Toropaisen totuudet

By Essi Paulamäki

Rakkaus naimisissa olevaan mieheen on ollut kuuma peruna vuosituhansia. Melkoinen keitos saadaan aikaan, kun mytologiset hahmot ja painajaiset astuvat suhteeseen mukaan. Vaikka suhteesta ei tulisikaan mitään sen enempää, rakkaus opettaa ja kasvattaa pyytämään elämältä ja parisuhteilta enemmän. Ehdottoman rakkauden edellytys on luottamus, jota kaikki eivät edes ymmärrä. Toropaisen kanssa luottamusta pohditaan ja etsitään monin tavoin.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 22, 2017
• ISBN: 9789523390379

Essi Paulamäki

Essi Paulamäki (s.1980) on sairaanhoitaja-kätilö, seksuaalineuvoja sekäenergiahoitaja. Aiemmin hn on julkaissut proosaa sekä runoja. Vapaa-ajallaan hän kutoo ja maalaa, sekä nauttii karaokesta.

Book preview

Toropaisen totuudet

Uuden edessä

Alaston totuus

Sama jätkä, eri verkkarit

Teinimeininki

Sanojensa mittaisuus

Toropainen ja rahan ristiriita

Kompassi kateissa

Unielämää

Oharit

Vaikeneminen kultaa?

Iloa elämään

Tahtotilanteita

Autokaupat

Yhdessä juhliin

Pallo hukassa

Hoitoa vailla

Feminiinienkelipuhdistus

Karaokeilta

Irtiotto

Kotitonttu vartiotyössä

Suojaukset

Toropaisen aarrejahti

Painajaistodellisuus

Karminen kammotus

Paskaksi vaan ja palamaan

Elämän syksy

Läheisyys lämmittää

Sosiaalityöntekijä

Ammatinvalintapsykologi

Ulosottomies

Velkaneuvoja

Tuleepa kerran

Valmistusmerkinnät

Uuden edessä

-Rakkauden harha: Yhteisön ja perheen tahto sekä totuudet menevät omista edelle

-Tarot-kortti: Huoli

-Zen-tarot: Erillisyys

-Enkelikortti: Toivo

-Riimu: Kenai (haava, soihtu)

Siinä unessa istuin suuressa luentosalissa. Olin ryytynyt, kuten aamuisin yleensä enkä olisi jaksanut kuunnella opetuksia. Sitten kuitenkin esiin tuli Merikallio, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, en edes unissani. Isovaarin hattureuhka väärin päin päässään hän soitteli huiluaan tutut naururypyt silmäkulmissaan ja iloista sävelmää soittikin. Ei erityisesti minulle, eikä erityisesti kenellekään, mutta minä kuulin sen ja päätin seurata tuon musiikin kutsua.

Heräsin oudolla tavalla ja lähdin unessa ulos luokasta. Parkkipaikalla hyppäsin Toropaisen autoon, vedin päähäni hänen lippiksensä ja lähdin laskettelemaan alas mäkeä. Matkalla pysähdyin erään talon luokse ja sain melkein sydänkohtauksen, kun muuan entisistäni, Kammola, siirtyi talosta toiseen hameväen saattelemana. Toropaisen totuudet kaikui päässäni ja kauhuni alkoi vihdoin sulaa.

Pillipiiparin sävel soi edelleen korvissani, kun oikeasti heräsin. Ihmettelin, että miksi juuri Toropaisen totuuksilla oli merkitystä, kunnes ymmärsin koko viimeaikaisen sotkuni olevan sen Kammolan aikaansaannoksia. Miksi olin sille miehelle antanut niin suuren vallan, että hän saattaisi noin vain tuhota koko elämäni? Tai että tuhoaisin kaiken itse, kun uskoisin sokeasti, alitajuisesti, miehen viesteihin? Eihän siinä ollut mitään järkeä. Toropaisella ja minulla oli sen verran paljon yhteisiä totuuksia, että sain niistä tukea itselleni.

