Kuninkaan lapset - seikkailuntäyteinen saaga

By Peter Gotthardt

Kun viikinkipäällikkö Hærulf miehineen surmaa kuningas Alrikin ja valloittaa Nordmarkin kunignaskunnan, joutuvat kuninkaan lapset Signy, Regin ja Buri pakenemaan henkensä edestä. Kaukana idässä, korkeiden tuntureiden takana, sijaitsee vieras valtakunta. Sieltä lapset toivovat saavansa apua kostaakseen isänsä puolesta ja valloittaakseen kotimaansa takaisin. Matkallaan sisarukset tarvitsevat kaiken rohkeutensa ja päättäväisyytensä, sillä he kohtaavat maailman täynnä noitia, menninkäisiä, jättiläisiä ja eläimiksi muuttuneita ihmisiä. Kestävätkö kuninkaan lapset vaaralliset koetukset yhdessä? "Exciting and well-told Viking story with many threads about creatures of Norse mythology. Along the way, both the children and the evil chieftain narrate, and the shifts help to keep the pace up and make the story engaging. Highly recommended!" - DBC-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 20, 2022
• ISBN: 9788726959871

Book preview

Peter Gotthardt

Kuninkaan lapset

Seikkailuntäyteinen saaga

Translator: Amanda Puerto Lichtenberg

SAGA Egmont

Kuninkaan lapset - seikkailuntäyteinen saaga

Translated by Amanda Puerto-Lichtenberg

Original title: Kongebørn

Original language: Danish

Copyright © 2022 Peter Gotthardt and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726959871

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Luku 1

Maan uumenissa

Susi lähestyy nopeasti. Sen kita on ammollaan ja pitkät hampaat näytillä. Se murisee käheästi ja tuijottaa häntä uhkaavasti. Hän haluaa taistella sitä vastaan, mutta voima on kadonnut hänen käsistään. Hän haluaa paeta, mutta jalat ovat veltot. En voi tehdä mitään, hän ajattelee paniikin valtaamana. Ja yhtäkkiä susi ampaisee kimppuun.

Buri heräsi huutaen. Hän avasi silmänsä ja irtosi samalla painajaisesta. Kamarissa, jossa hän nukkui veljensä Reginin kanssa, oli pimeää.

Regin nousi sängyssään istumaan ja tiuskaisi: Taas sinä herätit minut! Alan olla kyllästynyt tähän.

En voi sille mitään, Buri pahoitteli. Näin taas samaa painajaista – siitä sudesta. Tämä oli jo kolmas peräkkäinen yö, kun se ilmestyi. Ja joka kerta se ehtii lähemmäs. Pelkään, että jotain pahaa on tulossa.

Äh! Sinä ja sinun pelottavat aavistuksesi, huokaisi Regin. Eivät mitkään sudet uskalla tulla tänne kuninkaankartanoon asti. Täällä on liikaa ihmisiä.

Niin kai, mutisi Buri, joka ei ollut vakuuttunut. Pelko piti häntä vielä tiukassa otteessaan. Regin heilautti jalkansa lattialle ja nousi seisomaan.

Nyt minä olen täysin valveilla kaiken tämän höpöttelyn jälkeen, hän valitti. Ja herkkunälkäkin heräsi. Voisimme helposti kipaista keittiörakennukseen nappaamaan pari hunajakakkua. Niitä leivottiin eilen. Tuletko mukaan?

Mitä jos jäämme kiinni? huolestui Buri.

Ei me jäädä! Kukaan muu ei ole hereillä keskellä yötä, vaan kaikki nukkuvat. Tule jo.

Buri ja Regin olivat kuninkaan poikia. Regin oli vuoden vanhempi kuin Buri. He olivat molemmat kasvuiässä, minkä saattoi huomata heidän käsivarsista ja sitäkin pidemmistä jaloista. Burilla oli hyvin vaalea, lähes valkoinen, pystytukka. Reginin hiukset olivat yhtä vaaleat, mutta ne roikkuivat litteästi otsalla ja niskassa. Kuin lehmä olisi nuolaissut häntä, sanoivat muut ihmiset – mutta eivät Reginin kuullen. Pojat pukivat ylleen pitkät päällyspaidat, vetivät housut ja kengät jalkaan ja lähtivät kamarista.

Pyydetäänkö Signy mukaan? Buri kysyi.

Regin pudisti päätään.

Ei. Hän varmasti vain kieltäisi meitä menemästä.

