Lainatakki

By Lasse Pöysti

Lasse Pöystin pää täyttyi kysymyksistä, kun edessä oli siirtyminen näyttelijästä teatterinjohtajaksi. Pitääkö teatterinjohtajalla olla jokin tietynlainen rooli? Missä pääsyliput painetaan? Miten käsiohjelma tehdään halvalla? Työ oli erilaista kuin näyttelijän työ, mutta se imaisi Pöystin mukanaan. Vuosien saatossa hän työskenteli teatterinjohtajana niin Lilla Teaternissa, Tukholman Dramatenissa kuin myös Tampereen Työväen Teatterissa. Pöysti ei kuitenkaan jättänyt kokonaan näyttelijänä työskentelyä.Lainatakki on kolmas osa neliosaisessa muistelmasarjassa.Teatteria, elokuvia, ulkomailla asumista... Lasse Pöystin elämä oli kuin jännittävä romaani. Muistelmissaan Pöysti avaa kokemuksiaan ja vie lukijan kokemaan kaiken saman kuin hänkin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 27, 2022
• ISBN: 9788726996128

Book preview

Lainatakki

Cover image: Näyttelijä Lasse Pöysti / Actor Lasse Pöysti

Place: Suomi, Helsinki / Finland, Helsinki

Date: 1971

Subject: Actor Pöysti, Lasse

Photographer: Kuvasiskot, 1971

Organisation: Finnish Heritage Agency

Collection: Historian kuvakokoelma / Studio Kuvasiskojen kokoelma

Inventory ID: HK7155:604-71-1B

Photo info: 1971, Suomi, Helsinki. Kuvasiskot, kuvaaja

Used: 1971 tilaaja: Lasse Pöysti

https://finna.fi/Record/museovirasto.5752224C5462C0CE4C28C8C1D76074FB?imgid=1

Changes: colour modification and cropping

Copyright © 1992, 2021 Lasse Pöysti and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726996128

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Rauhallisen saaren rantoja kompasteli hajakatseinen näyttelijä joka kesän lämpimässä yritti löytää uudenlaista ryhtiä.

Miten tähän oli jouduttu? Ilman omaa pyrkyä ja vailla nimenomaista taipumusta! Edes sen suuntaista kunnianhimoa.

Kun neuvottelut aikanaan olivat alkaneet, ne synnyttivät itsestään uutta helminauhaa. Askel askeleelta eteenpäin, saappaat yhä syvemmälle saveen.

Uusi ensemble oli nyt sovittu ja kiinnitetty. Julistukset annettu. Hymyt ja eteentyönnetyt alaleuat näytetty.

Mutta miten niitä puhuteltaisiin, näyttelijöitä, kaverina vai johtajana? Pitikö niitä yleensä lähestyä jollain erikoisella tavalla? Oliko niille pakko olla jotenkin toisella tavalla? Luoda välimatkaa? Kasvattaa arvonantoa, kunnioitusta, jumalauta!

Elokuussa 1967 alkaisi sesonki.

Tuli kalaa tai ei, savustit sitä tai perkasit, teatteri liittyi joka suomuun.

Eihän johtajuus ollut minkään pyrkimyksen täyttymys vaan eteen ilmestynyt tehtävä jonka ohi ei kulkenut tietä.

Vai oliko sittenkin niin että muut tiet olivat jo ruvenneet kiehtomaan vähemmän ja siksi jääneet löytymättä?

Eniten tuskin kuitenkaan askarrutti ensemble vaan se miten uudet vihreät johtajat tulisivat toimeen keskenään?

Yhtiökokous olisi helposti koolla. Se söisi joka iltapäivä täysilukuisena päivällistä kun molemmilla pojillakin oli kummallakin yksi osake.

Vivican aikana olimme jossain määrin ottaneet osaa teatterin asioista päättämiseen. Luimme näytelmiä jos hän pyysi, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että saisimme aina sanoa niistä spontaanin ja perustelemattoman mielipiteemme. Vapaina myöhemmästä vastuusta. Vaikka muuttaisimme mieltä! Jos näytelmä tulisi ohjelmistoon saisimme harjoitusaikana olla vapaasti oppositiossa riippumattomina annetusta lausunnosta. Vastuu olisi aina Vivican. Käyttäköön meidän tykkäämisiämme hyväkseen tai unohtakoon. Näin sovittiin ja systeemi toimi. Vivica sai meiltä kursailemattomia kantoja ja me pysyimme vapaina näyttelijöinä.

