Tilapäisesti kuolematon: Ensimmäinen

By Ismo Repka

Tilapäisesti kuolematon on monitulkintainen kertomus läpi sattuman muovaamien tapahtumien ja ihmiskohtaloiden. Ajallisesti ne sijoittuvat 70-, 80- ja 90-luvuille, mutta nivoutuvat yhteen vasta tulevaisuudessa.

Joidenkin ihmisten elämänlangat tuntuvat asettuvan siististi paikoilleen ja muodostavat kauniin kuvion. Toisen langat sotkeentuvat jo heti alussa ja kolmannen katkeavat ennen kuin edes selviää, millaista lopputulosta tavoiteltiin.

Pienet sattumukset ja suuret siiveniskut muuttavat maailmaa, mutta mihin suuntaan, jää myöhemmin nähtäväksi.

Kun ilta koittaa, voi uteliaana kysyä: kenen oli ääni ja kenen olivat kädet?

• Language: Suomi
• Publisher: Ismo Repka
• Release date: Dec 8, 2020
• ISBN: 9789529430970

Book preview

Tilapäisesti kuolematon

Esipuhe

One way ticket

When doves cry

Deck of cards

Heart of gold

Atomic

Take on me

In the air tonight

Working class hero

Rocking in a free world

Dancing in the dark

Black dog

Van Diemens land

Vandraren

Dreamer

Purple rain

Total eclipse of heart

American pie

Come on Eileen

Point blank

Dance me to the end of love

Cover me

Nocturne

Hurt

Valmistusmerkinnät

ESIPUHE

Kuten aine koostuu atomeista, koostuu elämäkin pienistä palasista, jotka kaukaa katsottuna saattavat näyttää merkityksettömiltä ja mitäänsanomattomilta. Lähempää tarkasteltuina nämä samaiset palaset näyttävätkin mielenkiintoisilta, joskus kauniiltakin.

Tutkiskelkaapa uteliaana ja arvostelematta ihmistä, hänen tekojaan ja sanojaan. Riittävän pitkään seuranneena voi hahmottaa kuvion ja mallin, jota jokainen toistaa kaikessa mihin ryhtyy.

Kuten hämähäkki, joka verkkoa punoessaan päätyy samaan lopputulokseen, vaikka verkon koko, sijainti tai korkeus saattavatkin vaihdella. Tämän taidokkaan rakennelman saattoi nähdä pitkälle etukäteen, jos vain osasi tulkita oikein näkemäänsä paria ensimmäistä vaaka- ja pystylinjaa.

Tahto, ulkoinen olemus, äly sekä kohtalo määräävät tulevaisuutemme juuri tässä nimenomaisessa järjestyksessä. Jos meiltä puuttuu tahtoa, älyä tai miellyttävää ja luottamusta herättävää ulkonäköä, jotka kaikki määräytyvät geneettisesti, jäämme helposti kohtalon varaan. Sen kudelma voi olla mitä tahansa, mutta harvemmin kovinkaan kaunis tai harmoninen.

Usein itselle tärkeät tapahtumat osoittautuvat myöhemmin yhdentekeviksi ja toisaalta elämän suunnan ratkaisevat käännekohdat peittyvät ajan mittaan turhien puheiden ja materian muodostaman naamioverkon alle.

Se, mikä oli meille merkitsevää, oli muille turhaa ja se, mitä muut katsoivat tarkasti ja ihaillen, oli meille tavanomaista.

On olemassa lukuisia esimerkkejä ihmisistä, jotka nousevat ryysyistä rikkauteen tai ihmisistä, jotka jättävät teoillaan painavan jälkensä koko ihmiskunnan historiaan huolimatta siitä, että ovat lähtöisin vaikeista olosuhteista, jopa suoranaisesta kurjuudesta. Edelleenkin, tuo jokin oli nähtävissä jo alusta alkaen, jos vain osasi katsoa.

Elämän virtaavassa vedessä kuvittelemme ohjaavamme purttamme ja onnistummekin siinä aikamme edellä kuvattujen seikkojen ansiosta, kunnes eräänä päivänä huomaamme lipuvamme virran mukana, vaikka otteemme peräsimestä irtoaisikin. Olemme osa virtaa ja se minne päädymme, oli tiedossa jo veneeseen astuttaessa.