Signy oli poikien isosisko. Hän oli heitä pari vuotta vanhempi. Sisarusten äiti oli kuollut monta vuotta sitten. Heidän isänsä Alrik oli kuningas, joka hallitsi Nordmarkia: maata täynnä paljaita kalliorannikkoja, vihreitä laaksoja, varjoisia nummia ja korkeita tunturinhuippuja, jotka olivat koko vuoden lumen peittämiä.

Regin ja Buri poistuivat rakennuksesta, jossa he nukkuivat, ja hiipivät kuninkaankartanon talojen välistä avaran aukion halki. Katsoessaan alas talojen välistä he näkivät vuonon yllä ajelehtivan valkoisen usvan. Yhtäkkiä raikuva torvenpuhallus rikkoi yön hiljaisuuden. Sitten rannalta kuului kovia huutoja ja teräksen kalinaa.

Joku antoi merkin hyökkäykseen! Regin huudahti. Mitä tapahtuu?

Pojat pysähtyivät katsomaan vuonon yli. Samalla hetkellä paikalle juoksi mies soihtu kädessään. Hän oli Skakke, eräs kuninkaan uskollisista miehistä.

Siinä te olette! hän sanoi helpottuneena. Hyvä, että löysin teidät. Tulkaa minun mukaani.

Minne? Miksi? Mitä on meneillään? Regin uteli.

Kimppuumme hyökättiin, vastasi Skakke. Emme tiedä, keitä viholliset ovat. Heidän sotalaivansa ilmestyivät yhtäkkiä usvan keskeltä. Kuningas taistelee heitä vastaan sotureiden eturintamalla. Minä sain tehtäväkseni saattaa teidät turvaan. Tulkaa nyt minun mukaani.

Turvaan? Mihin? Regin jatkoi kyselemistä.

Höpöttelyt sikseen! tiuskaisi Skakke ja tarttui poikaa käsivarresta. Nyt mennään.

Hän veti Reginiä mukaansa niin lujaa, että Burin piti tulla puolijuoksua perässä.

Entä Signy? Buri kysyi.

Hän odottaa teitä, vastasi Skakke. Hän nukkui kiltisti kamarissaan, toisin kuin te kaksi. Eikä minun tarvinnut juosta etsimään häntä.

Skakke vei pojat pienelle laiturille, jossa heitä odotti soutuvene. Signy istui veneessä kuninkaan toisen luottamusmiehen kanssa.

Voi, siinä te olette! sisko huokaisi helpotuksesta, kun pojat hyppäsivät veneeseen. Signy oli kietoutunut viittaan, joka suojasi häntä yökylmältä. Se peitti alleen hänen pitkän vaalean tukan ja suurimman osan hänen mekostaan. Pimeydestä kuului vieläkin vihaisia huutoja ja aseiden kalistelua. Lapset yrittivät arvella, miten taistelu sujui. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Signy puri huultaan pidättääkseen itkua. Regin puristi kätensä nyrkkiin vihan ja avuttomuuden vallassa. Buri katseli levottomasti ympärilleen vihollisten varalta.

Lähdetään nopeasti pois täältä, sanoi Skakke ja istuutui airon taakse. Kuninkaan luottamusmies tarttui toiseen airoon, ja vene lipui vuonoa pitkin.

Mihin me menemme? Buri kysyi.

Saarelle, vastasi Skakke. Mutta nyt en halua kuulla teiltä enää sanaakaan. Emme ole yksin näillä vesillä.

Pienen matkan päässä, keskellä vuonoa, sijaitsi metsäinen saari. Soutuvene suuntasi sinne. Skakke ja luottamusmies soutivat reippaasti eteenpäin. Joka kerta, kun airot kastettiin veteen, kuului pieni loiskaus. Muuten oli aivan hiljaista. Vuonon vesi oli mustaa ja tyyntä. Kevyet sumupilvet ajelehtivat hitaasti veden yllä. Buri ei saanut silmiään irti niistä. Ne näyttivät kalpeilta, yössä liitäviltä aaveilta. Yhtäkkiä Buri meinasi kiljahtaa kauhusta, kun usvasta paljastui musta lohikäärmeen pää. Skakke ja luottamusmies näkivät sen myös. He nostivat airot vedestä ja antoivat veneen ajelehtia äänettömästi eteenpäin. Lohikäärmeen pään takaa ilmestyi sotalaivan keulavannas.