Muu neuvottelutoiminta teatterissa synnyttikin jännityksiä. Tärkeiden kysymysten noustessa esiin Vivica kutsui minut Huvilakadulle. Vain minut. Ei meitä molempia. Se loukkasi Birgittaa. Yritin selittää että jos molemmat olisimme paikalla joutuisi Vivica neuvottelemaan yksin kahta vastaan, mikä ei olisi reilua.

– Se kutsuu sinut koska sinä olet helppo vastustaja, sanoi Birgitta. – Sinä annat periksi!

Ties vaikka olinkin. Yleensä asiat oli valmisteltu jo niin pitkälle että vaihtoehtoja oli vaikea esittää.

Avioliiton sisäistä jännitystä ei vähentänyt se, että Vivica sitten privaatisti kertoi samat asiat Birgitalle. Joskus jopa rikkaammin vivahtein kuin minulle, väritettyinä inhimillisillä piirteillä joitahan miehet eivät tajua. Joskus ihmettelimme luuleeko Vivica ettemme koskaan keskustele kotona.

Systeemi oli tietenkin vanha ja koettu. Jo Mauno Manninen käytti ohjauksessa ja teatterin johtamisessa putkipostia – asiat toimitettiin perille mieluisten lähettiläiden kautta ja heidän valitsemallaan otollisella hetkellä. Kun minä en suostunut luopumaan rakkaista peruukeista ja irtoviiksistä, pani Vivica Birgitan joskus lirkuttelemaan ne pois vuoteessa.

Oli miten oli, me jouduimme kuitenkin, Birgitta ja minä, hallitsemistaidon mannekiineina ikään kuin eri puolille.

Meidän kesken oli siis piimimiselle valmista juurta kun alkusyksyllä alettaisiin.

Mutta nyt olisi vastuu meidän.

Olimme kertoneet Vivicalle että jakaisimme johtamisen demokraattisesti. Kaksi johtajanpuolikasta, sanokoot sitten Esko-Kreetaksi tai Kreeta-Eskoksi!

Vivican mielestä se ei käynyt. Yhden piti olla johtaja ja sillä selvä. Ehkäpä pelko siitä että Lillanin johtamisesta kiehuisi iso soosi saikin hänet välillä miettimään työlleen muita jatkajia.

Oli siis ilmeistä että yhden tulisi pitää langat käsissään – mutta kumman. Pulmaan ei syntynyt koskaan selkeää päätöstä. Tehtiin niin että kaikista tärkeistä asioista neuvottelimme, minä hoidin käytännön työt ja edustin teatteria sen johtajana. Jotkut kääntyivät Birgitan puoleen, jotkut minun. Me sitten yhdistimme tietomme, usein pienen jännityksen vallassa. Ajoittaisesta kireydestä huolimatta vallankäyttö toimi kuitenkin käytännössä melko siististi eikä katastrofin tuntu, ainakaan siinä mielessä, lähestynyt teatterin nurkkia.

Elokuussa alettaisiin. Me kaksi kovin erilaista ihmistä joutuisimme synnyttämään yhteisiä päätöksiä. Nyt toiset lukisivat näytelmiä ja me kantaisimme vastuun. Oma talo olisi päätösten panttina.

Kesäinen pelkoni ja epävarmuuteni kohdistuivat määrättyyn henkilöön jonka arvelin koska hyvänsä helposti puhkaisevan kuplan.

Bo Andersson, sama mies jonka Suomen kansa myöhemmin oppi tuntemaan Tove Janssonin ja Erna Tauron Syyslaulun myötä, oli puurtanut Lillanissa Saara-vuotensa. Hän oli paljossa ollut Vivican toteuttava käsi. Se oli kova koulu.

Vivica ei käyttänyt postisiirtoa vaan laskut käytiin maksamassa firmojen kassoilla jos suinkin mahdollista. Sen teki Bo Andersson. Hänen kuului myös joka aamu soittaa teatterilta Vivicalle kotiin ja saada päivän ohjeet. Kansliaa ei ollut. Papereita säilytettiin teatterinjohtajan kotona jossa kirjanpitäjä kävi viemässä ne kansiin.

