Alppiruusupuutarha

By Andrea Calo'

Rakkaus ja salaperäisyys yhdistyvät tarinassa, joka seuraa lukijaa aina ensimmäiseltä sivulta viimeiselle.
Pettymys liian myöhään havaittuihin omaan elämään liittyviin salaisuuksiin, monta vuotta jatkuneen uran tuhoutuminen hetkessä ja rakkaan Cornwallissa mökissään asuvan tädin odottamaton salaperäinen kutsu vievät Lyndan taas siihen maahan, josta hän oli ollut niin kauan poissa. Tapaaminen miehen kanssa, jonka elämää varjostavat menneisyyden haamut, matka Milanoon ja tapaaminen menestyneen italialaisen muotisuunnittelijan kanssa, rakkaan lapsuudenystävän löytäminen uudelleen sekä todellinen vuosien mittaan kehittynyt lahjakkuus leivonnaisten ja hedelmäsäilykkeiden valmistajana muuttavat Lyndan elämän ikuisiksi ajoiksi. 

• Language: Suomi
• Publisher: Babelcube Inc.
• Release date: Nov 14, 2018
• ISBN: 9781547531790

Book preview

Lukuelämyksiä?

ROMAANI

––––––––

ALPPIRUUSUPUUTARHA

Ensimmäinen painos  – Tammikuu 2014

Tämä kirja on mielikuvituksen tuotetta. Henkilöt ja tilanteet ovat kirjailijan keksimiä tai niillä pyritään antamaan totuudenmukainen kuva kertomuksessa. Kaikki vastaavuudet tekojen, paikkojen, tapahtumien ja ihmisten, elävien tai kuolleiden, välillä, ovat ehdottomasti sattumanvaraisia.

Muotisuunnittelija Sonia Galiano on sen sijaan oikea henkilö. Hänen töihinsä voi tutustua internetsivulla: www.soniagaliano.com

© Copyright 2014 – Andrea Calò

ISBN: 978-1-291-63495-2

@ e-mail: [e-mail]

Andrea Calò

ALPPIRUUSUPUUTARHA

۩

Romaani

Editointi LULU

Vaimolleni Sonialle,

elämäni rakkaudelle.

Ikuisesti.

––––––––

KIITOKSET

Kirjan kirjoittaminen on aina seikkailu, se on kuin matkalle lähtö. Pakataan laukut, lähdetään tietystä paikasta yrittäen saavuttaa kohteen, tuon halutun määränpään.  Mutta kuten toisinaan tapahtuu matkan aikana, vaarat, virheet, pelot ja odottamattomat tapahtumat ovat valmiina yllättämään meidät, hidastamaan, toisinaan siihen pisteeseen saakka, että olemme valmiita luovuttamaan. Läheisten tai matkan varrella tavattujen ihmisten avulla voi siitä kuitenkin päästä eteenpäin, joskus helposti, toisinaan taas äärimmäisen tuskallisesti; mutta virheisiin ei jäädä koskaan kiinni, ettei menetettäisi jo tehtyä työtä. Matkani aikana minulla on ollut useita ihmisiä rinnallani, jotka ovat kannustaneet minua ja rohkaisseet jatkamaan matkaa, toteuttamaan unelmani, jonka olin sulkenut useiksi vuosiksi laatikkoon, minun projektini.

Kiitos vanhemmilleni, jotka ovat lahjoittaneet minulle elämän, kasvattaneet ja opettaneet minua, antaen mahdollisuuden sille, että tämä kaikki toteutuisi.

Erityiskiitokset muotisuunnittelija Sonia Galianolle, oikealle ihmiselle, joka esiintyy tässä romaanissa, ystävällisestä nimensä ja töidensä lainaamisesta. Voitte löytää ne hänen viralliselta internetsivultaan: www.soniagaliano.com.

Ja viimeisimmät, mutta ei vähäisimmät kiitokset sinulle Elena, koska olet opastanut sydäntäni ja ohjannut mieltäni koko tämän matkan ajan; tässä sisällä on todella suuri osa sinua.