Kerron nyt seuraavaksi muutamia yksittäisiä tapahtumia satunnaisten ihmisten matkalta pitkin tuota vuolasta vettä. Hetket tai palaset olisivat toki voineet olleet muitakin, mutta valitsin nämä, koska ne asettuivat mieleeni ensimmäisenä muisteltuani aikaa taaksepäin.

One way ticket

Huhtikuu jaksoi yllättää tänäkin vuonna. Reilusti plussan puolelle kohonnut päivälämpötila oli illan ja yön aikana pudottanut pohjoistuulen voimasta elohopean reilusti pakkaselle. Lämpötilan äkillinen muutos oli kovettanut tienpintaan teräviä valleja, jotka rutisivat ilkeästi renkaan alla aina kun auto ylitti vallin ja palasi takaisin kaistalleen. Tumman Volgan kuljettaja tuijotti muhkuraista tienpintaa tarkkaavaisesti ja teki kaikkensa, jotta auto kovasta vauhdista huolimatta pysyisi tiehen muokkautuneiden lumisten, pyörän levyisten urien välissä. Aina välillä hän vilkaisi huolestuneena oikealle puolelleen mutta palautti katseen nopeasti ajovalojen valaisemaan öiseen, vielä auraamattomaan tienpintaan. Etupenkillä istui tai oikeammin makasi nainen, joka vaikerteli tuskaisena. Hikipisaroita valui pitkin naisen kasvoja, vaikkei auton sisällä ollut todellakaan kuuma.

Nopeammin, etkö pääsisi yhtään nopeammin?, kysyi nainen tuskaisella ja huohottavalla äänellä. Se tulee juuri nyt!. Kuljettaja ei sanonut mitään, mutta painoi oikealla jalalla kaasupoljinta vielä hieman kovempaa, mutta se ei enää painunut senttiäkään alaspäin, vaan pysyi liikkumattomana kumimattoa vasten.

Nainen yritti kääntyä kyljelleen, mutta jätti yrityksen sikseen, sillä samassa seuraavaa supistus teki jo tuloaan. Matkustaja ei voinut enää pidätellä suustaan päässyttä tuskaista huutoaan. Huuto pelästytti myös nuoren kuljettajan ja sai hänen silmänsä takertumaan etupenkillä istuvaan naiseen hieman aiempia vilkaisuja pidemmäksi aikaa. Tämän seurauksena auton vasen eturengas nousi sohjoisen uravallin päälle ja ratti tempaisi äkisti vastapäivään. Kuljettaja nosti automaattisesti jalan kaasulta ja sai kun saikin pienellä vastaliikkeellä auton takaisin sille kuuluvalle uralle.

Entä jos se lapsi syntyy tähän autoon?, pohti kuljettaja. Mitä minä osaisin tehdä? En mitään!. Sormi kun pitäisi oman suun lisäksi osata ilmeisesti laittaa myös muualle, eikä se luonnistuisi, sillä hän oli poikamiehiä, eikä hänellä ollut siten sen enempää kokemusta synnytyksistä, lapsista kuin oikein naisistakaan. Kuljettaja sadatteli tuuriaan. Miksi ihmeessä juuri hänelle piti tarjoutua juuri tällainen kyyti. Miksei nainen ollut lähtenyt sairaalaan ajoissa. Soittaa nyt taksi siinä vaiheessa kun synnytys on jo täydessä käynnissä. Mielentilat vaihtuivat nopeasti pelosta vihaan ja säälistä avuttomuuteen. Kestäisi nyt vielä kymmenen minuuttia…

Taksi pysähtyi renkaat luisuen aluesairaalan päivystyksen ovelle, josta kuljettaja auton vielä hitaasti liikkuessa, hyppäsi ulos ja juoksi ilmoittautumisluukulle. Siellä hän sai läähättäen sanotuksi: Äkkiä nyt! Minulla on autossa nainen joka synnyttää nyt! Ymmärsittekö? Nyt!. Kaksi sairaanhoitajaa sekä paikalle sattumalta osunut kätilö, noutivat sairaalasängyn ja työnsivät sen yhteisvoimin auton matkustajanpuoleisen oven viereen poikittain. Nainen saatiin kuin saatiinkin kammetuksi kaikkien neljän avustaman autosta sängylle. Sänky työnnettiin läpi lumen peittämän pihamaan synnytyssaliin, josta kuuluikin lapsen kiukkuinen parkaisu ennen kuin taksin kuljettaja oli ehtinyt polttaa filtteritöntä savukettaan loppuun.

