyhjän panttina kauppahuoneella ja vahtii lipasta ja palvelee satunnaista ostajaa. Mutta vieraat vievät rahaa. Minä tarvitsen sinua, ystävä hyvä.

Ei tuo minun korviini kovin rahakkaalta kuulosta.

Kärsivällisyyttä, Dalgeranpoika totesi. Kun saan toiminnan vakiinnutettua, voin myöhemmin hankkia lisää kuskeja ja jäädä itse takkatulen lämpöön loikomaan. Ja sitten minulla on varaa palkata sinut ihan oikeasti. Mitä sanot?

Kaare katseli Dalgeranpoikaa pitkin parran viertä, ohimoille painuvia hymykuoppia ja ruskeaan taittavien silmien kerjäävää katsetta. Ehkä siinä oli rahtunen nöyryyttä ja anteeksipyyntöäkin. Sillä sai helposti pistettyä omatunnosta, ja niinpä Kaare laski katseensa pöydän pintaan kuin olisi ollut itse syyllinen toisen ahdinkoon.

Kuulostaa ihan kelvolta sinun kannaltasi, hän sanoi, mutta minä en ole tulossa takaisin. En nyt enkä myöhemmin.

Anelu Rauden katseessa väistyi äkkiä vähän kireämmän kurtistuksen alta.

Mitä tarkoitat?

Viihdyn Valatussa. Minulla on kunnon katto pään päällä ja vuoteessa ehdat liinavaatteet ja pöydässä oikeaa ruokaa. En välittäisi, vaikka velho ei loppujen lopuksi maksaisi edes vehnävän sirua. Saan olla siellä omassa rauhassani ja tehdä asioita omalla tavallani ilman, että kukaan vaatii tai hoputtaa tai käskee. Kaare mutristi suutaan peittääkseen huulilleen hiipivän hymyn. Ensi kertaa elämässäni koen olevani hyödyksi ennemmin kuin harmiksi. Että minullakin on jokin tarkoitus. Että kerrankin saan osata omiani ja olla siitä ylpeä. Se on vähän, kyllä minä sen tiedän, mutta enemmän kuin ennen.

Raude tuijotti nuorempaansa suu puoliksi auki repsottaen ja ponkaisi pöydästä ylös niin, että punnukset pyörivät.

Enpä arvannut, että olisit noin epäkiitollinen, hän sanoi lopulta sellaisella myrkyllisyydellä, että Vilgarrinpoika katui koko keskustelua. Tulet tänne retostelemaan leveästä ja laiskasta elämästäsi rikkaiden rahoilla. Vähän olisin kaivannut kiitosta siitä, että hankin sinulle työtä ja annoin asunnon, kun tulit tänne. Ilman minua olisit jäänyt yksin vieraassa kaupungissa.

Minähän olin yksin.

Ilman minua olisit jäänyt mieron tielle jo virstan verran kotikylästä pohjoiseen!

Luuletko, etten minä sitä tiedä? Kaare ärähti takaisin, muttei jaksanut samalla voimalla kuin aikaisemmin. En minä olisi koskaan päässyt tänne asti omin neuvoin. Ei minulla ole lahjoja tulla tuttavalliseksi pelkällä kädenpuristuksella enkä niin välitä seurastakaan. Olen kulkenut muiden perässä koko elämäni, mutta nyt haluan kulkea omia polkujani, kun olen sellaisen löytänyt.

Mitä sitten tulit tänne? Olisit pysynyt siellä korvessa ja erämökin rauhassa. Mitä sitä vanhasta ystävästä välittämään?

Itsehän minut paikalle käskit, Kaare oikaisi sekä sanomisia että itsensä ylös. Ja kovasti toivoisin saavani takaisin rahat, jotka sinulle lainasin. Mutta kaiketi on turha toivoa ihmeitä. Tuskinpa sinulla mitään on tallessa takaisin annettavaksi.

Siihen Raude vain huokaisi, romahti takaisin tuolilleen ja huitaisi sulkakynänsä kauemmas niin, että se piirsi pitkän tuhrun puolivalmiiseen pergamenttiin.

