Maailman raunioilta

By Mika Hämäläinen

Mitä tekisit, jos kotiplaneettasi olisi tuhon partaalla? Tekisitkö mitä vain päästäksesi turvaan avaruuteen vai jäisitkö taistelemaan kotirintamalle saastuttajia vastaan? Kun maapallo on kestokykynsä äärirajoilla ja ilmastonmuutos on riistäytynyt käsistä, vaihtoehdot ovat kortilla. Muuttunut tilanne saa ihmiset kohtaamaan oman rajallisuutensa ja turvautumaan keinoihin, joita he eivät ikinä olisi uskoneet käyttävänsä. Selviytymisessä kaikki on sallittua.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Sep 25, 2017
• ISBN: 9789515683410

Mika Hämäläinen

Mä oon Mika Hämäläinen, olen tohtoriopiskelijana kieliteknologiassa Helsingin yliopistossa. Mulla on filosofian maisterin paperit espanjalaisesta filologiasta samaisesta yliopistosta. Filologian lisäksi opiskelin tietojenkäsittelytiedettä, sosiaalipsykologiaa ja kognitiotiedettä. Pidän viikoittaista blogia osoitteessa https://mikalikes.men

Book preview

Maailman raunioilta

Nimiösivu

Prologi

Päivä, joka muutti elämiä

Syntymäoikeus

Tie arkkiin

Vihan siemenet

Mies, joka jäi taakse

Tärkeän tytön tärkeä päivä

Sankarin hautajaiset

Aurinkoinen päivä järvellä

Pohjalta huipulle

Menneisyyttä vailla

Puhdistavat liekit

Annabellen salaisuus

Mikä lopulta on tärkeää

Rakas mieheni

Epilogi

Valmistusmerkinnät

Omistan kirjan äidilleni, Irma Hämäläiselle, joka nukkui pois ollessani vain 14 vuotias.

Prologi

Maapallo oli kestokykynsä äärirajoilla. Globaalit ympäristöongelmat olivat pahoja jo 2000-luvun alussa, mutta vuosisadan lopulla käyty kolmas maailman sota sai tilanteen riistäytymään käsistä. Sodassa tärkeintä oli vastustajan kukistaminen, ei ympäristön suojelu.

Sodan päätyttyä oli selvää, ettei planeettaamme enää voitu rakentaa uudelleen. Valtaosa metsistä oli palanut maan tasalle, pommituksessa tuhoutuneet ydinvoimalat olivat muuttaneet laajoja maa-alueita hedelmättömiksi ja vesistöt olivat täynnä biologisissa aseissa käytettyjä myrkkyjä.

Ainoa vaihtoehto oli pakomatka avaruuteen. Sodan aikana kehitelty hävittäjä- ja ohjusteknologia nousivat arvoon arvaamattomaan avaruusvalloitushankkeessa. Ongelmaksi kuitenkin nousi se, että lähin mahdollisesti elinkelpoinen planeetta sijaitsi 15 valovuoden päässä - tutkimusryhmän lähettämiseen ei siis ollut aikaa. 

Jokaiselle mantereelle annettiin tehtäväksi rakentaa oma arkki. Arkkien suunnitelmat olivat yhteisesti hyväksyttyjä, ja jokaiseen arkkiin tulisi ihmisiä kaikilta mantereilta, mikä takaisi geneettisen moninaisuuden, ja parantaisi populaation selviämismahdollisuuksia yli vuosisadan kestävällä avaruusmatkalla. Yksi ratkaiseva ero arkeilla kuitenkin oli; kukin matkustaisi kohti omaa tähteään, kohti omaa uutta kotiplaneettaansa. Syy tähän oli yksinkertainen. Kukaan ei voinut tietää varmasti, mitkä planeetat olivat elinkelpoisia ihmiselle, joten jakautuminen useaan ryhmään edisti mahdollisuuksia selviytyä.

