Kuukivi

By Jessica Kivipuro

Fortuna on Kreetalaisen suuryrityksen ainoa perijä ja elää vuorilla kaupunkinsa muurien sisällä eristettynä muusta maailmasta. Fortunan täyttäessä 20-vuotta, hänen vanhempansa päättävät, että hänen on aika mennä naimisiin. Hänen isänsä on jo valinnut Fortunalle puolison ja samalla yrityksen jatkajan, pormestarin pojan Toniaksen. Kun Tobias yrittää ottaa väkisin Fortunan, Fortuna valitsee pikaisesti komean Alexandrosin. miehekseen, vaikkei tunne miestä ollenkaan. Isä suostuu naittamaan tyttärensä Alexandrosille sillä ehdolla, että Fortuna lupaa naida Todiaksen jos he jostain syystä eroaisivat. Fortuna lupaa.
Mitä tapahtuu kun Alexandros yllättäen katoaa..
Esteiden ja vastoinkäymisten kautta Fortunalle avautuu aivan uudenlainen maailma, jollaisesta ei olisi osannut uneksiakaan.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Sep 4, 2015
• ISBN: 9789523187009

Jessica Kivipuro

Kuukivi on 28-vuotiaan Jessica Kivipuron esikoisteos. Hän on Naantalissa koiran kanssa asuva kirjailijanalku. Suurimpana haaveenaan hänellä on, että mahdollisimman moni lukee hänen kirjoittamansa tarinan.

Book preview

RITUAALI

1. KOHTALONI

Katsoin ulos huoneeni avonaisesta ikkunasta. Kreeta näytti yhtä kauniilta kuin ennenkin. Raikas kesäinen aamutuuli puhalsi päivettyneihin kasvoihini. Se tuntui ihanalta ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaani.

Nojauduin eteenpäin nähdäkseni paremmin alas kaupunkiin. Näin punaisia talojen kattoja vierivieressä ja suuren avaran kes-kuspuiston, joka vilisi kyläläisiä. Oli markkinapäivä. Kaikki kuului Zourvaan, joka oli aivan kuin mikä tahansa muukin kreikkalainen vuoristokaupunki. Sitä vain ympäröi leveä lin-noitettu kehämuuri, kuten antiikin aikaisia kaupunkeja. Huoneeni sijaitsi talossa, joka oli pienellä mäennyppylällä keskellä kaupunkia. Oikeastaan talo oli liian vaatimaton sana tästä hulppeasta rakennuksesta. Sitä kutsuttiin Palatsiksi, vaikka emme olleetkaan kuninkaallisia. Isäni vain oli yksi Kreikan rikkaimmista miehistä, koska peri suuryhtiön vanhemmiltaan. Samalla hän peri Palatsin. Katseeni siirtyi kauemmas pois harmaasta kivimaisemasta. Muuri ei estänyt minua näkemästä kaupungin ulkopuolelle. Kaupunki sijaitsi korkealla Lefka Ori-vuoristossa, joten maisema ulottui kilometrien päähän, rannikolle saakka. Muurin ulkopuolella oli ruskeanpunaisia kukkuloita, oliivipuuplantaa-seja, kiemurtelevia hiekkateitä ja kuivia tasankoja kitukasveineen. Muutama pieni punakattoinen talo oli pystytetty rinteille sinne tänne. Rauhallisuutta hehkuva maisema oli vastakohta alapuolella olevalle vilkkaalle ikävän harmaalle katutasolle. Upean näköalan kruunasi kaukana kimmeltävä meri. Pystyin ajatuksissani kuvittelemaan kauriin juoksemassa ketterästi vuoren rinnettä alas, syöksyvän harvaan metsään iloisesti kirmaten, hyppien kantojen ja matalien pensaiden yli kohti kaukaista vilpoista merta…