1.

––––––––

Herätyskello soi saaden hänet hätkähtämään. Kello oli jo puoli kahdeksan eikä tuo kauhea ääni jättänyt hänelle valinnanvaraa, se lävisti hänen aivonsa, aivan kuin ne olisivat olleet hyytelöä. Vasta heränneenä kaikki äänet tuntuvat paljon vahvemmilta. Vielä unissaan Lynda kurotti kätensä hiljentääkseen tuon helvetinkoneen ja toivoi hetken, että hiljaisuus kestäisi ikuisesti. Hän kaatui takaisin sänkyyn lämpimään peittoonsa kääriytyneenä ajatellen nukahtavansa uudestaan, kun hän tunsi koiransa Puhin lämpimän henkäyksen kasvoillaan. Se oli tullut sänkyyn auttamaan häntä heräämisessä, kuten se teki joka aamu, aina samaan aikaan.

«Hei kaveri!», hän huudahti myös tuona aamuna, hangaten samalla käsillään koiran pehmeää, karvaista kuonoa. Puh puolestaan valitti lempeästi painaen päätään ja jättäen peräpäänsä ilmaan heiluttaen häntäänsä.

«Mutta hei Lynda Grant, mitä oikein teet, alahan liikkua! Nosta se perseesi patjasta, sinulla on tänään tapaaminen japanilaisten kanssa ja sinä leikit urallasi, vai oletko ehkä unohtanut sen?», hän mietti ääneen vakuuttaakseen itsensä siitä, että piti jättää nuo lämpimät lakanat, jotka antoivat hänelle niin miellyttävän hyvänolon tunteen. Hän nousi sängystä Puhin seuratessa, koira oli iloinen täytettyään velvollisuutensa tänäkin aamuna. Puh tiesi, että muutaman minuutin kuluttua emäntä jättäisi sen taas yksin koko loputtoman pitkäksi päiväksi, ja se odottaisi emäntäänsä iltaan asti, jolloin tämä kotiuduttuaan leikkisi vähän sen kanssa, lahjoittaen hieman tuota seuraa, mitä koiranpentu kerjäsi joka päivä. Puh seurasi emäntää kaikkialle talossa, se ei halunnut menettää hetkeäkään tuosta ohikiitävästä läsnäolosta.  

Lynda työskenteli muoviteollisuudessa toimivassa monikansallisessa yhtiössä ja oli vähän aikaa sitten aloittanut neuvottelut laajasta yhteistyöstä tärkeän japanilaisen asiakkaan, leikkikalujen valmistajan ja jakelijan, kanssa. Lyndalla ei tosin ollut  vielä koskaan ollut mahdollisuutta puhua henkilökohtaisesti herra Yamadan kanssa, hän oli ollut aina yhteydessä vain tämän avustajien kanssa. Lopulta hänelle kuitenkin kerrottiin, että Yamada ottaisi henkilökohtaisesti osaa projektin esittelyyn heidän New Yorkin toimistossaan. Lynda suuntasi kylpyhuoneeseen  mukanaan kaikki vaatteet, jotka hän oli edellisenä iltana asettanut makuuhuoneen tuolille huolellisesti silitettyinä. Hän tunsi itsensä liian hyvin jättäkseen riskejä tuoksi aamuksi.  Astuttuaan sisään suihkukaappiin värivalot alkoivat peittää hänen vartaloaan sävyillä, jotka menivät punaisesta vihreään ja sinisestä keltaiseen antaen hänen iholleen metallisen hohteen.  Hän käytti niitä rentoutuakseen illalla, ennen kuin meni nukkumaan. Mutta tuona aamuna hänellä ei ollut minkäänlaista halua katsella niitä. Hänen täytyi tavata japanilaiset, Yamada-san henkilökohtaisesti! Ja hänen täytyi vielä käydä läpi ne kaikki tyhmät säännöt kumartamisesta ihmisten välillä, jotka tulivat eri yhteiskuntaluokista, ikäryhmistä, sosiaalisesta taustasta tai olivat eri sukupuolta! Liikaa asioita vielä tehtäväksi, kaikki keskittyneenä yhteen aamuun niin, ettei hänellä ollut aikaa edes yhteen nopeaan kahvikupilliseen.