Mistäpä rahaa tähän aikaa vuodesta tulisi? Hyvä, että pysyn itse leivän syrjässä kiinni, edes känttyisessä. Uusi, entistä syvempi huokaisu värisytti pergamentin reunaa, ja muste vain valui vanana eteenpäin. Kuulin tuossa sen puoleisia puheita, että Uuranlinnan vouti olisi neuvotellut Eteläpohjan jaarlin kanssa verohuojennuksia ja markkinalupia metsämeriläisille kauppiaille sillä ehdolla, että velhot pitäisivät linnan varustettuna vastedeskin. Sama se minulle, mitä ne Uurassa myyvät, mutta jos holakat alkavat avata kauppakärryjään Pohjolan poikki kulkiessaan, polkuhintaan ja pilkaten päälle…

Luulisi sellaisen haittaavan paikallisia, Kaarekin epäili istuen takaisin alas, jos ne alkavat tuoda muutakin tavaraa mukanaan kuin pelkkiä lasimaljoja ja kultaisia vyöheloja.

On tässä se onni, että markkinalupa Auramassa maksaa enemmän kuin mitä minä maksan vuodessa paikallisena kauppaveroja, naurahti Dalgeranpoika vaisusti ja nojasi eteenpäin. Tuskin se ihan heti edes tapahtuu. Asiasta oli kaiketi käyty vasta keskusteluja eikä niistä kuuluisi edes kuulua sen verran, mitä minun korviini on kantanut, mutta kyllä silti huolettaa. Ei minulla ole mitään mahdollisuuksia pitää loitolla sekä omia kilpailijoita että kaukolaisia kaiken maailman yrtteineen, mausteineen ja kallisarvoisine kankaineen.

Kaare ei tiennyt asioista tarpeeksi huolestuakseen suuntaan tai toiseen, mutta huonolta se joka tapauksessa vaikutti.

Eikö huojennusten salliminen vie verokirstusta vehnäviä? hän mietti. Millä jaarlit maksavat kievarikuskeille tai niille, jotka käyvät ajamassa talvisin reittejä auki? Entä vartiostoille ja sotilaille?

En minäkään siitä paljoa ymmärtänyt, mitä ne torilla taannoin puhuivat, mutta kaipa Uuranlinna on tärkeämpi kuin osasin kuvitella, Raude sanoi. Ehkä Eteläpohjassa ajattelevat, että Uuran pitäminen varustettuna ei vaadi omia sotajoukkoja peikkojen varalta, että sillä helposti kattaa vajauksen kirstuissa. Ei tarvitse miettiä muonitusta ja muita murheita, jos se on jonkun toisen ongelma.

Sinusta tulisi hyvä kylänvanhin, puhutkin niin viisaasti, Kaare totesi.

Kunhan toistan kuulemaani. Pohjolassa ei ole metsämeriläisiä kauppamiehiä alun perinkään, ja nekin harvat, jotka mailtansa ylipäänsä lähtevät, viihtyvät Riiginmaalla ja sieltä etelään. Kauppareitit on hyvä pitää mahdollisimman lyhyinä ja kuljettaa kauempaa laivoilla. Mutta minä huudan Perkeleen päivää silloin, jos holakoita pitkälaivan airoissa näen. Tyhmäkin tajuaa karttaa katsomalla, että mistäpä muualta ne vesien välttelijät kulkisivat kuin tästä Auraman kautta. Eikä yksikään kunnon kauppias voi vastustaa kiusausta myydä vähän tavaroitaan matkan varrella. Raude hiljeni hetkeksi ja katsahti sitten synkkänä takaisin Kaareen. Minulla on tästä huonoja aavistuksia. Välillä olen tosissani ajatellut pakata tavarani ja palata kotiin Mantsinmäelle.

Asiat tuskin olivat vielä niin huonolla tolalla kuin mitä Dalgeranpojan äänensävy antoi ymmärtää — olihan lyhdyssä liekki ja takassa tuli. Ja niin tyhjätaskuiselta kuin Raude halusi kenties vaikuttaa, askel vei kaksikon hänen johdattamanaan tutun kievarin lämpöön ja tilaamaan parasta mahdollista höystöä pöytään — parasta mahdollista, mitä muutamalla rovolla riitti.