Näin siis syntyi maailmaan kyynärän pituinen ja puolen leiviskän painoinen miehen alku, joka sai kasteessa nimekseen, Kalevalaa mukaillen, Kalervo, vaikka joskus myöhemmin hänestä tuntuikin, että Kullervo olisi sopinut hänelle paremmin. Kastetilaisuus jäi perheen ainoaksi ja samalla se jäi myös tilaisuutta toimittaneet papin viimeiseksi, sillä palatessaan kirkolta kotiin jäi pappi mopollaan ylittäessään vartioimatonta tasoristeystä junan alle. Mitähän papin ylin esimies oikein mietiskeli kun salli tuon tapahtuvan?

Sen sijaan Kalervon kastejuhlat jatkuivat vastavalmistuneessa omakotitalossa, joka oli pikkupaikkakunnan puitteisiin varsin tilava ja moderni. Kalervon isä, Olli, oli kädentaitoisena miehenä yhdessä oman isänsä, siis Kalervon isoisän, Jussin, avustuksella rakentanut valkoisin laatoituksin koristellun talon. Talo kätki sisuksiinsa neljä huonetta ja keittiön, sekä lasten käyttöön tarkoitetun askarteluhuoneen ja pilttuupaikan myös mahdollisesti myöhemmin hankittavalle autolle. Askarteluhuoneessa tosin askarreltiin joitakin vuosia myöhemmin tosin aivan jotakin muuta, kuin mihin käyttöön se oli alunperin aikanaan suunniteltu, mutta palatkaamme tuohon huoneeseen hieman tuonnempana uudelleen. 

Kalervon isä oli varsin ahkera ja osaava mies. Vielä tuohon aikaan isä Ollin käsittämätön, aikaansaapa energia ja vähäinen unentarve olivat mahdollistaneet talon rakentamisen omien töiden ohella alle vuodessa. Hän oli tehnyt ensin pitkän päivätyön tehtaalla, ottanut työvuoron jälkeen puolen tunnin unet ja jatkanut sitten rakennuksella yömyöhään. Aamulla kello soi ennen viittä ja matka tehtaalle taittui polkupyörällä. Satoi tai paistoi. 

Näin siis pienen kujan päähän nousi talo, johon Kalervon vanhemmat muuttivat pienestä vuokra-asunnostaan Kalervon äidin ollessa viidennellä kuulla raskaana.

Tontti oli varsin suuri ja sille oli istutettu tuon ajan mukaisesti yleensä enimmäkseen happamia omenia tuottavia omenapuita, viinimarja- ja karviaismarjapensaita sekä kukkaistutuksia. Olipa talon eteläseinustalle möyhennetty paikka vielä kurkku- ja tomaattiviljelyksillekin. Pohjoispuolella tontti rajautui suureen synkeään metsään, jonka huminaa Kalervo muistaa kuunnelleensa, kun häntä nukutettiin ulkona vaunuissaan. Toki tuo saattoi olla myös myöhemmin kuviteltuakin, mutta jonkin tutun tuntemuksen tuulenhumina aivoihin piirsi.

Isä Olli oli kaivanut keskelle pihaa pienen uima-altaan. Allas oli ahkerassa käytössä kesäisin ja kelpasi hyvin paitsi Kalervon pulikointiin niin myös haukikoukkujen saaliskaloina käytettävien, läheisestä lammesta ongittujen, ruutanoiden säilytyspaikaksi. Ruutanat kun pysyivät hengissä matalassa altaassa pitkälle syksyyn, vaikkei altaan vettä kovin usein edes vaihdettu. 