Hän lähti kotoa noin viittätoista yli kahdeksan, kadut olivat jo tukossa, kuten aina, toimistoihin töihin menevistä ihmisistä, turisteista ja liikennevaloihin jonoon pysähtyneistä takseista.  Lynda tunnisti heti yhden, jota ajoi mies, jonka hän tunsi hyvin ja joka oli kuljettanut häntä jo useita kertoja aikaisemminkin, aina nuoruudesta alkaen.

«Hyvää päivää neiti Grant!», taksinkuljettaja huudahti heti, kun Lynda avasi taksin takaoven.

«Hyvää päivää James», hän vastasi, katsomatta tätä edes silmiin, «Tänä aamuna sinun täytyy ajaa salamannopeasti! Olen jo myöhässä ja minulla on tärkeä kokous töissä vähän ajan päästä».

«Teen mitä pystyn neiti, mutta kuten voitte nähdä, olemme kaikki täällä ruuhkaan pysähtyneinä. Mihin aikaan kokouksenne on?».

«Varttia vaille yhdeksältä, meillä on hyvä puoli tuntia aikaa!»,  Lynda vastasi, ärsyyntyneenä miehen vastustuksesta.

«Meillä on vain puoli tuntia, sanoisin. Tiedätte hyvin kuinka kauan kestää ajaa keskustan läpi tähän aikaan aamusta ja tässä liikenteessä. Olemme onnekkaita, jos pääsemme perille yhdeksäksi. Mutta olette jo joka tapauksessa myöhässä, enkä tiedä onko se hyvä asia japanilaisten kanssa», James oikaisi.

«Itse asiassa ei ole. Minulla on tänään se esittely James, se mitä varten olen tehnyt vuosia töitä! Kuule, menen jalkaisin, sillä tavalla olen aikaisemmin perillä», hän sanoi avaten ovea noustakseen autosta.

«Saavutte väsyneenä ja kylpien hiessä kuin uitettu koira, neiti. En suosittele sitä, etenkään tänään. Koska se on teille niin tärkeää, tulee teidän esiintyä eduksenne! Japanilaiset panevat paljon arvoa ulkoasulle!».

«Ja kuinka sinä sen tiedät?».

«Työskenneltyäni monta vuotta senaattorille, isällenne, olen oppinut jotain! Nyt mennään».

Lynda nyökkäsi myöntymisen merkiksi, veti itseään kohti nahkaisen salkkunsa, joka sisälsi katalogeja ja paperimateriaalia jaettavaksi osanottajille,  ja nojasi päätään selkänojaan rentoutuakseen hieman. Taksi eteni hitaasti, lähes kävelyvauhtia, samaan aikaan kun minuutit juoksivat pois armottomasti kuin marmorilohkareet öljytyltä teräslevyltä. Kokouksen alkamisajankohta saapui ja Lynda oli vielä kaukana työpaikaltaan. Samalla hetkellä hänen puhelimensa soi, hän oli jo odottanut sitä.

«Se on minun pomoni! Ja mitä minä hänelle nyt sanon?», hän lausui samalla kun tavoitteli vastauspainiketta. Mutta, löydettyään sen, hän päätti olla vastaamatta ja antoi puhelimen soida kunnes hälytys muutaman loputtoman pitkän sekunnin kuluttua päättyi. Mies katsoi häntä taustapeilin kautta hymyillen tytölle ujosti.  

«Neiti, ehkä pomolle pitäisi vastata, vai mitä luulette? Voittehan aina keksiä jonkun valkoisen valheen tienataksenne vähän arvokasta aikaa. Ei kuitenkaan puutu enää paljon, viisitoista minuuttia korkeintaan ja olemme perillä», James sanoi vakuuttavasti, tehden paljonpuhuvan eleen, kun puhelin alkoi taas soida. Lynda vastasi.