Kuulitko sinäkin loiskahduksen? kuului ääni sotalaivasta.

Taisi olla merilintu, joka laskeutui veteen, vastasi toinen ääni. Kuulen tuota usein. Mutta hitsi soikoon, miten ikävää vain kellua täällä ja vahtia laivaa, kun muut saavat kunniaa ja saalista.

No sanos muuta, harmitteli toinen vartija. Meille käy aina huono tuuri.

Lapset istuivat hiirenhiljaa. He uskalsivat hädin tuskin hengittää. Vene lipui äänettömästi eteenpäin virran mukana. Hetken kuluttua lohikäärmelaiva katosi heidän perässään sumuun. Skakke ja luottamusmies huokaisivat helpotuksesta ja tarttuivat taas airoihin. Nyt oli edettävä vauhdilla.

Viimein pimeydestä ilmestyi saari. Vene saapui pieneen poukamaan, jota reunusti rivi korkeita puita. Vedenrajassa odotti mies. Skakke auttoi lapset maihin ja sanoi: Tämä on harmaaparta-Grutte. Hän pitää teistä huolen.

Kuulin, että joku antoi merkin hyökkäykselle. Tapahtuiko se kuninkaankartanossa? Grutte kysyi.

Kyllä, ja taistelu näyttää pahalta, totesi Skakke. Meidän täytyy kääntyä välittömästi takaisin taistelemaan kuninkaan puolesta.

Minä haluan mukaan, Regin huudahti. Minä…

Ei tule kuuloonkaan, keskeytti Skakke. Tämä ei ole lastenleikkiä. Kun miehet taistelevat, kuolema väijyy.

Skakke nousi veneeseen ja souti nopeasti pois saarelta.

Lapset katsoivat uteliaasti Gruttea. Hänen partansa oli harmaaraitainen ja iho ryppyinen kuin nahistunut omena. Mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat, ja selkä suora.

Miksi meidän piti tulla tänne asti? Signy ihmetteli. Ja kuka sinä oikein olet?

Olen isänne vanha ystävä, Grutte aloitti. Olin parhaassa iässäni, kun isänne oli vasta teidän kaltainen nuori. Opetin häntä käyttämään miekkaa ja vein hänet monille seikkailuille. Kun olin itse liian vanha taistelemaan ja sotimaan, asetuin asumaan tänne saarelle. Asun tällä yksin. Mutta lupasin isällenne, että pääsisitte tarpeen tullen tänne turvaan. Kuten nyt… Mutta tulkaahan nyt mökkiini.

Harmaaparta-Grutte asui rinteessä, josta näki vedelle. Mökin edustalla roikkui kuivuva kalastusverkko, ja poukaman perällä kellui sininen vene, joka oli sidottu tolppaan. Lapset seurasivat Gruttea sisälle. Harmaaparta levitti lattialle pari karvaista taljaa ja sanoi: Olette varmasti huolissanne isästänne. Mutta yrittäkäähän silti nukkua hieman.

Lapset asettuivat kuuliaisesti makuulle, ja järkyttävästä yöstä huolimatta he vaipuivat pian levottomaan uneen.

Läpitunkeva keitetyn kalan haju sai lapset heräämään. Aamuvalo tulvi sisään mökin katossa olevasta savuaukosta.

Aamiainen on katettu, sanoi Grutte ja laski astian pöydälle. Tämä ei varmasti ole sellaista, mihin olette kuninkaankartanossa tottuneet, mutta muuta ei ole tarjolla.

Lapset istuutuivat pöytään, ja Grutte avasi oven, jotta vuono näkyisi. Sumu oli hälvennyt, ja aallot kimmelsivät auringossa. Parvi mustia merimetsoja lensi matalalla veden päällä. Lapset yrittivät tähystää nähdäkseen kuningaskartanon. He toivoivat saavansa vihjeen siitä, miten taistelu oli päättynyt. Mutta metsäinen niemi peitti heidän näkymänsä.

Kunpa tietäisimme, miten taistelussa kävi, Signy huokaisi.

Isän sotilaat ovat maailman parhaita, sanoi Regin. He päihittivät viime yönä ne viholliset aivan varmasti.

Tuolla on laiva! Buri huudahti yhtäkkiä. Se kääntyy juuri niemen kulman ympäri. Ehkä isä tulee hakemaan meitä.

Grutte hyppäsi pystyyn. Hän meni ovensuuhun seisomaan ja suojasi kädellä silmiään.

