Kaaren kertomus: Keskimmäinen osa

By Inna Airola

Kerran olen sinun niin kuin sinä olet minun


Kaare Vilgarrinpojan renginpesti Auterelan tilalla päättyy, ja yhdessä Dastos Kotkanpojan kanssa hän lähtee Pohjolaan.

Mantsinmäeltä alkanut matka kulkee kylänvarsien kievareille ja sumuisille soille, kaupunkien kujille ja korpitaipaleiden taakse. Samalla Herja Hildirin menneisyydestä paljastuu entistä synkempiä salaisuuksia.

Kaiken keskellä Kaare ei ole unohtanut Ásevaine Argerintytärtä. Mutta voiko Ásevaine koskaan nähdä nuorukaisessa muuta kuin keskenkasvuisen, pahantuulisen pojan?


Omaäänistä, historiallista fantasiaa romantiikkaa unohtamatta. Kaaren kertomus jatkuu maailmassa, joka on saanut innoituksensa
Suomen, Pohjolan ja Venäjän historiasta ja mytologiasta

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 14, 2018
• ISBN: 9789528054948

Inna Airola

Inna Airola on kotoisin kuusimetsästä ja asuu kaukana pääkaupunkiseudulta katsottuna. Hän on koulutukseltaan humanisti ja kirjoittaa työn ohessa omapäisesti ja omakustanteisesti.

Book preview

Kerran olen sinun

niin kuin sinä olet minun.

Kerran, toisen — kerran ja aina.

— pohjolaisesta skaldilaulusta

Sisällysluettelo

RAUNIALAN RENKI

Luku I

Luku II

Luku III

Luku IV

Luku V

Luku VI

SANKARIN MATKASSA

Luku VII

Luku VIII

Luku IX

Luku X

Luku XI

Luku XII

Luku XIII

Luku XIV

Luku XV

Luku XVI

Luku XVII

Luku XVIII

Luku XIX

ÁSEVAINE

Luku XX

Luku XXI

Luku XXII

Luku XXIII

Luku XXIV

Luku XXV

Luku XXVI

Luku XXVII

Luku XXVIII

Luku XXIX

Luku XXX

RAUNIALAN RENKI

Kesästä talveen 882—883

I

Raunialan kauppala

Kohinakorpi

Keskikesän iltana täytti muuan pihkakatseinen nuorukainen kahdeksantoista vuotta. Aikuiseksi hänet olisi silmämääräisesti kuvitellut venyneestä varresta ja veitsen väistäneistä haituvista leukalinjan alla, mutta omasta mielestään Kaare oli yhä pelkkä kömpelö keskenkasvuinen poika, jonka toinen jalka oli isän tapaan pidempi ja iän pitkään pakottaisi kepin varaan.

Juohan nyt, Dastos komensi palatessaan pöytään täydet kolpakot mukanaan ja lykkäsi toisen niistä lähemmäs nuorempaansa. Kaare säpsähti. Missä välissä Kotkanpoika oli edes pöydästä ehtinyt poistua?

Minä otin jo yhden, Kaare murahti, painaen silmänsä varjoon ja tuijottaen kulmiensa alta siihen tapaan, ettei kukaan olisi uskaltanut katsoa takaisin yhtä silmäystä syvemmälti. Oluttupaan unohtuminen ei ollut hänen ajatuksensa eikä muutoinkaan mieleen vuoden vilkkaimpaan aikaan, mutta he olivat tulleet varta vasten kauppalaan kokon polttoa katsomaan eikä kyyti takaisin tulisi ennen aamua. Kaare olisi kernaammin kuunnellut rukin rullausta kuin tullut väkisin kievariin kuskatuksi keskellä yötöntä yötä.

Taivaanrantaan pudonnut aurinko piirsi aukinaisesta ovesta ja muutamasta muhkuraisesta ikkunalasista kievarin muuten kovin pimeisiin sisätiloihin ja tanssitti valopalloja kattoparruissa. Siitäkin huolimatta, että ovi oli auki ja hyönteiset pääsivät siitä kulkemaan simasaavien pintaan kuivuneen makean perään, sisällä oli lämmintä ja likeistä.

Juo nyt vaan, kehotti Kotkanpoika, kun toinen yhä vain tuumi. Et sinä kahdesta tuopista siihen sammu. Laimeaakin tämä on kuin vettä litkineen kusi kesähelteillä.

Kaare katsoi edessään pöydällä olevaa puutuoppia syvään ja kuuluvasti huokaisten ja muutaman kulauksen kumottuaan sai Kotkanpojalta hyväksyvän nyökkäyksen. Dastos nosti omaansa.

’Siis juokaa pois, ei kursailla lain; ka’ nyt on juhla ja juomaa ain’, hän mutisi väkinäisesti, ryysti kerralla puolet alas ja pyyhki partaansa pudonneet pisarat.