Jos nyt näiden kahden miehen ajatuksia vertasin itseeni ja yleensä elämään, niin olin aika lailla Toropaisen linjoilla monessa asiassa. Varsinkin itseäni koskevissa ajatuksissa. Kammola oli sanonut minusta asioita, paljon asioita, joiden valheellisuutta olin yrittänyt itselleni todistaa monet vuodet. Mies oli onnistunut istuttamaan minuun ihan hirvittävän syyllisyyden, joka oli perusteeton. Vasta korviani myöten suossa oivalsin, että itse asiassa olin ollut varsin hyvissä asemissa monta kertaa. Mikä sitten oli minut ajanut suohon?

Oliko syynä minua väkevämpi laulaja, totisempi torvensoitto vai tarve tehdä ryysyistä iltapuku? Pitikö manifestoida suuremmallekin joukolle, että totisesti pystyisin rakentamaan oman imperiumin? En voinut käsittää, mistä oli kysymys. Unessa Toropaisen autossa hymyilytti ja nauratti juuri niin, kuin Toropaisen seurassa aina. Mies sai vitsin vääntämisellään minut hyvälle tuulelle vaikka olisi kuinka suo olisi upottanut.

Toropainen oli siitä erityinen mies, ettei pitänyt itseään ketään toista parempana, mutta ei huonompanakaan. Jaoimme käsityksen siitä, että kaikki ovat ihmisinä samalla viivalla. Elämässä sattui kaikenlaista, eikä mikään titteli tai mikään määrä mammonaa suojellut siltä, että kaiken saattoi menettää ja läheiset olivat tärkeä suoja. Ketä sitten päästi lähelleen ja miksi, olikin oma teemansa. Vihollisten lähellä pitäminen ei taannut selustan suojaa nimeksikään.

Reviirin sisäinen uhka oli vaikea tunnistaa ja siitä oli vielä vaikeampaa luopua, sillä elämän rakenteiden ja elämäntavan murtumiseen liittyi pelkoja. Moni on niin tottunut uhkaan, että kantaa sitä mukanaan kuin rakasta lasta, jota ilman ei osaa elää. Lapsetkin kasvavat ja lähtevät omille teilleen. Pelosta voi oppia irrottamaan samalla tavalla, kun oppii ensin ymmärtämään, että elämää on ilman pelkoa.

Meillä oli yhteisenä ristiriitana rakentaa linnake, jossa tuntisi olevansa oikeasti turvassa, niinpä kaikki läheiset ihmissuhteet oli jollain lailla haastettava, jotta luottamuspulasta tulisi selvyys ja elämässä pääsisi eteenpäin. Mitä se eteenpäin pääseminen sitten olikin. Minulla ne olivat menetetyt luottotiedot ja Toropaisella kiikun kaakun kallellaan oleva avioliitto, jonka hän aluksi halusi saada toimimaan. Jokainen luukusta sisään tupsahtava lasku tuntui aivan ylivoimaiselta, kun välillä sai raapia päätään ja miettiä, että mistä saisi lapsille edes jotakin ruokaa.

Kammolan oli onnistunut istuttaa minuun ajatus, että olin peripummi luonnoltani ja sellaisena pysyisin, asiaa vastaan olisi turha kamppailla. Lopulta se kaikki resonoi vain yhtä asiaa; ei ollut perittyä maata, ei ollut ihmisarvoakaan. Jos ei ihmisellä ollut perittyä rahaa, ei ihmisellä ollut mitään. Jostain syystä olin alkanut sitten ajatella kuviota hiukan uudestaan. Roope Ankka oli rakentanut itse imperiuminsa onnenlantistaan, joten siihen pystyisin kyllä minäkin. Oliko se onnenlantti sitten lottovoitto, omin käsin kirjoitetut kirjat vai prinssi, joka kustantaisi kirjoittamiseni, kas siinä pulma.