Ajatukseni keskeytti hiljainen huuto jostain käytävältä huoneeni ulkopuolelta. Huuto oli niin hiljainen, etten ollut varma oliko se omaa kuvitelmaani. Kuulin uudelleen nimeni huudettavan käytävästä. Tällä kertaa kuulin sen selvemmin ja varmistuin siitä, etten ollut tullut vainoharhaiseksi. En kuitenkaan reagoinut kutsuun mitenkään. Olin niin maiseman kauneuden lumossa. Mikään ei saanut pilata hyvin alkanutta päivääni. Huuto voimistui ja huoneeni ovi avautui. Nereida – palvelijani - astui sisään huoneeseen. Hän näytti närkästyneeltä, kun en ollut vastannut hänen huutoonsa, mutta koetti peittää sen. Tunsin kuitenkin hänet niin hyvin, että osasin lukea hänen kasvojaan.

Nereida näytti vanhemmalta kuin oli. Tietääkseni hän oli vasta viidenkymmenen, mutta jalat ja kädet olivat kuitenkin iän myötä päässeet repsahtamaan ja työnjälki näkyi naamassa syvinä uurteina silmien alla ja kaulalla. Hänen tummat lyhyet hiuksensa oli kiinnitetty ylös ja hän oli pukeutunut tummansiniseen palvelijan mekkoon, jossa oli valkoinen kaulus ja pitsireunainen essu. Huomenta Fortuna-neiti. Anteeksi, että häiritsen näin aikaisin, mutta isälläsi on sinulle asiaa. Nereida sanoi kohteliaasti. Nereida oli ollut palvelijani syntymästäni asti ja hänestä oli tullut läheinen. Tai ainakin niin läheinen kuin palvelijasta voi tulla.

Huoneeseeni kuului sekä olohuone että makuuhuone – molempiin oli oma ovi käytävältä. Vain minä ja Nereida käytimme makuuhuoneesta suoraan käytävään johtavaa ovea. Muut kulkivat olohuoneen kautta. En viihtynyt olohuoneessa. Siellä ei ollut ikkunoita, joten aurinko ei päässyt valaisemaan huonetta ja se näytti aina yhtä ankean tummalta. Olohuoneen lattialla oli viininpunainen kokolattiamatto ja kalusteet olivat tummaa pähkinää. Värit tekivät huoneesta pimeän, aivan liian pimeän makuuni. En kuitenkaan jaksanut välittää siitä, kun en viettänyt siellä aikaakaan. Olohuoneen keskellä oli pari sohvaa vastakkain joiden välissä oli pöytä. Seinillä oli vaatimuksestani muutamia kultakehyksisiä tauluja merestä. Ne eivät kuitenkaan vastanneet ikkunasta näkyvää oikeaa merimaisemaa. Huoneen päädyssä oli suuri punaisista tiilistä valettu takka, jota ei ollut koskaan sytytetty.

Nereida otti vaatehuoneesta kauniisti kirjaillun aamutakin pukeakseen sen ylleni. Hän odotti kärsivällisesti minun nou-sevan, jotta voisi pukea sen. En tiennyt miten Nereida pystyi löytämään haluamansa vaatteen niin nopeasti tuhansien vaate-kappaleiden joukosta, mutta jotenkin hän vain teki sen. Useat ihmiset laskivat vaatehuoneen omaksi huoneeksi eikä makuuhuoneeseen kuuluvaksi, koska se on suurempi kuin monen ihmisen olohuone.

Kertoiko hän mitä? kysyin innottomana.

Ei. Hän vain sanoi sen olevan tärkeää.

Nereida seisoi edelleen pidellen aamutakkia minua kohti, pitäen ilmeensä tyynenä. Odotin, että hän näyttäisi jonkinlaisia her-mostumisen merkkejä, mutta hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Mielestäni oli kiva härnätä häntä. Muuten elämäni oli niin tylsää.

Katsoin huonettani dominoivaa massiivista puusänkyä ja silkkilakanoita, jotka houkuttelivat luokseen.

Luovutin. Vilkaisin vielä kerran haikeasti auringonnousua.

Selvä on, minä menen. sanoin huokaisten syvään. Tulin ikkunalta ja Nereida puki silkkisen aamutakin ylleni. Vaikka oli vasta aamu niin ilma oli kuitenkin lämmin ja viileä silkki tuntui ihanan raikkaalta ihollani. Mistä löydän hänet? kysyin.

