Pallo maton alla

By Lasse Pöysti

Lasse Pöystin painajainen oli aina samanlainen. Edessä oli teatteriesitys, jonka vuorosanoja Pöysti ei täysin muistanut. Hän ajatteli, että ehtisi vilkaista käsikirjoitusta ennen esitystä. Kävi kuitenkin niin, että käsikirjoituksen lukeminen estyi estymistään. Pöysti kiskottiin televisiohaastatteluun tai puvun sovitukseen – ja kello tikitti uhkaavalla tavalla. Pallo maton alla on Pöystin kiinnostava katsaus taiteilijan mieleen ja kokemuksiin. Minkälaiset näyttämökokemukset ovat olleet kamalimpia? Miksi juuri Pariisi kiehtoi Pöystiä niin paljon? Ja miksi Pöysti näki aina samaa painajaista?Teatteria, elokuvia, ulkomailla asumista... Lasse Pöystin elämä oli kuin jännittävä romaani. Muistelmissaan Pöysti avaa kokemuksiaan ja vie lukijan kokemaan kaiken saman kuin hänkin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 27, 2022
• ISBN: 9788726996111

Book preview

Pallo maton alla

Cover Image: Photograph of the Finnish actors Lasse Pöysti and Birgitta Ulfsson./ Lasse Pöysti ja Birgitta Ulfsson, valokuva suomalaisista näyttelijöistä.

Date: 15.11.1966

Markku Vuorela / Yleisradio / yle07nd6

Copyright: Yle Kuvapalvelu, [e-mail]

Source: http://images.cdn.yle.fi/image/upload//13-3-9500271.jpg

Changes: colour modification, cropping (focus on Lasse Pöysti), used together with an other image

Other cover image: Shutterstock

Copyright © 1995, 2021 Lasse Pöysti and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726996111

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Painajainen

K orkeaan ikään asti sukulaiseni tuskaili kerran vuodessa ylioppilaskirjoitukset uudelleen. Ja heräsi hiestä kostealla tyynyliinalla yhtä lailla uupuneena kuin silloin kuusikymmentäviisi vuotta sitten.

Koe oli kuitenkin aikoinaan kestänyt tutkijoiden arguskatseen ja valkoista lakkia oli saanut kantaa vappuina yhtä hyvin Ullanlinnan kallioilla kuin Kaisaniemessä, enimmin kai siellä, ja myöhemmin vaikkapa Royalin terassilla tai Kalastajatorpan humussa. Painajaiseen ei siis itse asiassa ollut aihetta – jollei onnistumisen pakko silloin nuorena ollut herkälle pojalle liian ankara vaatimus; siinä kun piti todistaa ettei oman syntyperän osittainen hämäryys merkinnyt myös epäkelpoisuutta. Ehkäpä joukossa oli myös salaista tarvetta paikata vanhempien avioeron jättämä epävarmuus keräämällä yleisesti arvostettuja tuloksia. Ylioppilaskirjoitukset oli miehuuskoe, portti jonka läpi noustiin piireihin joihin tuli kuulua. Silloin vuonna 1917.

Se koe piti käydä läpi uudelleen melkein seitsemänkymmentä tuskaista kertaa, ja ahtainta oli aina samassa paikassa, matematiikan tehtävissä.

Kuvastavatkohan pahimmat painajaisunet kaikilla omaa riittämättömyyttä?

Oma toistuva painajaiseni kuitenkin on sellainen. Välistä se harmittaa.

Tapahtumapaikka vaihtelee, mutta unen sisällys on lähes aina samankaltainen: olen vierailemassa yksin oudossa teatterissa. Roolin olen näytellyt ennen menestyksellä monta kertaa mutta viimeksi aika kauan sitten. Olen osannut sen moitteettomasti mutta nyt olisi hyvä käydä rauhassa teksti ainakin kerran läpi ennen esirippua, sillä mahassa tunnen että se on aika lailla haalistunut mielestä. Repliikkien sanat eivät tule automaattisesti kielelle vaan ne on mietittävä ja muisteltava sinne. Aikomus oli ollut lukea näytelmä kunnolla läpi muutaman kerran jo ennen matkalle lähtöä, ehkäpä pyytää jotain ystävää kuulustelemaankin, mutta kun arkipäivän askareet täyttivät päivät, se jäi tekemättä.