Henkisen polun yksi suurimmista haasteista oli ollut loppujen lopuksi oivaltaa, että minulla oli paljon ristiriitaisia tuntemuksia. Niitä riitti niin miehistä kuin monista muistakin asioista. Ennen kaikkea rahan kanssa törmäilin jatkuvasti, koska en käsittänyt, mitä väliä sillä oli. Eräs tietäjä sanoi minulle, että olin ollut niin rikas edellisissä elämissä, että tunsin itseni sisäisesti rikkaaksi enkä siksi osannut kantaa huolta puutteesta – ennemmin tai myöhemmin astuisin vaurauksien äärelle. Ihan siitä sattuneesta syystä, että se oli sisäinen tilani joka heijastuisi ulkoiseksi – vaikkei juuri nyt siltä näyttänyt.

Oli totuus ja oli totuus. Nykyinen elämäni näytti siltä, että sisäinen totuuteni syntyperäisestä rikkaudesta oli valhe, koska olin persaukinen ja korviani myöten veloissa. Ja toisaalta oli se totuus, etten tosiaan ollut erityisen varakasta sukua. Mutta se sisäinen totuus kauhisteli juuri näitä ulkoisia olotiloja, mistä syntyi ristiriita, mitä nyt sitten opiskelin ja olin myös pakotettu sen imperiumin luomiseen.

Olin kyllästynyt koko rahapeliin, sillä olin paljon kiinnostuneempi saamaan palautetta ammattitaidostani tai henkisistä taidoistani. Lopulta törmäsin aina siihen, ettei ketään kiinnostanut muu kuin se, koska saisin maksettua velkani. Aloin sitten ihmetellä, mistä se velka oli kotoisin. Velallisuuden syytkin asuivat sähköpallossani tiiviisti. Juuri iloinen huilunsoittaja oli esitellyt minulle monet painajaiset siitä, millaisia identiteettivarkauksia tein sähköisesti ja millaisia rikoksia olin edellisissä elämissäni tehnyt.

Unitasolla ne oli vielä voinut jotenkin ohittaa, mutta kun vastauksia alkoi sadella päivätietoisuudessakin, Toropainen astui kuvaan. Hän oli oikeastaan ensimmäinen merkki tapahtuneesta muutoksesta korvieni välissä. Tätä miestä ei raha kiinnostanut. Jos sitä oli, sehän kiva, tarjoaisinko kierroksen. Jos sitä ei ollut, voi harmi, toisiko hän kaupasta jotakin.

Olin aivan ihmeissäni. Kasvoiko todella maan päällä kaltaisiani ihmisiä? Tajusiko joku lopultakin kuunnella minua eikä arpoa lompakkoni sisältöä? Toropaisen ihailun, rakkauden ja hellyyden turvin uskalsin alkaa selvittää, mitä pahaa olin kaikille tehnyt, että he kaikki pelkäsivät minun jollakin lailla heiltä vievän tai varastavan tai tuhoavan aina sen, mikä heille oli kalleinta. Totesin, että varjonsa näki vain, kun oli valoa näkyvissä, joten ei ollut ihme että rakkauden turvin työ saattoi lopulta alkaa.

Mielensä sai pahoittaa monta kertaa, kun ajattelin, että useat syytöksistä olivat takuulla perusteettomia. Miksi minä, varsin empaattinen ja mukava ihminen, olisin kenenkään arvoesineiden tai muun omaisuuden kimpussa? Ketä kiinnosti? Halusin tietää, mitä ihmiset ajattelivat ja kantoivat sydämellään. Kauneus ja omaisuus, niin, ne kun ovat kovin katoavaisia.