Näin hänet viimeksi valtahuoneessa. Nereida vastasi. Nereida jäi huoneeseeni petaamaan sänkyäni, kun lähdin etsimään isää.

Isä oli aivan toisenlainen kuin minä ja äiti. Hän oli syntynyt kultalusikka suussa ja vaikutti siksi joskus vähän tiukalta.

Isän ollessa nuori hänet lähetettiin koulutukseen Ateenaan. Siellä hän oppi kaiken tarpeellisen mitä tarvitsisi peritessään suvun yhtiön. Kun hän oli opiskelemassa, hänen vanhempansa kuolivat tulvassa, joka tuhosi Zourvan ja Palatsin perusteellisesti. Isä joutui keskeyttämään opiskelunsa mantereella ja palasi hallitsemaan Minolaus-yhtiötä.

Minua ei lähetetty opiskelemaan mantereelle, sillä minua ei laiteta koskaan yhtiön johtoon. Minua opetettiin kotona ja vain se mikä oli minulle tärkeää. Suku omistaa yhtiön, mutta tulevasta miehestäni tulee johtaja ja olen siitä iloinen, ettei minun tarvitse koskaan ottaa sellaista valtaa harteilleni. Koulutukseni lopetettiin kun täytin 18 vuotta.

Huoneeni sijaitsi palatsin neljännessä kerroksessa. Ihmettelin miten Nereida jaksoi päivittäin useasti käydä huoneessani ja kävellä portaat aina edestakaisin.

Leveiden portaiden kautta pääsin alakerran pylväskäytävän lävitse Valtahuoneeseen. Valtahuoneen lattiassa oli valtava, marmorista tehty labyrintti kuvio ja seinille oli maalattu kohtauksia jumalalle uhraamisesta: miehiä ja naisia kantamassa uhrilahjoja temppeliin.

Maalaukset olivat kopioita Minolaisesta kulttuurista, josta isä otti vieläkin vaikutteita.

Isä ei ollut Valtahuoneessa. Äitini Cayla sen sijaan tuli minua vastaan hymyillen puhtaanvalkoisessa aamutakissaan.

Huomenta äiti! tervehdin iloisena ja annoin pusun hänen sileälle poskelleen.

Äiti oli vielä ikäisekseen nuorekkaan näköinen. Hänen modernisti leikatut tummat hiuksensa olivat moitteettomasti ja ruskettunut iho hehkui. Hän oli neljänkymmenen, mutta hänellä ei ollut rypyn ryppyä.

Äiti piti urheilusta, kävi omalla kosmetologilla ja kampaajalla, ja piti muutenkin hyvää huolta itsestään.

Mitä tänään on suunnitelmissa? kysyin iloisena. Äidin energisyys oli tarttuvaa.

Ajattelin mennä ihan ensin aamupalalle. äiti sanoi.

Liitytkö… Ainiin, tapasitko isäsi jo?

En. Tiedätkö missä hän mahtaisi olla?

Näin hänet hetki sitten puutarhassa. hän vastasi ja halasi minua. Aamupala on sitten valmista. Et voi olla syömättä. Olet jo nyt aivan liian laiha. Hän loi minuun tuiman katseen kuin aikoisin kieltäytyä kutsusta.

En ajatellutkaan jättää sitä väliin. Olen hirveän nälkäinen. Tulen aamupalalle heti kun olen löytänyt isän.

Äidin outo käytös ihmetytti minua. Mutta ehkä se ei ollut mitään.

Valtahuoneesta johti suuri lasiovi palatsin keskuspuutarhaan. Olin aina pitänyt puutarhan kauneudesta. Siellä oli monia kasveja, joita löytyi ainoastaan tästä puutarhasta. Suuri pensas vierelläni näytti punaisten, keltaisten ja oranssien lehtien vuoksi siltä kuin se palaisi. Puutarha oli rehevä kuin viidakko. Siellä kasvatettiin myös palatsin vihannekset ja marjat. Puutarhassa oli kosteaa ja kuuma, trooppisen sademetsän ilmasto. Se mahdollisti harvinaisten kasvien ja eläinten eleilyn puutarhassa. Onneksi minulla oli päällä vain ohut aamutakki.