Kalervon äiti, Seija, työskenteli tilitoimistossa ja oli niin ammattinsa puolesta kuin muutoinkin siviilielämässään, varsin tarkka ja järjestystä rakastava nainen. Seijalle oli tärkeää, mitä muut ajattelivat sekä se, mitä muut näkivät. Ei niinkään, miten oma perhe voi, tai mitä sille kuuluu. 

Itsestään Seija piti hyvää huolta ja nuoruuden valokuvien perusteella hän näytti Kalervon mielestä aivan 50-luvun tummakutriselta filmitähdeltä. Jotakin kaunista, mutta kaukaista ja eteeristä samalla kertaa.

Se, miksi perheeseen ei syntynyt lisää lapsia, johtui varmaankin Ollin ja Seijan jotenkin ambivalentista suhteesta. Toisaalta rakastettiin, toisaalta vihattiin. Miksi rakastettiin tai miksi vihattiin ja pidettiin mykkäkoulua, etenkin Seijan toimesta, ei selvinnyt Kalervolle vielä vuosiin, mutta tuo erikoinen tunteiden poukkoilu kasvuympäristössä ei voinut olla vaikuttamatta tuleviin tapahtumiin ja tulevaisuudessa tehtäviin valintoihin.

Hän ei muistanut olleensa lapsena kertaankaan äitinsä sylissä. Sitä Kalervo myös ihmetteli, miksi äidistä ja hänestä ei ollut yhtään yhteistä valokuvaa. Aivan kuin vanhempien hääkuvien ja ensimmäisten Norjassa olevien kesälomakuvien väliltä puuttuisi palanen. Toki syy saattoi löytyä myös sen aikaisen valokuvausharrastuksen kalleudesta tai säästäväisestä kameran käyttäjästäkin.

Kalervo tunsi itsensä usein yksinäiseksi. Hän tykkäsi leikkiä, mutta leikkikavereita ei Lammella juurikaan ollut. Hoitopaikat vaihtuivat tiuhaan ja enimmäkseen häntä hoivasivat vanhat, Kalervon mielestä omituiselta tuoksuvat tädit. Näihin hoitopaikkoihin ja uusiin ihmisiin oli Kalervon kuitenkin tutustuminen, vaikka hän vierasti kovin uusia kohtaamisia. 

Uusiin hoitopaikkoihin ei etukäteen sen kummemmin tutustuttu, vaan aamulla Kalervo jätettiin huutavana ja äitinsä perään kiljuvana lapsena hänelle tuiki tuntemattoman ihmisen huostaan, josta hänet joskus illansuussa noudettiin pyörän selässä takaisin kotiin.

Oli Kalervolla lämpimiäkin muistoja varhaislapsuudestaan. Isoäiti Hilda. Hilda, joka oli Karjalan evakkoja, oli itse rauhallisuus. Lämmin ja huolehtiva. Jäätyään eläkkeelle tehtaasta, jossa tuntuivat työskentelevän lähestulkoon kaikki Lammen asukkaat, muutti Hilda Lammen keskustasta ostamaansa kerrostalokaksioon. Se, jos mikä oli Kalervon mieleen. Kaksiossa parasta oli kylpyhuone, missä oli oikea kylpyamme ja mikä vielä parempaa, kylpyhuone oli lämmin ja amme suuri. 

Kalervo muisti hyvin, miten kylpyvaahto muutti veden hetkessä ihanaksi kuplivaksi ja hyväntuoksuiseksi vaahtomereksi, jonne saattoi sukeltaa ja josta saattoi kauhoa kämmeniinsä painotonta vaahtoa, jolla peittää itsensä päästä varpaisiin. 

Koska Kalervo ei ollut vielä saavuttanut kouluikää ja oli useimpien ikäistensä lapsien tapaan uimataidoton, kävi Hilda-mummi tuon tuostakin kurkistamassa kylpyhuoneen ovelta, näkyikö Kalervon pää vaahtoavan veden yläpuolella. Kalervo halusi aika ajoin tarkoituksellisesti pelotella helposti huolestuvaa isoäitiään ja kuullessaan askelten lähtevän liikkeelle keittiöstä, hän vetäisi keuhkot täyteen ilmaa ja sukelsi vaahtokuvun alle ammeen pohjalle ja pidätteli hengitystään, kunnes tunsi Hilda-mummin käden tarttuvan häntä käsivarresta ja vetävän hänet pintaan. Hauskaa Kalervosta, mutta tuskin Hilda-mummista.