– Okei, okei siis viimeistään lentokoneessa!

Mutta siellä tarjottiin lounas ja salkku jäi jalkoihin jonnekin linkkupöydän alle, ja sen päivän lehdessäkin oli niin paljon kaikenlaista ettei opiskelu lähtenyt käyntiin ennen laskeutumista.

Hotelliin majoittuminen vei aikansa, ja kun siellä piti rauhassa käydä tekstiin käsiksi soi puhelin jossa kutsuttiin teatterin ensiparven lämpiöön (jokaisessa unessa aina sinne) lehtimiehen puheille. Mennähän sinne piti kun oli nähty vaivaa ja hankittu reportteri ja kuvaaja. Siellä olivat myös teatterin johtaja ja dramaturgi sekä muutama vanha tuttava joiden kanssa sanat ja lauseet synnyttivät paljon uusia iloisia sanoja ja lauseita.

Mutta nyt oli haastattelutuokio loppumassa ja lehtimies kameroineen poistumassa. Muut valuivat hänen kanssaan verkalleen alakertaan kertoen täydentäviä tietoja illan esityksestä.

– Tuolla, tuon käytävän päässä, tuolla on nyt ovi näyttämölle ja sen sivulla pukuhuone jossa teksti odottaa peilin edessä. Jäljellä vielä rauhallinen puoli tuntia. Nyt äkkiä sinne ja siellä kirkkaasti miettien läpi ainakin kaikki vaikeat paikat!

Silloin tulee puvustosta kiireisin askelin viesti että pukua on koeteltava. Siinä on vikaa. Odottavat kuudennessa kerroksessa neulat kädessä.

Siihen uni aina päättyy.

Herään ohimoita pakottavaan tuskaan – esityksestä ei voi tulla kunnollista. Tulen näyttelemään sillä tavoin poissaoleva katse tähdättynä jonnekin kaukaisuuteen kolmannen parven taakse kun aivot yrittävät pysytellä oikealla rivillä. Niin kuin Paavo Väyrynen. Silmillä ja huulilla eri sisältö.

Poissaoleva esitys jossa näyttelijä tuntuu ajattelevan ihan muita kuin roolihenkilöään ei lämmitä ketään. Tempokin hidastuu kun esiintyjä ennen vaikeata repliikkiä harkitsee onko nyt vuorossa tämä vai kuuluuko se vasta seuraavalle sivulle. Ja kaikki huomaavat että kuiskaajalla on töitä.

Epätoivo ja itsesyytökset vaimenevat vähitellen hapuilevasti ja vuoteelle nousee arka toivo että ehkä kuitenkin saattaisi olla mahdollista ettei tuo kaikki ollutkaan totta. Eikö tässä syntynytkään munausta? Untako se oli? Voi kiitos, kiitos! Hiestä kiiltävien ryppyjen uurtamista kasvoista murheelliset silmät tavoittavat realistista kiintopistettä hämärässä hohtavasta kivisestä yöpöydän kulmasta.

Rauha palaa mieleen ja samalla tietoisuus siitä, että sama uni iskee pian uudelleen. Ehkä taas ensi viikolla tai ensi yönä?

Mutta tästä nyt selvittiin kuitenkin!

Viime aikoina on toinen kamala uni alkanut toistua. Olen vieraisilla perheessä jolla on kotieläimenä täysikasvuinen leijona. Ja aina minut jätetään sen kanssa kahden ja uni unelta leijona kiinnostuu minusta yhä enemmän. Noin kulinaarisesti.

Mutta se ei kuulu tähän tarinaan.

Nimittäin tuli sitten päivä jona painajainen ei ollut uni.

Joensuun Laulujuhlien taiteellinen johtaja Jorma Hynninen tarjosi mielenkiintoisen tehtävän. Sitä voinee kutsua oopperaksi yhdelle näyttelijälle tai musiikin säestämäksi puheeksi, niin kuin Erkki Pohjola sen määritteli. Kesto noin 40 minuuttia. Tarkoin musiikin mukaan oli kerrottava ja näyteltävä tarina. Jutun oli Israelissa nähnyt viulisti  Maarit Rajamäki ja tuonut Suomeen. Liittyi rooliin hiukan lauluakin: freude schöner Götterfunken, ja lähellä esityksen loppua vielä muutamia tahteja Isolden lemmenkuolosta: Nur einmal noch… nur einmal noch. Muuten ooppera esitettäisiin puhumalla, mutta lähes tahdilleen musiikkia seuraten. Näyttämöllä olisi yksinkertainen lavastus, askeettinen sänky, tuoli ja matala pöytä. Kaksi esitystä Joensuussa, 28. ja 29. kesäkuuta 1991.