Kivipolku jatkui ja katosi rehevän puutarhan syvyyksiin. Kävelin polkua pitkin ja saavuin puutarhan keskukseen. Keskuksessa oli pyöreistä kivistä tehty laatoitus, jonka päällä oli valkoinen pöytä ja neljä tuolia. Katsoin pöydän ohi kauemmas ja näin isän pienellä vesiputouksella. Hän oli selkäpäin, eikä vielä ollut huomannut minua. Kävelin isääni kohti ja saapuessani hänen luokse, hän kääntyi minuun päin ja hymyili.

Huomenta kultaseni. isä sanoi.

Huomenta isä. Halasin häntä ja annoin suukon poskelle. Tzarifaus Minolaus, Kreetalaisen miljardiyhtiön pääjohtaja ja omistaja. Sukunimemme johti antiikin kreikan ajoista saakka, jolloin Kreetaa hallitsi Minos.

Isä oli nuori johtajaksi. Hänellä oli leveät hartiat ja hopeanharmaat hiukset. Leuan peittävässä tummassa parrassa ei ollut yhtään harmaata karvaa. Olin varma, että isä tulisi hallitsemaan yhtiötä vielä vuosia.

Isä oli ollut aina vahva ja päättäväinen. Tarinan mukaan Poseidon, Merenjumala aiheutti tulvan, joka tuhosi Zourvan. Sama tulva tappoi myös isän vanhemmat. Mikään muu kuin jumala, ei olisi saanut hyökyaaltoa kaupungin korkeudelle. Isän päästyä valtaan, hän rakennutti kaupungin uudestaan ja paremmaksi. Sen jälkeen Zourva oli upeampi kuin koskaan. Isä rakensi myös muurin ympäröimään kaupunkia ja suojelemaan sitä uudelta tulvalta. En ole käynyt koskaan muurin toisella puolella. Mitä ikinä tarvitsinkaan, se löytyi kaupungista – ainakin isäni mielestä. Hän oli aivan liian suojelevainen ja pelkäsi Poseidonia. Toisin sanoen, hän pelkäsi merta. Isä pelkäsi, että Poseidon haluaisi vielä jotenkin satuttaa perhettä. Tarina ei kuitenkaan kertonut mikä oli alun perin suututtanut meren herran.

Melkein kaikkialla muualla Kreikassa oli siirrytty uuteen uskontoon, jossa he uskoivat vain yhteen jumalaan. Isä ja hänen myötään koko Zourva uskoivat vielä vanhaan uskontoon, luultavasti juuri Poseidonin takia. Isä uhrasi meren jumalalle vieläkin joka vuosi yhden kauriin. Hän kuljetti kauriin vedenrajaan, iski sitä puukolla kaulaan ja kauris lysähti hiekkaan ja vuoti kuiviin. Veri huuhtoutui mereen ja merenjumala sai veriuhrauksen, joka kuulemma tyydytti jumalan ja hän jätti meidät siksi rauhaan. Aallot vetivät kuivuneen kauriinruhon pois rannalta. Itse en ollut nähnyt tapahtumaa, mutta paras ystäväni Jason oli ollut pari kertaa mukana ja kertoi siitä. En saanut mennä mukaan, mutta en varmaan menisikään. En haluaisi nähdä kauriin kituvan. Olisi reilumpaa tappaa se suoraan, jottei se kärsisi.

Minäkin uskoin Olympoksen jumaliin ja niin minulle oli opetettu pienestä asti. Jumala, jota minä palvoin, oli Kohtalon jumalatar. Olin aina uskonut Kohtaloon. Siten sain syyn kaikelle kauheallekin tapahtuneelle. Kohtalo auttoi uskomaan, että kaikella oli tarkoitus.