Tuo ei ole Alrikin laiva, hän totesi. Siinä on lohikäärme, joka himoitsee teidän vertanne. Meillä ei ole sekuntiakaan hukattavana. Heittäkää ruokanne ja kulhonne roskakoriin. Ja tulkaa sitten perässä.

Lapset raivasivat pikaisesti pöydän. Samaan aikaan Grutte keräsi lattialta taljat, joiden päällä lapset olivat nukkuneet. Sitten harmaaparta johdatti kolmikon metsään.

Ensimmäiset keltaiset lehdet olivat ilmestyneet varpuihin. Aurinko siroutui puiden oksien läpi, mutta varjossa oli vielä kylmää ja kosteaa. Lasten piti harppoa pysyäkseen Grutten vauhdissa.

Onkohan isä… Mitä luulet, että hänelle on tapahtunut? Signy kysyi varovaisesti. Entä muille kuninkaankartanon asukkaille?

En tiedä, vastasi Grutte. Tällä hetkellä tärkeintä on löytää teille piilopaikka. Saari ei ole niin iso, etteikö joukko sotureita pystyisi sitä tutkimaan läpikotaisin. Mutta tiedän paikan, johon voitte mennä.

Hetken kuluttua Grutte pysähtyi valtavan tammen äärelle, jonka talvimyrsky oli joskus repinyt maasta. Jättimäinen runko lojui poikittain metsänpohjassa, ja sen juuret törröttivät joka suuntaan. Siinä missä juuret olivat olleet maassa kiinni oli nyt leveä kolo. Vuosien saatossa maa oli rehevöitynyt pienistä koivuista ja karhunvatukan puskista, ja kuoppaan oli laskeutunut paksu kasa kuihtuneita lehtiä.

Juurien alla on onkalo, sanoi Grutte. Voitte piiloutua sinne. Onkaloa on vaikea huomata, jos ei tunne tätä paikkaa. Karhu nukkuu siellä yleensä yöuniaan.

Pitääkö meidän olla siellä karhun kanssa?! Buri haukkoi henkeään.

Grutte naurahti.

Karhu menee talviunille vasta, kun pakkanen tulee, hän rauhoitteli.

Kuihtuneet lehdet työnnettiin sivuun, ja lapset ryömivät pensaiden väliin. Pensaiden takana oli kuin olikin pieni onkalo, johon he mahtuivat juuri ja juuri käpertymään. Grutte siirsi kuihtuneet lehdet takaisin piilon eteen ja laittoi päälle vielä pari pitkää karhunvatukan vartta ristiin rastiin.

Kas noin, hän tokaisi. Pysykää tässä, kunnes tulen hakemaan teidät. Ja muistakaa: ei pihahdustakaan!

Grutte kiiruhti takaisin. Hän ehti mökilleen juuri kun lohikäärmekeulainen laiva saapui poukamaan. Laivan partaan yli hyppäsi joukko miehiä, jotka kahlasivat maihin. He kantoivat mukanaan keihäitä ja kirveitä. Etummaisena seisovalla miehellä oli vyötäröllään kallisarvoinen miekka ja hopeinen rengas oikeassa käsivarressa. Hän käveli suoraan Grutten luo ja sanoi: Olemme Hærulvin miehiä. Nimeni on Bødvar, ja olen hänen arvostetuin soturinsa.

Grutte puri hampaansa yhteen vihasta. Hän oli kuullut Hærulvista paljon, muttei koskaan mitään hyvää. Hærulvilla ei ollut omaa maata, mutta hän hallitsi nopeakulkuista laivuetta. Yhdessä sotureidensa kanssa hän purjehti rannikolta rannikolle ja nousi maihin teurastamaan ja ryöstämään sydämensä kyllyydestä. Hærulvin sotureita vihattiin kaikkialla, ja kuningas Alrikin sotilailla oli ollut heidän kanssaan useita yhteenottoja.

Hærulv on nyt noussut valtaan, Bødvar jatkoi. "Hän lähetti meidät etsimään kolmea lasta: teini-ikäistä tyttöä ja kahta pojua. Oletko nähnyt heitä? On luvattu pussillinen hopearahaa sille, joka osaa kertoa meille, missä he ovat.

Lapsia? Grutte toisti ällistyneenä. Täällä ei ole mitään lapsia.