Tunnollisesti tuli Bo aamulla paikalleen Yrjönkadulle pukuhuonekäytävän puhelimen ääreen ja aloitti levyn vääntämisen.

Vivica hoitaa suuren osan asioistaan puhelimitse. Ja hän tekee sen perusteellisesti. Vapaan hetken löytäminen hänen numerostaan saattaa olla työn takana. Ja jollei hän toimittanut asioita hän saattoi muuten soittaa ystäville ja tuttaville, vaikkapa Birgitalle ja minulle. Sitten me keskustelimme tärkeistä tai mukavista asioista tietäen että samaan aikaan Bon etusormi tuli punaisemmaksi ja punaisemmaksi. Bo kesti urheasti. Saihan hän silloin tällöin pienen tehtävän näyttämöllä ja toivo suuremmista piti vireänä.

Järjestäjän lista. Röntgenkuva pienen teatterin jokapäivästä. Tässä »faksimilenä»:

JOKA PÄIVÄ:

soitettava kansliaan heti klo 9.30 jälkeen.

ilmoitus, fråga 1/2 10

lehtiuutiset, kuvat, puffit

pidettävä huoli että on:

– ohjelmia. Annettava ne kassalle ja tilattava pari päivää ennen loppua uusia, kontrolloitava sinisen vihkon mukaan ohjelmien myynti.

– wc-paperia

– näytelmässä tarvittava rekvisiitta.

Ilmoitettava näyttelijöille näytösten ja harjoitusten ajat.

Laitettava näyttämö kuntoon ennen harjoituksia.

Kanslia: liput & kartat, liikkeet, lehtileikkeet, ohjelmisto, päivän kassa, laskujen maksaminen, postitukset, hankittava mitä kanslia tarvitsee.

Liimattava ilmoitusvihkoon ilmoitusleikkeet ja merkittävä päiväys ja hinta.

Yleisiä asioita:

vintillä: puvut ja kaikki niihin liittyvä, väliverhoja, rekvisiittaa, näytelmiä jne.

lavastukset: hankittava maalit, puuraaka-aine, tapetit, liisteri, väliverhot, verhot, huonekalut jne.

roolivihkot: kerättävä näytelmän loputtua ja toimitettava kansliaan.

rekvisiitta: hankittava ajoissa ja niin halvalla kuin mahdollista,

sekä palautettava heti näytelmän loputtua. siivooja: otettava yhteyttä häneen ajoissa ja ilmoitettava näytöksistä sekä hankittava hänelle tarpeellisia välineitä.

Kuokkanen: palautettava peruukit ajoissa.

Mainoskaappi: katsottava että se on asianmukaisessa kunnossa ja että utsålt-laput ovat siellä ajallaan.

kellari: pidettävä järjestyksessä ja siistinä.

poliisilaitos: ilmoitettava ulkomaalaiset, herra Hofmeister.

verovirasto: hoidettava vierailijoiden verokirjat, herra Viiru.

lehdistö: hankittava lehdistä takaisin niihin lainatut valokuvat.

ENNEN ENSI-ILTAA:

valokuvaaja

liput & kartat ja niiden leimaaminen. Rva Hartwall.

ilmoitukset ja niiden levittäminen:

Hotelli Kämp

»Palace

Eiran kukkakauppa, Tehtaankatu

Ölanderin», Korkeavuorenkatu

Yleinen sanomalehtitoimisto

Lindell, Pohj.Espl.

Koti-huonekaluliike, Lönnrotinkatu

Tarkiainen, Mikonkatu

Durchmann,»

