Sijapääterakkaus

By Essi Paulamäki

Rakkaus pakottaa määrittelemään koko elämän uudestaan. Tunteet ovat kieleen sidottuja, tunteiden myötä kielikin menee uusiksi. Nahkojen luominen rakastuessa on konkreettinen tapahtuma eikä se säästä mitään elämänaluetta. Rakkaus muuttaa kaiken.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Mar 8, 2017
• ISBN: 9789523394322

Essi Paulamäki

Essi Paulamäki (s.1980) on sairaanhoitaja-kätilö, seksuaalineuvoja sekäenergiahoitaja. Aiemmin hn on julkaissut proosaa sekä runoja. Vapaa-ajallaan hän kutoo ja maalaa, sekä nauttii karaokesta.

Book preview

Sijapääterakkaus

Nominatiivi: perusmuoto

Genetiivi, omistusmuoto

Partitiivi, kuvaileva luonne

Essiivi, määrittelevä muoto

Translatiivi - muutosmuoto

Pluskvamperfekti

Inessiivi - sisältävä muoto

Elatiivi - alkuperää määrittävä sijapääte

Perfekti

Illatiivi - toimintaa kohdentava sijapääte

Adessiivi - toiminnan luonnetta määrittävä sijapääte

Imperfekti

Ablatiivi - lähteen sijapääte

Allatiivi - vastaanottava sijapääte

Abessiivi - puutetta ilmaiseva sijapääte

Preesens - nykyhetki

Valmistusmerkinnät

Nominatiivi: perusmuoto

Sijapääterakkaus

Rakkauden tähden tehtiin miljoonittain kirjoja, lauluja, runoja, abortteja, koeputkihedelmöityksiä, adoptioita ja kaikenlaista muuta. Ihmiset olivat rakkauden riivaamia, orjuuttamia, vankeja, omia ja kuitenkin yhdistämiä. Lisäksi monet olivat rakkauden hämmentämiä, repimiä ja etsijöitä, sen antajia, saajia ja ottajia. Joskus olivat ihmiset myös rakkauden pelkureita.

Rakkauden nimiin tehtiin niin tyhmyyksiä kuin urotekojakin ja monet kokivat olevansa sen lähettiläitä tavalla tai toisella. Jotkut muuttivat konkreettisesti maailmaa antautuessaan rakkauden asialle, ajatella vaikka Äiti Teresaa tai Dalai Lamaa. Siinä sitä onkin tavoitetta, elää koko elämänsä korkeimpana aatteenaan tehdä hyvää ja edistää kaikkea sitä, mistä rakkauden hedelmät hyvässä hengessä tunnetaan.

Rakkaus oli ihmisten juttu, ennen kaikkea - tai sitten heillä oli vain enemmän keinoja ilmaista sitä, mikä heitä liikutti. Eläimet elivät laumoissa ja pariutuivatkin toisinaan eliniäksi, mutta tunsivatko ne rakkauden siteen? Omistamiseen liittyy nimittäin sidosmainen ominaisuus. Tarvitaan joku, joka omistaa ja joku, joka omistetaan. Omistiko rakkaus ihmiset vai nimittivätkö ihmiset erilaisia omistussuhteitaan rakkaudeksi?

Tällä kertaa Veera uneksi synnytyksestä. Ylin esimies oli vesialtaassa synnyttämässä ja lähiesimies neuvoi Veeraa kuinka lapsi pitäisi ottaa vastaan. Veera ei voinut sille mitään, että yhtäkkiä synnyttäjä päätti, että ei tästä mitään tulekaan. Vauva, jonka pää jo hiukan näkyi, imeytyi takaisin kohtuun. Seuraavaksi ihmeissään oleva Veera kuljeksi taas kerrostaloon. Vieraassa huoneistossa hän oli ruutupaitaisen, valkotukkaisen ja -partaisen Joulupukin sylissä.