Isä piti minua Palatsin vankina. Minä haluaisin uida meressä, juosta niityillä tai metsässä. En tiennyt millaista se olisi, mutta se kuulosti kivalta. Jason kertoi minulle usein tarinoita ulkomaailmasta. Isän mielestä muurien ulkopuolella oli liian vaarallista. Hän oli ylisuojeleva suhteeni, koska olin hänen ainoa lapsensa. Hän oli aina toivonut poikaa, joka hallitsisi yhtiötä hänen kuoltuaan, mutta sitä onnea hänelle ei ollut suotu. Hän pelkäsi, ettei hänelle jäisi perijää. Ja koska hänelle ei ollut suotu poikalasta, minun tulevasta miehestäni tulisi isän kuoltua yhtiön johtaja.

Nereida sanoi, että sinulla on jotain tärkeää asiaa. sanoin hymyillen isälleni.

Kyllä, niin on. Istu alas. hän sanoi ja istuimme vesiputouksen reunalle.

Mikä on isä? Näytät surulliselta.

En ole surullinen. Mietin vain miten kertoisin tämä sinulle.

Isä. Kyllä tiedät, että voit kertoa kaiken minulle.

Katsoin isääni. Hän oli yleensä tiukka, mutta hyvänä päivänä osasi olla myös mukava. Nyt oli hyvä päivä. Näin hänet usein yhtä mietiskelevänä. Siltä hän näytti aina kun hänellä oli joku asia päätettävänään, jolloin häntä ei saanut missään nimessä häiritä. Silloin hän näytti juuri tuolta. Vaikutti siltä, että hänellä oli jotain todella tärkeää asiaa. Harvoin hän häiritsi minua näin aikaisin aamulla.

Tzarifaus nosti päänsä ja katsoi minua suoraan tummanruskeisiin silmiini.

Kultaseni, minä ja äitisi olemme vähän miettineet sinun tulevaisuuttasi. Täytät kohta kaksikymmentä vuotta ja olet jo kasvanut isoksi. Olet jo tarpeeksi vanha tekemään päätöksiä itsenäisesti, mutta emme jaksa enää odottaa. Mielestämme nyt olisi sen aika.

Minkä aika? Isä kerro!

"Tapasin viikonloppuna Zourvan pormestarin.

Keskustelumme ajautui sinuun ja tulevaisuutesi. Hän kysyi, joko sinulla oli mies. Hän myös muistutti siitä miten minun kävi, tarkoittaen sitä, kun vanhempani kuolivat yllättäen. Ja hän oli ihan oikeassa. Minut oli sentään laitettu opiskelemaan, mutta jos sinä nyt jäisit yksin, sinulle kävisi huonosti. Isä katsoi minuun ensin surullisena, mutta kun hän jatkoi, hänen ilmeensä kirkastui. Pormestari kertoi, että hänellä on ikäisesi poika. Fiksu nuori mies, tapasin hänet eilen."

Älä kiertele isä, sano suoraan mitä on mielessäsi.

Sinun on aika löytää itsellesi puoliso. Aika mennä naimisiin. Tzarifaus sanoi vakavana.

Naimisiin. Isä, älä huolehdi. Kyllä minä aion, ja aion hankkia lapsiakin, mutta en ole vielä löytänyt sitä Oikeaa. naurahdin heikosti. Pelkäsin isän olevan tosissaan.

Tiedän. Olisin halunnut, että menet jo huomenna naimisiin sen pormestarin pojan kanssa, mutta äitisi käski antaa seitsemän päivää aikaa, jos vaikka löytäisit mieleisesi. Isäni oli tosissaan. Hän oli jo kauan halunnut minun vakiintuvan ja löytävän itselleni jonkun, mutta olin halunnut aina löytää tietyn, enkä huolinut ketä vain. Miksi kiirehtiä? Eihän isä vielä luopuisi vallastaan. "Seitsemän päivää! Seitsemän auringon laskua! Olen etsinyt sitä Oikeaa koko elämäni ja yhtäkkiä oletatte minun löytävän sen viikossa. Voi, en ikinä löydä siinä ajassa ketään!" huusin epätoivoisena.