Vuodessa ja puolessa siitä, kun pojat olivat tulleet Raunialaan ja pestautuneet Auterelan tilalle rengeiksi, Dastos oli kasvanut leveyttä siinä missä Kaare pituutta toisenkin ohi. Enää Kotkanpojan nahka ei näyttänyt ripustetun liian suuren rangon päälle. Pellavanvaaleat hiukset ja kasvoja kehystävä parta keräsivät kyllä katseita, mutta yksittäisiä kasvonpiirteitä ja pakkasenpureman sävyisiä silmiä enemmän tiedettiin ihailla Kotkanpojan tallitöissä ja harjoituksissa hankkimia lihaksia. Vielä jonkin aikaa aikaisemmin Dastos oli niitä itsekin ihmetellyt, tutkaillut paitansa alta pullistuvia käsivarsiaan ja nyökkäillyt tyytyväisenä, kenties kuvitellen, että kukaan ei nähnyt moista omahyvää.

Niin ikään melkein kaksi vuotta oli kulunut Kaaren lähdettyä kotikylästä yön selkään ja kymmenen vehnävän kiinniottokäsky kintereillään. Kohinakorvessa yksikään etelänpuolen ongelma ei tiettävästi käynyt kummittelemaan ja Raunialassakin hänen nimensä oli varmasti moneen otteeseen mainittu kenenkään sille korvaansa keikauttamatta. Silti joskus Vilgarrinpoika kuvitteli kauppalanvahtien syynäävän vastaantulijoita ja hakevan juuri häntä. Toisinaan hän pohti, olisiko sittenkin pitänyt lähteä eränkävijäksi ja piiloutua metsämökkiin jonnekin Kohinakorven siimekseen.

Sinällään jo asumattomat taipaleet olivat varsin hyvä syy olla kiinnittämättä minkäänlaista huomiota Kohinakorpeen, vaikka sen laitamilla eleli hyvin monenlaista väkeä kylissä ja kauppapaikoissa: oli kaakkolaisia, pohjalaisia, jokunen riigiläinen ja kaukokaipuusta kärsivä kolgaháldilainen, kaikki sekalaista sakkia. Hiisiäkin tiedettiin asustelevan Kohinakorven kätköissä ja tulevan idästä ja pohjoisesta isommankin joukon voimin. Jos joku sattui löytämään hiiden takapihaltaan, siitä puhuttiin pitkään ja kovaan ääneen: pelättiin karjaa varastettavan, lapsia vietävän ja kiroja levitettävän, ja kauppalan portit laitettiin säppiin sen sileän tien, jos yhdenkin harmahista oli nähty liikkuvan lähimailla.

Sitä, mistä moinen nimi oli metsäiselle seudulle langennut, ei ollut ketään muistamaan, mutta ainakin toisinaan tuuli puhalsi siellä siten, että tuntui kuin korvessa olisi kohissut koskien lailla. Koskia metsän siimeksessä ei Raunialan tienoilla ollut — vain pieniä puroja, jotka syksyn tullen rasahtivat jo, kun muu maa vasta marrasti. Ne virtasivat kadoten välillä maan uumeniin ja risteillen päämäärättömästi kuin maistimyötäinen metsänkävijä. Äesvuorilta, joiden kainaloon levittäytyneessä lehtojen ja niittyjen laaksossa Raunialakin lepäsi, pulppusi tasaisena virtana vettä muutamaan harvaan sikäläiseen järveen, jotka nekin olivat varsin pieniä — talvisin jäässä pohjamutia myöten niin, ettei niihin voinut edes humalassa hukkua.

Nimittäin jos jotakin, niin humalaisia Raunialassa riitti, sillä viinanpoltto oli Kohinakorvessa kovassa huudossa niin omiin tarpeisiin kuin enemmän tai vähemmän yhteisen hyvän vuoksi. Maustakaan ei ollut poikkipuolista sanottavaa, kun hinta oli olematon. Parempi väki oli perso Pohjolan puolelta tuodun siman perään, mutta rahattomien sydämessä puolinaisellakin paloviinapullolla oli paikkansa. Kernaasti olisivat Kohinakorven kauppalat laskeneet myyntivaroja omiin kirstuihinsa kuin verovehnäviä konsanaan, mutta harva talollinen jaksoi katsella viinanpolttajien perään siten kuin olisi ehkä kannattanut — olivat yleensä itsekin sen verran hutikassa, että hyvin harvoin kuului muuta kuin väsynyttä voivottelua. Viinanpolttajilla riitti ryyniä silloinkin, kun ruoka kävi vähiin, mutta ainakin markkinapäivinä Raunialassa saattoi saada vehnävilleen muutakin vastinetta kuin pelkkää viinaa.

Auterelan tilan isäntä Vikko Tapurinpoika ei viinoista välittänyt. Hän oli varakas mies, itarakin omaisuutensa suhteen, mutta silloin tällöin hän suostui avaamaan rahakirstunsa lukon palkollistensa puolesta — kievarissa käytetyt kolikot nuorukaiset olivat saaneet isännältä varta vasten. Tapurinpoika oli vaativa, mutta maksoi aina minkä lupasi ja piti sanansa ja pullot poissa pihapiiristä. Kaarella oli katto päänsä päällä ja ruokaa päivittäin pöydässä, joten hän oli päättänyt jäädä keräämään renginpalkkoja ainakin siksi, kunnes saisi kymmenen vehnävää kasaan ihan jo varmuuden vuoksi — jos joutuisikin lunastamaan itsensä vapaaksi.