Dan Ward

Ella Ward

Area

Kar-Air, Lönnrotinkatu 3

Hotelli Seurahuone

Barckin kukkakauppa, Kasarmikatu 19

ilmoitukset ja puffit

Kasarmikadun teatterin mainoskaappi

lippujen hinnat

otettava selvää muiden teattereiden ensi-illoista

hankittava lavastukset ja rekvisiitta

ohjelman keskiaukeama: henkilöt, ohjaaja, lavastaja, kuvat ja

muu aineisto

väliaikamusiikki

vahtimestarit

kukkaset näyttelijöille

Listasta puuttuu hyvin tärkeä tehtävä. Yrjönkadun teatterin ilmanvaihto rupesi nimittäin haisemaan kamalalta. Ensin epäiltiin että kanaviin oli lentänyt lintuparka joka haisisi aikansa. Kun haju ei vähentynyt ruvettiin syyttämään rottia. Teknikot tutkivat asiaa, avasivat peltisiä torvia löytämättä suuria tai pieniä ruumiita. Joka tutkimuksen jälkeen luvattiin vian olevan poissa mutta seuraavaan esitykseen oli taas noloa päästää yleisöä sisään, niin tuttu oli katsomossa leijuva tuoksu.

Koska teknikot eivät ongelmaa parantaneet, oli teatterin tehtävä jotain. Juuri ennen yleisön tuloa tuuletettiin pontevasti. Sitten suihkutettiin ilmanvaihdon sisäänottoaukkoon suihkepullosta katsomo täyteen kukkien tuoksua: neilikkaa, syreeniä, jasmiinia, kedonkukkia, mitä kulloinkin oli tarjolla. Yleisö tuli kesäiseen maisemaan, ihastui ja viihtyi. Ilmanvaihtoa ei kuitenkaan useissa hiljaisissa näytelmissä voitu pitää päällä suhinan vuoksi. Näin kukkien tuoksu vaihtui vähitellen siksi joka leviää navetan takaseinän alta kärpästen surinan joukosta. Mutta siitä yleisöparka syytti itseään.

Tutkimuksissa kävi sitten ilmi että talonmies oli muiden kelvottomien huoltotoimenpiteiden lisäksi kytkenyt ilmanvaihdon sähköjohdot ristiin. Sen sijaan että tuulettimet olisivat puhaltaneet käytetyn ilman pois ja tuoneet raitista tilalle, ne imivät käymälöiden poistoilman katsomoon. Langat oikaistiin ja järjestäjän kaappiin jäi kokoelma synteettistä luontoa kukikkaissa ponnekaasupulloissa.

Kova koulu kasvatti Bosta teatterin systeemin tuntijan. Hän tiesi miten pieni teatteri toimii. Käytännön avaimet olivat hänellä.

Minä en tiennyt juuri mitään. En oikeastaan yhtään mitään. Olin tosin ollut viimeisen vuoden ajan jonkinlaisena apulaisjohtajana, mutta viran käytännöllinen merkitys oli pieni. Olin joskus mukana budjetin teossa kun opetusministeriöön piti lähettää avustusanomus. Vaadittu talousarvio sisälsi neljä summaa joita Vivican kanssa sovittelimme sopivan näköisiksi. Eipä se juuri muunlainen olisi voinut ollakaan. Lillanin avustukset peittivät bruttomenoista vain 20 % kun ne normaalisti muilla teattereilla vaihtelivat 50 ja 70 prosentin tienoilla. Lillan toimi sitä paitsi suhteellisesti halvemmalla kuin muut teatterit. Mutta suuntaus suosi suuria pienten kustannuksella.

Lilla Teaternin toiminnan rahoittivat pienet palkat ja pääsylipputulot joita oli vaikeata arvioida etukäteen. Skandinavian-vierailut muuttivat vielä kokonaiskuvaa sesongin aikana. Niitä ei avustusten jakajien taholla arvostettu. Raha annettiin, kun annettiin, näyttelemiseen omille kansalaisille, ravaaminen muissa maissa ei ollut ansiokasta. Siksi teatteri joutui usein toimimaan kahdella rintamalla samanaikaisesti kun vierailujen aikana piti kotonakin jotain esittää vaikka pääosa näyttelijöistä oli muilla mailla. Joskus muodosti Pikku-Lillan Kasarmikadulla vielä kolmannen samanaikaisen tuotantoyksikön. Epävarmoja tekijöitä oli näin ollen monta. Neljän summan budjetti oli yhtä tosi kuin epätodellinen.

Sekä anomusten esittäjä että niiden käsittelijät tiesivät että teatterin kiihkeänä toivomuksena oli saada avustukset vähitellen kohoamaan ja jonkinasteista varmuutta toimintaan. Sanalliset kertomukset edellisen vuoden saavutuksista ja uuden sesongin pyrkimyksistä olivat luultavasti anomuspapereissa paljon tärkeämmät kuin summien arvioitu suuruus.