Aikansa siellä istuttuaan he palasivat puheissaan mitä lie kiertoteitä Jerkerintyttäreen. Tai tarkemmin sanoen Raude palasi, eikä Kaare oikeastaan voinut muuta kuin myötäillä perässä. Hän oli kuvitellut, että Dalgeranpoika olisi jo jättänyt asian mielestään, siirtynyt seuraavaan ja antanut olla, mutta epäilemättä jotain oli jäänyt hampaankoloon hiertämään, eikä se lapsen syntymän jälkeen sieltä minnekään ollut menossa.

Ai että onko? puuskahti Dalgeranpoika Kaaren kysyessä. Totta vie hampaanvälissäni on jotain: sillä on punaiset hiukset, pehmoiset puheet ja sitkeä liha kuin villisialla.

Kaare tuskaili sen illan sitä, mitä olisi uskaltanut Pyreijasta sanoa: että jaarli oli yhtä veljeään vankilassa piilotteleva ja toista Uuranlinnassa pitävä juonikas, joka väitti yhtä yhtenä, toista toisena päivänä, ja suunnitteli sellaisia juttuja, jotka hitaampia lähinnä hirvittivät. Jos Jerkerintytär todellakin oli jumalten sukua, niin se oli väritettyjen totuuksien sukua ja sellaista, josta tavallisen tallaajan piti paremmaksi pysyä loitolla. Rauden olisi pitänyt olla onnellinen vältyttyään pahemmalta kohtalolta.

Sitä Vilgarrinpoika märehti sen päivän aina seuraavaan aamuun, mutta tilaisuutta ja tahtoa avata asiaa ei kuitenkaan tullut, kun Jerkerintyttären seurue jo saapui Auramaan.

Viikkoja yhtämittaisesti kestäneet pakkaset olivat jäätäneet Ekjajärven mainioon rekikuntoon. Jalasten jättämä polku jatkui kaupungista kauas kohti jäätynyttä ulappaa, missä pilkkijöiden pikkuriikkiset hahmot istuivat liikahtamattomina paikoillaan, ja tulipa järveä pitkin suksilla kulkeva metsästäjien ryhmäkin perässään vastakaadettu hirvi jostain koillisrannan koivikosta.

Joukko rannan tuntumassa luistelevia lapsia kiiruhti kiljuen karkuun, kun jaarlia kuljettava reki hevosineen kiisi suoraan kohti ja pysähtyi lumi pöllyten rantapengermälle sataman suojaisalla puolella. Rekeä ohjasti samainen mies, joka syksyllä oli kärkkynyt epäluuloisena jaarlin veneessä, eikä miehellä ollut nytkään yhtään leppoisampi ilme piponsa alle piilotettuna. Vilgarrintytär oli jo hypännyt halaamaan Raudea ja ehtinyt väen vängällä velipuolensakin kaulaan, kun Pyreija vasta ojenteli jalkojaan reestä. Jerkerintytär tervehti poikia iloisesti mutta kerrassaan välinpitämättömästi ja kumartui sitten nostaakseen reestä jotain kankaisiin ja karvoihin käärittyä.

Vastassa oli nuortenmiesten lisäksi jaarlinlinnasta parisen palvelijaa ja Uhtuva Suden värejä kanniskeleva pikkutärkimys. Tämä otti jaarlin avosylin ja avohymyin vastaan, kyseli tuiki turhuuksia päivänpaisteesta ja pitkästä matkasta. Raude kuiski Suden puhuneen jo pitkään Jerkerintyttärelle puolisoksi jotakin pojistaan. Sillä olisi vanhoja, maata repineitä haavoja saatu umpeen, mutta Pyreija oli omapäinen. Kaare ei voinut olla kuvittelematta Auraman jaarlin ilmettä, kun tämä näkisi, mitä Pyreija kanniskeli nyytissä sylissään. Ainakin vastaan lähetetty voudinpuolikas meni hämilleen, eikä saanut sanaa suustaan koko sinä aikana, kun joukko seisoi satamansuulla.