Jos et sinä löydä niin minä ja äitisi otamme valtuuden valita puolisosi. Joko sitten inhoat tai rakastat häntä. hän sanoi tiukkana. Hänen äänenpainonsa oli kiristynyt eikä kuulostanut enää mukavalta. Hän toivoikin, etten löytäisi ketään ja saisi naittaa minulle sen pormestarin pojan.

Mutta isä! Hankin tähdet taivaalta tai kiipeän Lefka Orin huipulle, mutta älä pakota minua kiirehtimään tunteideni kanssa.

Ei mitään muttia, olemme jo päättäneet. Seitsemän päivän päästä vietämme häitäsi. isä sanoi tiukkana. Äänensävystä ymmärsin, että hänen sanansa oli laki. Niin kuin olikin ja hänen päätään oli mahdoton kääntää, niin kuin olin vuosien mittaan huomannut. Minkä isä oli päättänyt, se myös piti. Olisin saanut olla iloinen siitä, että sain sentään vähän aikaa valita itse itselleni puolison. Normaalisti, jos isä halusi jotain, hän teki asiat niin, että sai haluamansa. Tässä tapauksessa isä halusi, että naisin sen pojan, joten oli ihme, että sain aikaa. En ollut kuitenkaan iloinen. Tiesin, etten löytäisi seitsemässä päivässä sitä Oikeaa, ehkä juuri ja juuri jonkun siedettävän.

En kuitenkaan voinut kuin totella.

Mieleeni pilkahti ajatus. Saanko lähteä etsimään valittuani kaupungin ulkopuolelta? kysyin toiveikkaana. Isä kuitenkin vain nauroi minulle. En nähnyt asiassa mitään huvittavaa, kyse oli kuitenkin elämästäni.

Et voi kostaa omaa kurjaa kohtaloasi minulle! huusin kiukkuisena.

Isän nauru lakkasi ja hän mulkaisi minua vihaisesti ja katosi lehtien sekaan.

Viikko! Olin ahdistunut ja vihainen. Aloin kävellä edestakaisin kivipolulla. Aamuinen hyväntuulisuus oli kadonnut hetkessä. En halunnut mennä naimisiin kenen tahansa kanssa. Halusin löytää sen Oikean. Tällä hetkellä se tuntui mahdottomalta ja minun piti tyytyä kohtalooni. Äiti siis tiesi tästä. Siksi hän oli niin outo aamulla.

Toivoin, ettei hän ollut vielä ehtinyt syödä aamupalaansa loppuun. Menin ruokailuhuoneeseen ja siellä hän oli nauttimassa yksin rauhassa aamupalaa.

Miten voit tehdä minulle näin! sanoin kiukkuisena ja löin kädet pöytään. Äiti näytti siltä kuin osasi odottaa tätä. Hän huokaisi syvään. Olisit voinut varoittaa. jatkoin vihaisella äänellä.

Tiedän, mutta halusin, että kuulet sen isältäsi.

Että syyttäisin häntä vai?

Ei, vaan hän osasi selittää kaiken paljon paremmin.

Joo tosi hyvin: Menet viikonpäästä naimisiin ja olen löytänyt sinulle jo miehen. sanoin tiivistäen isän sanat.

Anteeksi.

Eikö sinulla ole muuta sanottava siihen, että olet pilannut elämäni? En jäänyt odottamaan vastausta vaan juoksin porraskäytävän kautta huoneeseeni. Paiskasin vihaisena oven kiinni perässäni.

Hetken päästä Nereida koputti oveen.

Etkö meinaa syödä mitään. Aamupala on jo katettu ruokailuhuoneeseen. hän ilmoitti astuessaan huoneeseeni.

En syö. töksäytin.

Onhan sinun syötävä.

En syö tajuatko! toistin. En halua nähdä vanhempiani!

Selvä on. Nereida sanoi ja poistui huoneesta.

Tosiasiassa mahani murisi kuin se ei olisi saanut murkinaa moneen päivään.

Hetken päästä oveen koputettiin uudelleen. Nereida tuli huoneeseen kantaen raskasta tarjotinta, jolle oli lastattu kaikenlaisia herkkuja.