Toropaisen hyväntuulisuus oli perua yhteisestä suosikkinumerostamme. Elämänilo kumpusi jostakin syvältä ja aktivoitui toisen seurassa. Sitä oli vaikeaa vastustaa ja mahdotonta ohittaa, kun hän soitti tai viestitteli, mies sai hymyn leviämään korviin. Aluksi miehen kehut tuntuivat mukavilta. Lopulta ajatuskin miehestä kevensi tunnelmaa. Työkaverit irvistelivät hyväntahtoisesti ja hivenen kateellisesti, sukulaiset kommentoivat huvittuneesti kun Toropaisen viesti tupsahti puhelimeen ja muutuin ihan toiseksi ihmiseksi.

Toropainen sai minusta houkuteltua esiin sellaista pehmeyttä, jota vain lapset aiemmin olivat onnistuneet herättämään. Toropainen myös sulatteli ahtojäitäni puksuttaen jäänmurtajallaan iloisesti läpi sydämeni suojuksista ja kaikista mahdollisista varotoimenpiteistä, joita olin asetellut juuri tällaisten tapausten varalle.

Minunhan oli tarkoitus ainoastaan kaivaa esiin se, mitä Pillipiipari Merikallio oli minussa herättänyt, mutta ei suostunut sitten lopulta hereillä opettamaan. Minun kuului opiskella Toropaisen kanssa kaikkea sellaista, mikä liittyi instituution säätelemään ja sanelemaan rakkauteen niin parisuhteissa kuin vanhemmuudessakin. Minulta puuttui itseltäni kokonaan ymmärrys siitä, mitä oli olla naimisissa. Sanotaan, että laina ja lapset ovat tiukempi sidos kuin papin aamen, mutta niitäkin ihmisiä löytyy paljon, joille asia ei todellakaan ole niin.

Entäs, kun se kolmikanta löytyy – lainat ja lapset ja se aamen? Ne ihmiset ovat pulassa, koska sitä pyramidia oli vaikeaa murtaa edes perustelluista syistä. Toropaisellakaan ei ollut aikomustakaan murtaa omaansa, hän vain toivoi että saisi jotakin sellaista elämäänsä, mikä saisi asiat vaimon kanssa kääntymään raiteilleen. Tai jos saisi pelattua aikaa niin, että rouva heräisi Ruususen unestaan ja lopulta kaikki olisi kuten ennenkin?

Olin enemmän kuin innokas auttamaan Toropaista aviomissiossa. En halunnut ketään pyörimään jalkoihin, minun piti selvitä lasten kanssa ja opetella heidän kanssaan pelisääntöjä ilman miestäkin. Minun piti selvittää päästäni se myrsky, jonka Merikallio oli sinne aiheuttanut. Toropaisen satunnaistapailu sopi minulle varsin mainiosti, semminkin, kun mies oli juuri sitä kaikkea, mitä olin itselleni pyytänyt.

Hän osasi jutella, hän oli hyvä sängyssä ja vielä uskaltautui puhumaan kanssani henkisistäkin asioista. Auliisti hän suostui kaikkeen koekaniiniksi. Hymy korvissa hän tuli kerta toisensa jälkeen luokseni, kahvipaketin kera ja ihmetteli kanssani kortteja sekä läpitunkevia salaisuuksia. Totuus toisensa jälkeen kirkasti minulle sen, mitä oikeastaan halusinkin tietää.