Siinä hän koki olevansa turvassa, taas iloinen ja onnellinen. Joulupukki helli häntä, vitsaili ja kiusoitteli, eikä missään ei olisi voinut olla parempi olla. Pian Veera taas kuitenkin kuljeskeli naapuritaloon, jossa hienot uudet puitteet olivat edellistä taloa paljon kalseammat. Hän sitoi hyppynarulla tuoliin ihmistä, jonka oli ajatellut jättäneensä taakseen jo kauan sitten. Ystävää, joka sittenkin pelkäsi häntä. Veera katsoi alas parvekkeelta ja tajusi päässeensä huipulle, sieltä alas marraskuisessa räntäsateessa olisikin todella pitkä matka.

Tavallaan Veera heräsi lumisateeseen. Esikoinen teki iloista silppua Veeran opiskelumateriaalista pöydälle unohtuneilla saksilla. Ensin karjututti ja sitten kaikkia itketti, kun lapset kauhistuivat äidin raivaria. Lopulta kuitenkin halattiin ja siirryttiin aamupalalle, hänhän pelästyi, mitä muuta saksilla olisikaan voinut tehdä. Veera silitteli molempia lapsiaan ja ihmetteli suuttumistaan, oma mokahan se oli jättää sakset lasten ulottuville. Silpuksi meni kuin pari päällimmäistä monistetta, ihan turha hallinnan menetys.

Vapaapäivä ja viikonloppu, olisi täydellinen tilaisuus lähteä vaikka reissuun, katkaista huonosti alkanut päivä kertalaakista. Hörppiessään aamukahvia ja taistellessaan voiveitsen herruudesta nuorimmaisensa kanssa Veera pohti sitä Joulupukkia - oliko se sama mies, kuin Lautturi siinä aiemmassa unessa?

Veera oli päässyt pohdinnoissaan vähän pidemmälle. Elämä oli vienyt Veeran päätökseen vaihtaa työpaikkaa ja hakea sekä lukea pääsykokeisiin. Projekti toi ainakin uutta vipinää myös suhteeseen Joelin kanssa. Selvästi Veeran löydettyä itsestään säpinää Joelkin rentoutui. Taisi mies vain olla huolissaan hänestä, vaikkei osannut tai halunnutkaan sitä sanoiksi pukea. Kun mielen päällä oli muutakin mietittävää kuin aamupalat, pyykit ja imurointi, myös velvollisuudet sujuivat vähän paremmin. Veeralle alkoi kirkastua, että Joel kaipasi hänestä vaimoihmistä. Mitä enemmän tutki itseään ja pohti mitä oikeasti halusi, Veera tajusi että Juuri Sitä hänestä ei löytyisi.

Ei kuningatarta, ei prinsessaa, ei emäntää eikä palvelijaa. Jokainen näistä hahmoista oli jossakin valta-asemassa - eikä sellainen peli kiinnostanut. Parisuhteen pitäisi olla ennen kaikkea turvan, rauhan ja rakkauden näyttämö. Että saisi lukea ja leikkiä lasten kanssa huoletta, ruokailla kun on nälkä ja ulkoilla kun huvitti. Sisäkuritta saattoi tehdä elämästä mukavampaa ja rennompaa kuin monissa rutiinihuusholleissa, joissa joku oli aina valtias tai valtiatar.

Esimiehet synnyttämässä viittasivat siihen, että vaikka Veera saisikin nykyiselle uralleen jotain epämääräistä sykettä jostain, se torppaisi kuitenkin. Hän tiesi, että alanvaihto olisi selviö lähimmän viiden vuoden sisällä, mutta mikä kaikki runsaasta tarjonnasta sitten kiinnostaisi? Veeraa kiinnosti lukea, mutta Joelia ärsytti ajatus toisaalta iltaopinnoista, kun ne häiritsivät töiden tekemistä ja päiväopinnot taas haittaisivat maksujärjestelyjä. Kumpi kahdesta suosta olikaan vetelämpi? Ja tapaisiko hän tämän ystävänsä niissä uusissa puitteissa? Siihen suuntaan veisi vain yksi tie ja Veeraa se inhotti, ei ainakaan ihan niitä samoja naamoja, eihän.