Pakkohan sinun syödä on. Laiha tyttö. hän sanoi toruvasti ja laski tarjottimen pöydälle. Toin munakkaan, kaksi palaa paahtoleipää, hilloa, vastapuristettua appelsiinimehua ja kupin vahvaa kahvia, tietenkin maidon ja sokerin kanssa.

Vesi herahti kielelle, kun ruoan tuoksu leijaili huoneessa. Halasin Nereidaa ja kävin käsiksi ruokaan.

Ihmettelevätköhän äiti ja isä missä olen. mietin ääneen ja haukkasin palan herkullista munakasta.

Kerroin heille, että olet linnoittautunut huoneeseesi ja äitisi ymmärsi täysin. Isäsi lähinnä pudisti päätään eikä voinut ymmärtää käytöstäsi.

Ihan isän tapaista. mumisin suu täynnä ruokaa.

Minun mielestäni sinulla on oikeus olla heille vihainen.

Kuulitko siitä?

Nereida nyökkäsi. On kurjaa joutua tuollaiseen tilanteeseen.

Olimme hetken hiljaa.

Haluaisitko jutella siitä? Nereida kysyi rikkoen hiljaisuuden. Hän istahti sängylle ja odotti kärsivällisesti, että vuodattaisin asiani hänelle, niin kuin olin tehnyt pikkutytöstä saakka. Nereida oli ainoa joka ei tuominnut ajatuksiani. Pureskelin viimeisen suupalan loppuun ja työnsin lautasen kauemmas. Käännyin Nereidaa kohti ja katsoin hänen rauhallisiin, odottaviin kasvoihinsa.

Totta puhuen, en voi ymmärtää vanhempiani. Siirryin sängylle ja nojasin sängyn päätyyn. He ovat niin vanhanaikaisia! Ennen ehkä vanhemmat saivat päättää tulevan puolison, mutta nykyään lapset päättävät itse kenen kanssa menevät naimisiin, jos menevät ollenkaan.

Sitä kai vanhempasi pelkäävätkin – ettet mene naimisiin. Olet jo kohta 20-vuotias. Cayla ja Tzarifaus menivät naimisiin jo 16-vuotiaina.

Se ei ole mikään syy määrätä minun kohtaloani. Minkäs minä sille mitään voin, että he löysivät toisensa niin nuorina.

En halua puolustella vanhempiesi tekoa…

Sitä sinä silti juuri teet!

Niin…mutta he rakastavat sinua ja haluavat, ettet joutuisi hallitsemaan yhtiötä. He haluavat vain auttaa.

"Hoputtamalla ja kiirehtimällä? Minulla on seitsemän päivää aikaa löytää se Oikea!" Hätäännyin sitä enemmän mitä enemmän ajattelin sitä.

Eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu. Isäsi vanhemmat kuolivat äkillisesti ilman varoitusta hänen ollessa 12-vuotias. Häntä ei mitenkään valmisteltu johtajaksi ja hän jäi ihan yksin. Uskon, että he vain toivovat, ettei sinun käy samoin. Ja sitä paitsi, sinua on koetettu hoputtaa jo vuosien ajan, muttet ole pannut tikkuakaan ristiin asian hyväksi. Nereida muistutti. Olen vain odottanut, että se Oikea sattuisi kohdalle. Tajusin sen kuulostavan hölmöltä kun sanoin sen ääneen.

Se ei kultaseni käy niin helposti. Jos mitään ei kuulu, kohtaloa pitää vähän avittaa.

Sulattelin hetken Nereidan sanoja ja tajusin hänen puhuvan asiaa. Niin kuin aina.

Olet oikeassa. Turha tätä nyt on enää murehtia. Pomon käsky on alaisen laki, kuten sanonta kuuluu. Parasta mennä etsimään miestä itselleni! Sanani kuulostivat varmemmilta kuin minusta oikeasti tuntui, mutta ne saivat minuun lisää puhtia.

Hyvä tyttö.

Kiitos Nereida. Kiitos, että kuuntelit.