Alaston totuus

-Toropaisen voissa paistettu totuus: Lemmiskely vaatii aikaa

-Laulu: Hetkeksi en sulle rupia/ Lauri Tähkä & Elonkerjuu

-Zen-tarot: Tukahduttaminen

-Resepti: Pannukakku

-4 dl jauhoa, 1 dl sokeria, 1tl suolaa, 1tl vaniljasokeria, 1 tl leivinjauhetta

-8 dl maitoa, 2-3 munaa, 100 g sulatettua voita

-Uuniin 180 astetta puolesta tunnista kolmeen varttiin, kunnes on kypsän väristä

-suuresti sylittelyä

-paljon pussailua

Tapasimme Toropaisen kanssa paikallisella huoltamolla, päiväkahvin merkeissä aika usein töistä päästyä. Sylittely-halittelu-pussailutuokion jälkeen livistimme kumpikin omille suunnillemme. Jossakin vaiheessa se riitti, jonkun ajan päästä enää ei. Toropaisen perheen yhteiset riennot veivät paljon aikaa, eikä aina ehtinyt näkemään moniin viikkoihin. Välimatkan vielä kesti, puhelin lauloi välissä mukavasti. Kohteliaana miehenä hän muisti heti aamusta ja illasta kauniilla viesteillä, isompia ajatuskokonaisuuksia vaihdettiin sähköpostitse.

Läheisyyden puute iski vasta, kun tauon jälkeen pääsi toisen lähelle. Sylissä suudellessa pitkän tauon jälkeen toisten katseet olivat liikaa, olisi pitänyt päästä kunnolla iholle, sylikkäin ja sisäkkäin, alasti ja saada olla rauhassa pitkään, niin kauan kuin tarvitsi. Sellaista hellyyttä tuntui olevan mahdotonta löytää mistään muualta. Iho tuntui oikealta sormenpäissä, parta kutitti poskia mukavasti ja jokainen puraisu sai miehen solmuun nautinnosta.

Tulin siihen tulokseen, että toisen tyytyväisenä pitäminen oli helppoa, jos itsellä oli sellaiset keinot, mistä toinen silmittömästi nautti. Se teki hommasta helppoa. Lapsena olin vähän matkaa soittanut pianoa, jolloin sormijuoksutuksia oli pitänyt harjoitella. Mies oli aivan ekstaasissa ihoa pitkin kiirivistä väreilyistä heti, kun käden sujautti paidan alle.

Välillä tuntui, että hellyydellä sai hallittuakin toista kovin helposti. Kun tiesi tarkkaan, mistä tämä piti, saattoi tehdä kaikkensa, jotta tämä lähti omaan elämäänsä täysin pyörällä päästään. Aluksi lähdöt olivat vaikeampia hänelle, koska kontrasti kotiin menemisestä oli suuri. Ei sielläkään huonosti mennyt, riidat hiipuivat kun läheisyyttä sai jostakin muualta. Vähitellen kasvoi tietoisuus siitä, että sitä hyvää pitäisi saada ihan joka päivä, vähintään öisin jos päivisin olikin kiirettä. Huomasin itsekin, että Toropainen oli minulle muusa vailla vertaa.

Hellyys ja intohimo eivät loppuneet niin vain. Ei muodostunut rutiineja, kun tarvittiin aina jotakin uutta ja piti kokeilla, mikä olisi parasta. Ja vaikka monet asiat jotka aiemmin olivat tuntuneet hyviltä toisten kanssa, eivät vetäneet vertoja sille, mitä oli yhdessä, nyt. Makasin miehen päällä ja puristelin hänestä pienesti pyllyä pyörittäen sisääni lämmikettä, eikä mies käsittänyt, kuinka sain hänen kehostaan irti niin paljon ja aina niin pitkään kerrallaan. Kun sitten saimme kunnollisia hetkiä rakasteluun silloin tällöin, hommissa sujahti helposti tunti jos toinenkin.

Toropaista kaihersivat erityisesti pari kertaa, kun piti pitkään pussailla ja odotella jotakin, kuten eräänä aamuna pannukakkua uunista, että sai aloittaa riisumisen. Ja kun pannukakku sitten lopulta höyrysi hellalla, Toropainen itse vitkutteli pitkään, ennen kuin olimme alasti ja minä kiusoittelin pitkään, nerokkaasti miestä keskeyttäen, että saimme kumpikin yhtä aikaa. Jokainen kerta yhtä aikaa laukeamista oli tajunnanräjäytys. Tähtisateesta sängynpohjalle laskeutuminen vei aikaa, mutta kauaa ei kestänyt, kun olimme taas jo sisäkkäin ja huulet toisiaan vasten, hampaat yhteen kolisten ja kaulaa purren kuin kissat ikään. Silitysten ja puraisujen vuorottelu se vasta hyvää tekikin.