Lapsuuden muistojen ehdotonta kärkikastia edusti myös kuusivuotta täyttävän Kalervon syntymäpäivä. Hän oli saanut tuolloin vanhemmiltaan lahjaksi ensimmäisen ihka uuden polkupyöränsä. Pyörä oli tuotu lahjaksi sisäeteiseen asti. Voi sitä riemua ja hämmästystä kun Kalervo herättyään taittoi muutaman askeleen matkan huoneestaan vessaan ja oli törmätä keskelle eteistä näytteille asetettuun pyörään. Siinä unohtuivat vessahädät ja aamutoimet. Satulaan oli kiivettävä heti, vaikka isä Olli olikin jättänyt sen verran kasvuvaraa, ettei se aivan omin avuin onnistunutkaan. 

Isän pitäessä toisella kädellä kiinni pyörästä ja nostaen toisella kädellä Kalervon satulaan, pääsi Kalervo nyt ensi kertaa tuntemaan muovisten kädensijojen nyppyläisen pinnan autuuden ja tunsi nenässään miedon tuoksun, joka lähti juuri öljytyistä ketjuista. 

Pyörät on luotu liikkumaan ja niinpä uutta kulkupeliä oli päästävä testaamaan heti sen oikeassa elementissään. Valmiiksi katettuun aamupalaan ei todellakaan kulunut montaa minuuttia aikaa, sillä samalla kun oikea käsi lusikoi suuhun sokerihuurruttuja muroja, pyöritteli vasen käsi pyörän lukon avainta sormien välissä. Katse hakeutui kuin tahtomatta eteisessä uljaana seisovaan kaunottareen sillä seuraamuksella, että osa muroista siirtyi lusikasta suun sijasta paidalle, pöytäliinalle tai takaisin murokulhoon.

Suun vielä jauhaessa viimeisiä aamiaisen murusia, tarttui Kalervo isän avustuksella pyörää sarvista ja sinisatulainen, keltainen polkupyörä saatiin nostetuksi yhteisvoimin alakerran korkean kynnyksen yli kirkkaaseen päivänpaisteeseen. 

Vaikka maassa oli vielä lunta, oli kujan päässä olevalla isommalla tiellä jo muutama auringon lämmittämä lumettomia kohtia, jotka saivat toimia koeajon näyttämönä.

Isä Olli auttoi Kalervon vauhtiin ja puolelta toiselle horjahdellen Kalervo polki innokkaasti silmät ilosta loistaen. Tämän päivän hän tulisi muistamaan aina ja niin hän sen muistikin. 

Niinpä hän muisti myös sattumuksen, joka liittyi myös tavallaan tuohon nimenomaiseen polkupyörään.

Muutaman kuukauden kuluttua keltaisen polkupyörän ja Kalervon ensitapaamisesta oli pyöräily alkanut sujua jo varsin mallikkaasti. Takapuoli ei edelleenkään yltänyt aivan kokonaan penkkiin, joten ajo oli siksi hieman keikkuvaa ja epävakaan näköistä. Puristaen kioskilta ostamaansa irtokarkkipussia vasemman kämmenensä ja ohjaustangon nyppyläisen kädensijan väliin, hän tunsi, kuinka kotiin suuntautuvan alamäen kohdalla jotakin lentävää laskeutui hänen kulmakarvoihinsa. Vaistomaisesti hän huitaisi kohtaa oikealla kädellään vasemman käden puristaen tiukasti muovista karkkipussia kämmenen ja sinisen kahvan väliin. Samassa terävä ja ilkeä pisto aiheutti kulmakarvan kohdalla kivun, joka sai Kalervon parkaisemaan sekä huutamaan: Äitii! 