Elokuu lähestyi. Silloin viimeistään pitäisi tietää ja osata.

Minne ilmoitukset jätetään ja koska? Ei aavistustakaan.

Bopa tiesi.

Mitä ne maksavat? Kukkuluuruu! Ja ennen kaikkea: milloin kannatti ilmoittaa, missä ja miten isosti? Hoilaarilaarilaa!

Bo tietäisi kaiken tämän ja vielä senkin miten naulakko toimii ja paljonko sen hoitajille maksetaan ja mistä sinne saa uusia jos joku lähtee ja missä pääsyliput painetaan ja paljonko niitä menee vuodessa ja miten käsiohjelma tehdään halvalla.

Asian taustaan kuului myös että Bo oli toivonut johdon vaihtumisen yhteydessä Saara-vuosiensa päättymistä ja kohoamistaan näyttelijäkaartiin ilman muita velvollisuuksia. Kun me katsoimme ensemblen jo olevan täynnä ja tarjosimme vain entisenlaista sopimusta, oli Bolla ihan ymmärrettävä motiivi ainakin muutaman kerran nolata uusi johtaja. Mutta Bo ei suostunut jatkamaan järjestäjänä vaan jäikin pois ensemblesta. Se oli uudelle johtajalle tietenkin jonkinlainen helpotus. Saisi munata itsensä rauhassa.

Kokonaan metsässä ei kuitenkaan oltu. Teatterilla oli nyt pikkutarkka budjetti. Teimme sen parissa illassa Bengtin kotona Humalistonkadulla.

Bengt Ahlfors oli liittynyt teatteriin. Hän olisi apulaisjohtaja ja ohjaaja.

Bengt oli jo valmiiksi lillanilaisia. Yhdessä Frej Lindqvistin kanssa hän oli tehnyt Pikku-Lillaniin loistavan esityksen I våras meidän vieraillessa Tukholmassa. Sen jälkeen hänellä oli sija Vivican lähiympäristössä.

Vivica kysyikin häneltä jo siinä vaiheessa miten Lillania hänen mielestään pitäisi uudistaa.

– Sano irti Lasse Pöysti, vastasi Bengt.

Ajatuksessa oli itua. Minun asemani ja tyylini leimasivat kokonaisuutta kovin voimallisesti. Jos teatterille haluttiin uutta ilmettä, oli liian näkyvät vanhat rakenteet poistettava uusien tieltä.

Vivica ei kuitenkaan noudattanut neuvoa.

Bengt tuli mukaan kuvaan kohta kun olimme päättäneet ottaa Lillanin haltuumme. Luulen että siitä lankeaa ansio Birgitalle. Minä en niinkään tuntenut häntä.

Sitä ennen oli kuitenkin tapahtunut paljon.

Gentlemannisopimuksemme mukaisesti Vivica oli kolme vuotta etukäteen ilmoittanut Birgitalle ja minulle jättävänsä Lillanin.

Sen jälkeen meni vuosi murehtimiseen.

Otin yhteyttä Jack Witikkaankin joka oli Kansallisteatterin apulaisjohtaja. Hän lupasi viedä hakemukseni eteenpäin jos sellaisen toisin ja pyysi pitämään kiirettä – johtokunnan kokous oli juuri tulossa.

Mietin.

Vestigia terrent! Jäljet pelottavat!

Päätin olla hakematta ja hyvä oli niin. Sain sitten kuulla että asiani oli epävirallisesti ollut johtokunnassa esillä jossa professori Kaarlo Marjanen ehdottomasti oli tyrmännyt paluuni. Kun kerran on itse lähtenyt pysyköön poissa.

Suruvuoden lopussa masennuksen päätti Vivican yllättävä kysymys: ostatteko Lillanin?

Ja taas vuosi miettimistä varten.

Ajatus oli ihan uusi. Kumpikaan meistä ei ollut suuntautunut teatterin johtajaksi, vielä vähemmän omistajaksi. Kummallakaan ei ollut sitä kunnianhimoa. Suhde teatterinjohtajiin oli ollut näyttelijämäisen kyräilevä joka ilmeni jatkuvana haluna panna heille hanttiin.