Kotkanpojan elämästä Auterelassa Kaare ei ymmärtänyt kuin sen verran, minkä hukkaan heitettyä hikeä tämä välillä kuokanvarressa, välillä miekanvarressa vuodatti. Itsekin velhon palkkajoukoissa Uuranlinnassa jo hyviä vuosikymmeniä sitten palvellut Tapurinpoika piti vanhemmalle rengilleen säännöllisiä taisteluharjoituksia ja vaati niin paljon, että vähäisempi olisi menettänyt järkensä. Mutta Dastos oli sitkeää tekoa, ei valittanut, otti iskut vastaan ja jostain kummasta keräsi aina uutta pontta seuraavaan suoritukseen.

Isännän valitukset olivat väliin kovaa kuultavaa: milloin miekkakäsi oli liian laiska, milloin jalkatyöskentelyssä ei ollut tasapainoa; milloin mistään vain ei tullut mitään; milloin nuorimies oli pelkkä häpeä koko Pohjolalle ja varsinkin kuulun äitinsä nimelle. Eikä isäntä yleensä ottanut asiakseen huomauttaa asiasta pelkällä sanalla, vaan Kotkanpoikaan oli hakattu taitoa puolentoista vuoden ajan sanan varsinaisessa merkityksessä.

Vikko Tapurinpoika oli sanonut, ettei Uuranlinnaan otettu puolivillaisia eikä villapöksyjä ja että kestäisi vielä hyvän tovin, ennen kuin Kotkanpojasta olisi edes asevaraston vartijaksi. Dastos oli tehnyt kovasti töitä, huhki hulluna sillä välin, kun Kaare vain oli ja otti rahoja niin kuin pestisopimuksessa oli sanottu. Kotkanpoika ei saanut lähteä kylillekään neuvottelematta isännän kanssa ja vakuutettuaan, ettei juhlinta lähtisi lapasesta.

Harvoin nuorimies oli lähtemättä jättänyt, mutta isännälle asti humalanhuurteisista illoista ja takahuoneiden iloista ei koskaan kuulunut. Vanhemman rengin perään kysyttäessä Kaarekin vain kohautteli olkiaan ja jatkoi puhteidensa parissa ja kirosi sitä, miksi hänen piti tietää ja samaan aikaan olla puhumatta. Dastos ei nimittäin koskaan sanonut mitään tekemisistään ja menemisistään salamyhkäisessä seurassa isojen ihmisten asioilla, muttei varsinaisesti piilotellut totuuttakaan Vilgarrinpojalta — odotti Kaaren pitävän suunsa sanomattakin.

Kaare ei voinut välillä edes väkipakolla väittää Kotkanpoikaa muuksi kuin toveriksi, jonka kanssa jakoi ullakkohuoneen, tallityöt ja toisinaan sanan kaksi illalla, kolmannen aamulla kukonkiekaisun aikaan. Kotkanpoika ei vielä siihenkään päivään mennessä ollut esittänyt anteeksipyyntöä Tammerissa antamastaan nyrkinpuolesta, ja yhä toisinaan Kaaresta tuntui kuin hailakoissa silmissä olisi ollut syytöstä ja surua.

Soturin poika, tuhahti Kaare mielessään ja heitti muutaman ajatuksen Herja Hildirin hengelle. Dastos ei edesmenneestä äidistään puhunut eikä Kaare liiemmin kysellyt. Häntä kutkutti kertoa kuulemansa Kotkanpojalle aina pahan päivän päätteeksi, muttei koskaan päässyt tuumasta toimeen. Lopulta hän aina päätyi samaan: jos jaarli Jerkerintytär ei omalle veljelleen totuutta tahtonut kertoa, tuskinpa se muiltakaan kuultuna olisi paremmin otettu. Ja mitä sitten: olisiko Dastos jättänyt Uuranlinnan haaveet välistä ja rynnännyt pohjoiseen sukusiteitään setvimään; olisiko hän vaatinut päästä yhtä hyville osille kuin punahiuksinen kaksosensa — kenties jonkinlaiseksi mahtiherraksi asti? Ehkä se juuri oli syy, miksi Jerkerintytär oli veljestään vaiennut ja antanut tämän mennä omia teitään.

Kaare oli katsellut Kotkanpojan kovaa osaa sivusta siihen puuttumatta, mutta toisinaan hän koki kipeää mielessään ja muisti, miltä tuntui saada selkään. Kaare oli pohjimmiltaan hidas ja laiskaksikin helposti haukuttava, mutta Auterelassa hän oli katsonut pysyvänsä isännän hyvällä puolella sen jälkeen, kun ensimmäinen kevät oli kulunut näpit punaisina ja itku herkässä. Hän ei ollut aikeissa antaa syytä enää yhdellekään selkäsaunalle.

Se, mitä hän kotoaan oli läksiäisiksi saanut, oli ehkä haalistunut nahasta mutta jäänyt muistiin, jota ikä ei vienyt mukanaan ja jonka unohtamiseksi ja anteeksiantamiseksi Vilgarrinpoika ei uskonut elämästään aikaa löytyvän. Hänellä oli kyrsänkappale hampaidensa välissä ja pitkä viha, joka kyti rinnan alla eikä suostunut sammumaan, vaikka sen välillä saattoikin unohtaa.