«Jack! Ciao, hyvää huomenta!», Lynda vastasi lähes lapsenomaisesti.

«Ja paskat mitään huomenta Lynda! Missä hitossa sinä oikein olet? Yamada on ollut täällä kokoushuoneessa jo viisi minuuttia. Ei yhtä minuuttia, vaan viisi!»

«Niin Jack, olet oikeassa. Mutta katso, minulla oli tosi iso ongelma tänä aamuna! Herätyskello oli rikki, heräsin myöhään, koska tein eilen töitä yöhön asti saadakseni esityksen kuntoon. Sitten tänä aamuna liikenne on ihan uskomatonta! Ja sitten eräs vanha nainen kaatui kadulla minun edessäni, en voinut olla auttamatta häntä ymmärrätkö...», Lynda purkautui ilman taukoa. James hymyili, tyytyväisenä siitä, että Lynda oli seurannut hänen neuvoaan. Hän iski tälle silmää, mutta kehotti olemaan liioittelematta valheiden kanssa.

«Mutta mitä sinä oikein puhut? Rouva kaatui ja sinä juoksit nostamaan häntä ylös, ja saatoit hänet ehkä sairaalaankin! Autat tätä rouvaa tänä aamuna, juuri nyt kun meillä on japanilaiset täällä? Lynda, sinä et osaa valehdella! Ole hyvä ja koeta saada itsesi liikkeelle, haluan sinut tänne viidessä minuutissa, en minuuttiakaan myöhemmin! Onko selvä?», lopetti hänen pomonsa Jack, ennen kuin katkaisi puhelun odottamatta edes tytön vastausta.

«Näitkö James? Ei se toiminut! Ei hän uskonut minua!»

«Mutta minä ehdotin teille, että keksisitte jonkun pienen valheen, ei tälläista mahdotonta hölynpölyä!», James vastasi hymyillen, «Paljonko aikaa teillä on käytettävissä?».

«Viisi minuuttia, tai se on loppu. Minun loppuni!».

«Tästä teidän pitäisi ehtiä viidessä minuutissa jalkaisin, saavutte hieman väsyneenä, mutta kaikenkaikkiaan vielä elossa.  Menkää tässä oikealla olevan ostoskeskuksen läpi, sitten suoraan ja jalankulkualueen yli».

«Se on totta! Se johtaa suoraan yrityksen edessä olevalle aukiolle! Kiitos James! Paljonko olen velkaa?», Lynda kysyi merkkinä kiitollisuudestaan.  

«Ei mitään tänään, katsotaan huomenna, kun olette rauhallisempi ja vähemmän kiireinen. Seuraavan kerran laittakaa kuitenkin herätyskello soimaan aikaisemmin, ok? Nyt menkää, juoskaa!».

«Seuraan ohjeitasi James, kiitos», hän vastasi lähettäen lentosuukon, jonka mies hyväksyi mielellään, arvostaen tuota suloista elettä.

Lynda kulki nuo muutaman sata metriä reippain askelin välillä lähes juosten. Hän alkoi hikoilla, autossa oli ollut ilmastointi päällä, mutta ulkona toukokuun ensimmäinen helle tuntui heti.  Saavuttuaan sisäänkäynnin eteen hän räväytti oven auki ja jatkoi juosten sisään vastaanottovirkailijan tullessa häntä vastaan.

«Neiti Grant, Jack Brown odottaa teitä japanilaisten kanssa kokoushuoneessa, hän sanoo että olette jo myöhässä!»

«Tiedän, tiedän! Miksi muuten juoksisin teidän mielestänne? Kuntoillakseniko ehkä?», Lynda vastasi, äärimmäisen ärsyyntyneenä tuon yksinkertaisen vastaanottovirkailijan röyhkeydestä huomauttaa hänen myöhästymisestään.

