Purppurakuun yö: Tukaanitrilogia

By Scott Cramer

Abby odottaa, että voi katsella kuun muuttuvan violetiksi tietämättä, että maan ohi kulkeva komeetta tuo mukanaan bakteereja, jotka tappavat pian kaikki vanhemmat teini-ikäiset ja aikuiset. Hänen pitää auttaa veljeään ja pientä siskoaan selviämään tässä uudessa maailmassa, mutta samaan aikaan hänen sisällään tikittää aikapommi – murrosikä.

Tukaani-sarjalla on tuhat viiden tähden arviota. Dystopiadraama, joka on yhtä aikaa ”pelottava ja inspiroiva”.

• Language: Suomi
• Publisher: Scott Cramer
• Release date: Jun 3, 2020
• ISBN: 9781071549162

Book preview

PURPPURAKUUN YÖ

Scott Cramer

Sisältö

ENSIMMÄINEN PÄIVÄ – KOMEETTA 

TOINEN PÄIVÄ – SOITA HÄTÄNUMEROON 

KOLMAS PÄIVÄ – UUTISIA KAUKAA 

NELJÄS PÄIVÄ – ONKO KUKAAN ELOSSA? 

TOINEN KUUKAUSI – MUUKALAISET SAAPUVAT 

KOLMAS KUUKAUSI – SUUDELMA 

NELJÄS KUUKAUSI – NELJÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ 

VIIDES KUUKAUSI – ONGELMA MAATILALLA 

KUUDES KUUKAUSI – KAHDET HAUTAJAISET 

SEITSEMÄS KUUKAUSI – JUURI AJALLAAN 

KAHDEKSAS KUUKAUSI – HUKASSA 

YHDEKSÄS KUUKAUSI – UHRILUKU 

KYMMENES KUUKAUSI – HUULET KOHTAAVAT 

ENSIMMÄINEN VUOSI – UUSI SUUNNITELMA 

SEITSEMÄN PÄIVÄÄ JÄLJELLÄ 

KUUSI PÄIVÄÄ JÄLJELLÄ 

VIISI PÄIVÄÄ JÄLJELLÄ 

NELJÄ PÄIVÄÄ JÄLJELLÄ 

KOLME PÄIVÄÄ JÄLJELLÄ 

KAKSI PÄIVÄÄ JÄLJELLÄ 

VIIMEINEN PÄIVÄ 

VIIMEISET TUNNIT 

ENSIMMÄINEN PÄIVÄ – KOMEETTA

––––––––

Tiheä usva vyöryi ja nielaisi Abbyn kokonaan. Hän ei nähnyt ojennettua kättään ja puri hampaansa yhteen estääkseen niitä kalisemasta. Homiklofobia – sumukammo. Miljoonilla oli sama pelko, mutta kuinka moni heistä asui universumin usvapääkaupungissa?

Abby.

Isän ääni kuului jostain kaukaa. Hän oli ollut siinä vieressä aivan hetki sitten. Abby kurotti löytääkseen hänet ja tunsi vain kosteaa ilmaa. Kylmät väreet kulkivat hänen lävitseen, ja hän alkoi heiluttaa käsiään.

Käsi painui rauhoittavasti hänen olalleen. Hei, unelias.

Abby avasi silmänsä ja räpytti siluetille; pitkä ja hoikka hahmo, jolla oli ruskea kiharapehko. Isä!

Uitko jonnekin?

Joo, Cambridgeen. Abby löysi aina tavan muistuttaa isälleen, mitä mieltä oli siitä, että he olivat muuttaneet pois Massachusettsista, jossa hän oli kasvanut – jossa hänen ystävänsä edelleen asuivat. Pienelle saarelle kolmekymmentä kilometriä Mainen rannikolta. Osittain syy oli myös äidin, sillä tämä oli puoltanut isän hullua ideaa muuttaa tänne.

Tänään on se yö! isä sanoi pilke silmissään ja kiirehti herättämään Abbyn kaksitoistavuotiasta Jordan-veljeä.

Violetti kuu? Abby huudahti. Uskon kun näen.

Hän nousi istumaan sängyssään, yhä järkyttyneenä unesta. Juuri silloin mantereelta kello seitsemän saapuva lautta soitti torveaan. Hänen täytyi kiirehtiä, jotta ehtisi ensimmäisenä suihkuun.