Meluinen kievari alkoi olla liikaa Vilgarrinpojan sietokyvylle siinä vaiheessa, kun ilta viileni yöksi ja metakan alla pörräsi parvi iniseviä itikoita. Kaare listi verenimijöitä siinä missä ehti pitkin pöytiä ja seiniä ja läimi Dastosta käsivarrelle juuri, kun paikalle ilmaantui muutama maksuseuraksi luultava. Nämä eivät olleet sen erikoisempia kuin Raunialan läpi aiemmin kulkeneet naimalaiset: kulkurin kuluneet vaatteet, hiilellä rajatut silmät ja naisilla avonainen kaula-aukko, joka antoi asioihin varsin selvän selityksen. Kuten yleensäkin, saappaat oli kävelty puhki pohjasta, sillä harva kehtasi kuskata naimalaisia siltä varalta, etteivät nämä olleet kauppalan kirjoissa — ja ani harva asia Kohinakorven puolella oli.

Dastos särpi simaansa sippaisuin ja viittasi yhtä naisista tulemaan lähemmäs. Kulmikkaaksi kävellystä vartalosta oli vaikea mennä ikää arvaamaan, mutta kasvojen ja kaulan syvät rypyt kertoivat vuosien kertymästä, työstä ja taipaleista taivasalla. Jäljelle oli jäänyt ilme, joka valui suupieliä alas kuin ikiaikainen alakulo.

Kotkanpoika antoi naiselle kuparilta kiiltävän kolikon ja viittasi sitten Kaaren suuntaan.

Hyvää syntymäpäivää, hän sanoi. Tämä menee minun maksuuni.

Kaaren oli puristettava huulensa kipeästi kiinni, ettei olisi päästänyt pahoja sanoja, pohti naisen tähden kahdesti ja päätään pudistaen piti katseensa pöydän kuluneessa pinnassa. Ilta alkoi todellakin mennä sellaisille suunnille, joista ei pahastumatta pääsisi.

Ei kiitos, nuorukainen mutisi ja luimisteli sitten pahoittelevan katseen naiseen. Osta vaikka uudet kengät. Tai vie nuo vanhat suutarille.

Naimalainen katsoi odottavasti Kotkanpoikaan, ja kun tämäkin vain heilautti välinpitämättömästi kättään, hän puristi kolikon nyrkkiinsä ja siirtyi koettamaan onneaan muille apajille.

Dastos silmäili Vilgarrinpoikaa. Et olisi aina niin ankea. Pitäisit välillä vähän hauskaa, antaisit periksi ja eläisit. Tässä elämässä on varmaa vain kolme asiaa: syntymä, kuolema ja naiminen. Ja kerta se on kutakin ensimmäinen.

Mitä se sinulle kuuluu? Kaare sähähti, kämmenet nyrkkeinä pöydän alla. Oma on asiani. En tunne tarvetta tehdä siitä julkista juttua. Hän vaikeni, mutta jatkoi jurottamistaan, istui kädet yhteen ristittyinä ja katse likaisessa ikkunassa. Sivusilmällä hän huomasi, kuinka Dastos tarttui toiseen tarjoukseen. Tyttö oli nuori ja onnettoman oloinen, tuskin kunnolla edes laillisessa iässä. Kaiketi sitäkään kauppalanvahti ei ollut käynyt tarkistamassa sen paremmin kuin sitä, oliko kukaan itseään myyvistä käynyt jättämässä markkinapäivän kauppamaksuja.

Ensiksi Kaare ei aikonut sanoa mitään Kotkanpojan noustessa pöydästä, mutta jonkin aikaa sormiaan tutkailtuaan mumisi: Entä Ana? Minä luulin, että sinä pidit hänestä.

Siitä, mitä Dastoksen ja Vilgarrintyttären välillä oli todella ollut, Kaare ei tiennyt. Hän oli vain nähnyt näiden toisilleen luomat katseet ja kuunnellut yhden syksyn ajan keskinäistä kuhertelua. Hän ei tiennyt, mitä nämä olivat puhuneet, nauraneet yhdessä sinä vähänä aikana, jotka olivat toistensa seurassa viettäneet, tai oliko kaksikon välille syntynyt enemmänkin kuin ystävyyttä.

Dastos laski rahoja ja antoi naimalaisen mennä edeltä, ja kääntyi itse vielä nuoremman pojan puoleen.

Kyllä minä siskostasi pidin. Siitä vain on niin pitkä aika, kun näimme toisemme viimeksi. Kun välissä on satoja virstoja ja kuukausia, vuosiakin, voi unohtaa ja siirtyä seuraavaan. Et sinä edes tiedä, miltä se tuntuu.

Kaare antoi katseensa irrota Kotkanpojasta ja vaeltaa väkijoukossa tämän takana. Häneltä karkasi vapiseva huokaus, hampaiden välistä vedetyn hengityksen sihahdus, ja käsi silasi poskea, kun hän käänsi nyöristä karanneita hiuksia takaisin korvan taakse.

Minä en unohtaisi, hän sanoi haperolla äänellä, joka katosi kesken kaiken eikä tahtonut takaisin. Vähänpä kukaan saattoi arvata, mitä hän tiesi ja mitä ei.