«Kokoushuone on neljännessä kerroksessa ja meillä on tänään ongelmia hissien kanssa! Pelkään, että teidän on käytettävä portaita, neiti Grant», tyttö opasti Lyndan juostessa kohti portaita huitoen käsillään kuin hullu hermoromahduksessa.  Kaikki oli menossa häneltä pieleen kuten aina, kun hänen piti saada päätökseen jotain todella tärkeää!

Saavuttuaan kokoushuoneen oven eteen hän hidasti, kooten itsensä oikoen tyylikästä hamettaan ja paitapuseroa. Hän katsoi kainaloiden alle, ne olivat hieman märät ja hien tahraamat, mutta voisivat vielä kelvata. Hänen täytyisi vain olla nostamatta käsivarsiaan enemmän kuin oli ehdottomasti tarpeen. Ja sitten, eivätkö japanilaiset hikoilleet? Hän avasi oven ja meni sisään. Salissa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kuin kirkossa kello kolme iltapäivällä elokuisena työpäivänä. Jack katsoi häntä ensin vahvasti nuhtelevalla katseella pakottaen sitten hymyn huulilleen ja esitteli hänet sitten miten parhaiten taitoi japanilaisille, yrittäen korjata vahingon, joka oli jo lähes tehty. Lynda vilkaisi nopeasti paikalla olevia henkilöitä, ja laski peräti viisi, joilla oli mantelinmuotoiset silmät ja keltainen iho kuin huonoksi menneellä sitruunalla. Kuka näistä oli Yamada?

«Yamada-san, sallitteko, että esittelen teille meidän Lynda Grantin, hänen kanssaan olette käyneet ensimmäiset neuvottelut ja olleet yhteydessä tähän projektiin liittyen, jonka hän itse mielellään esittelee teille tänään. Lynda, tässä on pääjohtaja Yamada ja hänen kanssaan ovat herrat Mizuke, Koboashi, Okano ja Fukura».

Japanilaiset nousivat kukin vuorollaan ylös, aivan kuin heitä olisi pyydetty tekemään niin kuullessaan nimensä lausuttavan.  Heidän liikkeensä muistuttivat pianon koskettimien vasaroita, jotka nousivat lyömään jännitettyjä kieliä äänen muodostamiseksi. He kumarsivat ja Jack vastasi kumarrukseen. Jokainen heistä kumarsi hieman eri kulmaan ja alkaen Yamadasta, joka oli vain yksinkertaisesti kääntänyt päätään hieman eteenpäin, he näyttivät muodostavan liukumäen. Sillä hetkellä Lynda ymmärsi, ettei hän ollut läpäissyt hyvin sen aamuista oppituntia kumarruksista. Mitä hän voi tehdä? Hän päätti kumartaa niin paljon kuin mahdollista, ajatellen, että niin tehdessään hän ilmaisisi suurinta kunnioitusta, tehdessään syvimmän kumarruksen läsnäolevien joukossa. Jack katsoi häneen ärtyneenä elehtien häntä kumartamaan enemmän, paljon enemmän! Mutta miksi ihmeessä? Ah niin, hän oli unohtanut! Hänhän oli nainen! Mutta kuinka hän pystyisi kumartamaan enemmän kuin niin, jos hänen kasvonsa jo lähes koskettivat pöydän pintaa?

Yamada ja yksi hänen avustajistaan, jonka nimen hän oli jo unohtanut, alkoivat puhua keskenään japaniksi. Yamada oli välinpitämätön, liikkumaton kuin puunrunko suljetussa ja ilmattomassa huoneessa. Hän tuskin liikutti huuliaan ja hänen silmänsä näyttivät liikkumattomilta, piilossa turpeiden silmäluomien takana. Toinen henkilö jatkoi päänsä liikuttamista ylös alas, osoittaakseen ymmärtävänsä sen mitä hänelle sanottiin.  Lopuksi alainen kumarsi ja teki merkin pyytääkseen puheenvuoroa kertoakseen mitä hänelle oli sanottu.