Mielellänihän minä, prinsessa.

Menin ikkunalle, nojasin kämmenillä ikkunalautaan ja katsoin kaukaisuuteen. Kreeta näytti yhtä kauniilta kuin ennen isäni ilmoitusta. Sää oli yhtä raikas ja meri kimmelsi auringon osuessa siihen. Kaikki oli ennallaan, mikään ei ollut muuttunut. Maailman loppu ei ollut tullut, joten vielä oli aikaa. Nojasin eteenpäin, suljin silmäni ja nautin auringon lämmöstä, joka hiveli kasvojani.

Jos minun oli pakko mennä naimisiin, en missään tapauksessa antaisi vanhempieni valita puolisoani.

Lähden kaupungille. Sen Oikean olisi parasta olla siellä tai olen pulassa. minä sanoin avaamatta silmiäni.

Nereida naurahti, haki vaatekaapista joitain vaatteita ja puki ne päälleni. Hän päätyi lopulta valkoiseen mekkoon. Istahdin kampauspöytäni viereen ja katsoin itseäni peilistä. Olin kaunis, en voinut sitä kieltää.

Valkoinen mekko tummensi muutenkin ruskettunutta ihoani. Pidin ihostani. Palvoin usein Apolloa, auringon jumalaa, joka valkaisi taivaan aamuisin, sinersi päivisin ja punersi iltaisin. Kullanruskean ihon olin perinyt äidiltäni.

Pyysin Nereidaa tekemään minulle palmikon. Halusin näyttää mahdollisimman kauniilta. Nereida ensin kiharsi hiukseni ja palmikoi ne sitten laittaen kampauksen joukkoon valkoisen ruusuköynnöksen. Olin tyytyväinen kun valmisteluissa kesti niin kauan. En halunnut pitää mitään kiirettä kaupungille lähdössä. Jotenkin kohtalon pakottaminen tuntui väärältä ja ahdistavalta. Oliko kohtaloni naida mies jota en rakastanut?

Nereida viimeisteli kampauksen vielä valkoisella nauhalla jolla solmi palmikon kiinni. Tummanruskeat hiukseni näyttivät ihan mustilta. Valkoinen köynnös sai hiukseni näyttämään vielä mustemmilta. Kiitin Nereidaa ja hän lähti pois huoneesta.

Kävelin ikkunalle ja katsoin taas alas kaupungin vilinään. Voisiko tuleva puolisoni olla tuolla? Lähdin ottamaan siitä selvää.

Valkoinen ohut mekkoni liehui kevyesti tuulessa kävellessäni pitkin mukulakivitietä talojen välissä. Talot olivat upeita kalkkirapattuineen valkoisine seinineen ja punaisine tiilikattoineen. Ikkunaluukut oli maalattu kirkkaan sinisiksi. Sinisen värin sanottiin pitävän paholaisen talon ulkopuolella. Talojen ympärillä oli lukuisia kauniisti hoidettuja puita ja pensaita.

Viikunapuut tekivät katoksen kujan yläpuolelle ja viikunoiden mieto tuoksu saattoi kulkuani.

Kaikki tämä oli rakennettu muurien sisäpuolelle, jotta kaikki olisi mahdollisimman lähellä. Ja täältä tosiaan löytyi kaikkea. Heti ensimmäisen kulman takana oli leipomo. Sisältä leipomosta raikui miehen matala kreikkalainen serenadi. Leipomosta tuli palatsiin joka päivä tuoretta leipää. Hevosen lanta peitti leivän tuoksun. Hevostallit olivat kaupungin reunalla. Pidin hevosista, mutta en voinut sietää niiden lemua.

Kuljin kohti keskustaa. Siellä oli ravintoloita ja kahviloita, joissa usein vietin aikaani ystävieni kanssa. Heitä ei päästetty sisään Palatsiin, joten jouduin näkemään heitä talomme ulkopuolella.

Zourva oli suuri vuoristokaupungiksi. Kaupungissa oli useita ravintoloita ja kahviloita, ja muutama yökerhokin. Paholaisen kammioita, joksi isä niitä