Through  roses… oli oopperan nimi, Ruusujen läpi…

Tekstin oli kirjoittanut Marc Neikrug, amerikkalainen pianisti ja säveltäjä jonka kynästä oli myös oopperan musiikki.

Teksti on vähintäänkin järkyttävä: vanha juutalainen viulunsoittaja herää painajaisunesta. Siinä hän on kokenut uudelleen Auschwitzin-päivät. Kuten tunnettua natsit pakottivat leirissä olevat muusikot säestämään soitollaan vankitovereiden vaellusta kaasukammioihin. Soittajat pidensivät sillä omaa elämäänsä. Viulunsoittajan rakastettu oli samalla leirillä. Vankilanjohtajan vaimo oli kasvattanut keskelle aluetta kotinsa ympärille ruusutarhan. Siellä muusikot soittivat. Ruusujen lomasta hän näki miten tyttö hakattiin hengiltä matkalla krematorioon. Vanhan viulunsoittajan on mahdotonta käsittää että hänen jumaloimaansa musiikkia voitiin käyttää näihin pakkokonsertteihin.

Ajatuksen teokseen oli Neikrug saanut tavattuaan sinfoniaorkesterin harjoituksessa naissellistin joka oli kokenut sen, soittanut Bachia kun toverit marssivat kuolemaan.

– Kuinka hän yhä voi soittaa ja kunnioittaa tätä musiikkia.

– Keskitysleirin teloittajathan rakastivat myös sitä musiikkia. He rakastivat itseään rakastamassa sitä, sanoi Neikrug.

Hän oli haastatellut useita keskitysleirien asukkaita.

Esityksessä ei ollut kronologista juonta vaan viulunsoittajan kauhukokemukset nousivat esiin unenomaisen logiikan ohjaamina.

Musiikki kuvasi miesparan kaoottista tunnelmaa, muistumia ja mielikuvia. Katkonaiset melodiat ja aiheet sisälsivät myös lainauksia muilta säveltäjiltä: Bachia, Haydenia, Beethovenia, Wagneria, Schönbergiä, Alban Bergiä.

Kappale oli esitetty ensi kerran vuonna 1980 ja kerinnyt kiertää maailmaa Australiaa myöten. Esittäjä oli kaikkialla maineikas näyttelijä, Hampurissa Will Quadflieg, jonka muistin sota-ajan natsi-Saksan elokuvasta lentäjäsankarin roolista.

Neikrug tulisi itse johtamaan Joensuun-esityksen. Orkesteriin kerättäisiin parhaita mahdollisia muusikoita, kertoi Hynninen ja mainitsi joitakin nimiä.

Tehtävä oli tosimakee.

Olen viime vuosina saanut esiintymistarjouksia musiikkimaailmasta. On tehty Eläinten karnevaalia, Kuningas Babaria, Pekkaa ja sutta, Sibeliuksen melodraamoja ynnä muuta vaikkapa Kuhmon solistien tai RSO:n tai Avantin tai Sibelius-Akatemian oppilasorkesterin kanssa. Työtovereina Jukka-Pekka Saraste, Olli Mustonen, Arto Noras, Pekka Helasvuo, Juhani Lagerspetz ja monet monet muut. Kokkolassa, Oulussa, Suonenjoella, Naantalissa, Porvoossa, studiossa ja missä kaikkialla. Ensimmäisen kerran aikoinaan Nils-Erik Fougstedtin ja Radio-orkesterin kanssa Työväentalolla Helsingissä.

Olen suunnattomasti pitänyt tästä työstä. Esiintyminen orkesterin tai suuren pianistin kanssa on omanlaisensa kokemus. Yritys tavoittaa puheella soittajien tonaliteetti ja rytmi saa tuntemaan itsensä melkein muusikoksi ja kaveriksi isojen poikien seurassa. Minulle se antaa kompensaatiota pettymykselle ettei omasta pianonsoitosta koskaan tullut oikein mitään. Se taas johtui paitsi laiskuudesta myös siitä, etteivät mahdottoman