Se jää nähtäväksi, Bødvar sanoi epäileväisenä. Hän kääntyi miehistönsä puoleen ja huusi: Ryhtykää hommiin siitä.

Kaksi sotureista oli jo tutkinut mökin. Sitten he liittyivät muihin, jotka olivat jakaantuneet pienempiin ryhmiin ja kulkivat parhaillaan puiden lomassa.

Sanoit, että Hærulv on noussut valtaan, Grutte sanoi Bødvarille. Mitä se on tarkoittavinaan?

Se on hyvin yksinkertaista, Bødvar aloitti naurahtaen. Hyökkäsimme viime yönä kuninkaankartanoon, ja kuningas Alrik surmattiin. Mutta hän taisteli urheasti, se täytyy myöntää.

Grutten ilme ei värähtänytkään. Hän oli jo valmistautunut pahimpaan.

Kun Alrik kaatui, monet hänen sotilaistaan antautuivat ja kääntyivät Hærulvin palvelukseen, jatkoi Bødvar. Loput löysivät tiensä tuonelaan, pienellä avustuksella. Hærulv on nyt Nordmarkin kuningas. Mutta Alrikilla on kolme lasta, jotka eivät olleet kuninkaankartanossa. Eräs palvelustyttö kertoi nähneensä kahden miehen soutavan tiehensä veneellä, jonka kyydissä oli kolme lasta. Hän kertoi myös, että sinä olet Alrikin luottamusmies.

En ole Alrikin ystävä, Grutte tuhahti ja sylkäisi maahan. Olen kyllä ollut pitkään hänen palveluksessaan. Mutta kun minusta tuli vanha ja voimaton, hän ajoi minut pois kuninkaankartanosta. Hampaattomaan metsästyskoiraan minä en ruokaani tuhlaa, hän sanoi minulle. Niitä sanoja en ole koskaan unohtanut. Alrikin lapset eivät ole täällä. Mutta jos olisivat, olisin ensimmäisenä nappaamassa heidät.

Bødvar naurahti.

Olet hyvä pitämään puoliasi, hän totesi. Mutta en luota sinuun pätkän vertaa, senkin vanha kettu. Katsotaan, millaisen saaliin soturini saavat käsiinsä.

Burin oli vaikea hengittää. Onkalon inhottava multainen haju oli tukahduttava. Hän kuuli heikosti Signyn ja Reginin hengityksen – muuten oli täysin hiljaista. Paksu kerros kuihtuneita lehtiä peitti ulkoa tulevan päivänvalon.

Täällä on pimeää ja kylmää, aivan kuin haudassa, hän ajatteli. Ahdistus kasvoi hänen sisällään. Kun he löytävät ja tappavat meidät, he voivat vain jättää meidät tänne. Olemme jo tuonelassa. Hän näki tummassa mullassa, miten lukuisat kalpeat kasvot olivat poistuneet maan päältä ja päätyneet juuri tähän paikkaan jähmettymään ikuiseen elottomuuteen. Mutta silmissä oli vielä näkövoimaa, ja ne olivat kaikki kääntyneet pelokkaiden lasten puoleen.

Kuolleet… Buri kuiskasi. He näkevät meidät.

Signy laittoi kätensä Burin suun eteen ja puristi sen kiinni.

Hiljaa! hän pihisi veljensä korvaan.

Buri vaikeni. Signy kuunteli jännittyneenä ulkopuolelta kuuluvia hiljaisia ääniä. Uloimmat lehdet kahisivat kevyesti tuulessa. Tiaiset visersivät vaimeasti. Yhtäkkiä närhi räkätti jossain lähistöllä. Signy jähmettyi. Hän kietoi vaistomaisesti käsivartensa Burin ja Reginin ympärille. Yhtäkkiä kuului ihmisten ääniä.

Kauanko meidän pitää pyöriä täällä? kysyi toinen äänistä. Tämä on aivan ajanhukkaa.

Olet oikeassa, sanoi toinen ääni. Mutta yritäpä sanoa tuo Bødvarille.

Mites tuo kuihtunut lehtikasa tuolla? Eikö sen alla voisi olla joku piilossa?

Varmaan hiiriä tai siiroja. Tule jo, olemme jääneet muista jälkeen.

Minä käyn vielä kurkkaamassa.

Signy pidätteli kauhuissaan hengitystään ja puristi pojat lähelleen. Lehtikasan läpi työnnettiin keihäs, jota liikuteltiin hieman sinne tänne. Keihäänkärki kiersi Signyn toista kenkää. Sitten se vedettiin taas pois.