«Yamada-san sanoo, että voimme aloittaa kokouksen», hän sanoi osoittaen katseensa kohti Jackia, joka vastasi  heti kunnioittavasti hymyillen.

«Oikein hyvä! Niinpä annan nyt puheenvuoron Lyndalle, joka  esittelee teille yksityiskohtaisesti projektin tuotantosuunnitelman ja... ».

«Mutta Yamada-san sanoo myös, että bisnes on miesten tehtävä ja siispä hän haluaa, että tämän projektin tänään esittelee mies».

Jäinen hiljaisuus laskeutui kokoushuoneeseen. Lynda oli epäuskoinen eikä voinut uskoa korviaan. Hän tunsi vain kylmää, hyvin kylmää. Ehkä talvi oli saapunut, hänen sisälleen.

«Mutta mikä hiton...»

«Lynda! Ole hyvä», Jack huusi hänelle. Kääntyen sitten kohti japanilaisia hän pyysi, että voisi puhua pari minuuttia tytön kanssa. He menivät ulos kokoushuoneesta.

«Täytyykö minun tehdä sinulle palvelus? Anteeksi, mutta miksi? Kuulitko mitä se tomppeli sanoi? Että hän haluaa puhua miehen kanssa, ei minun kanssani!».

«Ja minkä minä sille voin Lynda, se kuuluu heidän kulttuuriinsa, kyllä sinun pitäisi se tietää! He ovat japanilaisia, ja elävät  ulkoisista tekijöistä ja sosiaalisista säännöistä! Se on maa, jossa lait ovat miesten tekemiä, mitä oikein odotit?».

«Ei Jack, minä en tiedä yhtään mitään enkä haluakaan tietää. Minä olen saanut kontaktin heihin, minä olen se, joka on luonut koko projektin ja minä sen myös esittelen näille herroille. On se sitten hyvä tai ei! Eikö niin Jack?», Lynda sanoi  katsoen häntä silmiin niin kauan, että tämä laski katseensa kengänkärkiin. «Eikö totta Jack? Olenko oikeassa? Ole hyvä Jack!», Lynda huusi silmät kyynelissä, joita hän pystyi vaivoin pidättämään.

«Lynda, firman etu menee kaiken ja kaikkien edelle. Tiedät kyllä kuinka hyviä ystäviä olemme ja kuinka paljon sinun työtäsi ja toimintaasi arvostetaan täällä. Tulet joka tapauksessa saamaan provisiosi, älä ole siitä huolissasi. Loppupeleissä työ on kuitenkin kokonaan sinun. Mutta he haluavat miehen sitä esittelemään! Ja he saavat miehen!».

«Mutta et voi tehdä sitä! En halua almujasi, minä löysin tämän tilaisuuden, olen taistellut saadakseni sen ja uskon, että olen sen myös ansainnut. Haluan viedä kaiken loppuun saakka. Jack, ole hyvä! Anna minun esitellä oma työni! Pystyt varmasti suostuttelemaan heidät», Lynda sanoi, irrottamatta katsettaan miehestä, jolla ei kuitenkaan ollut aseita puolustaa ja täyttää nuoren naisen pyyntöä. Hän pystyi ymmärtämään tätä täysin, koska myös hän itse oli ollut vastaavassa tilanteessa ja tiesi kuinka turhauttavaa ja vaikeaa sitä oli hyväksyä. Mutta aivan kuin hän oli ymmärtänyt aikanaan, oli hän varma siitä, että myös superälykäs Lynda tulisi ymmärtämään sen. Hän muisteli sanoja, jotka hänen pomonsa oli tuolloin sanonut, ja päätti kierrättää niitä tässä tilanteessa.

«Lynda, mene nyt kylpyhuoneeseen ja siisti kasvosi, pyydän tätä sinun esimiehenäsi. Et voi näyttäytyä tuossa kunnossa niiden ihmisten edessä. Projektin tulee esittelemään Gregory».

«Anteeksi kuka? Gregory? Se niljakas suosikkikäärme?».