Abby ehti käytävään yhtä aikaa Jordanin kanssa, ja yhdessä he juoksivat kilpaa kylpyhuoneeseen. Abby ehti ensin, mutta Jordan esti ovea sulkeutumasta. Kumpikin työnsi ovea voimiensa takaa. Abby, joka oli veljeään vuotta vanhempi ja vahvempi, sai paiskattua oven kiinni ja lukitsi sen.

Älä viitsi, Jordan sanoi ja paukutti ovea. Minun pitää käydä suihkussa.

Niin minunkin!

Jätä minullekin lämmintä vettä!

Osaatko pyytää kiltisti?

Jordan hakkasi ovea uudestaan.

Abby potkaisi Jordanin lattialle jättämät likaiset sukat ja alusvaatteet pois tieltä ja avasi hanan. Hän astui lämpimän suihkun alle ja huokaisi. Sunnuntai, kahden päivän päästä, ei voisi tulla tarpeeksi nopeasti. Abby viettäisi kevätloman äitinsä luona Cambridgessa. Ensimmäistä kertaa Castineen muuttamisen jälkeen hän saisi taas viettää aikaa parhaan ystävänsä Melin kanssa.

Kun Abby astui ulos kylpyhuoneesta, hän löysi Jordanin leiriytyneenä käytävästä. Jordan puski hänen ohitseen. Tyhmä, hän sanoi. Lämmintä vettä on parasta olla jäljellä.

Älä ole vauva! Abby tiuskaisi takaisin. Ja korjaa likaiset vaatteesi lattialta!

Myöhemmin Abby jätti reppunsa keittiön lattialle valmiina aamupalalle. Hänen kaksivuotias pikkusiskonsa Tukaani istui syöttötuolissaan ja söi Cheerios-muroja virnistellen ja höpötellen. Abby, komeetta, Cheerios.

Abby suikkasi hänen poskelleen suukon. Huomenta, Tuk.

Isä pesi korkeaksi pinoksi kasautuneita astioita – hän kutsui sitä tehopuhdistukseksi. Hän aloitti talon siistimisen aina vasta päivää aikaisemmin valmistautuessaan äidin tuloon lauantaina.

Abby kaatoi muroja kulhoonsa ja tutki sanomalehteä. Etusivulla oli suuri kuva komeetasta, joka oli nimetty Rudenko-Kasparoviksi, kahden amatööritähtitieteilijän mukaan, jotka olivat havainneet utuisen pisteen ensimmäisenä Andromedan tähdistössä. Otsikko julisti: LUUDAT VALMIIKSI. Se oli vitsi, kukaan ei harjaisi avaruuspölyä. Sen sijaan astronomit ennustivat, että kun maa osuisi tänään komeetan häntäosaan ensimmäistä kertaa, saataisiin viikkojen ajan nähdä värikkäitä auringonlaskuja ja -nousuja, ja mikä parasta, violetti kuutamo.

Kaikki eivät odottaneet komeettaa yhtä innoissaan. Eräs kultti uskoi sen olevan merkki maailmanlopusta ja piiloutui luolaan, aivan kuin reikä kalliossa voisi tarjota jonkinlaista suojaa.

Abbya ei huolettanut maailmanloppu, mutta häntä kiinnosti, miltä avaruuspöly tuoksuisi.

* * *

Koulussa seitsemännen luokan opettaja, herra Emerson, kertoi luokalle tarinan virtahevoista Afrikassa. Ne liittyvät komeettaan! hän sanoi näyttäen tyytyväiseltä. Hän oli puhunut komeetasta antaumuksella jo kuukausia.

Useat Abbyn luokkakavereista pyörittivät silmiään. Toby Jones puhalsi käsiinsä ja sai aikaan äänekkään töräyksen. Virtahepo pieraisi, hän huusi.

Tobylla, luokan pellellä, oli taas musta silmä. Tammikuusta alkaen hän oli ilmaantunut kouluun kaksi kertaa näyttäen siltä, kuin joku olisi lyönyt häntä. Hänen ystävänsä, Chad ja Glen, nauroivat typerälle vitsille.

Abby ja muu luokka – kaikki neljä – istuivat hiljaa.

Herra Emerson tuijotti Tobya. Hän ei voinut lähettää Tobya rehtorin puheille, sillä hän oli itse pienen Parker Schoolin rehtori. Koulussa oli vain kahdeksan luokkaa, lukiolaiset kulkivat lautalla Portlandiin. Hän toimi kuten yleensä ja jätti Tobyn purkauksen huomiotta.