Vaikka maailman väkiluku olikin laskenut roimasti tuhoisan sodan seurauksena, oli selvää, etteivät kaikki mahtuisi massiivisiin avaruusarkkeihin. Osan oli jäätävä riutuvalle planeetalle, muuta heitäkään ei unohdettaisi. Arkkien lähdettyä omassa aurinkokunnassamme aloitettaisiin mars- ja kuuprojektit, joiden tarkoitus olisi siirtää asutusta hiljalleen kyseisille taivaankappaleille. Näiden projektien onnistumista pidettiin epätodennäköisempänä, sillä maapallon elinolot olivat muuttuneet todella ankariksi, joten maapallolta oli päästävä pois niin nopeasti kuin mahdollista. Tukikohtien rakentaminen marssiin ja kuuhun olisi kuitenkin pitkälle riippuvaista maapallolta toimitetuista materiaaleista ja elintarvikkeista, ennen kuin rakennushankkeet olisivat edenneet tarpeeksi pitkälle ollakseen riittävän omavaraisia.

Suurin panostus kohdistui siis arkkeihin, joiden rakentaminen oli ensimmäinen kollektiivisesti kaikkia maailman ihmisiä yhdistävä hanke. Jokainen ihminen vähintään tunsi jonkun, joka oli tavalla tai toisella mukana hankkeessa. Jotta kaikki saataisiin puhaltamaan yhteen hiileen, päätettiin, että kaikki halukkaat voisivat osallistua arvontaan, jolla valittaisiin, ketkä pääsevät mukaan matkalle. Tällä haluttiin viestiä sitä, ettei kaikkein köyhimpiä ihmisiä käytetty rakentamaan pakoalusta rikkaalle eliitille, joka pelastuisi työväenluokan jäädessä maapallon kurjiin oloihin. Arvottujen onnekkaiden lisäksi jokaiseen arkkiin lähtisi koulutettu miehistö, jonka tehtävä olisi varmistaa se, että arkit pääsisivät määränpäähänsä.

Päivä, joka muutti elämiä

Herätyskello soi ivallisesti aamukuudelta. Löntystelin keittiöön Victorin jäädessä vielä sänkyyn nukkumaan. Tänään on perjantai, eli se päivä viikosta, jolloin tekisi eniten mieli soittaa töihin ja sanoa, etten pääse tulemaan, ja painua takaisin pehkuihin. Pistin kuitenkin tavalliseen tapaani kahvin porisemaan, sillä tiesin, että kupposen jälkeen jaksan paremmin lähteä bussipysäkkiä kohti, ja aloittaa työpäiväni tehtaalla. Ovelta käännyin ympäri katsomaan Victorin suuntaan. Mokomakin onnenpekka, kun hänellä ei ole aamuherätyksiä.

Päästyäni töihin pomo ilmoitti, että koko viikon työstämämme seinusosat on saatava valmiiksi tänään, jotta ne voidaan toimittaa kiertoradalle. Tämä merkitsi sitä, että tänään kaikkien oli suurella todennäköisyydellä jäätävä ylitöihin, tai muutoin arkin rakentaminen avaruudessa viivästyisi. Arkit kun ovat näes elementtirakenteisia. Niin kookkaat alukset on koottava suoraan avaruudessa, koska valmiina sellaista alusta ei saisi ylös maan ilmakehästä, vaikka miten yrittäisi. Niinpä elementtitoimitusten on lähdettävä tehtaaltamme ajoissa, jotta avaruuden elementtiasentajat eivät joutuisi pyörittelemään näppejään.

Välillä mietin, kuka näistä aikatauluista oikein päättää, sillä tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun piti saada yhtäkkiä kiireellä valmista. Vielä eilen meillä oli sellainen käsitys, että toimitus tapahtuisi vasta tiistaina aamulla, jolloin meillä olisi kokonainen maanantai vielä aikaa saada seinät valmiiksi. Noh, nyt ollaan taas tässä tilanteessa, joten ei muuta kuin vasaraa heilumaan.

Ruokiksella heitimme läppää, siitä miten hienoa olisi päästä arkkiin matkustajaksi. Kuitenkin jokainen meistä tiesi, ettemme tulisi koskaan näkemään arkista kuin vain ne osat, jotka valmistamme tehtaalla. Ku tää projekti on ohi, ni mehän voitais tehhä vaik oma arkki, keksi Oliver. Joo, tai hei, rakennetaa viimosii arkin osiin pienet lokerot, joho me voitais ite mahtuu, ja mennää jäniksinä mukaa, lisäsi Pascal. Ääliö, jos ne osat kulkee avaruudes, ni luuletsä, et meil riittäis happee tai, et siel ees ois lämmint, Oliver huomautti ja jatkoi, mehä jäädyttäis tai tukehuttais enneku ees oltais lähelläkää arkkii.