Kalervo polki minkä ikinä jaksoi viimeiset muutamat sata metriä kotipihaan, kaatoi pyörän nurmikolle ja syöksyi kohti kodin ovea kutsuen lohduttomasti synnyttäjäänsä. Talo oli kuitenkin tyhjä. Kipu raastoi pienen pojan kulmaa ja silmäkin alkoi turvota umpeen. Äitii, äitii! hän huusi ja juoksi hädissään läpi talon kaikki huoneet. Hän kurkisti myös takapihalle ja autotalliin, mutta kukaan ei vastannut. Itku ja huuto jatkuivat ja kohta äiti, joka oli mennyt kyläilemään naapuriin, tuli reippaasti kävellen Kalervon luo ja kysyi vihaisella äänellä: Mitä ihmettä sinä täällä huudat? Mitähän naapuritkin luulevat kun tuolla lailla kiljut. Lopeta se itku!. 

Kalervo yritti kertoa että ampiainen on pistänyt häntä silmään, mutta äiti vain torui häntä kovaäänisyydestä, patisti pojan matkoihinsa ja palasi itse jatkamaan keskenjäänyttä keskusteluaan naapurin rouvien kanssa.

Kyynelten edelleen valuessa, Kalervo pyyhki niitä kasvoiltaan ja sai aikaan likaisia juovia, jotka muuttivat pehmeät lapsen kasvot kuin sotamaalaukseksi. Eräänlainen sotatila tuossa hetkessä äidin ja pojan välille luultavimmin syntyikin. Silmäkulma edelleen kipuillen ja tykyttäen, Kalervo juoksi talon taakse, jossa tontin rajasta muutaman kymmenen metriä metsään päin oli jääkauden jäljiltä iso siirtolohkare. Se jökötti siinä sammalen peittämänä ja sen juurelle Kalervo polvistui ja painoi otsansa kylmää kiveä vasten ja antoi kyynelten virrata.

Only child is lonely child, sanotaan jossakin päin maailmaa ja totta se oli myös Lammella. Oman ikäistä seuraa ei Kalervolla juurikaan ollut, mutta sen korvasivat muropaketeista saadut muovisotilaat, joita kertyikin melkoinen määrä. Tosin kokoelman hintana oli valtaisa määrä hammaslääkärissä käyntejä, sillä sokerihuurrutut murot yhdessä harvakseltaan tapahtuvien ja lapsentarkkuudella suoritettujen hampaanharjausten kanssa eivät tuottaneet amerikkalaista tv-hymyä rippikouluun mennessä.

Yleensä Kalervon leikit muovisotilailla alkoivat eteisen vihertävältä kokolattiamatolta, mikä kelpasi erinomaisesti alustaksi esittämään viidakkoa tai metsässä tapahtuvaa kahakointia. Kun brittiläis-saksalainen seka-armeija oli kukistanut viikinkien ja egyptiläisten yhdistyneet joukot, alkoi sotilaiden uusi asettelu. Tällä kertaa voittajat saivat tukikohdan kirjoituspöydältä ja hävinneet saivat tyytyä asemiinsa kirjahyllyn päällä.

Kesken toisen hyökkäyksen, joka sekin oli kallistumassa kypäräpäisten voittoon, kuului ovelta kolahdus, mikä merkitsi äiti Seijan kotiinpaluuta. Kalervo keräsi muoviset sotilaat takaisin laatikkoon ja ryntäsi keittiöön tutkimaan ruokakassia, jonka äiti muisti päivittäin tuoda mukanaan. 

Äiti Seija vaikutti, kuten yleensäkin, väsyneeltä. Ripustettuaan takin naulaan, hän tarttui ensimmäisenä tiskirättiin ja alkoi pyyhkiä pöytää, ikään kuin siellä olisi ollut jotakin pyyhittävää. Enemmänkin se oli riitti, jolla äiti merkkasi kotivuoron avatuksi. 

Tarkastettuaan kassin sisällön ja nostettuaan tavarat pöydälle, Kalervo palasi omaan huoneeseensa ja kaivoi esiin nipun sarjakuvalehtiä ja aloitti niiden selailun.