Rahaa perheessä oli lähinnä velkojen muodossa.

Neuvoteltiin, arvioitiin, laskettiin ja riideltiin.

Aina ei asiasta kuitenkaan riidelty. Kansiosta löytyy liikuttava ruudullinen paperilappu johon on vuoron perään molemmilla käsialoilla mietiskelty:

– Veroja (tuloja) on vähennettävä.

– Työmäärää on vähennettävä.

– Voimmeko elää jossain palkollisina ilman omia aloitteita?

– Voimmeko toteuttaa aloitteita muilla tahoilla jos olemme vaikkapa Kansallisessa?

– Voimmeko työskennellä N.N:n ja M.M:n kanssa?

– Voimmeko hoitaa suurenevat velat?

– Jaksammeko kestää, kun emme koskaan pääse vastuusta?

– Pystymmekö olemaan johtajia?

– Selviämmekö taloushuolista? Omista? Teatterin?

– Olisiko jomman kumman jäätävä TV-teatteriin?

– Miten ratkaiseva on Bebbe jne..?

– Kalle Holmberg?

– Suomenkielinen teatteri.

– Ruotsiin?

Vähitellen miettimiset ja jauhamiset kiteytyivät vastaukseksi Vivicalle: kyllä kiitos.

Pommit ja patenttilääkkeetkin keksitään samaan aikaan eri puolilla maailmaa. Niin tämäkin idea.

Näihin aikoihin oli Ralf Långbacka Ruotsalaisen Teatterin johtaja mutta viihtyi kovin huonosti. Samassa teatterissa toimi Bengt Ahlfors ohjaajana. Hänkin kaipasi muutosta. Tilannetta mietittäessä molempien katse kääntyi Lillaniin. Eikö siellä voisi tapahtua jotain. Pojat päättivät kääntyä Birgitan ja minun puoleen. He tulivat Friherrsiin myöhään illalla.

– Eikö Lillania voisi millään ostaa Vivicalta, he kysyivät.

Piinallista. Meillä oli vaitiololupaus Vivican kanssa käydyistä neuvotteluista.

Yö oli tosi vaikea. Puhuimme asiasta pokkana aamuun asti. Teimme väistöliikkeitä jotka vaikuttivat yhä merkillisemmiltä ja läpinäkyvämmiltä vieraiden silmissä. Väsyneet ilmeemme ja reaktiomme paljastivat että tiesimme enemmän.

Uusia vaitiololupauksia vastaan – niinhän politiikassakin tapahtuu – kerroimme lopulta tilanteen. Asetelma tuli yhä piinallisemmaksi. Pojat tunsivat karauttaneensa kutsumattomina toisten häihin ja meitä nolotti. Tunsimme itsemme kuin etuoikeutetuiksi perijöiksi jotka sitä paitsi olivat pettäneet luottamuksen.

Nolouden tunne väheni parin päivän kuluttua kun saimme Ralfilta kuulla – taas vaitiololupausta vastaan – että Vivica oli, tietämättä yöllisestä istunnosta, kysynyt olisiko Ralf kiinnostunut ostamaan Lillanin.

Ehkäpä Vivica oli ruvennut epäilemään mahdollisuuksiamme ja tutki muita vaihtoehtoja. Se että Ralf kaipasi pois Svenskiksestä oli kaikkien tiedossa. Kerrotaan että kun hän kadulla ajoi lätäkköön ja vesi roiskui tuulilasiin, hän päästi pahan sanan.

– Oliko se joku Svenskiksestä, kysyi pieni Mats takapenkiltä.

Seurasi merkillinen vaihe jossa osapuolet tiesivät että tuo kyllä tietää mutta minä en saa tietää että hän tietää ja sille kyllä saan tietää että se tietää mutta sille taas en saa tietää että kukaan tietää.

Kaikkien tietäjien kunniaksi on sanottava että asia pysyi muilta salassa.

Väliin kukaan ei tiennyt missä ja kenellä pallo oli. Mutta kaikki tiesivät ettei tämänkaltaista tilaisuutta kenellekään meistä koskaan enää ilmaantuisi.

Tilanteen vaihdellessa sinne tänne pitivät kilpailijat salaa yhteyttä toisiinsa. Uudet