Mitäs täällä juonitaan?, totesi pomo, joka oli hiipinyt paikalle kenenkään huomaamatta. E-ei mitää…, kakisti Oliver. Hei, olkaa iha rennosti! Patrick ku jää tänään eläkkeelle, ni aateltiin, et voitasi kaikki lähtee tänää kaljalle istuu iltaa töitten jälkee. Mitäs sanotte?, pomo ehdotti. Muille ehdotus tuntui sopivan, muuta itse jouduin kyllä kieltäytymään tarjouksesta, sillä olimme jo sopineet Victorin kanssa tapaavamme ystäväpariskuntamme illallisella. Lupauduin kuitenkin tulemaan, mikäli illalliskutsut loppuisivat ajoissa.

Työpäivä kesti tunnin tavallista pidempään ja Victor olikin saapunut jo kotiin harvinaisesti minua aikaisemmin. Voi onnekasta, hän meni myöhempään töihin ja tuli aikaisemmin kotiin, tasan eivät mene onnen lahjat, ajattelin.

Sulle on tullu kirje, Victor sanoi ojentaen kirjekuoren minulle. Avasin kirjeen ja olin ratketa riemusta luettuani sen sisällön: Sinut ja perheesi on valittu matkustajaksi Aasian arkkiin, jonka päämäärä on Gliese 667 Cc -eksoplaneetta.

Aloimme hyppiä Victorin kanssa tasajalkaa. Meist tulee astronautteja, huudahdin. Vähänkö ne on maanantaina kateellisii töis, ku kerron, et pääsen mieheni kaa intergalaktiselle matkalle!, Victor riemuitsi. Kauaa emme kuitenkaan ehtineet ilakoida, sillä kello tikitti ja meidän oli valmistauduttava illalliskutsuja varten. Isabellellä ja Thomasilla oli meille jotain kerrottavaa, kun he kutsuivat meidät syömään. Uskoimme Victorin kanssa, että Isabelle on taas raskaana, joten päivä olisi täynnä iloisia yllätyksiä. Riensimme askel keveänä hymyillen kohti taksia, jonka oli määrä viedä meidät tapaamiseen - nyt meilläkin olisi jotain iloista kerrottavaa.

Taksi ajoi meidät ravintolan pihalle. Olimme sopineet tapaamisen pienehköön ravintolaan, jonka omistajista oli tullut vuosien varrella tuttujamme, sillä olimme käyneet siellä niin usein. Tiesimme, että tavalliseen tapaan Isabelle ja Thomas odottaisivat meitä kulmapöydässä, josta oli näkymä kävelykadulle, jota valaisivat iltaisin tunnelmallisen antiikkiset katuvalot. Sillä kadulla Victor kosi minua vuosia sitten ilotulitteiden räiskyessä uutenavuotena. Kuinka paljon muistoja paikkaan liittyikään!

Avasimme ravintolan oven, mutta hämmästykseksemme emme nähneetkään iloista tuttavapariskuntaa viittomassa meitä kutsuvasti vakipöytämme suuntaan. Sen sijaan meitä tervehtivät Isabellen surulliset kasvot ja Thomasin vakavoitunut ilme. Katsahdin Victoria, ja huomasin hänenkin hämmentyneen tilanteesta. Jotain vakavaa oli sattunut; toivottavasti kummityttäremme, Annabelle, oli kunnossa.

Istuuduimme pöytään, ja Victor alkoi heti kysellä kuulumisia: Onko jotain sattunu, kun ootte noin vakavina? Isabelle aloitti: Tehän tiiätte, et mulla on ollut pahoinvointia, ja kävin tossa, tota, lääkärissä, ja se sano… Hänen lauseensa keskeyttivät silmiin nousseet kyyneleet. Olimme tunteneet Isabellen jo kauan, ja hän oli aina vaikuttanut määrätietoiselta ja vahvalta naiselta. Nyt kuitenkin hän vapisi kuin haavan lehti ja kyyneleet virtasivat