Joka päivä virtahevot kävivät juomassa pienestä lammesta, joka sijaitsee lähellä kylää, hän aloitti. Kylä oli ollut paikoillaan satoja vuosia. Eräänä päivänä paikalle saapui ryhmä lääkäreitä perustamaan sairaalaa. Lääkäri käski kyläläisten tappaa kaikki virtahevot, koska ne saattaisivat levittää tauteja lampeen. Kyläläiset tekivät niin kuin lääkäri käski. Seuraavana sadekautena lampi tulvi ja pyyhkäisi mukanaan kaikki heidän majansa.

Herra Emerson piirsi taululle virtahevon jälkiä, jotka johtivat viidakosta lammelle. Virtahepojen jäljet tekivät syvän polun. Kun satoi, ylimääräinen vesi virtasi polkua pitkin viidakkoon. Kun polkua ei enää ollutkaan, katsokaa mitä tapahtui.

Mitä tekemistä sillä on komeetan kanssa? Derek Ladd kysyi. Derekin isä oli poliisipäällikkö.

Kun luonnon omaan järjestykseen puututaan, herra Emerson vastasi, ei voi koskaan tietää mitä tapahtuu. Tänään siirrymme komeetan häntään. Saasteet ovat vaikuttaneet ilmakehään. Tuloksena hengitämme kaikki avaruuspölyä huomenna. Miten se vaikuttaa meihin? Hän kohautti olkiaan. Kukaan ei tiedä.

Kevin Patel viittasi. Hän oli Abbyn naapuri ja viittasi usein. Kuulin, että kansainvälisen avaruusaseman astronautit analysoivat pölyä ja etsivät siitä merkkejä maan ulkopuolisesta elämästä.

Se on totta, Kevin herra Emerson sanoi. Jotkut tiedemiehet arvelevat, että elämän rakennuspalikat tulivat avaruudesta miljoonia vuosia sitten.

Zoe Mullen henkäisi terävästi. Onko avaruuspölyä turvallista hengittää? Tarkoitan, entä jos siinä on jotain elävää?

Abby yritti olla tuijottamatta Zoen käsiä ja jalkoja. Hänestä ne muistuttivat hammastikkuja.

Olen varma, että olemme turvassa, herra Emerson sanoi.

Piiloudu luolaan, Ryan Foster vitsaili. Ryan, koulun ainut punatukkainen oppilas, istui Abbyn edessä.

Toby päästi uuden pieruäänen. Virtahepo haisuttaa koko luolan! hän möläytti.

Herra Emersonin kasvot muuttuivat punaisiksi. Toby, tule tapaamaan minua koulun jälkeen.

Toby virnisti ovelasti. Hän tiesi, että herra Emerson asui mantereella ja hänen pitäisi ehtiä kello kolmen lauttaan.

Herra Emerson astui taulun eteen. Kiitos herra Toby Jonesin, saatte läksyjä kevätlomaksi. Kaikki nurisivat ja vilkuilivat vihaisesti Tobya. Teidän kotiläksynänne on... herra Emerson hymyili ja kirjoitti: TARKKAILKAA KOMEETTAA!!!

* * *

Abbyn isä tilasi pitsaa ruoaksi. Vaikutti siltä, että jokainen yritys rahasti komeetalla. Tarjolla oli violetteja juomia, violettia maitoa, violettia olutta. Abby arvasi, että pitsan tomaattikastikkeessa oli elintarvikeväriä, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, miten juustosta oli saatu kirkkaan violettia. Vaikka pitsa näyttikin kertakaikkiaan ällöttävältä, se maistui ihan tavalliselta.

Kun isä oli laittanut Tukaanin nukkumaan, hän pystytti kolme puutarhatuolia takapihan terassille. Jordan vilkaisi katsomojärjestelyä kerran ja julisti: Minä katson katolta. Suurimmassa osassa naapuruston taloja oli kattoparveke.

Abbylla oli yhtäkkiä epämukava tunne komeetasta. Hän ei halunnut veljensä olevan yksin. Jordan, jää meidän kanssamme, hän sanoi ystävällisellä äänensävyllä.

Jordan siristi silmiään epäluuloisesti. Miksi pitäisi?

Hän olisi nauranut, jos Abby olisi myöntänyt huolensa. Voimme käyttää samoja kiikareita.

Kuka tarvitsee kiikareita? hän vinoili ja suuntasi katolle.