Vai siitä tämä johtuu? Että odotat oikeaa hetkeä — oikeaa ihmistä? Kotkanpojan huulilla nyki ivallinen, väsyneen hymyn ja surkuttelun sekoitus. Saat kyllä odottaa ikuisesti. Revit housujesi etumuksen ennen kuin ehdit mihinkään tuota menoa.

Ja mikä sinä olet sanomaan, että odottaminen olisi väärin? Tekeekö se minusta huonomman?

Ehkä et ole vielä valmis, Dastos totesi. Tai olet vain peloissasi.

Kaare kavensi silmiään. Ehkäpä olenkin. Mutta en läheskään yhtä paljon kuin sinä huomenna tähän aikaan.

Mitä tarkoitat?

Mietin vain, mitä Saaga sanoisi, jos tietäisi tuumasi.

Harva oli sellainen hetki, kun Dastoksen silmissä näkyi mitään tyhjyyttä tuimempaa, mutta Kaare jo sanojaan valitessaan osasi aavistella jonkinlaista säkenöintiä. Ei se mikään kuohahdus ollut eikä edes leimahdus, pieni pilkahdus kuin polttomerkkiä, jonka Auterelan perillinen oli Kotkanpoikaan painanut.

Älä puhu minulle Saagasta, Kotkanpoika puuskahti. Tulen hulluksi, jos olen yksin. Minä en halua olla yksin. Minulla on tarpeeni — tarvitsen jotain muuta ajateltavaa, jotain muuta tekemistä kuin odottaa Saagan sallimusta.

Vanhemman Vikontyttären suosioon halusi moni — nainen vain ei näyttänyt kelpuuttavan ketään muuksi kuin yöseuraksi. Rakkautta se ei ainakaan ollut, Vilgarrinpoika oli siitä varma, mutta onnettomaan Dastokseen Saaga oli syöpynyt ihoa syvemmälle.

Naimalainen oli palannut asiakastaan hakemaan ja ojensi nyt kätensä, johon Dastos oitis tarttui, toisella vielä tuoppiaan tyhjentäen.

Ajateltavaa tai ei, siinä melussa, joka kievarissa kuhisi, kukaan ei voinut ajatella selvästi. Kaarea inhotti humalan ja huuman löyhkä, eikä päätä pimentävä savu ollut laannutettavissa, kun se vasta oli alkanut kertyä. Hän ei aikonut jäädä katsomaan, kun Dastos petti itseään.

Minä lähden kotiin, Vilgarrinpoika tyytyi murahtamaan pöydästä nousten ja tyrkkien tiensä ahtaasta tilasta.

Kävellenkö? Bargaus hakee meidät aamulla, Dastos muistutti, mutta Kaare huitoi kättään vähättelevästi taakseen ja harppoi tuvan poikki niin nopeasti kuin kykeni. Kun Vilgarrinpoika vihdoin pääsi ulos kievarista kesäyöhön ja itikkaparvi syöksyi jostain hänen kimppuunsa, hän potkaisi ensimmäistä tielleen osunutta kiveä niin, että tuntui.

II

Auterelan tila Kohinakorpi

Matkaa Raunialasta Auterelan tilalle oli vähän kolmatta virstaa koilliseen vievää tietä. Kärrykyydillä se ei ollut matka eikä mikään, mutta lauhassa kesäyössä ja mieli maassa laahustaessa kulku kävi hengen päälle jo puolen virstan paikkeilla. Kaare hätisteli muutamaa kievarilta mukaansa tarttunutta öttiäistä itsekseen tuhahdellen ja potki kiviä tieltä ojanpöheikköön.

Aurinko makasi tulipalona taivaanrannan tuntumassa ja värjäsi kesän hiljalleen kypsyttelemiä laihoja tien molemmin puolin punakullalla ja ruskealla. Tähkät aaltoilivat yön antamassa tuulessa ja käen kukkuma kutsui metsään. Tie kiemurteli ja katosi niiltä kohdin, missä nökötti viljelijöiden aitta ja sen edustalla keväältä unohtunut kyntöaura. Kuukauden tai kahden päästä elonkorjuu olisi kovimmillaan ja pellot täyttyisivät väestä ja elämöinnistä.

Vikko Tapurinpoika omisti maata siinä määrin, että töistä tuskin olisi pulaa, ja sen vuoden sadon ja suopean sään huomioiden tuskastakin tulisi verraten melkoinen. Kaare tiesi tarvitsevansa kaikki voimansa, jos aikoi selvitä koettelemuksesta edellissyksyistä ehjemmin nahoin. Ainakin kuluneina heinänleikkuupäivinä hän oli jaksanut pidellä täyspitkää viikatetta uhkaamatta leikata omia koipiaan ja olla lakoamatta varren alle helteen porottaessa täysin palkein. Muistikuvat edellisvuoden elonkorjuusta koostuivat lähinnä hiestä, parusta, kipeistä lihaksista ja kuukahtamisista pellon pohjalle, sekä hitusen siitä, kun hän virkosi myöhemmin päivällä tuvan viileydessä, otsalla kylmä riepu.