Entä sitten se Joulupukki? Sitä tunnetta, että jonkun sylissä on hyvä olla, hän ei muistanut. Vaikka rakastikin suuresti Joelia, oli hänellä ollut Joelin ja kaikkien muidenkin miesten kanssa aina ollut ajatus, että hänen paikalleen kuului sittenkin joku muu. Rakkaus oli vain väliaikaista, liian hyvää ollakseen totta, ja hän vain valmisteli miestä uutta rakkautta varten. Että päässä oli pyörinytkin ajatus, kuka palvelisi tätä miestä paremmin, kenen kanssa hänellä olisi parempi olla? Joulupukin sylissä siltä ei ollut tuntunut. Siinä sylissä Veera taisi saada olla oma kreisi itsensä kiharoineen kaikkineen. Jos olisikin joku mies, joka ei niihin kiharoihin sotkeentuisi!

Suomi-iskelmän omistushaluisuus oli kummastuksen aihe Veeralle. Hän oli kasvanut ajatukseen, ettei ketään voinut omistaa, mutta teema kaikui ja kieppui hänen ihmissuhteissaan ystävyydestä rakkauksiin, lopulta myös suhteessa lapsiin. Hän oli opetellut pärjäämään omillaan ja monogamia oli hänelle Joelin kanssa ominaista siksi, että ärsytti tutustua uusiin ihmisiin. Hän vieroksui ajatusta kosketella vieraita ihmisiä tai joutua läheiseen kontaktiin näiden eritteiden kanssa. Nykyisessä elämänvaiheessa yhdenkin kanssa elämisessä oli ihan riittävästi tasapainoilua ja haastetta.

Sivusta oli tullut seurattua kaksoiselämääkin ja se se vasta turhautti. Kuka jaksaisi tasapainoilla kahden ihmisen tarpeiden tyydyttämisessä, kun yksikään ei tuntunut saavan tarpeekseen. Samaten häntä vieroksutti ajatus kuulumisesta jollekin, tai jonkun toisen nimissä olemisesta. Oli tärkeää, että oli oma nimi ja omat juuret. Hän näki aina suhteessa vain pätkän matkaa eteenpäin ja saattoi luottaa suhteen kantavan niin kauan, kuin etiäisiä ei näkynyt. Kun niitä oli nyt alkanut tulla, se pohditutti. Miksi ja minne tie veisi häntä?

Joel oli mustasukkainen. He taistelivat reviirin herruudesta sekä sen hoitamisesta. Heidän prioriteettinsa olivat erilaiset eikä Veeran kuoriutuminen äidiksi noudattanut Joelin suvun naisten kaavoja. Totta kai se miestä pelotti, mutta minkä Veera sille mahtoi. Periaatteessa hän oli ollut aivan perustyytyväinen elämäänsä, mutta nyt yöllinen uni oli herättänyt kaipuun sellaiseen syliin, jossa saattoi olla oma itsensä. kuka häntä ja hänen kiharoitaan kestäisi?

Antaisiko se ruutupaitainen mies lähteä opiskelemaan mitä huvitti? Sydän tykytti kahvista, valvomisesta ja unen sylistä. Leuan kaari parran alla oli tuntunut pehmeältä ja mukavalta. Veera kammoksui karvaisia miehiä, mutta ehkä tässä miehessä olisi jotakin muuta, mikä tasaisi karvojen määrän. Joelin Veera ei koskaan antanut kasvattaa partaa.