Jerkerintytär oli vetänyt ylleen ylellisen, paksun turkin, eivätkä Anriniana ja Égevardiksi nimetty poika olleet tyytyneet yhtään vähäisempään. Lapsen kasvot pullistelivat harmaan karvan seasta ja silmät tuntuivat suorastaan vainoavan katsomaan kumartuneita. Kaare pani merkille silmien jääkylmän vivahteen ja myssyn alta puskevan pienen, punaisen suortuvan. Nuorukainen ei paljoa lapsista tiennyt, mutta Pyreijan poika oli kovin äitinsä — ja isoäitinsä — näköinen, rahtusen ruttuisempana ja rumempana, kenties.

Vilgarrintytär riisui lapasensa silittääkseen pojan poskea, mutta lapsi ei siitä näyttänyt välittävän — tuijotti vain takaisin silmät suurina.

Eikö hän ole kerrassaan ihana? Ana kysyi hymyillen.

No, onhan hän, myönsi Raude puolinainen hymy omassa suupielessään.

Jaa, sanoi Kaare vuorostaan, mutta siskopuolen varoittavan vilkaisun nähtyään kiiruhti lisäämään: Aika valkoinen. Ei hän parempaakaan siihen hätään ehtinyt keksiä.

Pyreija pyyhki pojan tuhisevaa nenää ja laski lapsen sitten Anan ojentamaan kantokoriin.

Égevard syntyi rahtusen odotettua aikaisemmin, mutta hän on sinnikäs poika, jaarli selitti. Kyllä hän tästä vielä saa kunnon väriä, kun kevät ehtii pidemmälle ja aurinko pääsee paistamaan.

Kaare nosti kulmiaan kummeksuen, miksi lapsi oli sitten pitänyt ottaa mukaan matkan päähän, vaikka oli niin tuore tapaus, mutta hän nieli mahdolliset mölynsä ja piteli suunsa mutrussa. Tuskin Herja Hildirin lapsenlapsen väri siitä mihinkään muuttuisi. Égevard oli niin ehtaa pohjolaista, ettei tosikaan — sitä samaa seitojen sukua, jota Karmanhand-velho oli tuuminut Dastoksenkin olevan. Mitä se ikinä tarkoittikaan.

Ethän viivy liiaksi, Pyreija sanoi Anrinianalle, kosketti tämän kättä kuin ohimennen ja asettui poikansa kanssa takaisin rekeen. Siitä he saattueessa jatkoivat matkaansa ylös jaarlinlinnaan jättäen kolmikon hölmistyneeseen hiljaisuuteen, joka katkesi vasta Anan patistaessa pojat kotimökin lämpöön.

Anrinianan käyntiä Auramassa Raude oli ilmeisesti vartonut enemmälläkin innolla kuin vain parasta ystäväänsä nähdäkseen. Vilgarrintyttärellä oli niin paljon rahaa annettavaksi, että sillä riittäisi ostaa ruokaa koko kevään varoiksi varastoon ja pitää talo lämmitettynä, eikä Kaare sivusta seuratessaan voinut kuin kauhistella sitä velan määrää, joka Dalgeranpojalle kertyi. Mutta ei Anakaan osannut puoliansa pitää, lappoi sen, minkä koki sydämestään oikeaksi ja vain hymyili hölmönä päälle. Raude pysyi rahapulastaan kuitenkin hissukseen ja väitti Analle, että hänen näkemänsä näennäinen nälkä johtui yksinomaan syksyn huonosta sadosta.

Vilgarrintytär puolestaan ei pukahtanut yhtään ylimääräistä sanaa Pyreijasta ja lapsen isästä, vaikka Raude kuinka hiillosti ja intti kertomaan. Kaare ei voinut olla ihailematta siskonsa uskollisuutta Jerkerintytärtä kohtaan. Ana myönsi kaiken vasta, kun Dalgeranpoika ei ollut kuulemassa.

Kaare seurasi ikkunaluukun välistä Rauden kiirettä kiireisimmille kaupoille, sulki sen sitten pakkasta sisään päästämästä ja kääntyi siskopuolen suuntaan. Ana ei ollut edes viitsinyt riisua turkkiaan kylmässä mökissä, istui vain tuolilla pöydän edessä kuin lähdössä kuitenkin kohta parempiin pitoihin jaarlinlinnassa, istumaan itseään isompien seuraan.