Abby istui tuoliinsa ja veti viltin kaulaansa asti pysyäkseen lämpimänä. Hän katsoi ylös. Tähden loistivat kirkkaina hiilenmustalla taivaalla. Kuun kraaterien ääriviivat näkyivät selvästi. Kirkas piste kulki hitaasti taivaan poikki. Se oli kansainvälinen avaruusasema, jossa astronautit  Abbyn naapurin mukaan olivat valmiina etsimään elämänmerkkejä avaruuspölystä.

Kunpa äiti olisi täällä, hän sanoi.

Isä istui hänen vieressään ja hekotti itsekseen. Olen iloinen, että minulla on vielä neljä tuntia tehosiivousaikaa. Ja nyökkäsi sitten haikeasti. Minäkin toivon, että hän olisi täällä, Abby. Mutta komeetta näkyy vielä huomennakin.

Isä, etsiikö hän tosiaan töitä Portlandista?

Isä testasi kiikareita katsomalla kuuta. Meistä tulee perhe taas.

Aiotteko myydä Cambridgen kodin?

Jep. Heti, kun hän löytää uuden työpaikan.

Kuule, on muitakin tapoja olla oikea perhe. Voisit mennä takaisin töihin Cambridgen kirjastoon. Voisimme muuttaa takaisin kotiin.

Isä ei sanonut mitään, ja Abbysta tuntui kuin hän jäisi jumiin tänne loppuiäkseen.

Komeetta tuli näkyviin idässä yhdentoista aikaan. Komeetan pää oli tumma ympyrä, jonka ympärillä hohti luunvalkea halo. Abby kuuli Kevinin, hänen siskonsa Emilyn ja herra ja rouva Patelin äänet naapuritalon takapihalta. Perheen vanhemmat työskentelivät meribiologian laitoksella saaren pohjoisrannalla. Patelit olivat muuttaneet Castineen joulukuussa, kuukausi ennen Abbyn omaa onnetonta saapumista.

Puoli kahteentoista mennessä valkoinen utuinen häntä piirtyi läpi taivaan. Ilmassa oli rätisevää energiaa, vähän kuin ennen ukonilmaa. Ensimmäinen väri saapui keskiyön aikaan. Abby ja muut huudahtelivat, kun ohut violetti verho peitti kuun, ja tähdet tuikkivat violetteina. Tuntui ihmeelliseltä, että avaruuspöly saattoi kulkea yli sata miljoonaa kilometriä.

Purppuraväri syveni. Komeetan halo loisti kirkkaan violettina, ja laventelin väriset kiehkurat pyyhkivät kuuta. Näytti kuin taivasta olisi väritetty levein violetin värisin siveltimenvedoin. Abby ajatteli, että hänen aiemmat huolensa olivat vähän hölmöjä.

Kun hän kuuli Jordanin siirtyvän sisälle, hän katsahti puhelintaan. 1:30! Hän oli unohtanut ajankulun.

Nukkuma-aika sinulla myös, isä sanoi.

Eikä! hän protestoi. Olen melkein aikuinen!

Sinä voitit, isä sanoi hymyillen.

Hetken kuluttua, kun ei voinut olla enää haukottelematta, Abby katsoi komeettaa vielä kerran. Ne hullut, jotka piileksivät luolassa, eivät tienneet mistä jäivät paitsi. Hän veti syvään henkeä. Hassua, avaruuspöly ei tuoksunut miltään.

Abby antoi isälleen hyvän yön suukon ja lähti nukkumaan.

TOINEN PÄIVÄ – SOITA HÄTÄNUMEROON

––––––––

Pam! Pam... pam! Pam!! Pam!!

Abby heräsi äänekkääseen paukuttamiseen, ponnahti ylös ja katsoi kelloaan. 7:30, hän oli myöhässä koulusta! Ei, oli lauantai, hän muisti. Kevätloman ensimmäinen päivä.

Koputusten sävy pelotti häntä – joku hakkasi etuovea nyrkkinsä pehmeällä osalla. Abby nosti makuuhuoneensa ikkunaverhoa ja tuijotti näkyä – hän olisi yhtä hyvin voinut olla toisella planeetalla. Aurinko paistoi syvän violettina ja avaruuspöly kimmelsi pilvettömällä, laventelinvärisellä taivaalla.