Mieluummin Kaare olisi viettänyt päivänsä lukemassa nugrinkielisiä muinaisrunoja kuin huhkimassa viikatteen varressa. Jos hän jonain päivänä saisi aikaiseksi maksaa matkasta tai ottaa omin koivin taivallukseksi mennä vuorten toiselle puolelle, Pohjolassa pitäisi osata paikallisten puhetta; köykäisestäkin kielitaidosta olisi enemmän hyötyä kuin siitä, kuinka sulavasti sai suikaloitua lyhteitä pellosta. Mikään erityisen taitava hän ei kummassakaan ollut, mutta Siigen, toinen Tapurinpojan tyttäristä, oli sen verran lempeä ja kärsivällinen, että apua liikeni hitaammallekin.

Auterelassa viettämänsä ajan Kaare olikin yrittänyt käyttää joko työntekoon tai oppiakseen lukemaan paremmin ja laskemaan turhitta tuskitta. Siitä huolimatta hän ei ollut hyvä oikein missään: laskutaito tuntui sujuvan jokseenkin kömmähdyksittä, jos hän sai aikaa ja rauhaa paneutua siihen, mitä teki, mutta lukeminen ei ollut hänen heiniään eikä kirjoittaminen varsinkaan. Nuorukainen saattoi yhä paiskata koko vahataulun menemään yhden ylitsepääsemättömän sanan vuoksi ja jättää homman sillä ajatuksella, ettei hänestä ollut mihinkään. Yrittäminenkään ei ollut tyhmälle kuin murheeksi muitten muassa. Ainoa mitä hän osasi ja mistä isäntäkin saattoi häntä kehaista, oli puunveistely. Keittiön lusikkahäkissä oli jo monta koristeista vartta ja saavinkansissa kohokuvioita, joita Kaare oli luppoaikoina kaiverrellut.

Vilgarrinpoika laskeskeli sormillaan kuukausia edellissyksyyn. Siitä oli vajaa vuosi, kun Raude ja Anriniana olivat pysähtyneet Raunialassa matkallaan vuorten yli pohjoiseen Pyreija Jerkerintyttären kutsumina. Siinä missä Dalgeranpojalla oli matkassaan jonkin verran järkeä ja hitunen varautuneisuuttakin, Ana oli vain valittanut vanhempien vastentahtoisuutta päästää tyttö ylipäänsä niin pitkälle matkalle. Siitä lähtien siskopuolen perille päässeissä kirjeissä oli käynyt ilmi Pohjolan kolkko talvi, paksut lumihanget ja linnan liinakankaat, joissa ilmeisesti pölisivät vuosisatojen pölyt ja yhtä takaiset tarut. Jaarlin nimi toistui vähintäänkin joka toisella rivillä, sillä vähäisestä vallastaan huolimatta punahiuksinen oli ilmeisen pidetty eikä nimen mainitseminen muutamassa hyvin valitussa paikassa varmasti pahaakaan tekisi, jos Kaare itse joskus samaan suuntaan lähtisi.

Jaarlille Vilgarrinpojalta tuskin oli liiennyt ajatusta, mutta muuan kalpeasta palvelusnaisesta Kaare olisi kernaasti kuullut edes sivumennen sanoen tai rivien välistä. Mutta siskopuolen kirjeissä ei koskaan mainittu Ásevaine Argerintytärtä, eikä Kaarella ollut häveliäisyyttä kirjoittaa takaisin vain kyselläkseen, oliko holakka yhä jaarlin palveluksessa vai jäänyt kenties muille maille velhoisäntänsä matkassa.

Oli tietysti eri asia, mitä Argerintytär itse muisti — jos muisti lainkaan. Kaarella mielessä oli yhä silmien syvä sini, ja vaikka hän ei olisi muuta muistanut, se riitti salpaamaan hengityksen ja kumauttamaan katkerasti sydänalassa sitä, ettei hänellä ollut naisesta muuta mukanaan kuin kylmä tunne kasvoille painetusta, kalmankalpeasta kädestä.

Sellaisina öinä oli helppo suunnitella häipymistä hämärän turvin ja mennä menoja jonnekin, missä ei tarvitsisi heittää hepulia jokaisesta jyvästä ja väärään paikkaan viskatusta akanasta. Kotikylään palaaminen ei kuitenkaan käynyt päinsä. Anan ja Rauden puheista oli käynyt vähemmälläkin arvailulla ilmi, ettei maksaisi vaivaa ilmaantua portille ja alkaa inttää syyttömyyttään, kun omilta vanhemmilta ei liiennyt luottamusta eikä poikkipuolista sanaa vanhoihin väitteisiin. Kylän kuulutustaululla riippui kuulemma yhä sään pahoinpitelemä kuva Mantsinmäen murhaajasta, ja varsinkin kylänvanhimman kiroilta sieti säästellä itseään ja olla kysymättä siitä mitään. Pahin oli kenties takana, mutta vähänpä Kaare olisi itseään arvostanut, jos olisi mennyt takaisin kurjan kohtelunsa nielleenä. Mantsinmäelle ei ollut paluuta, mutta Raunialaan jääminen enää kovin pitkäksi aikaa ei sekään tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Ajatuksissaan Vilgarrinpoika oli ehtinyt kulkea jo niin pitkälle, että seuraavan pellonpätkän päällä pilkotti Auterelan talon harja ja Kaaren oli poistuttava polulle, joka oikaisi pellon poikki talon taakse ja portista sisään. Puolessa matkassa hän jo kuuli haukahduksia, ja kohta mäkeä alas ravasikin tilanhoitajan mustaturkkinen koira. Brandabriig oli talonvahdiksi löperöä lajia eikä mielellään päästellyt edes peltotielle omin päin, mutta öiseen aikaan kotiin palaava renki saattoi olla sattumien suhteen hyvääkin seuraa. Kaare taputti innosta kierivää koiraa ja käski sitten juosta takaisin pihaan, minne se jäi odottamaan pää kummastuneessa kenossa.