«Hän. Hän on joka tapauksessa tämän yhtiön pääjohtajan veljenpoika, joten pyydän sinua puhumaan hänestä kunnioittavampaan sävyyn. Mene nyt kylpyhuoneeseen, pian! Ja yritä tulla takaisin kokoushuoneeseen niin pian kuin mahdollista, emme voi antaa vieraidemme odottaa vielä enemmän kuin olemme jo tehneet», Jack vastasi asettaen kätensä ystävällisesti Lyndan olalle.  

«Älä koske minuun Jack, ällötät minua yhtä paljon kuin he!  Kaikki täällä inhottavat minua! Myös nuo kasvit tuolla ikkunalla, ne ovat aina inhottaneet minua! Mutta en ole koskaan sanonut mitään, olen aina niellyt kaiken odottaessani tätä päivää! Ja nyt kun se on tullut, minut pistetään pois pelistä, koska olen nainen eikä minun anneta osallistua. Mutta mikä hiton vitsi tämä oikein on?».

«Ja niinpä valitsit sitten juuri tämän hetken puhuaksesi  Lynda? Juuri nyt kun olet askeleen päässä päämäärästäsi? Mitä muuta haluat sanoa?», Jack sanoi kevyesti hymyillen, yrittäen vakuuttaa hänet. Mutta Lynda ei ollut samaa mieltä.

«Oli vielä yksi asia jonka haluaisin sanoa Jack», Lynda jatkoi, kasvot synkkinä, «Painukaa helvettiin kaikki, sinä mukaan lukien Jack. Minä otan lopputilin, nähkää te miehet keskenänne siellä sisällä!».

«Lynda pyydän sinua miettimään, ole hyvä! Älä nyt ole hullu! Tule tänne, odotan sinua sisällä, liikettä nyt! Puhutaan paremmin sen jälkeen kun sopimus on allekirjoitettu ja minulla on ilo julkaista sinun työsi tulokset!», Jack pyysi vuorostaan tytöltä, joka kylpyhuoneen sijaan suuntasi portaisiin hillittömän itkunpuuskan vallassa.

2.

––––––––

Kuullessaan ulko-oven paukahtavan se hätkähti, höristi korviaan ja kiinnitti suurta huomiota kaikkiin havaitsemiinsa ääniin. Puh ei odottanut omistajansa palaavan niin aikaisin,  kun kirkas auringonpaiste siivilöityi vielä asunnon valtavien ikkunoiden läpi, jotka ylimmistä kerroksista antoivat kaupungin suuntaan. Se juoksi omistajaansa vastaan haukkuen ja hyppien niinkuin se teki joka päivä, valmiina leikkimään hänen kanssaan ja vastaanottamaan tämän silkinpehmeiden käsien hyväilyjä. Mutta koiransydämessään se ymmärsi, että kaikki ei ollut nyt kohdallaan: se lopetti haukkumisen, hännän heilutus hidastui ja se kävi maahan asettaen kuononsa etutassujen päälle irrottamatta katsettaan emännästään. Liikahtamatta siitä asennosta se seurasi silmillään emäntänsä jokaista liikettä. Lynda, vielä kyynelsilmin ja tuntien vielä surua sydämessään, polvistui  hyväilemään sitä ja kiittämään siitä kumppanuudesta, jota se tarjosi pyytämättä koskaan mitään vastapalvelukseksi. Puh oli todella hänen ainoa oikea ystävänsä. Että se oli koira ei merkinnyt mitään, se oli ainoa olento joka pystyi antamaan hänelle hieman mielenrauhaa.