Mutta mitä hummeriauto teki Coutureiden pihalla tien toisella puolella? Oli kai tapahtunut onnettomuus, hän ajatteli. Pakettiauto oli mennyt valkoisen lauta-aidan läpi ja lennättänyt lautoja sinne tänne törmäyksen voimasta. Nurmikko oli rullautunut renkaiden alla. Kuljettaja oli varmaan mennyt Coutureiden taloon ensimmäiseksi hakemaan apua, mutta herra ja rouva Couture olivat hyvin vanhoja. He olivat todennäköisesti vielä unessa, joten kuljettaja tuli tänne.

Abby juoksi käytävään. Isä, hän huusi. Isä. Isä. Oven paukutus sai kylmät väreet kulkemaan hänen selkärankaansa pitkin.

Hän ohitti Tukaanin huoneen. Cheerios, Cheerios, hänen siskonsa huuteli ja seisoskeli pinnasängyssään. Abby tiesi, että jokin ei ollut aivan kohdallaan. Tukaanin olisi pitänyt olla jo ylhäällä ja puettuna tunti sitten. Hänen pitäisi olla jo syönyt. Miksi isä ei ollut tehnyt aamupalaa?

Tulen ihan kohta, Tuk, Abby huusi ja juoksi vanhempiensa huoneeseen.

Ei isää. Sänky oli pedattu. Abby painoi nenänsä ikkunaan ja ajatteli, että ehkä hän oli nukahtanut illalla ulos. Pihatuolit olivat tyhjänä. Mutta viltti isän tuolilta oli kadonnut. Tukaani jatkoi huuteluaan.

Matkalla Jordanin huoneeseen Abby nosti Tukaanin sängystä ja asetti hänet syliinsä istumaan.

Veli oli vielä umpiunessa. Jordan, herää! hän huusi. Herätys! Kun veli ei liikahtanutkaan, Abby kahlasi lattialla lojuvien likapyykkikasojen läpi ja tökkäisi häntä terävästi.

Jordan räpytti silmiään hetken aikaa hämmentyneenä. Ulos täältä! hän tiuskaisi vihaisena.

Jordan, pakettiauto on ajanut ulos tieltä naapurin pihalle!

Pam. Pam. Pam... Jordanin silmät laajenivat. Mikä tuo ääni on?

Kuljettaja on ovella. Hän tarvitsee apua.

Jordan kierähti pois sängystään ja kohotti ikkunakaihdinta. Oho, violettia. Missä isä on?

Abby nielaisi. En tiedä.

Tukaani yhä sylissään Abby meni Jordanin kanssa ikkunan luo. Tästä kulmasta hän näki pakettiauton paremmin. MARSH SEAFOOD, Marshin kalatuotteet. Hän tunsi Colby Marshin, rotevan kahdeksasluokkalaisen.

Joskus hänen isänsä kuljetti hänet kouluun pakettiautolla.

Pam. Pam. Pam.

Mistä tiedät, että se on kuljettaja? Jordan kysyi.

Tiedän vaan. Mennään.

Abby piteli Tukaania tiukemmin sylissään, kun he kiirehtivät portaita alas. Pam. Pam. Pam. Ovi värisi kuin rumpu. Abby ajatteli, että vain joku hullu paukuttaisi noin.

Entä, jos se ei olekaan herra Marsh?

Yhtäkkiä häntä pelotti. Kukaan Castinen saarella ei lukinnut oviaan. Ovi ei ole lukossa, hän kuiskasi Jordanille.

Lukitse se, Jordan sanoi. Katson ikkunasta.

Abby hengitti helpommin, kun sai turvaketjun paikoilleen.

Häh? Jordan huudahti. Siellä on vain Kevin ja Emily.

Kevin näytti yllättyneeltä, kun joku vihdoin avasi oven. Hän oli pyjamassaan, ja posket kiilsivät märkinä. Abby ei ollut koskaan nähnyt häntä ilman laseja. Hän näytti erilaiselta, nuoremmalta kuin kolmetoista. Emily seisoi veljensä takana yöpuvussa tyhjä ilme kasvoillaan ja kiersi poissaolevana pitkiä ruskeita kiharoitaan. Abbysta hän oli aina muistuttanut bambia, hän oli niin arka ja ujo.

Tie oli tyhjä, hiljainen... ei normaalia lauantairuuhkaa satamaan. Oli kuin pelottavassa unessa. Aurinko ja taivas violetin sävyissä. Laventerinväriset valonsäteet paistoivat pölykiehkuroiden läpi. Ei ainuttakaan autoa, ei lokkeja pään yläpuolella. Isä mystisesti kadoksissa. Naapurit, säikähtäneinä ja puolipukeissa, eivät sanoneet mitään.