Pihalla oli Brandabriigin läähätystä lukuun ottamatta hiljaista, eikä Kaare portista kulkiessaan kuullut edes tavanomaista metakkaa karjasuojien kattojen alta. Piha ei ollut mitenkään iso, eikä sillä kaivon lisäksi ollut kuin taisteluharjoituksiin tarkoitettu paremmat päivänsä nähnyt puunukke, jonka heinästä kasattu pää roikkui toisella puolella ja kyljessä ammotti lohduton lovi. Saunapirtin suunnalta hehkui vielä loppujen löylyjen lämpöä ja luhtiaitasta kantoi piikojen myöhäisyön kikatuksia näiden turhaan odotellessa pellavapäistä nuorta miestä pihan poikki kulkevaksi.

Kaare oli tyytyväinen saadessaan vältellä aittaa, jonka ikkunaluukuista välähteli väliin silmiä ja virnisteleviä kasvoja. Piiat olivat kesäajan kovaääninen riesa, jotka parveilivat päivisin maitokamarin ja navetan välillä, ellei talonväellä ollut syytä laittaa yhtään pidemmälle asialle kauppalaan asti. Dastos oli tiettävästi käynyt heiluttamassa peittoa pariinkin otteeseen aitan ylisillä, ja tytöt parkuivat kuorossa siitä, kenestä Kotkanpoika piti eniten. Mutta sinä kesänä Dastosta kutsui kauppalan kievari ja maksulliset naimanaiset, ja piiat saivat nyyhkiä yhdessä sitä, kenet oli hylätty julmimmin.

Päätään pyöritellen Kaare suuntasi päärakennukselle ohi isännän veistämien ahmapatsaiden, muttei ehtinyt ovellekaan asti, kun se aukesi raolleen, ja kultahiuksinen pää ja huolta heijastavat kasvot pilkistivät pihalle.

Minä vähän arvelinkin, että se olisit sinä, Siigen Vikontytär totesi päästäessään Kaaren eteisen puolelle. Eikös Bargauksen pitänyt lähteä noutamaan teitä aamulla?

En minä jaksanut jäädä, kun kokko oli katsottu ja kievarissa käyty, Kaare sanoi ja katsoi naista sitten merkitsevästi, kun tämä veti ovea kiinni. Kievariin tuli vierasmaalaisia naimalaisia.

Ja Dastos jäi sinne. Se ei ollut kysymys, eikä Kaare olisi edes välittänyt vastata hyvää yötä toivottaessaan ja kapusi sitten tikapuita pitkin ullakolle. Alhaalla hän kuuli Siigenin sulkevan pirtin puoleisen oven, mutta koska omiin silmiin uni ei heti tullut, Kaare päätyi tuijottamaan lattialle laskeutuvaa valokaistaletta. Mehiläinen jostain lähipellon pesiltä surisi ikkunaluukkujen takana.

Aamu ei ollut vielä pitkälläkään, kun Kaare jo kompuroi pedistä ja kasvonsa pestyään kapusi vintiltä alas tupaan, missä odotti kattilallinen tuoretta marjapuuroa suuhun pistettäväksi. Isäntä oli ilmeisesti askareissaan, sillä makuukamarin ovi oli raollaan, eivätkä tilanhoitajan saappaatkaan enää pilkottaneet uuninpankon reunalta. Pirtin ovi sen sijaan oli yhä säpissä. Siigen istui lavitsalla tuvan ikkunan alla kasa parsimista kaipaavia vaatteita sylissään ja hymysi hienoisesti, kun Kaare astui tupaan ja mursi itselleen palan leipää.

On se kumma, että työaamuina sinua saa kiskoa ylös rautakangen kanssa mutta lepopäivänä et makaa puolille päivin, Siigen huomautti työnsä lomasta, mihin Kaare vain kohautti olkiaan.

Nuorukainen kumosi kauhallisen vettä kurkkuunsa, lusikoi padasta uunin yllä hyvän määrän puuroa ja heitti vastapoimittuja viinimarjoja päälle. Siinä hän sitten istui hetken mutustamassa aamiaista ja yritti pitää silmiään auki, kun hiljaisuuden rikkoi vain tulen ritinä ja Siigenin huokailut. Nuorempi Vikontytär oli hiukan pyylevyyteen taipuisa, liiallisenkin hyväntahtoinen ja ehkä hivenen hyväuskoinenkin. Hän huolehti muiden puolesta niin, ettei öisin saanut nukutuksi eikä ikinä — ei koskaan — puhunut kenestäkään pahaa sanaa, ei edes syystä. Siigenistä oli lempeän luonteensa vuoksi helppo pitää, hankalammankin.