When doves cry

Jollain tavoin Isä Olli vaistosi Kalervon yksinäisyyden. Tuohon tarpeeseen perheeseen päätettiin hankia koira. Kalervo muisti, kuinka kirjastosta haettuja koirakirjoja selattiin innolla ja vertailtiin eri rotujen ominaisuuksia. Koska siivousintoinen ja muutoinkin ulkoisista seikoista tarkka äiti Seija ei voinut sietää tai kuvitella koiran karvoja vastikään hankitulla plyysisohvalla tai missään muuallakaan, muodostui koiran hankinnan päällimmäiseksi kriteeriksi se, ettei koirasta saisi lähteä karvoja. Näin putosivat listalta mopsit ja spanielit ja hankintalistalle päätyi yksimielisesti, osin äidin ehdottomuudesta, villakoira. Koska suuri oli liian suuri ja pieni liian pieni, aloitettiin Isä Ollin toimesta keskikokoisen villakoiran etsintä.

Tuohon aikaan, avaruuden valloituksen ensimetreillä, toimi hankintakatalogina valtakunnallinen päivälehti, jota selattiin ahkerasti useampana viikonloppuna. Vihdoin lehdestä löytyi ilmoitus, jossa koirankasvattaja ilmoitti irtaantuvansa juuri syntyneestä keskikokoisen villakoiran pentueesta sopivaan markkinahintaan. 

Seuraavana viikonloppuna Isä ja Kalervo matkasivat parin sadan kilometrin matkan perheen uudehkolla Cortinalla ja päätyivät Peppi pitkätossumaisen vanhan puutalon eteen. Koirien haukunta kuului selvästi pihalle saakka ja oveen koputtamisen jälkeen sen avasi vanha, kumarassa käyvä nainen, joka ilman sen kummempia tervehdyksiä saattoi ostajakandidaatit perimmäiseen vanhan talon huoneista.

Kalervo pidätteli hengitystä tai hengitteli hitaasti suun kautta. Sen verran voimakas oli tuoksu talossa. Koiranruokakuppeja oli kumollaan siellä täällä ja eri huoneissa oli porttien takana toistakymmentä eri rotuista ja ikäistä koiraa, jotka uteliaina tuijottivat uusia tulijoita.

Eläkeiän reippaasti ylittänyt nainen nosti pahvilaatikosta pienen, kahdeksan viikon ikäisen koiran pennun kämmenelleen ja ojensi sen edelleen ostajaehdokkaalle. Isä Olli pyöritteli koiraa hetken kämmenessään, vaihtoi sen toiseen käteen ja nyökkäsi hyväksyvästi. Tämän jälkeen poistuttiin likaiseen keittiöön täyttämään kauppakirjaan vaaditut merkinnät, minkä jälkeen isä Olli laski pöydälle pyydetyn määrän seteleitä.

Kalervon huomio ei niinkään ollut enää koirassa, vaan siinä, saako hän pidäteltyä oksennusta kunnes pääsevät pois talosta. Keittiön kattilassa porisi muhkea kimpale lehmän keuhkoa, joka ei mahtunut kokonaan liian pieneen kattilaan. Ohjeistaessaan Ollia koiran hoitoon, nainen käänteli ja pyöritteli haarukalla keuhkopalasen kattilassa toisinpäin ja jatkoi tarinointiaan.

Kalervo tuijotti rakkulaista lihapalaa kauhun vallassa ja halusi poistua talosta mahdollisimman nopeasti. Tuskin tuon talon hajumaailma oli isä Ollinkaan nenän sisäpuolta hivelevä, sillä pikaisesti isä ja poika poistuivat koiraa kämmenen ja kyynärvarren varassa kantaen autolle ja siitä takaisin Lammelle.

Nimeä koiralle mietittiin pitkään ja hartaasti. Rotukoira kun oli, ei sille voinut antaa nimeksi Rekkua, Jeriä tai Hallia. Jotenkin ihmeen kautta päädyttiin nimeen Fang, vaikka se ei ensi vaikutelmalta koiran nimeltä kuulostanutkaan. Mieleen tuli enemmänkin kiinalainen ravintola. No, ei kai nimi koiraa pahenna jos ei miestäkään.