Sitten olimmekin jo molemmat uusissa töissä, kun tajusimme ajan muuttuneen. Pääsimme molemmat perjantaisin vähän aikaisemmin, joten ehdimme tavata keskellä päivää. Paikka oli sama, mutta sekään ei miellyttänyt. Oli tullut uusi aika ja se vaati uusien paikkojen ja tapojen omaksumista. Väänsin itkua kun kerroin Toropaiselle, että tarvitsin ja halusin enemmän. Halusin miehen viereeni, miehen luokse yöksi, hänen kainaloonsa jotta kaikki ulkopuolinen ristiriita ei imisi minua kuiviin. Mies oli kuin akkulaturi ja jos ei sitä virtaa saanut vähään aikaan, tuntui, että näivettyi. Kysymys ei ollut omistamisesta.

En kokenut mitenkään loukkaavana, uhkaavana tai haastavana avioelämää, se ei kiinnostanut minua. En kokenut mitään valtataistelua vaimon ja minun välillä. En tuntenut syyllisyyttä, että halusin jotakin sellaista hänen miehestään, mitä vaimo ei ollut itse halunnut pitkään aikaan. En pelännyt, että olisin vienyt hänen lapsiltaan jotakin, koska Toropainen on mies, joka huolehtisi lapsistaan vaikka mikä olisi. Perheen yhteiset riennot eivät loppuisi mihinkään, ja tiesin, että jos asettuisin poikkiteloin niiden kanssa, vain minulla olisi kurjaa.

En tosin ollut niin tyhmä, että uskaltaisin edes ajatella sellaista, enkä kokenut siihen tarvettakaan. Oli niin sujuvaa ollut omankin eroni jälkeen, että miksi ihmeessä haluaisin toisenkaan elämästä tehdä vaikeaa, ja samassa omastani? Toivoin itsekseni, että en olisi haaveideni kanssa yksin.

Tajusin, että olimme Toropaisen kanssa toisillemme sopivat laturit. Ihmettelin vain mielessäni, miten kauan he jaksaisivat yrittää saada toisistaan virtaa, vaikka se ei oikeasti kulkenut. Toropainenkin ymmärsi tämän. Töpselit olivat lakanneet sopimasta heidän asunnossaan jo kauan sitten, mutta miksi niin oli, sitä oli vaikeampaa käsitellä. Kumpi oli mokannut ja mitä? Voiko niin vain tapahtua, vai onko jotain puuttunut alun perinkin? Vai olivatko asiat vain muuttuneet, oliko molemmille vai vain toiselle tullut tekniikkapäivityksiä, jotka pakottivat hakemaan sitä toisenlaista virtaa jostain muualta?

Toropainen ei aluksi halunnut haastaa vaimoaan enkä minäkään halunnut, että hän haastaisi. Sitten vain pikkuhiljaa kävi niin, että ilman häntä oleminen tuntui tukehduttavalta. Mies tutustui siihen, kuinka raivo hiipi takaisin kotiin, jos ei saanut olla välillä hellyyden ehdoilla. Se laski aseet, oli helpompaa tavata edes silloin tällöin ja ihmetellä, miten tämä saattoi olla tällaista, elämän edellytys. Lopulta Toropainen tunnusti haluavansa samaa kuin minäkin. Olemisen tapa muuttui ja aikaan ilmaantui uusi ulottuvuus: tulevaisuus. Yhteinen aika joskus, Kirsi Kunnaksen tuleepa-kerran. Oli ollut selvää, että meidän suhteemme olisi paljastumisesta vaakalaudalla. Tuntui hyvältä, kun toinen halusi minua yhtä paljon kuin minä häntä. Olin onnistunut muuttamaan sen, että halusin jotain, mitä en saisi tai edes saisi haluta.