Veera lenkkeili ja tapasi naapureita. Kertoessaan kuulumisia hän seurasi ihmisten reaktioita. Nämä onnittelivat ja kannustivat urakassa. Harmitti ja itketti, että hän sai enemmän tukea naapureista kuin Joelilta. Samalla hän seuraili ja kuunteli naapureiden reaktioita hänen dilemmaansa: toiset kysyivät luvan puolisoltaan ihan jokaiseen siirtoonsa. Toiset eivät edes kysyneet mitä saavat tehdä ja mitä eivät. Oli heitä, jotka ajattelivat tekevänsä kaiken helpoksi puolisolleen, ja heitä, jotka repivät puolisonsa rikki tahallaan, koska näiden koiramaiseen uskollisuuteen ja orjailuun ei mikään järkipuhe auttanut.

Toiset ymmärsivät hoitaa sivusuhteensa kauempana, toiset sotkivat kaikki lähiverkostot samaan soppaan miettimättä seurauksia. Oli niin kovin monia tapoja lopettaa avioliitto, mutta omistussuhde ei siihen tuntunut päättyvän. Moni kertoi kannattelevansa ihmistä mukanaan loppuikänsä, jos ei lasten takia, niin annetun aviovalan. Veeraa askarrutti, että ihmiset eivät oivaltaneet olevansa itsekin sidottuja valaan, jos sitä vaativat entiseltä kumppaniltaan – näin ei tulisi koskaan tilaa uudelle onnelle.

Valtapeli ja vallanvaihto suhteessa oli askarruttava ilmiö. Se oli kuin Louhen sampo, joka tuli ryöstetyksi. Toinen ihminen oli oman onnen lähde, eikä ihminen itse osannut olla onnellinen itsestään ja omista voimistaan. Kun vallan siirto tuli ajankohtaiseksi seuraavalle suhteelle tai sukupolvelle, alkoi kosminen tuhovimma, jolloin seuraavalle ei saisi jättää kiveä kiven päälle. Näin luominen alkaisi alusta.

Veeralle syli, josta ei voinut lähteä ihan palaamisen ilosta, merkitsi korkeintaan rakkauden vankilaa. Oli ollut suhteita, joissa hän itsekin oli pettänyt vain saadakseen toisen lähtemään. Ei niistä voinut ylpeä olla, mutta hän ymmärsi Joelin olevan huolissaan, oliko muutosvimman takana joku oikea ihminen. Veera ajatteli uniaan ja pohti, että vaikka Soutaja tai Joulupukki eivät olleet vielä kovin konkreettisia hänen elämässään, lähtölaskenta oli jo alkanut. Miten Joelin saisi ymmärtämään, että suhde olisi parasta taputella kauniisti, jo lastenkin takia?

Veera ei olisi halunnut omalle kohdalle tilannetta, jossa jommallekummalle tulisi uusi kumppani, joka lopulta olisi muka syyllinen kaikkeen. Jos ei arvoistaan osannut keskustella etukäteen, miten ihmeessä niistä oppisi keskustelemaan ajan kanssa, varsinkin kun ne muuttuivat matkalla? Veeraa ei harmittanut satunnainen pikapano, vaikkapa pikkujouluissa. Järvi ei kuluisi soutamisesta, mutta jos suhde vei aikaa perheeltä, se olisi hankalampi homma.

Oli kyllä niitäkin suhteita, jotka antoivat perheelle eivätkä ottaneet. Jos sillä ohisutaisulla piti perheen mukavasti pystyssä, ketäpä sekään haittasi? Tuskin ainakaan perhettä, jossa kulissi säilyi ehjänä ja perusturvallisuus horjumattomana. Sitten taas saattoi olla mustasukkainen työlle tai pullolle, joiden kanssa pariutuminen oli usein alkanut jo kauan ennen liittoa. Entä mitä tehdä lapsuudenperheelle, joka ei suostunut katkaisemaan napanuoraa? Oli myös ystäviä, joiden väliin ei mahtunut kuin ruumislauta,