Missä isäntä on? Kaare kyseli saatuaan suunsa tyhjäksi.

Lähti ulos Bargauksen kanssa. Korjaavat lehmikarsinan ovea. Eilen yksi poiki ja toinen tullee tänään, sen verran veikkaisin. Nainen nosti vähäksi aikaa katseensa parsinnastaan. Kerroin isälle, että sinä tulit jo yöllä takaisin ja että Dastos jäi vielä juhlimaan.

Ei varmaankaan ilahtunut siitä, että kävelin koko matkan yksin ja aseetta, Kaare pohti tyhjää puurolautastaan tuijottaen.

Ei isä siihen mitään sanonut, Siigen totesi. Hänestä Dastoksen olisi kyllä pitänyt tulla yhtä matkaa, ja minä olen kyllä rehellisesti sanoen samaa mieltä. Mitä ne Raunialassakin ajattelevat, kun renki rymyää yötä myöten ja ties kuinka monetta kertaa jo saman kuun aikana… Älä huoli, hän lisäsi kuitenkin, en maininnut naimalaisista mitään. Isä olisi tulistunut pahan kerran, vaikka kyllä hän kai arvaa.

En ymmärrä, kuinka sellaista elämää voi sietää, Kaare sanoi lopulta, kun tunnontuloa ei ollut enää mieltä estääkään. Kaikilla oli hajalle kuljetut kengät ja peltotyöläisen päivetys. Millaista elämää se sellainen on, tien päällä, kylästä toiseen kulkeminen ja vähiin vehnäviin kaiken kukkuraksi tyytyminen?

Siigen puri hetken langanpätkää ja käänsi unohtuneen katseensa leivinuunin nokiseen muuriin kuin tuumaillen, milloin sitä sietäisi seuraavan kerran kuurata.

Kaikki eivät ole niin onnekkaita, että omistaisivat oman talon tai ylipäänsä katon päänsä päällä. Eikä kaikista ole välttämättä vartiopalvelukseen tai maatilan töihin. Jos ei pääse palvelukseen tai sopivaa torpanpaikkaa ei löydy, niin jollain on itsensä elätettävä. Ja parempi kai se on, että tekevät mitä tekevät rehellisesti ja maksavat markkinamaksunsa niin kuin muukin kunnon kauppaväki.

Se kalskahti ikävästi Vilgarrinpojan korvaan, mutta hän ei uskaltanut Siigenille sanoa, etteivät kaikki Kohinakorvessa ehkä olleet aivan niin kunnon väkeä kuin Auterelassa, missä vuotuinen varainkeräys kauppalaan oli kunnia-asia.

Siigen puhisi: Asiakkaita ainakin riittää. Sellaisia ne jotkut ovat — aina kolottaa. Ajattelevat vain yhdellä päällä ja livahtavat, kun silmä välttää. Ja selitykseksi tarjoavat, että luonto veti ja vietti vei. Kyllä se on kumma juttu, ettei muka osaa olla elukkaa parempi, vaikka on aivot annettu ajattelua varten. Se oli enemmän parahtelua kämmentä vasten kuin tarkoitettu kuultavaksi, mutta pirtin ovea vaivihkaa vilkaisevat silmät paljastivat Vilgarrinpojalle kaiken tarpeellisen. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin hetken huuma ja kupeitten kutina. Muista sinä se. Viimeiset sanat Siigen puhisi puoliksi Kaaren suuntaan, mumisi jotain perään ja hiljeni. Hän teki niin usein — puhui puolittaisia lauseita ja enimmäkseen itsekseen ja unohtui tuijottamaan tyhjyyteen ja joskus jopa kyynelehti varoittamatta joistain muille näkymättömistä syistä.

Kaare tiesi, että Siigenillä oli aikoinaan ollut mies. Samainen onneton oli monen muun tavoin kauppalassa kerrottavien puheiden mukaan langennut kälynsä pauloihin. Tarina ei tosin kertonut, kumpi naisista ukon oli loppujen lopuksi ajanut Auterelasta, mutta ainakaan tätä ei ollut vuosiin näkynyt Raunialan laitamilla, ja väitettiinpä hänen jopa hypänneen jokeen. Siigen ei siitä puhunut eikä Saaga sen paremmin, mutta tavalliseksi ihmiseksi yhdellä kultakutrilla oli harvinaisen paljon valtaa ihan vain sillä, kelle jakoi puolta peitostaan.

Pirtin oven ohi pihalle kulkiessaan Kaare ei voinut olla miettimättä, minne koskenpartaalle Kotkanpoikakin vielä päätyisi.

Päivä oli jo puolessa, kun askareet oli hoidettu ja Kaare komennettu ruokaa laittamaan. Hän yritti hutkia vanhoja, jo pesimispäivänsä ylittäneitä kanoja hengiltä siinä juurikaan onnistumatta, sillä Vikko Tapurinpoika ravasi koko ajan edestakaisin ja huuteli tilanhoitajalle pihan poikki milloin mitäkin määräyksiä, kun lehmää odotettiin