Olimme katselleet peliä huoltamolla jonkin aikaa ja Toropainen kertoi, miksi oli halunnut tavata. Kuulehan typykkä, ko mie oon alkanu ajattelemaan että mie rakastan siuta niin paljon, että mie en kestä ajatella elämää ilman siuta. Kyllä mie tiijän sen niin, että se vie aikaa ja myö tarvitaan vielä paljon kärsivällisyyttä, mutta miusta tuntuu että mie kuihdun jos en mie saa olla siun sylissä öisin. Mie en välitä vaikka lapsetkii on siinä niin. Miun tarvii vaan saada olla siun lähellä. Mitäs sie sanot siihen niin jos mie alkaisin puuhaamaan eroa? Siekii tiijät sen niin että en mie sitä ihan heti ens viikolla saa aikaiseksi, en mie niin vaan voi lähtiä että sanon, että miulla on toinen.

Leukani alkoi väpättää ja silmät kostua. Toropainen jatkoi. Mie en haluaisi siuta sotkee tähän ensinkään. Mie rakastan siuta valtavasti ja mie tarvihen siulta paljon tukea tähän hommaan. Sie vaan oot niin koettanut tuputtaa miulle sitä, että meillä vois vielä vaimon kanssa asiat lähteä sujumaan. Miulta loppuu siihen koko ajan enemmän iteltä usko. Mitä enemmän mie oon siun kanssa, miulla on siun kanssa parempi olo. Mie haluan olla siun kanssa, koska miusta tuntuu ilosemmalta pojalta ja miusta tuntuu että mie saan siulta mitä mie tarvihen. Enkä usko että se on niin kovin yksipuolista. Voitasko myö alkaa ihan oikeesti yrittämään ja lopettaa tää leikkiminen?

Olin sanaton, kerta kaikkiaan. Halusimme samaa ja haaveeni olivat tulossa todeksi. Tuntui hyvältä ja pahalta, melkein iski rimakauhu. Nyt kun olin saamassa sen mitä halusin, halusinko sitä sittenkään? Oliko minun oikein haluta sitä? Entä etiäiset? Niistä ei saanut mitään tolkkua ja tukea, halusinko niin ehdottoman miehen ja halusinko sittenkään niin voimallista perhe-elämää? Nyt kun se olisi totta, ei olisi enää perääntymisen mahdollisuutta. Tähän saakka olin kärvistellyt ja kiukutellut kuin jänis ansassa tunteitani varattuun mieheen, nyt se muuttuisi eikä hän olisi kovin kauaa varattu. Ainakaan toivottavasti.

Kauanko tässä menisi? Entäs,jos yhteiselämä olisikin ihan kamalaa? Mitäs, jos olisinkin vain välivaihe, ettei hänkään oikeastaan haluaisi minua, vaan joutuisi etsimään vielä jonkun kolmannen? No, tuumin itsekseni, se olisi sen ajan murhe. Nyt minä voisin alkaa miettiä, mitä hänestä ihan todella sitten haluaisin ja millaiseksi toivoisin elämämme muodostuvan. Entä miten ehkä sitten rakentaisin suhteita hänen lapsiinsa aikanaan? Miltä hän tuntuisi minun lasteni kanssa, oikein tosissaan? Mitkä olisivat suurimmat karikot? Jos niitä nyt miettisin, saattaisin tehdä enemmän tuhoa kuin haluaisinkaan. Niinpä saattaisin keskittyä vain ruusunpunaisiin toiveisiin. Ne kun ovat todella tärkeitä.

Sama jätkä, eri verkkarit

-Rakkauden harha: Suorittamalla saa ostettua rakkauden

-Tarot: Maljojen prinssi

-Zen-tarot: Eläytyminen

-Enkelikortti: Sisäinen lapsi

-Riimu: Fehu (vauraus)

Merikalliosta se alkoi. Rakastuin suin päin mieheen, josta en oikeasti