«Minun rakas Puh! Tiedätkö, toisinaan olen kateellinen sinun oloistasi, vapaudestasi. Haluan olla sinun kaltaisesi, vapaa ja huoleton. Toivoisin voivani juosta onnellisena pallon perässä niinkuin lapsena, kun äiti ja isä veivät minut lomalle isovanhempien ja Beth-tädin luo Cornwalliin. Rakas Beth-täti! Hän vaati saada opettaa minulle kuinka tehdä hilloa! Ja tiedätkö mitä Puh, minusta tuli jopa hyvä siinä». Lyndan kyyneleet jatkoivat valumistaan jo punaisille kasvoille, muuttaen hänen merensiniset silmänsä liiasta itkemisestä turvonneiksi meloneiksi.  Yksi kyynel löysi uuden, vielä kuivaksi jääneen suunnan Lyndan kasvoilla ja putosi Puhin kuonon päälle. Koira tunsi sen, nuolaisi kyyneleen pois ja nousi sitten nuolemaan tytön kasvoja. Lynda alkoi nauraa niinkuin aina, kun Puh teki niin.

«Ei Puh, lopeta!», hän sanoi, kun kyyneleet vihdoin lakkasivat valumasta, antaen taas tilaa hänen kauniille hymylleen.

«Rakastan sinua, minun oma sankarini!», hän sanoi suoraan koiralle, joka mielissään antoi hyväillä vatsaansa, «Saat minut aina hyvälle tuulelle. Mitä tekisin ilman sinua?». Puh vastasi ynisten hieman, osoittaakseen että ymmärsi, ja että niin kauan kuin olisi mahdollista, ei koskaan jättäisi tätä.

«Nyt vauhtia, mennään alas kävelylle raikkaassa ulkoilmassa!». Koiraa ei tarvinnut kahdesti käskeä! Se ei ymmärtänyt miksi poikettiin rutiineista, mutta se piti siitä ja halusi käyttää hyödyksi tämän ainutkertaisen onnen hetken.

Lynda huomasi korkeiden talojen välistä, että aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, muodostaen nimettömien julkisivujen profiilien varjot asfalttiin. Hän ei ollut tottunut kävelemään  kaupungin kaduilla arkipäivänä, hänen olisi pitänyt olla toimistossa kuten aina tähän aikaan. Sen sijaan tuo viha, joka oli kalvanut häntä aamulla, oli antanut mahdollisuuden tähän pakohetkeen hänelle ja uskolliselle Puhille, joka onnellisena tallusteli hänen vierellään. Hän laski auringonsäteet lävitseen toivoen niiden tuovan hieman lämpöä hänen jäätyneelle sielulleen. Kuinka erilaiselta kaupunki näyttikään noilla silmillä katsottuna,  nyt kun hän tunsi sisällään odotusten täydellisen puuttumisen muodostaman tyhjyyden! Tämä luvaton kävely muistutti häntä niistä kerroista, jolloin hän, vielä lapsena, oli pinnannut koulusta ystäviensä kanssa mennäkseen puistoon tai lähikaupunkeihin. Niin, kun he tekivät noita koiruuksia, käyttivät he julkisia kulkuvälineitä mennäkseen pois kaupungista, ettei leipuri, maitomies tai kauppias nähnyt heitä. Ne olivat hyviä aikoja! Aikoja, jotka tuntuivat Lyndasta niin kaukaisilta, kuin osilta mennyttä elämää, joka nyt oli  häneltä lähes päättynyt. Eräs auto lähestyi ja Puh alkoi haukkua.

«Lynda-neiti!».

«James!», Lynda vastasi yllättyneenä nähdessään tutun taksinkuljettajan.

«Neiti, eikö teidän pitänyt olla nyt toimistossa japanilaisten kanssa?», James kysyi yllättyneenä nähdessään tytön kadulla jalkaisin epätavalliseen aikaan. Hän ymmärsi, että jotain oli mennyt pieleen. Hän astui ulos autosta koko suuressa vartalossaan ja teki Lyndalle merkin, että tämä nousisi autoon. 

«En voi James, minulla ei ole rahaa mukana. Lähdin ulos huolimattomasti ja jätin lompakkoni kotiin. Anteeksi. Ja kanssani on myös koiranpentuni Puh, en tiedä olisiko se oikein».

James katsoi koiraa ja mittaili sitä silmillään:

«No, minä olen kuitenkin sitä isompi, eikö niin? Ja