Pidä minua kuinka tyhmänä tahansa, Kaare sanoi, mutta kyllä minä tiedän, miten lapsia tehdään. Ei poika tyhjästä ole tullut, siitä voit olla varma.

Vilgarrintytär naksutteli paheksuvasti suutaan kuin olisi moittinut velipuoltaan siitä, että tämä kuulosti kovinkin kokeneelta.

Poika muistuttaa niin kovasti äitinsä sukua, ettei sillä ole väliä, keneltä Pyreija pojan sai, Ana lisäsi Kaaren katsetta vältellen, mutta huokaisi sitten ja alkoi pyöritellä kirjottuja hansikkaita sylissään. Se on yhden sotilaista, joita Pyreija viime keväänä kuljetti mukanaan ja maksoi sitten pois, etteivät tulisi liian likeisiksi. Oli parempi, ettei heistäkään kukaan tiennyt tarkasti.

Toivon vain, ettei tarvitsisi kuunnella joka kerta samaa surkua, kun Raude ruikuttaa Pyreijan perään.

Ana puuski ja puhisi ilmaa nenästään kuin olisi tahtonut siitä savua.

Raude on pelkkä kateellinen ketale, joka on runoillut pitkin pitäjiä huomiota saadakseen ja piireihin päästäkseen. Kauppaapulaiseksikin hän pääsi jos ei Pyreijan puheilla niin nimellä. Vilgarrintytär katsoi velipuoltaan, tämän kurtistuneita kulmia, ja kohautti sitten olkiaan. Kaiketi selitteli sinullekin ummet ja lammet hylätyksi jäämisestä, vaikka oli itse yhtä lailla siitä suhteesta jättäytymässä. Jos sitä nyt edes suhteeksi saattoi sanoa.

Kaare ei viitsinyt toistaa, mitä kaikkea Dalgeranpoika oli antanut sanojensa seasta ymmärtää, joten hän tyytyi vain puistamaan päätään. Kai hänen olisi ryyditettyä retostelua kuunnellessa pitänyt ymmärtää, että Raude oli itse keksinyt koko jutun, eikä todellisuudessa kaksikon välillä ollut tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Jos se jotakin oli ollut, niin pahimmanlaatuista petosta — kummaltakin puolelta. Kaaresta tuntui kohtuuttomalta sanoa Analle, että tämän niin rakastama jaarli oli taitava juonija ja järjestelijä, joka ei tehnyt mitään huolella sitä etukäteen miettimättä.

Miksi sinä sitten hullu hyvä syydät rahaa sille sepittelijälle?

Koska Raude on minun vanhin ystäväni, Ana kivahti, muisti sitten kuin mukakin tärkeän asemansa ja hetken hengiteltyään totesi kaikessa rauhassa: Ystäviä ei jätetä, vaikka he eivät aina sitä ansaitsisikaan. Raude on mikä on, on aina ollut, mutta hän on aina ollut minun rinnallani.

Anriniana istui jonkin aikaa hiljaa Kaaren nojatessa seinään ja tuijottaessa takkaa tyhjin silmin.

Oletkohan Dastoksesta kuullut mitään? Vilgarrintytär tiedusteli sitten varovasti. Kun sana tuli Uuranlinnan velhon kuolemasta, en voinut olla huolehtimatta. En ole halunnut häiritä Pyreijaa turhilla murheilla nyt, kun poika on niin pieni, mutta tiedän, että jos jotain sattuisi tapahtumaan, Dastos olisi aina tervetullut meidän luoksemme.

En minä ainakaan ole mitään kuullut, Kaare vastasi. Ja hyvä niin: mitä vähemmän Ana aikaansa käytti Kotkanpojan ajattelemiseen, sitä parempi. Vilgarrintyttärellä oli yhä enemmän vastuuta, joka epäilemättä vain kasvaisi tulevaisuudessa yhtä vauhtia Égevardin kanssa. Siihen ei sopinut haihatella hunsvottien perään, kun hunsvotteja kerran muutoinkin riitti ihan elätettäviksi asti.

III

Égevard Pyreijanpojan itku oli särkevää sorttia. Sen koki Kaarekin saatettuaan siskopuolensa jaarlinlinnaan