Abby tuijotti heitä, ja he tuijottivat takaisin.

Tukaani osoitti ja rypisti kulmiaan. Kevy suruinen.

Sanat rikkoivat hiljaisuuden.

Meidän vanhemmat... Kevin hautasi päänsä käsiinsä ja nyyhkytti. Kun hän katsoi ylös hetkeä myöhemmin, Abby ei ollut koskaan nähnyt yhtä surullista ilmettä. He ovat kuolleet, hän itki.

* * *

Abby laski Tukaanin maahan ja ohjasi naapurit sohvalle. Hän ei pystynyt ajattelemaan, oli aivan kuin hänen aivonsa olisivat jähmettyneet. Mutta vaistomaisesti hän sulki ja lukitsi oven.

Kevin jatkoi hysteeristä itkuaan, ja hänen oikea kätensä oli punainen ja turvonnut. Emily pysyi hiljaa silmissään hämmentynyt katse. Jordan, Tukaani takertuneena jalkaansa, tuijotti silmät selällään.

Abby veti syvään henkeä. Hänen täytyisi selvittää, mitä on tapahtunut herra ja rouva Patelille. Mutta Kevin pitäisi saada ensin rauhoittumaan ennen kuin häneltä voisi kysyä mitään. Kaikkein tärkeintä olisi löytää isä. Hän ei yleensä jättänyt heitä yksin ilman hyvää syytä. Jospa hän oli naapurissa auttamassa hätätilanteessa, avustamassa herra Marshia. Ehkä hän oli... Abby pakotti synkimmän ajatuksen pois mielestään.

Soita hätänumeroon, hän sanoi Jordanille. Veri pauhasi niin kovaa hänen korvissaan, että hän ei tunnistanut omaa ääntään.

Yritin jo, Kevin tokaisi. Poliisi ei vastaa!

Poliisi vastaa aina. Pian nyt, hän lisäsi.

Jordan kiirehti yläkertaan ja palasi puhelin korvallaan. He eivät vastaa.

Oletko varma, että soitit hätänumeroon?

Jordan ojensi puhelinta, ja Abby kuuli sen soivan. Kyllä, Abby, osaan soittaa hätänumeroon.

Sille täytyi olla jokin muu selitys. Poliisi on matkalla tänne, hän sanoi. Jonkun on täytynyt ehtiä soittaa heille. Jordan, soita äidille.

Mitä hän voi tehdä? Jordan kysyi sarkastisesti.

Soita nyt vaan! Abby näpäytti.

Jordan valitsi numeron. Linja on tukossa. Se on äänite.

No, yritä uudelleen.

Jordan antoi hänelle puhelimen. Yritä itse.

Soita Coutureille, Abby keksi.

Luuletko, että tiedän heidän numeronsa?

Abby otti hänen puhelimensa ja soitti numerotiedusteluun. Automaatti kysyi tietoja. Couture, Castinen saari, Maine. Linja yhdistyi, mutta puhelin vain soi, ja soi, ja soi.

Kevinin hätäinen itku oli laantunut niiskutteluksi ja uikutukseksi. Abby kysyi lempeällä, mutta epävakaalla äänellä: Mitä vanhemmillenne tapahtui?

Hän alkoi itkeä taas.

Abby nosti kätensä Emilyn kasvojen eteen. Kaksitoistavuotias tyttö näytti vain tuijottavan sen läpi. Abby liikutti kättään hitaasti edestakaisin, mutta Emilyn tuijotus ei herpaantunut. Hän oli shokissa ja tarvitsi lääkäriä. Mutta Castinen saarella ei ollut lääkäreitä. Heti kun isä palaisi, Abby ajatteli, hän veisi Emilyn ja Kevinin poliisiasemalle, tai sairaalaan Portlandiin.

Kun Kevin vihdoin rauhoittui, Abby kysyi uudestaan, mitä oli tapahtunut. Kevinin sanat tulvivat nopeina purkauksina. Nukuin pommiin. Meidän piti lähteä kello seitsemän lautalla. Juoksin vanhempien huoneeseen herättämään heidät. He olivat yhä sängyssä. Koskin äidin kättä. Se oli kylmä.

Minun on joskus kylmä, kun nukun, Jordan sanoi.

Kevin rypisti kulmiaan. "Luuletko, että olen tyhmä? Kokeilin heidän