No, tuletko sinä?

Juu, juu, tullaan.

Äänet etääntyivät. Signy hengitti hitaasti ulos. Buri ja Regin ojensivat hieman selkiänsä. Paniikki hiipui pikkuhiljaa heidän kehoistaan.

Aika kului ja lapset olivat jo pitkään odottaneet ahtaassa onkalossa, jossa ei pystynyt istumaan suorassa tai ojentautumaan. Reginin toinen jalka kouristeli. Se paheni ja paheni. Hän yritti suoristaa jalkaansa, mutta se painautui onkalon seinämää vasten.

He ovat nyt poissa, hän totesi kärsimättömästi. Kiivetäänkö pois täältä?

Signy tarttui häntä tiukasti käsivarresta.

Mitä meitä käskettiin tekemään? Signy tiuskaisi. Pysymään täällä.

Regin huokaisi syvään. Mutta hän pysyi paikallaan.

Hetken päästä he kuulivat vihdoin Grutten kutsuvan heitä. Lapset työnsivät lehdet sivuun ja siristivät silmiään kirkkaassa auringonvalossa.

Soturit purjehtivat tiehensä, Grutte kertoi. Vaara on ohi. Tältä kertaa. Hærulv hyökkäsi kuninkaankartanoon. Olette…

Hærulv! Buri hihkaisi. Susi! Minä tiesin!

Mitä tarkoitat? Grutte kysyi hämmentyneenä.

Hmm… minä näin sellaista unta, Buri sanoi.

Olette varmaankin kuulleet Hærulvista, Grutte jatkoi. Hän ja hänen soturinsa ovat suurimpia lurjuksia ja rosvoja täällä maan päällä. Olen itse ollut taistelemassa heitä vastaan, ennen kuin minusta tuli liian vanha…

Grutte, Signy keskeytti. Et ole maininnut sanaakaan isästä. Mitä…?

Grutte katsoi tyttöä avuttomana.

Hän… hän on kuollut, vai mitä? kuiskasi Signy.

Grutte nyökkäsi.

Hän kaatui sotilaidensa kärjessä, hän kertoi. Isänne kuoli kunniakkaasti… mutta se ei teitä varmaankaan kovin paljon lohduta.

Signyn kyyneleet virtasivat äänettömästi hänen poskiaan pitkin. Buri kietoi kömpelösti käsivartensa siskonsa ympärille. Reginin kasvot kalpenivat.

Kostoa! hän kihersi ilottomasti ja puristi kätensä nyrkkiin. Hærulvin pitää kuolla! Minä pilkon hänet palasiksi – ensin kädet irti, sitten jalat ja lopuksi hänen törkyinen päänsä!

Grutte tarttui Reginiä voimakkaasti olkapäistä.

Vasta kun aika on oikea! hän sanoi. Siihen on vielä pitkä matka. Ensin sinun pitää oppia hallitsemaan äkkipikaisuuttasi, muuten se voi johtaa onnettomuuksiin. Lisäksi sinun pitää oppia käyttämään asetta. Tämä koskee teitä kaikkia. On paljon ihmisiä, jotka haluaisivat nähdä teidät kuolleina.

Minä olen jo oppinut käyttämään miekkaa, ylpeili Regin.

Varmasti, Grutte aloitti. Mutta et pärjää kokeneelle soturille. Se vaatii kouluttautumista. Ja se onnistuu täällä. Vaikka olen harmaantunut kuin mäyrä, en ole unohtanut valmiuksiani sotilaana.

Aurinko oli laskemaisillaan, kun Grutte ja lapset palasivat mökkiin. He söivät hiljaisuudessa. Buri ja Regin katsoivat vedelle useaan otteeseen. He toivoivat näkevänsä laivan, jonka kyydissä olisi heidän isänsä. He eivät pystyneet täysin käsittämään, että isä oli ikuisesti poissa. Kun ruoka oli syöty, Grutte kaivoi aseensa esiin.

Olen pitänyt nämä puhtaina ja ruostumattomina, hän sanoi. "Se oli vähintä, mitä voin tehdä. Nämä aseet palvelivat minua uskollisesti silloin, kun olin kuningas Alrikin sotilas. Ja nyt ne palvelevat hänen lapsiaan. Te olette Alrikin suvun ainoat jäljelle jääneet. Jos te kuolette,